Piiri pöyhii Apulantaa

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, mutta jätetään Armas ja Suvi miettimään, jäikö Arvo ansaitsematta, kun piirun verran paremman kirjapiirin tahmaisiin käsiin on tarttunut mestariteos, jota ei saa ravistelemallakaan irti. Ari Väntäsen tykittämä Apulanta-yhtyeen historiikki Kaikki yhdestä pahasta on sellaista herkkujen herkkua, että oksat helvettiin muovikuusesta. Onhan se niin ja näin on, että paperinivaskan julkaisusta on vierähtänyt tovi isovaarin taskunauriissa, mutta asiaa täytyi vähän kypsytellä, vaikken tiedäkään, mitä haluan sanoa sillä. En ole rock-elämänkertoihin ennen kajonnut, mutta tämän luinkin pariin kertaan. Sen verran miellyttävää oli perehtyä näiden saman sukupolven jannujen edesottamuksiin. Tapahtumaympäristöinä pyörivät Heinola ja Lahti ovat myös kovin tuttuja mestoja, joten sekin lisäsi vetoa.

Bändin jäsenet Toni, Sipe, Antti, Tuukka, Jönssi/Parta-Sami ja muu revohka sukkuloivat läpi 1990- ja 2000-lukujen punk-, punkrock-, rock-, poprock- ja rockrock -skenen törmäten moniin hienoihin persooniin. Matkalle mahtuu mitä viihdyttävimpiä tarinoita ja sattumuksia. Kirja perustuu pitkälti Wirtasen Tonin ja Santapukin Sipen/Simon tarinointiin. Heinolan Heilin helmoista ponnistanut (ei se sieltä ponnistanut, mutta kuulosti hauskalta) bändi on hilannut itsensä hämmentävällä TSI-mentaliteetilla (se toinen TSI, ei volkkarin surkea moottori) kansakunnan kaapin päälle, koska kaappiin tämä kolmen hengen pikkujättiläinen ei enää mahtuisikaan. Teos on pullollaan hyviä heittoja ja hulvattomia juttuja, joten tässä muutama esimerkki:

”Levyllä (Mikä ihmeen Apulanta?) vierailevat Tuukka Temonen ja Tehosekoittimen Matti Mikkola, jotka soittavat Melody-Pops-tikkareita.”

Toni: ”Temonen on hienoin lavahahmo ikinä. Sen soitto oli aluksi ihan paskaa, koska ei ihminen sellaisissa asennoissa soittamaan pysty, mutta voi vittu, miten hienolta se näytti. Tuukalla oli muuvit hallussa. Se kaatuili, se oli kuin Morrison ja Cobain samassa paketissa, todella viihdyttävä esiintyjä.”

Toni: ”Väsyneen iskelmähitin soittaminen oli mulle ja Sipelle kainalopieruvitsi. … No, me mentiin Sipen kanssa Hämeenlinnaan, soiteltiin kaduilla ja nähtiin silloinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Se ei suostunut kirjoittamaan kitaraani, että ”köyhiltä selkä poikki”, vaikka pyysin.”

”Apulanta alkoi jakaa Lyseonmäen koululla rockstipendiä. Sipe: ”Pankki tai klubi saattoi antaa heinolalaiselle huippuabiturientille lakkiaisissa satasen tai muutaman kymmenen markkaa. Me päätettiin jakaa kolmentuhannen markan stipendi ”rockhenkisestä toiminnasta”.”

Sipe: ”Mä menin kevätjuhlaan kuuntelemaan, kun rehtori kuulutti Apulanta-yhtymän stipendin – me oltiin yhtymä silloin. Oli hauskaa, kun vanhan liiton opettaja joutui puhumaan juhlayleisön edessä rockhenkisestä toiminnasta. Lukion hikarit olivat nyreinä, kun saivat vain pikkurahoja kun taas se hyljeksitty rokkari sai kolme tonnia.”

Toni: ”Me improvisoitiin siellä Simon kanssa sinkulle (Reunalla) b-puolet. Syntyi Gorillaz-henkiset ja reggaevaikutteiset kappaleet ”Rai-rai-rai” ja ”Japa-japa-jaa”. Kirjoitin lyriikat pahvilautasen pohjaan samalla kun ajoin autolla studiolle. Vitutti niin, ettei ole tottakaan. Kun toimitusjohtaja Tiainen sai b-puolet kuultavakseen, se soitti ja sanoi: ”En ole koskaan hävennyt yhtäkään Apulanta-biisiä, mutta nyt sekin muuttui.” No itsepähän tilasi.”

Toni: ”Reunalla-sinkku ilmestyi samana päivänä kuin Heinola 10. Albumillahan Reunalla on nimeltään Reunallat, koska me päätettiin laittaa kaikkien biisien nimien perään t. Se vasta oli paska idea.”

Vain yksi asia jäi askarruttamaan fragmentoitunutta mieltämme: mitä se tahma käsissämme oli?

Myyttinen Heinola

Heinola on aina ollut silmissäni lähes myyttinen paikka, mikä johtunee lapsuuden kokemuksista. Kävimme isäni kanssa Heinolassa kerran tai pari kesässä, koska se oli lähin kaupungin tapainen mökiltä katsottuna. Aina oli mentävä rannassa sijaitsevan Suomen suurimpana puuna kehutun valtavan tsaarinpoppelin juurelle. Se oli pakollinen rituaali samoin kuin Heinolan lintutarhalla käynti. Lelukauppaan oli toki päästävä, kerran sellainenkin löytyi. Heinolan Talous-muovi ja Lelu on tainnut olla olemassa iäisyyden siinä kadunkulmassa. Torilta haettiin mansikoita ja syötiin jätskiä. Lopuksi kävimme kaupassa T-market Heinoskassa, ja sieltä tietty Jäähedelmä-karkkeja matkaan.

Heinolan myyttisyyden juju lienee siinä, että vierailin siellä aina kesäisin, jolloin Suomen maassa viemärinkannetkin ovat kauneimmillaan. Saattaisi tulla toinen ääni selloon, jos jumittaisi Heinolassa talvella, koska vaikka Heinolan kaupungissa asustelee tilastojen mukaan parikymmentä tuhatta asukasta, on varsinainen keskusta varsin onneton. Toinen myyttisyyttä lisäävä piirre on, että Heinolan keskusta näyttää aivan samalta kuin lapsuudessani 1980-luvulla. Toisin sanoen infrastruktuuri on jämähtänyt, mutta ei se haittaa, kun on itsekin jämähtänyt.

Aikuisiällä rituaalit siirretään omille lapsille kuin paraskin neuroosi. Auton pysäköin samalle ilmaiselle pysäköintialueelle lähelle toria, johon isänikin aina pysäköi. Tsaarinpoppeli, lintutarha, näkötorni ja lelukauppa kahlataan läpi kuin pyhiinvaellusreitti. Mutta on uusiakin kohteita löytynyt. Maaherranpuiston leikkikenttä on paikka, josta lapset ovat saaneet ilon irti useana kesänä. Viime kesänä menimme ensimmäistä kertaa Kylpylän uimarannalle. On käsittämätöntä, kuinka kaikki nämä vuosikymmenet tämä mahtava keidas on sivuutettu. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena kertaakaan käynyt siellä. Varmaan siksi, koska mökilläkin oli uimaranta.

Menneenä kesänä pääsin myös vihdoin Heinolan kesäteatteriin. Monina vuosina olen katsellut paikkaa ulkopuolelta ja miettinyt, mahdanko joskus päästä kokemaan sen. Elämys oli hieno ja herätti innon päästä uudestaan. Kaunis kesäilta, kahjo farssi (Ilmasta rahaa) ja hyvä mieli tuottivat lämpimiä muistoja. Varsinkin kun syvensin elämyksen intensiteettiä väliajalla Vat 69:lla Heinolan Heilissä.

Paco oli hieno kaveri

Eräs merkittävä lapsuuteni kiintopiste riistettiin minulta lauantaina 28.12.2013. Tuolloin nukkui pois kaveri nimeltä Paco. Paco oli harmaapapukaija, joka asusteli kolmisenkymmentä vuotta Heinolan lintutarhassa. Paco oli tullut lintutarhalle vuonna 1984 Haminasta, jossa se oli elellyt yksityisomistuksessa yli 20 vuotta. Lapsena kävimme isäni kanssa joka kesä Heinolassa ja aina vierailimme myös lintutarhalla, koska se oli ja on edelleen siitä erityisen hieno nähtävyys, että sinne on vapaa pääsy. Siis ei maksa mitään. Tällaisia huveja ei tässä maassa enää kovin montaa ole. Olen tavannut Pacon joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta joka vuosi vuodesta 1984 lähtien, jolloin olin 8-vuotias vesseli.

Paco oli viihdyttävä veijari koko tuon ajan. Aina se vislaili tai heitteli hokemiaan, kuten klassikoksi muodostunut ”mennään saunaan”. Paco ei pettänyt odotuksia. Viime vuosina omatkin lapseni pääsivät vielä näkemään ja kokemaan Pacon mainion persoonan. Viime kesänä Pacoa ei jostain syystä häkissään näkynyt. Se oli harmittava pettymys, koska Paco oli oikeastaan suurin syy käydä lintutarhalla. Paco oli varmaan minulle läheisin eläinmaailman olento, koska omaa lemmikkiä minulla ei ole koskaan ollut. Kiitos Paco kaikista näistä vuosikymmenistä, joina tuotit iloa elämäni polulla.