Legoleikin loppu

Legot ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä. Iso ylävitonen Tanskanmaalle eeppisen nerokkaasta keksinnöstä. Pikku natiaisena legojen rakentelu oli aina suurta lystiä. Oma suosikkini olivat avaruusaiheiset legot. Kasarilla legosetit olivat rakenteeltaan vielä suht alkeellisia ja ne jakautuivat vain viiteen kategoriaan: kaupunki-, avaruus- ja ritari- ja tekniikkalegot sekä tietysti Duplot. Tytöille kohdennetuista legoista ei ollut hajuakaan.

Jokunen vuosikymmen sitten tapahtui metka juttu, että kasvoin yli legoiän ja oli aika panna legot pakettiin. Niinpä purin ne paloiksi ja arkistoin ne huolellisesti ohjeineen Minigrip-pusseihin. Niistä kertyi reilu muovikassillinen. Kaukana siintävänä ideana oli luovuttaa ne jonain päivänä omien lasten leikittäväksi. Kuinka hellyttävän naiivi ajatus.

Eihän sitä tule siinä yhdessä tietyssä lankapuhelinaikakauden hetkessä ajatelleeksi, millaisia voivat olla legojen evolutiiviset kehitysaskeleet älyteknologia-ajan kersoille kelpaavaksi ajanvietteeksi. Aika jyräsi armotta 80-luvun legodesignin yli. On pakko tunnustaa, että oman lapsuusajan legot näyttävät ihan palikkatason virityksiltä verrattuna nykypäivän arkkitehtuuriin. Jos vaikkapa kohtuu kookkaan legorakennelman kokoamisohjeissa oli tuolloin 20 sivua, niin nyt vastaavassa saattaa olla 50 sivua. Mitä muuta voi todeta kuin sen, että 1980-luku oli kieltämättä totaalista analogista palikka-aikaa. Todellisuus on hieman ”mutkistunut” sen jälkeen.

Toisin sanoen omat reliikkilegoni eivät tietenkään olleet kuranttia käyttötavaraa. Poika sai sittemmin roppakaupalla Star Wars -legoja ja tytär puolestaan Lego Friends -tyttölegoja. Star Wars -legojen suhteen oli minulla vahvasti oma lehmä ojassa, koska olin jo 80-luvulla ollut ko. leffojen ehdotonta kannattajakuntaa. Muistan jopa haaveilleeni, että kunpa tulisi Star Wars -legoja markkinoille. Tulihan niitä, mutta 2000-luvulla, jolloin legot olivat vaihtuneet ajat sitten muihin mielenkiinnon kohteisiin.

Viime aikoina jälkikasvu on löytänyt yhteisen harrastuksen legojen parissa. He realisoivat niitä rahaksi Vintedissä. Ja kaupaksi on käynyt, koska höyrypäisiä keräilijöitä riittää. Ongelma tosikeräiljöiden kanssa on, että he, tietenkin kaikki miehiä, ovat autistisen tarkkoja palikoiden kunnosta. Erityinen huomio kiinnittyy legosettien mukana tuleviin ukkeleihin ja akkeleihin. Ja Star Warsin tapauksessa myös droideleihin. Olen oppinut, että joitakin settejä himoitaan yksistään siksi, että jokin tietty SW-hahmo esiintyy vain kyseisessä julkaisussa. Keräilijät pyytävät kymmenittäin yksityiskohtaisia lisävalokuvia esim. legohahmojen käsivarsista, koska he tietävät, että käsivarsilla on ollut taipumus haljeta ranteen kiinnityskohdasta. Mainittu rakennevika on iäisyysongelma, sillä muistan itsekin nähneeni runsaasti mainittua vauriota. Valitettavasti fundamentalistikeräilijöiden kanssa on kuulemma välillä huumori koetuksella, koska heidän detaljijanollaan ja kitinällään ei ole mitään ylärajaa.

Rahan arvon ymmärtävät jälkeläiseni ovat tienanneet useampia satoja euroja legobisneksissä. Heillä ei ole mitään tunnesiteitä leluihinsa, mikä onkin ihan tervettä. Paitsi ehkä ja kenties joihinkin pehmoleluihin. Mutta legot muuttuvat surutta euroiksi. Luovutin heille myös kaikki kasarilegoni kauppatavaraksi ja lupasin, että he saavat pitää rahat. Oletan, että oikean kohderyhmän löytäessä nuo neljän vuosikymmenen takaiset muinaisjäännökset kilisevät euroina kassaan kuin osuma pajatson keskelle (jaa että mitä?), koska ne jos jotkin ovat keräilyharvinaisuuksia.

Realiteettien kanssa on turha aiheuttaa nokkakolaria. Se vain horjuttaa henkistä tasapainoa. Eri ikäkausina siirrytään elämässä eteenpäin, eikä menneitä aikakausia kannata yrittää balsamoida omiksi mausoleumeikseen. On hyödytöntä sitoa tavaraa oman identiteetin tukipilariksi. On parempi luopua turhasta kuormasta, kun sillä vielä on arvoa jonkun (tollon) silmissä. Muistot säilyvät niiden mielissä, joille niillä on merkitystä.

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Terveen itsetunnon tukipilari

Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.

Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.

Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.

Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).

Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.

Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.

Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.

Ihan O:na donitsista

Tapahtui tosielämässä, kuten Valittujen Palojen kaikki jutut. Heitin muksuille kympin kauppakeskuksessa, jotta he saisivat donitsit erään suomalaisen donitsiketjun myyntipisteestä. Niin aivan, Suomessa on yksi donitsiketju ja se on Arnolds. Huikkasin samalla, että ottavat minullekin jonkun. Istuin siinä kahvilla, jonka tarjosi toinen kahvilaketju, kun lapset tulivat takaisin donitsien kera. Poika lätkäisi kuitin minulle käteen ja sanoi, että sait vielä rahaa takaisinkin. Se oli kymmenensenttinen.

Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.

Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.

Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.

Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?

Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.

Vihainen golf-kirjoitus

– Mitä jos lähdettäisiin joskus pelaamaan vähän golfia?
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.

Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.

Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.

Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.

Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.

Tie vie, Jussi ei 3: Suo, Kuokka ja Jussi ryhtyvät bisnesmiehiksi

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Hommat luistivat niin kivasti, että toimintaa laajennettiin ja firmaan houkuteltiin kovan luokan osaajia: Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja monta muuta. Jonkin ajan kuluttua koko hoito päätettiin yhtiöittää. Syntyi Suo, Kuokka ja Jussi Oy. Osakkeet jaettiin kolmen perustajajäsenen kesken. Nettisivuilla yrityksen arvoiksi julistettiin ”suomalaisesta maaperästä kumpuaville perinteille syvään kumartaminen ja suomalaisen työn nostaminen sille kuuluvalle jalustalle”. Yrityksellä meni lujaa ja niinpä puolentoista vuoden päästä firman koko osakekanta myytiin jättisummalla monikansalliselle Outsourcing Ltd:lle. Suo ja Kuokka ja Jussi jäivät yrityksen palkkalistoille tittelillä Senior Strategic Business Process Consulting Manager. Outsourcing Ltd:n johto piti puheen Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n työntekijöille, jossa korostettiin ”lokaalin toimijan pitkän tähtäimen strategista tärkeyttä alan dynaamisten markkinoiden tasapainottavana faktorina” sekä ”yrityksen inhimillisten resurssien keskeistä asemaa yrityksen avainmenestystekijöiden muodostamassa ydinkompetenssipoolissa”. Kirves, Leka, Talikko ja moni muu ei ymmärtänyt koukeroisista lauseista sanaakaan, ja toisaalla Suo, Kuokka ja Jussi olivat nauraa itseltään kalsarit kosteiksi, mutta väliäkö sillä. Niinpä vuoden kuluttua koko Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n toiminta siirrettiin Pakistaniin ja kaikki työntekijät irtisanottiin. Niin jäi Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja moni muu ihmettelemään, miten asunto- ja autolaina nyt maksetaan. Suo, Kuokka ja Jussi muuttivat Málagaan ja ryhtyivät kokopäivätoimisiksi viininmaistelijoiksi.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän kliseekukkasen vain ja ainoastaan siksi, jotta saisin kutsua tätä sekä edellistä ja sitä edellistä trilogiaksi.

Metrilakuindeksi ja paljon muuta

Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taitaa olla seitsemän. Sen alle ei kannata missään nimessä ostaa. Vastikään käymilläni messuilla tarjottiin 6 metriä. Näin maalaisjärjellä pyöriteltynä katteen eli myyjälle jäävän osuuden täytyy olla vähintään 50 prosentin luokkaa, kun myyntihinta on 0,65 – 0,70 e/kpl. Siksikin katteiden on oltava hyviä, koska muuten metrilakun myyjiä ei olisi niin paljon. Tilanteeseen vaikuttaa myös Metrilakun Kilpailutiheyssääntö: mitä enemmän metrilakukauppiaita ja mitä lähempänä toisiaan, sitä enemmän lakua vitosella.

Selitetäänpä vielä katteen idea, ettei jää epäselväksi, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Euromääräinen kate on tuotteen arvonlisäverottoman myyntihinnan ja alv:ttoman ostohinnan väliin jäävä osuus. Edellisessä kappaleessa viittasin katteeseen prosentteina, jolloin euromääräinen kate suhteutetaan alv:ttomaan myyntihintaan. Sanotaanpa, että metrilakun veroton myyntihinta on 0,62 euroa ja torimyyjä vetäisee leuhkan 40 sentin katteen. Tällöin veroton ostohinta jostain tukusta on ollut 0,62 – 0,40 = 0,22 e/kpl. Myyjälle jäävä kate suhdelukuna on 0,40 / 0,62 = 0,5714 eli prosenteissa ilmaistuna noin 57 prosentin luokkaa. Ihan kivasti siis, mutta ei sinänsä yllättävää, koska mitä halvempi tuote on, sitä hurjemmat prosentuaaliset katteet se sisältää (ajattele vaikka Tiimaria).

Tuo kaikki on vain oletusta ja on hyvinkin todennäköistä, että metrilakun ostohinta on alempi kuin heittämäni 0,22 e/kpl, jolloin kate kasvaa entisestään. Puhumattakaan siitä, jos tuota 70 cm:n mittaista metriherkkua tarjotaan 6 tai 5 kappaletta vitosella. Hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään. Juttu kallistui pahasti matikan puolelle. Kaikessa järjellisyydessään järjetöntä horinaa.

EDIT 25.10.2011: Vaikuttaa pahasti siltä, ettei metrilakua enää saa 7 kappaletta 5 eurolla. Joko rahan arvo on laskenut tai elintarvikkeiden hinta noussut/nostettu. Kuusi kappaletta femmalla on hävytön hinta. Verrattuna entiseen seitsemään tsibaleeseen tarkoittaa se 16,7 %:n hinnan nousua! Hillitön inflaatio?

In Finland we have this thing called ”reilu kusetus”

Varoitus: seuraa Tyypillistä Tilitystä. Katsottiinpa kirjamessuilta tarrapuuhakirjaa lapselle. Vihkonen tarroineen kustansi röyhkeät kymmenen euroa. Kärsimättömän oloinen mies ei meinannut kestää lasten kirjojen selailua, vaan kyseli vähän väliä ”no, ostatteko kirjan?” Eipäs ostettu hermo-Heikiltä, vaan päätettiin ”katsella vielä”. Hetken kuluttua sama tarrakirja löytyi eräästä antikvariaattipuolen pisteestä viidellä eurolla. Samaan hintaan olisi ollut tarjolla kiva työkoneaiheinen tarrakirja, joka jonkin ajan kuluttua löytyi yhden kirjakaupan osastolta hintaan 2,50 e.

Olen hieman hajulla tuosta kustannuslaskennasta, ja ymmärrän, että tuotteen ostohinnan lisäksi olisi saatava katettua kaikki muutkin yritystoiminnasta aiheutuvat kulut ja jotain voittoa pitäisi myös saada. Mutta veikkaan, että 10 euron kokonaisedulliseen hintaan kaupitellun tarravihkosen alkuperäinen hankintahinta on tuskin ollut euroakaan, kun se on Kiinasta kuskattu meidän pohjoisten muksujen päivää ilostuttamaan. Okei, ehkä sen euron verran, kun otetaan rahtikulut mukaan. Tietenkin eurokin on väärä hinta, kun tietää, kuinka halvalla kiinalaista työvoimaa pannaan. Mutta se viistää jo aiheen ohi.

Jotkut pienyrittäjät ovat pahimman luokan pienkusettajia, todellisia ahneita opportunisteja, jotka vetävät lokaan koko pienyrittäjyyden käsitteen. Näiden sontiaisten voi havaita nousevan koloistaan aina milloin millekin messuille tai markkinoille vedättämään asiakkaita ”edullisilla messuhinnoilla”. Toki tiedän, että messupaikat maksavat kultaa ja mirhamia, mutta kannattaako änkeä aina suurimmille ja kauneimmille messuille tuputtamaan jätepaperiaan hinnoilla, joista basaarikujien ”special price, only for you” -kauppiaatkin olisivat punastuneet? Kaikki kunnia basaarikujien kauppiaille, koska siellä tarjottu hinta on tinkaamisen lähtökohta. Suomessa ei ole tinkaamisen kulttuuria.

Markkinakojuista on silmiin pistänyt vetomoottorilla varustettujen leikkiautojen nouseminen arvotavaraluokkaan. Monilla markkinoilla kiertäneitä ja osittain jopa ruostuneita (!) leikkiautoja myydään suruttomaan 10 euron hintaan. Jos ruostuttaa kauppatavaransa kosteissa olosuhteissa, ei omaa tyhmyyttä maksateta asiakkailla. Silloin epäkelpo tavara myydään reippaalla alennuksella ja mainitaan epäkuranttiuden syy.

Reilun kaupanteon periaatteet ovat kurjaa kyllä monilta päässeet unohtumaan. Kermankuorintataktiikka ei oikein toimi, jos käsissä on bulkkitavaraa. Täytyy olla totaalisen hintatiedostamaton, että lankeaa edellä esiteltyyn rosvoamiseen. Tai sitten rahalla ei ole väliä.

Jälkkäri: Messuilla oli myös tosi hyvää valkosipulikastiketta salaatille. Pieni puteli nestemäistä platinaa maksoi 7 euroa. Siinä meni kastikkeet väärään kurkkuun. Onneksi eivät perineet euron maksua maistiaisesta. Monet voisivat mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: onko messut yrityksellemme markkinointitapahtuma vai ryöstötapahtuma?

Toinen jälkkäri: Pienen lapsen pyyntö ja loistavat silmät ovat kaikkein suurin markkinavoima, joka sulattaa kaiken hintatietoisuuden ja rationaalisuuden ja avaa iskän tiukkaan solmitut kukkaronnyörit mennen tullen.

Hillot munkista ja rusinat pullasta

Hillomunkkeja on vaikea löytää. Löytämisen tekee vaikeaksi se, että minulla on tietynlainen käsitys siitä, mikä on hillomunkki. Hillomunkki on sellainen, joka antaa nimelleen täyden vastineen, eli munkissa todella on hilloa. Kun munkissa on hilloa, sitä on pursotettu munkkiin kunnolla, eikä millään pipetillä. Tällaiset hillotippamunkit ovat nykyään valitettavan yleisiä. Pidän sellaista lähes petoksena. Jos haluaa välttyä rajulta pettymykseltä, kannattaa ainakin kaikki tarjoushillomunkit kiertää kaukaa. Viimeisin kusetuksen uhriksi joutumiseni oli viime Hulluilla Päivillä. Ostin 5 kappaleen setin ”hulluja munkkeja”, joissa piti olla vaniljakreemiä sisällä. Mauttoman taikinamöhnän sekaan oli uitettu kynnenkärjellinen harvinaisen huonoa kreemiä. Toki munkit olivat muuten kookkaita ja edullisia kokoonsa nähden, mutta kun koolla ei laatua kompensoida. Tuli sellainen olo, että sai olla viimeinen kusetus.

Ilmeisesti hillon markkinahinta on noussut viime vuosina taivaisiin, koska sen reilu annosteleminen munkkeihin on nykyään niin vaikeaa. Mutta luotan vielä jossain määrin erääseen iskevään periaatteeseen: rahalla saa. Jos on valmis maksamaan munkistaan, niin eiköhän sieltä hilloakin löydy. Vähäosaiset ja pihistelijät ravatkoon Citymarketiin hakemaan 5 hillotonta munkkia kahdella eurolla. Valtaväestön eli karvalakkikansan hovihankkijoina toimivat suuret automarketit toki tietävät, mitä kansa tahtoo: paljon ja halvalla. Tähän yhtälöön ei laatu mahdu. Laatu mahtuu niihin ruokakauppoihin, joissa trenssitakit ja turkikset kahisevat, eli varakkaamman väestönosan ”herkkukauppoihin”, tyyppiesimerkkinä Stockmann Herkku. Siellä ei tiskillä sikanautaa nähdä.

Fiksu kuluttaja katsoo hieman tarkemmin, mitä ostoskärryihinsä laittaa. Toki perheellisellä keskituloisella ei ole rahaa hoitaa kaikkia ostoksiaan kalliissa ruokakaupoissa, mutta pahimman karjarehun voi kuitenkin välttää. Nyt paljastan mahtavan munkkilöytöni. Meillä kotipuolessa Lidl-hapankaalimyymälät myyvät Fazerin hillomunkkeja 0,85 euron kappalehintaan, ja sellaista kun haukkaa, niin sieltä hillo suorastaan tursuaa ulos. Aijai sitä nautintoa. Tietty joku voi vinkua, että eihän se halpa ole, kuten Lidlissä pitäisi, mutta täytyy muistaa, että tässä tapauksessa rahalla ollaan ostamassa laatua ja edistämässä hedonistisia pyrkimyksiä. Miten olisi parempi nautinto puolivillaisen nautinnon sijasta? Eikä kenenkään talous tuosta ahdinkoon ajaudu. Elämän pieniin nautintoihin on kaikilla varaa, kunhan pitää kohtuuden.

Vaan niinhän se homma toimii: hillot siirtyvät pienituloisten munkeista parempituloisten munkkeihin ja tuulipukuväki saa pupeltaa kuivaa taikinaa ylemmän kansanosan pyyhkiessä hillovanoja suupielistään. Mutta hillokaan ei ole sitä, mitä se ennen oli. Aitoa tavaraa eli marjoja/hedelmää niissä ei ole edes puolta sisällöstä. Mutta se ei munkkiahmattia häiritse. Pääasia, että hilloa on. Ja minun puolestani rusinat saa viedä pullasta, koska en ole koskaan ollut niiden perään.