Massaruokailemassa

Ah, Kulman Kuppila, mistä aloittaisin. Oikeinkirjoitusongelmainen lounaspaikka ja kahvila, joka hyggeilevästä nimestään huolimatta on vain yksi kliininen ketjuravintola suuren S-valtiaan loputtomassa käskyläisketjussa. Olen vuosien mittaan erinäisiä kertoja käynyt nauttimassa siellä ”kotiruokalounasta”, kuten he itse nimittävät pöperöitään. Ja nyt erehdyin hetken mielijohteesta tekemään virheen taas. En valitettavasti muista viime vuosilta kertaa, jolloin en olisi pettynyt tarjoiluihin. Olminkin pitäisi nähdä kilometrien päästä, että kyse on mössöä massoille -periaatteella toimivasta syöttölästä.

Kulman Kuppilan buffetmenu näytti tällä kertaa seuraavalta: norjalaista kalakeittoa, mandariini-bearnaisebroileria, timjamilihapataa, paahdettuja juureksia, riisiä ja valkosipuliperunoita. 13,70 euroa kustantavaan settiin sisältyvät lisäksi ihan ok salaattipöytä, juomat sekä kahvi ja jälkiruoka. Ongelmat kulminoituvat pääruokiin. Niiden käsikirjoitus noudattaa ikävää kaavaa: kuulostaa paremmalta kuin näyttää, näyttää paremmalta kuin maistuu. Tarkkasilmäinen saattaa havaita kuvauksessa laskevan trendin.

Kalakeiton skippasin, mutta muihin tahrasin hammaskalustoni. Ehkä olisi pitänyt syödä kalakeittoa. Jää mysteeriksi, mikä kala keitossa kellui. Vaikka ruoka ei muutenkaan makunystyröitä hivellyt, suurin synti oli tolkuton rasvaisuus, mikä korostui mandariini-bearnaisebroilerissa. Soosin seasta onnistui erottumaan omiksi pikku iltapäiväkerhoikseen kirkkaankeltaisia rasvalätäköitä, jotka kertoivat karua kieltä, millä reseptillä ”kotiruokia” loihditaan. Bonuksena broilerin maussa oli jotain sangen luotaantyöntävää. Ikään kuin olisi syönyt raakaa maustamatonta broileria, vaikka se kypsältä näyttikin. Joka tapauksessa epämiellyttävä elämys. Samaa virttä lauloi timjamilihapata. Sössö oli niin niin raskasta kamaa, että se lähestyi lyijyn tiheyttä. Neljä tuntia ruokailun jälkeen minulla oli edelleen sellainen olo kuin olisin juuri käynyt syömässä. Siitä kuitenkin plussaa, etten saanut ruokamyrkytystä enkä edes vatsanpuruja. Olen pitkälti kaikkiruokainen ja hyvinkin suvaitseva eritasoisia ruokapaikkoja kohtaan, joten sitä vasten availen todellakin aiheesta sanaista arkkuani. Tämä muistetaan ja toivottavasti pitkään, S-ryhmä.

Kurja Kulman Kuppila -kokemus avasi muisteloni laivan buffetista. Ruotsinlaivojen seisovia pöytiä on pitkään kutsuttu karjanruokintapaikoiksi ja kun on menoa läheltä seurannut ja itsekin rientoihin osallistunut, on herjassa totuuden siemen. Laivabuffetit kuitenkin toimivat aivan eri levelillä ja hintakin lähes triplaantuu. Olen aina kohdistanut suurimman huomioni kylmiin alkuruokiin, joissa näkyy parhaiten panostus laatukokemukseen. Buffetien lämpimät ruoat ovat toistaneet itseään vuosikymmenestä toiseen, mutta alkuruoissa on ollut aina kipinää (imo). Vaihtuvat teemat ovat tuoneet lisäsäväreitä.

Mikä muodostuu ongelmaksi laivabuffeteissa, ovat asiakkaat. Lukemattomat kerrat olen päätäni puistellen seurannut, kuinka aikuiset ihmiset jonottavat sankoin joukoin lasten buffetiin lappamaan ranskalaisia lautaselleen. Myötähäpeä on hiipinyt mieleeni todistaessani näkyä. Maksaa seisovasta pöydästä 30–40 euroa ja syödä jotain kuppaisia ranuja, hei haloo. Sama väki karttaa alkupaloja kuin ruttoa, koska ne ovat oudonnäköisiä. Eivät siis muistuta ranskalaisia, nakkeja tai lihapullia. Olen kuullut kalapöydän väliin jättämisen perusteluksi ”koska kalat näyttävät niin inhottavilta”. Ne vesistöissä uiskentelevat.

Karjanruokinta on siinä mielessä osuva termi, että ruokaporsastelu ynnä muu sikailu pääsee valloilleen, kun sekalainen seurakuntaväki pääsee irti laivan buffetissa. Tilannetta pahentaa eksponentiaalisesti olut- ja viinihanat, kun karjan humalatila nousee nopeassa tahdissa. Sen enempää en sekaannu buffeteissa tapahtuvaan dokaamiskulttuuriin.

Omaan persoonaani palaan vielä sen verran, etten ole mikään gastronomian ammattilainen, saati hienosteleva kulinaristi. Valkoisten pöytäliinojen mestoihin en ole aikoihin eksynyt. Mutta osaan arvostaa ruokaa, oli se sitten millä tahansa budjetilla tehty, kunhan siinä näkyy, että on yritetty parhaansa käytössä olevilla resursseilla. Mutta jos lapioidaan matalimman aidankohdan alta paskaa lautaselle, menee minulta ruokakuppi nurin.

Kolimaista

Päivittäistavaraketju MMT-ryhmän kevääseen kuuluu uuden laajan Kolimaista-tuotesarjan lanseeraus. ”Kolimaista” keskittyy tarjoamaan asiakkaille kyseenalaisista raaka-aineista valmistettuja pilkkahintaisia tuotteita, joiden terveysvaikutuksia ei ole testattu. Kolimaista-tuotteiden tunnuslauseena on ”katso hintaa, älä tuoteselostetta”, mikä tiivistää olennaisen ”kolimaisuuden” ideologiasta. Tämä vastaa laajan kuluttajajoukon vaatimuksiin: hinnan on oltava alin mahdollinen, jotta tuote siirtyisi ostoskoriin, ja laatu on täysin yhdentekevä asia, kunhan tuotteen käyttö ei johda sydämen toiminnan lakkaamiseen tai sairaalahoitoon, koska sairaalan hoitomaksut ovat hävyttömiä, varsinkin teho-osastolla. Kolimaista-sarjan kevään uutuuksiin kuuluvat mm. seuraavat tuotteet:

Paskanajan vaniljakastike
”Millainen aika, sellainen ruoka” voisi kuvastaa hyvin tätä herkullisuudesta kaukana olevaa jälkiruokakastiketta. Hinta on itkettävän naurettava 0,10 euroa litralta, sillä kastikkeessa ei ole ollenkaan vaniljaa eikä vanilliinia eikä juuri mitään muutakaan tolkullista. Jos mietit, miten vaniljan maku on saatu tuotteeseen, vastaus on: ei mitenkään. Paskanajan vaniljakastike maistuu luonnottoman makeille perunajauhoille, koska tuote on pääosin sukraloosilla makeutettua ja perunajauhoilla sakeutettua vettä. Sekä tietysti pitkä lista vaikeaselkoisia ainesosia, mutta ei niistä sen enempää. Keskity olennaiseen: vain 10 senttiä litralta, eli ei kallis, vaan halpa! Huom! Muista ravistella purkkia noin puolen tunnin ajan ennen nauttimista. Toinen huom! Paskanajan vaniljakastike ei vaahtoudu, vaikka kuinka vatkaisit, mutta saattaa joskus alkaa itsekseen vaahdota, jopa jääkaapissa. Syytä emme tiedä, eikä kiinnosta.

Pahoinvoivariini
Tämä uutuus on tavallaan kasvirasvalevite, vaikkakaan kukaan ei tiedä (tai kerro), ovatko levitteen rasvat peräisin kasveista vai mistä. Rasiaa avattaessa on levitteen pinnalla helposti havaittavissa monenkirjavaa ”kasvustoa”, josta voi rikkaalla mielikuvituksella olettaa tuotteen olevan lähellä kasvirasvoja. Rasvat ovat ajan hengen mukaisesti kierrätysmateriaalia eli suodatettu eri teollisuudenalojen jäteöljyistä, joten levitteen ulkonäkö saattaa hieman vaihdella kausittain. Tuotteesta yli puolet on emulgointiainetta, jotta levite saatiin hyväksyttävän kiinteään muotoon. Levitettä esim. leivän päälle siveltäessä saattaa leivän pinnalla joskus näkyä ns. syöpymistä, mutta siitä ei pidä huolestua, koska se on vain tuotteen ominaisuus. Samasta syystä rasian sisäpinnassa on käytetty erikoispinnoitetta. Hinta on kohdillaan: 2500 gramman Pahoinvoivariini-perherasia vain 1,49 euroa! Huom! Tuote ”saattaa” aiheuttaa nopealiikkeisiä laksatiivisia vaikutuksia, joten suosittelemme asettumaan valmiiksi wc-istuimelle ennen tuotteen nauttimista. Toinen huom! Pahoinvoivariinia voi käyttää myös pohjamaalina, kokeile!

Taukki-olut
Olisimme nimenneet oluen erään myötähäpeää ammatikseen tuottavan ja Seiskan lööpeissä viihtyneen turkulaisen miesartistin (ja ex-juopon?) mukaan, mutta koska olisimme joutuneet maksamaan kaiffarille siitä, vaihdoimme oluen nimeä. Juoma on (esikuvansa mukaisesti) niin käsittämätöntä kuraa, että vain makuaistinsa tuhonneet pro-tason sienet pystyvät nielemään sitä kakomatta. Bisse muistuttaa koostumukseltaan myös kirjaimellisesti kuraa, koska sisällöstä vähintään yksi kolmasosa muodostuu jonkin oikean oluen tuotannossa aiemmin käytetystä mallasmäskistä. Mutta kuten ennenkin on ymmärretty hyvän päälle, viis mausta ja koostumuksesta, sillä hinta-prosenttisuhde ratkaisee. Alkoholia tässä herkkujen herkussa (serkussa?) on maireat 9,7 tilavuusprosenttia. Lopputulos on taattu ja kirkossa kuulutettu, mikäli kykenee sivuuttamaan väkevän hiivaisen ja palaneen karstaisen maun. Taukki-olutta on saatavilla 10 litran kanistereissa hintaan 3,95 euroa. Suosittelemme Taukki-oluen kanssa lämpimästi Kolimaista-sarjan Paskavaippa for Men XXXXXL -vaippoja*, kerrassaan lyömätön parivaljakko! Joten aseta kanisteri vierellesi, ota mukava asento sohvalla (Paskavaippa for Men XXXXXL:ien kanssa ei juuri pysty liikkumaan) ja nauti! Varaa myös älypuhelin lähellesi, koska joudut suurella todennäköisyydellä tilaamaan uuden sohvan sekä huoneiston otsonoinnin, jotta haju saadaan kitkettyä asunnosta.

Kaikki uutuudet tulossa MMT-marketteihin lähiaikoina, joten tarkkaile hyllyjäsi! Tarkkaile myös kassejasi. Pitkällä aikavälillä on syytä tarkkailla ihosolukon ja -karvoituksen muutoksia. MMT-ryhmä irtisanoutuu kaikesta vastuusta kaikkien Kolimaista-sarjan tuotteiden käytön ja käytön seurausten suhteen.

* Vaippojen imeytysaineena käytetyt sahanpurut voivat aiheuttaa joillekin ihottumaa, erityisesti olosuhteissa, joissa samaa vaippaa käytetään useampia päiviä.

Pahempaa Seppälää

Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.

Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.

Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.

Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.

Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.

Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.

Eksotiikkaa valaisun ehdoilla

Onko kukaan kokeillut pimeässä kakkaamista? Minä olen joitakin kertoja. Mutta suurimmaksi osaksi en omasta eksotiikan ja jännityksen ääreen hakeutumisen halusta, vaan olosuhteiden pakosta.

Valaisutekniikka on ottanut viime vuosina huimia harppauksia ja vanhat hehkulankaviritelmät on lakaistu historian lehdille, kiitos ja kumarrus Thomas Alva Edison ja adios wolframisydän. Erityiskiitokset myös Humphry Davylle, William Grovelle, Joseph Swanille sekä Heinrich Göbelille. Hehkulamppuja ei tule millään tavalla ikävä, koska ne olivat sähkösyöppöjä alkeellisen tekniikkansa vuoksi ja kärähtivät luvattoman helposti. Jälkimmäisestä saa kiittää valmistajien nokkelaa ansaintalogiikkaa, jossa hehkulanka työstetään niin ohueksi, että se katkeaa pienestäkin kuormituksen vaihtelusta, esim. hengittäessä liian raskaasti hehkulamppua kohti. Tätä ilmiötä kutsutaan hienommin ilmaisulla ”suunniteltu vanheneminen”. Valmistajat sopivat 1920-luvulla kartellista, jossa hehkulampun käyttöikä rajattiin 1000 tuntiin. Perstuntumalla sanon, ja perstuntumaan palaan myös parin kappaleen päästä, etteivät ne lähellekään tuhatta tuntia kestäneet. Varsinkin Philips ansioitui lyhyessä käyttöiässään. Pakko mainita, että Kaliforniassa Livermoren paloasemalla sijaitseva hehkulamppu on toiminut moitteetta vuodesta 1901 (!!!), kas kun hehkulanka on vähän paksumpaa materiaalia.

Led-tekniikka on kääntänyt koko valaisinbisneksen ympäri. Ledit ovat äärimmäisen energiatehokkaita eivätkä ole riippuvaisia minkään vittumaisen ohuen langan napsahtamisesta. Ja ne kestävät ja kestävät ja kestävät kuin liki legendaarinen Duracell-pupu. Sen päälle, että uskomattoman ihmeelliset valoa emittoivat diodit (led = light-emitting diode) eivät kuluta sähköä juuri ollenkaan, on valaistukseen lisätty liiketunnistimet ja aikakatkaisu. Tällaisella energiasäästömyllytyksellä päästään aika lähelle optimaalista tilaa.

Valaisuun kuluvan sähkön säästämisratkaisujen myötä on syntynyt lupsakkaita lieveilmiöitä. Yksi on liikkeestä, tai siis sen puutteesta, sammuvat valot. Olen kyhjöttänyt erinäisiä kertoja pimeässä yleisen vessan kopissa miettien, pitäisikö tästä on olla harmissaan. En ole ollut. Kakan tuuttaaminen on operaationa niin peruskauraa, että jokainen pystyy osumaan pyttyyn ja ohjautumaan paperilla pyyhittävän reikelin kohdalle, oli valoa (tunnelin päässä) tai ei. Samoin on housujen ylösvetämisen kanssa. Joskus olen pelannut huikeaa riskipeliä ja heilauttanut kopin oven auki niin, että oven heilautus on osunut liikesensoriin ja sytyttänyt valot. Liikesensorit ovat aina yleisten tilojen puolella eikä jokaisessa kopissa ole erikseen omaa tunnistinta. Sitten taas ovi kiinni ja lukkoon. Riski syntyy siitä, että joku muu sattuisi samalla oven avaamalla paukkimaan vessaan (ei samaan koppiin, idiootti).

Myös niillä, joilla eivät kaikki wolframilangat hehku ullakolla, on varmaan jo välähtänyt, että löytyyhän kaikilta omasta taskusta lääke pimeneviin wc-tiloihin. Kännykkä tietenkin, mikä muu muka. Siinä on salamavalon virkaa toimittava tehokas led-lamppu. Siitä valoa fyysiseen vaan ei henkiseen pimeyteen, jos homma uhkaa kääntyä jännäkakan puolelle.

Keisari Sahdin uudehkot vaatteet

Keskivanha ja keskinkertainen sahtiparta pääsi taas olennaisen äärelle, kun emeritus sahtiparta senior muisti ainoaa poikaansa tuomalla tuliaisina Tuuloksesta sitä ihteään, sametinruskeaa taikajuomaa tuotettuna Lammin viljavilta mailta, raikkaana kuin päijäthämäläisen vuoristopuron vesi. Johan alkoi suu napsua tuttua tarinaa.

Muutoksen tuulet olivat puhaltaneet. Totta puhuen taisivat puhaltaa jo pari vuotta sitten, mutta mitäs pienistä, tykkään sienistä. Autenttisuuden ja perinteisyyden tuntua tuonut turvallinen kanisterisäilytysratkaisu oli vaihtunut sahtipussukkaan. Korkkia ei enää narautella auki maltaan taivaallisen aromin nuuskimiseen, koska pussin kyljessä on hanapainike, jolloin sahtiaromeita pääsee hajustelemaan vasta mukissa. Varmaan säilyvyyden kannalta parempi ratkaisu, oletan. Nykyaikainen pussitusmenetelmä on haihduttanut nettosisällöstä 0,2 litraa eli vajaan lasillisen kirjaimellisesti arvokasta nestettä. Kanisterissa oli 3 litraa, muovipussissa 2,8 litraa. Hinta ei tietenkään laskenut. Tunnen itseni raa’asti ryöstetyksi, vaikka en maksanutkaan sahtibagista latin latia.

Tässä maassa kaupalliseen jakeluun suunnattua kunnon sahtia on heikosti tarjolla, joten on pidettävä suuta soukemmalla. Myyköön sahtinsa vaikka ääsmarketin muovikassissa, kunhan aitoa tavaraa saa. Iloitkaamme jalosta juomasta ja unohtakaamme toissijaiset kurnutukset. Propsit, pointsit ja respektin iso kumarrus Lammin Sahdille, joka pitää kunniakkaasti kiinni perinteistä ja korkeasta laadusta. Saisivat maksaa jotain noinkin positiivisesta virkkeestä. Tai lähettää sahtia.

Joka katajaan kapsahtaa, löytää mausteen sahtiin.

Tasalaatua

Hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan. Sanonta lienee tuttu, mutta sillä ohjenuoralla ei täällä ole tapana operoida. Selailen silloin tällöin läpi jo julkaisemiani tekstejä, tai ainakin otsikkoja, muistini virkistämiseksi ja opiksi ottaakseni. Julkaistut julkilausumat ovat siitä ainutlaatuisessa asemassa, että ne ovat murtautuneet läpi kaikkien henkisten barrikadien, ja jonkin oikosulun, blackoutin tai muun mielen virityshäiriön seuraamuksena oikean käden etusormi on klikannut virtuaalista ”julkaise”-nappia. Kylläpä hyvinkin olen oikeakätinen. Se kertoo mm. siitä, että eliniän odotteeni tulee olemaan sen mittainen kuin se tulee olemaan, jollen lähde ennen aikojani. Toisaalta en voi mitenkään lähteä ennen aikojani, koska kun lähden, on minun aikani lähteä esim. jääkaapille siinä toivossa, etten ole jo aiemmin juonut sieltä kaikkia kylmiä oluita. Mainitsin ”kylmän” erikseen, koska halusin kehuskella omistavani toimivan jääkaapin. Seuraa tuotesijoittelua: jääkaappi on AEG-merkkinen. Tai Siemens. Ei kuitenkaan Electrolux.

Jälkeenpäin tarkasteltuna jotkut pulinoista tuntuvat luiskahtaneen turhan helposti julkaisukynnyksen yli. Varsinkin blogin elinkaaren alkutaipaleella olen havainnut ilmiötä enemmän. Olisihan minulla kaikki valta tuomita Tuonelan niittokoneen tavoin kaikki omaan silmään sattuvat akanat roskakorin ikuiseen pimeyteen, mutta moinen itsesensuuri ei tunnu luontevalta. Mikä on tehty, on tehty, vaikka ryteikkö rytisee. Varsinkin raapustukset, joissa tulee tunne itsensä tosissaan ottamisesta, ovat jossain määrin kiusallisia esityksiä. En luettele niitä, vaikka nopealla silmäyksellä havaitsee helposti pari kourallista. Suurimman osan rasittavimmista jutuista olen kuitenkin onnistunut poistamaan jo hyvissä ajoin ennen housuun laskemista. Siitä kertoo ”keskeneräisten” kansio, jossa makaa toistasataa tynkää tai aihiota, jotka olen tajunnut jättää pysyvään käymistilaan.

Vastapainoksi annan myös tunnustusta itselleni. Loputtomiin en jaksa omaa heijariani taputella, koska se ei sovi luonteeseeni (vai sopiiko?), mutta toki tyytyväinen johonkin täytyy olla. Varsinkin ne, joissa tajunnanvirta on karannut villiin laukkaan, päätyvät usein tyydyttävään lopputulokseen. Pitkällinen veivaaminen ja hiominen vie terän kirjoituksesta. Tukehdutan tekstini välillä (lue: jatkuvasti) kikkailevan mutkikkaisiin lauserakenteisiin, luetteloihin, tarpeettomiin toistoihin, väkinäiseen vitsailuun, adjektiiveihin ja muihin täytesanoihin (taas lisää pituutta), mutta enpä mikään Stephen King olekaan. Viime aikoihin asti luulin niin, mutta ymmärsin vastikään totuuden vilkaistuani pankkitilini saldoa. Ajokortista en vielä ymmärtänyt.

Mieleen hiipii ja mieltä riipii joskus kauhea ajatus kliseisyydestä. Tuota kammotusta haluaisin karttaa kuin kesäkeittoa tillilihalla höystettynä. Kun kirjoittaa, huomaa välillä, että tässä on nyt jotain tuttua, muttei muista mitä tai mistä se on. Sitten se iskee. Tajuaa, että nämä tarinat on sataan kertaan kerrottu ja samat polut tuhannesti tallottu. Niin se onkin. Kaikki tekstit on jo kirjoitettu ja kaikki laulut laulettu. Juju on siinä, että kaikki eivät ole lukeneet kaikkea. Tämä tieto lievittää rimakauhun tunnetta usein riittävästi. Kannattaa luottaa lujasti siihen, että kansan kirjasivistys on kuviteltua selvästi alhaisempi. Huonot kirjoittajat kopioivat, ja hyvät varastavat yhdistellen taitavasti sieltä täältä omaksuttuja aineksia. Kopioin ohjeen jostain.

Tasalaatu ei toteudu, pyrki sitten tasaisesti huonoon taikka hyvään. Eikä tarvitsekaan toteutua. Kaikessa tulee ylä- ja alamäkiä, päättymätön aaltoliike toteutuu kaikissa yhteyksissä ja ympäristöissä. Kaikki virtaa, puoli kiloa päivässä, Hubba Bubba. Oikeatkin kirjailijat julkaisevat huonoja teoksia, jotkut jopa koko ajan, mutta nyt ei tölvitä ketään nimeltä. Koska kyse ei ole liukuhihnateollisuuden tuotoksesta, lopputuote voi olla vähän sitä sun tätä. Käsityötä, kuten masturbointi, mutta ei samalla varmuudella hedelmällistä lopputulemaa.

Jälkisanoja kuusi kappaletta: Olisiko tämä kirjoitus pitänyt jättää julkaisematta?

Rehtiburger

Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.

Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.

Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.

En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).

Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?

Herne-maissi-paprika -bisnestä

Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.

Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.

Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.

Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.

Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.

Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.

Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.

Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.

Hillot munkista ja rusinat pullasta

Hillomunkkeja on vaikea löytää. Löytämisen tekee vaikeaksi se, että minulla on tietynlainen käsitys siitä, mikä on hillomunkki. Hillomunkki on sellainen, joka antaa nimelleen täyden vastineen, eli munkissa todella on hilloa. Kun munkissa on hilloa, sitä on pursotettu munkkiin kunnolla, eikä millään pipetillä. Tällaiset hillotippamunkit ovat nykyään valitettavan yleisiä. Pidän sellaista lähes petoksena. Jos haluaa välttyä rajulta pettymykseltä, kannattaa ainakin kaikki tarjoushillomunkit kiertää kaukaa. Viimeisin kusetuksen uhriksi joutumiseni oli viime Hulluilla Päivillä. Ostin 5 kappaleen setin ”hulluja munkkeja”, joissa piti olla vaniljakreemiä sisällä. Mauttoman taikinamöhnän sekaan oli uitettu kynnenkärjellinen harvinaisen huonoa kreemiä. Toki munkit olivat muuten kookkaita ja edullisia kokoonsa nähden, mutta kun koolla ei laatua kompensoida. Tuli sellainen olo, että sai olla viimeinen kusetus.

Ilmeisesti hillon markkinahinta on noussut viime vuosina taivaisiin, koska sen reilu annosteleminen munkkeihin on nykyään niin vaikeaa. Mutta luotan vielä jossain määrin erääseen iskevään periaatteeseen: rahalla saa. Jos on valmis maksamaan munkistaan, niin eiköhän sieltä hilloakin löydy. Vähäosaiset ja pihistelijät ravatkoon Citymarketiin hakemaan 5 hillotonta munkkia kahdella eurolla. Valtaväestön eli karvalakkikansan hovihankkijoina toimivat suuret automarketit toki tietävät, mitä kansa tahtoo: paljon ja halvalla. Tähän yhtälöön ei laatu mahdu. Laatu mahtuu niihin ruokakauppoihin, joissa trenssitakit ja turkikset kahisevat, eli varakkaamman väestönosan ”herkkukauppoihin”, tyyppiesimerkkinä Stockmann Herkku. Siellä ei tiskillä sikanautaa nähdä.

Fiksu kuluttaja katsoo hieman tarkemmin, mitä ostoskärryihinsä laittaa. Toki perheellisellä keskituloisella ei ole rahaa hoitaa kaikkia ostoksiaan kalliissa ruokakaupoissa, mutta pahimman karjarehun voi kuitenkin välttää. Nyt paljastan mahtavan munkkilöytöni. Meillä kotipuolessa Lidl-hapankaalimyymälät myyvät Fazerin hillomunkkeja 0,85 euron kappalehintaan, ja sellaista kun haukkaa, niin sieltä hillo suorastaan tursuaa ulos. Aijai sitä nautintoa. Tietty joku voi vinkua, että eihän se halpa ole, kuten Lidlissä pitäisi, mutta täytyy muistaa, että tässä tapauksessa rahalla ollaan ostamassa laatua ja edistämässä hedonistisia pyrkimyksiä. Miten olisi parempi nautinto puolivillaisen nautinnon sijasta? Eikä kenenkään talous tuosta ahdinkoon ajaudu. Elämän pieniin nautintoihin on kaikilla varaa, kunhan pitää kohtuuden.

Vaan niinhän se homma toimii: hillot siirtyvät pienituloisten munkeista parempituloisten munkkeihin ja tuulipukuväki saa pupeltaa kuivaa taikinaa ylemmän kansanosan pyyhkiessä hillovanoja suupielistään. Mutta hillokaan ei ole sitä, mitä se ennen oli. Aitoa tavaraa eli marjoja/hedelmää niissä ei ole edes puolta sisällöstä. Mutta se ei munkkiahmattia häiritse. Pääasia, että hilloa on. Ja minun puolestani rusinat saa viedä pullasta, koska en ole koskaan ollut niiden perään.