Pyssyleikkien ihmeellinen immersio

Pyssyleikit kuuluivat olennaisena osana 80-lukulaisen poikalapsen kehityskaareen. Tuolloin ei moisesta käyttäytymisestä saanut militanttifasistinatsileimaa otsaansa ja ohjattu kuudeksi vuodeksi psykoterapiaan vinoon kasvaneen persoonan korjaustelakalle. Minulla ja monillakin muillakin pojilla oli kaapit täynnä nallipyssyjä. On mahdoton arvioida, oliko oma mieltymykseni leikkipyssyihin jotenkin korostuneempi kuin muilla, mutta en ole havainnut peruuttamattomia seuraamuksia aikuisiän minässäni, vaikka harvempi ihminen toki omia vikojaan tunnistaa (tai tunnustaa). En kuitenkaan katso saaneeni traumoja, väkivaltaisia patoutumia eikä muitakaan psyykkisiä häiriöitä pyssyillä leikkimisestä. En ole ollut kaduilla manifestoimassa aselainsäädännön vapauttamista saati ripustamassa ikkunaani MAGA-banderollia tai Konfederaation sotalippua.

Pyssyt olivat kersan katsantokannalta kivoja. Eihän sellainen räkätappi ymmärrä kytkeä niitä globaaleihin ongelmiin, saati kyennyt ajattelemaan, kuinka paljon pahaa ja kuolemaa niillä todellisuudessa aiheutetaan. Kaukana oli kavala maailma lasten leikeistä. Leikkejä ryydittivät tuon ajan toiminta- ja sotaelokuvat, joiden katseluikärajoja kukaan ei vahtinut. Olin jo alle 10-vuotiaana nähnyt aika repertuaarin eri genren leffoja. En sentään pornoleffoja, mutta pornolehtiin oli toki tutustuttu, kiitos maagisten lehtiroskislöytöjen. Monet toimintaleffat olivat lapsellisen hölmöjä ja ideologialtaan kyseenalaisia (mm. Chuck Norrisin kaikki elokuvat), mutta kukapa niitä kriittisesti katsoi. Pääasia, että actionia riitti ja pyssyt paukkuivat.

Nallipyssyt olivat harmittavan kuluvaa tavaraa ja ne hajosivat yleensä nopeassa tahdissa. Mutta onneksi kaupoissa tarjontaa riitti. Oli pistoolia, revolveria, konepistoolia, rynnäkkökivääriä (eli rynkky) ynnä päälle kaikenlaista rasittavasti vilkkuvaa ja ulvovaa laserasetta. Ärsyttävimpiä olivat muoviset ns. markkinapyssyt, jotka pitivät liipaisinta painettaessa ääliömäistä mekaanista rätinää, joka oli muistuttavinaan konetuliaseen ääntä. Ne hajosivat tavallisesti viikon sisällä ostamisesta. Isä oli keksinyt niille vitsikkään yleisnimityksen ”rätättävä konsu”, jolle hän jaksoi aina naureskella. 

Lapsuusajan pyöreillä punaisilla muovinalleilla toimineissa leikkipyssyissä oli sellainen vinha piirre, että nalleissa käytettiin vielä 80-luvulla suhteellisen paljon ruutia. Ruudin määrää vähennettiin myöhemmin huomattavasti ja hyvästä syystä. Kun muovinallirevolverin laukaisi, se kajahti niin kovaa, että taloyhtiön pihoilla tiedettiin lähimetsässä käytävän pyssytaisteluja. Muistan tapauksen, kun kerran taistelun tuoksinassa satuin laukaisemaan revolverin aivan kaverin korvan vieressä. Se teki pipiä. Kaverin korva alkoi soida ja hän kirosi ja huusi jonkin aikaa. Mutta ihan vahinko se oli. Onneksi ei tullut kuulovauriota.

Lapsuudessani pyssyleikit rajoittuivat tiettyyn ikäkauteen ja väistyivät sitten muiden mielenkiinnon kohteiden myötä. Nyt pyssyleikit jatkuvat tästä ikuisuuteen konsoleiden ja verkkopelien taistelutantereilla, eikä niiden leikkien yläikärajaa ole onnistuttu määrittelemään. Alleviivaten miessukupuolen osalta. Niissä saa kivasti ajan kulumaan ja elämän lipumaan käsistä. Silti ei jaksa kiinnostaa kritisoida ja saarnata maanisen verkkopelaamisen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista. Vinkukoon, kuka vinkuu. Pojat ovat poikia, tavalla tai toisella, ja kenties parempi niin. Kuten minua viisaampi tokaisi: Ei ole niin, että kun vanhenemme, lakkaamme leikkimästä; vanhenemme, koska lakkaamme leikkimästä.

Sudokut - symppikset Saatanan sanansaattajat

Tuijotin lehtihyllyn ristikko-, krypto- ja sudoku-lehtien merta, joka oli jylhän vaikuttava näky, kuin sinilevämatto heinäkuisessa Itämeressä. Inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä lukumäärästä oli pakko vetää johtopäätelmä, että jossain on olemassa ihmispopulaatio, joka kuluttaa inhimillisen käsityskyvyn ylittävän määrän aikaa täyttääkseen nuo kaikki ristikko-, krypto- ja sudoku-lehdet. Tarjonta vastaa kysyntään, kunnes markkinoiden saturaatiopiste saavutetaan.

Tähän väliin pieni pohdiskelu. Mietitäänpä hetki kaikkien niiden sanaristikoiden lukumäärää, jotka on julkaistu kautta aikain eri lehdyköissä Suomessa. Ja sillä välin, kun pohdiskelet niitä, käyn eteisessä tsekkaamassa takkisi taskut arvotavaroiden toivossa. Ristikoita voi periaatetasolla myös kierrättää loputtomiin, kunhan niistä ei löydy ajankohtaisuuksiin viittaavia vihjeitä tyyliin "nykyinen pressamme" ja neljän ruudun perusteella vastaus on "Ryti". Miksi olen ratkomassa 1940-luvulla laadittuja ristikoita?

Pikku hasselhoffpähkinässäni kyti idea, joka ei kuitenkaan ollut peräisin ikuisten ideoiden maailmasta (ks. Platon ja pimahda). Simppeli idea koski sudokua, tuota veikeää numeroristikkoa, jonka japanilaisesta nimestään huolimatta keksi yhdysvaltalainen Howard Gems. Kävipä poikkeuksellisesti niin, että nousevan auringon ihmeet omivat idean ja nimesivät sudokuksi (= lyhenne japanin kielen sanoista "numero saa esiintyä vain kerran"). Mieleni minun teki ja aivoni sillä kertaa ajatteli, että voisin vihdoin perehtyä sudokuiden maailmaan, joka ilmiselvästi kiehtoi kasvavaa kannattajakuntaa. Ja koska työssäni saan olla jatkuvasti kosketuksissa numeroiden kanssa, niin mikäs sen parempaa kuin rentoutua vapaa-ajallaankin numeroiden parissa. Taustaa vasten oli luonnollisesti oletettava, että olen syntynyt ratkomaan sudokuja. TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT, väärin oletettu.

Otin lehtihyllystä edullisimmasta päästä läpyskän (olenhan pihikinttu), kunhan varmistuin, että siitä löytyy helppoja sudokuja. Lehdessä oli kolmea vaikeustasoa. Kotiin ja kokeilemaan. Aloitin helpoimmasta tasosta, koska minulla ei ollut käytännössä ollenkaan kokemusta sudokujen ratkaisulogiikasta. Mutta äkkiäkös sen hahmottaa. Reilu kahden ja puolen tunnin jälkeen juolahti ohimennen mieleeni, että tuikkaan koko paskanivaskan tuleen, mutta ei siitä sen enempää. Kun olin noin viisi kertaa toistanut kaavan, jossa olen edennyt numeroristikossa pitkälle ja huomaan virheen, esim. ”ei tuossa ruudussa voi olla kahta seiskaa” tai ”oho, samalle riville on jossain vaiheessa mennyt kaksi nelosta”, ja sen jälkeen kumittanut kaiken pois, epätoivo alkoi vallata mieltä. Itsetunto löytyi siinä ajanhetkessä tuhannen päreiksi murskattuna lattialta. Ainahan minä olen tarvinnut enemmän aikaa hahmottaakseni asioita (ns. käyn hitaalla), mutta tämä suoritus siirtyi jo omille lukemilleen. Lopulta jollain ihmeen kaupalla sain sudokun valmiiksi, mutta ajantajuni oli tuolloin poistunut tunnetusta universumistamme, ts. teki Voyagerit. Muilla perheenjäsenillä sen sijaan hauskaa riitti ja pilkkakirves lauloi tuttua sävelmää, ja täysin ansaitusti. Taas sain uudella tavalla tuntea itseni uskomattoman tyhmäksi yksilöksi. Yksi huono idea lisää jonon jatkeeksi. Mutta en aio luovuttaa. En suostu hyväksymään olevani maisteritason idiootti. Kuulitko!? Minä en anna periksi sinulle! Minä en ole niin tyhmä kuin sinä annat ymmärtää! Jonain päivänä/kuukautena/vuotena minä vielä näytän! Kurja kyllä lehtihyllyssä ei ollut sudokuja koomapotilaille saati patologian osaston potilaille.

Jälkinumeroinnit: Seuraavana aamuna tytär ratkaisi aamiaispöydässä kakkostason sudokun niinku sillee 10 minuutissa. Talouden naarashuoltaja ratkaisi kakkostason alle vartissa. Miten tomuksi jauhettu itsetunto saadaan jauhettua pienemmiksi partikkeleiksi? Molekyylitasolle asti? Atomitasolle?

Jälkimmäinen ristiinristikointi: Suduko Ritari, Talvi Sudokut, Sudoku Pöllö, Sudoku Grand Masters, Sudoku Zone, Maxi Sudoku, Talvi Sudoku, Klsassiset Sudokut, Kuningas Sudoku, Mega Sudoku, Aurinko Ristikot, Kuningas Krypto, Krypto Leijona, Krypto Pommi, Eurooppa Krypto, Maailma Krypto, Matin Krypto, Talven Kryptoaarteet, Ristikko Jumbo, Helppo ristikkopaketti, Lemmikki Ristikot, Timantti Ristikot, Ristikko Aarre, Ristikko Pöllö, Ristikko Ritari, Entisajan kunnon ristikot, A. Aaltosen helpot hauskat ristikot. Helvetti on irti, Ilmestyskirjan ratsastajat, Armageddon, Beelzebub, juoskaa vielä kun voitte.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Sekaisin Fortista

Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.

Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.

Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.

Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.

Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!

Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!

Pokka pokkana

Viime kesänä olin viettämässä pokeri-iltaa muutaman kaverin kanssa. Edellisestä illasta olikin vierähtänyt aikaa, kun aika tahtoo vierähdellä muiden toimintojen parissa. Aika tuppaa vierähtämään pitkälti niin, ettei oikein edes ymmärrä, miten niin paljon aikaa on ehtinyt vierähtää niin lyhyessä ajassa. Agendana oli juoda kaljaa ja pelata Texas hold’emia. Koska talon isäntä oli avokätinen kestittäjä, oli hän luvannut tarjota juomat sekä purtavaa. Kittasin useampia Sandelseja ja nautin herkullisista grilliantimista. Siinä sivussa hävisin vähän rahaa pelissä. Viimeisellä kierroksella olin jopa lähellä voittoa, mutta kärsivällisyys loppui, koska piti ehtiä yöbussin kyytiin.

Texas hold’em on tai oli muotipeli, jota on lätkitty sankoin joukoin illanvietoissa ja nettikasinoilla. Minun pelihimoni tyydyttyi häviämällä rahaa vain kavereille. Totta puhuen perinteinen pokeri on ollut aina mielenkiintoisempi peli minulle. Versio, jossa jaetaan viisi korttia, joita saa kerran vaihtaa ja jokerit ovat mukana pakassa. Sitten kädessä voi olla pari tai kolmoset tai täyskäsi tai värisuora tai ihan vaan pelkkää paskaa, esim. akkahai.

Pikkumuksuna pelasin kerran serkkujen ja naapurimökin poikien kanssa vesipokkaa. Perinteistä pokeria pelattiin niin, että kierroksen hävinnyt joutui juomaan lasillisen vettä. Jos lähti pissalle, oli lopullisesti ulkona pelistä. Hauskaa riitti, kun naapurin poika kieri järkyttävän kusihädän tuskissaan lattialla.

18-vuotiaana sain nauttia kiljupokerin seuraamuksista. Kaverini oli hankkinut amiskoulutoveriltaan kanisterillisen kiljua, jonka juomisesta pelattiin pokkaa. Kilju oli melkoisen pahaa tavaraa ja kierroksen hävinneen kohtalona oli juoda lasillinen tököttiä. Noin kymmenen kierroksen jälkeen olin joutunut juomaan neljä lasillista hirvitystä ja se riitti. Yritin ihan tosissani voittaa, mutta kortit olivat eri mieltä. Olin siinä vaiheessa lievästi päissäni ja tajusin, että on parasta lopettaa ajoissa. Viinapää ei ollut järin häävi, mutta onneksi järki leikkasi kohtalaisesti. Kaverini ja hänen pikkuveljensä taas tajusivat sen, että kiljua voi lipittää myös ilman korttipeliä. Myöhemmin yöllä veljekset oksensivat sitten urakalla.

Taisin olla kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla, kun mökkijuhannuksen alkajaisiksi joku sai nerokkaan ajatuksen kossupokerin pelaamisesta. Koskenkorva on kaliiberiltaan sen verran jäykkää jäpikkää, että hävinnyt ei joutunut juomaan kuin puolikkaan kertakäyttömukillisen. Sekin oli aivan liikaa. Kuten arvata saattaa, tätä versiota pokerista ei tarvinnut kauaa pelata. Muutaman hävityn kierroksen ja nautitun aperitiivin jälkeen eräs toveri ryntäsi mökin parvekkeelle ja laattasi kaiteen yli. Minä en juuri hävinnyt, mutta raakana nautittuna pienikin määrä tuota perinneherkkua saa vatsan kääntymään rivakasti ympäri ja hissin tilttaamaan yläkertaan. Tässä ei puhuta ns. pitkän linjan ammattilaisista, joiden valiojoukkoon yksikään meistä pojanklopeista ei onneksi kuulunut.

Poikasena sain kokea myös pokerin tietokoneversioita, jotka sen aikaisilla tietokoneilla olivat hieman alkeellisia. Muistettavin oli Samantha Fox Poker, jossa Sammy strippasi vaatteita pois, jos tietokone hävisi kierroksen. Kliimaksina näkyivät ne kaksi muotovaliota, jotka tekivät aikoinaan hänetkin kuuluisaksi. Aihetta suureen juhlaan ei kuitenkaan ollut, koska tietokone oli Commodore 64 ja grafiikka sitä itseään eli rakeista pikselimössöä. Mainittakoon, että artisti Samantha Fox ei alkujaan tullut tunnetuksi laulutaidoistaan(?), vaikka Touch me ihan kiva hitti olikin. Luuppasin pikku räkätappina Sammya myös joidenkin lehtien sivuilta. Niissäkin kuvissa hän joutui poseeraamaan ilmeisesti aivan liian helteisissä olosuhteissa. Mutta parempaa ihmisen biologian oppituntia ei olisi voinut kuvitella saavansa.

Kädestä vedetyt kortit

Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).

Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.

Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.

Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.

Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.

Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”

Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.

Saatanan Sanajahdin jatko-osa

Kun viime vuoden kesähelteillä loikkasin kehityksen portaita pari askelmaa ylöspäin ja hankin Android-puhelimen, en tiennyt millaiseen kurimukseen se voi johtaa. Vanha kunnon nokialainen Symbian-luuri oli muuttunut nopeasti reliikiksi, joka ei kelvannut muuhun kuin soittamiseen ja tekstiviestittelyyn. Ne kolme käyttöliittymälle tarjolla ollutta Angry Birdsiäkin olin pelannut loppuun jo ajat sitten.

Kohta on vuosi vierähtänyt Androidia pällistellessä. En ole ladannut puhelinta täyteen käteviä hyöty- ja viihdesovelluksia, mutta joitakin kylläkin. Olen tuhlannut niin järjettömän paljon elämääni hankaamalla 5,2 tuuman ruudulta FIFA-jalkapalloa, ettei aikuiseksi joillakin löyhillä kriteereillä määriteltävä 39-vuotias mies kehtaisi sitä ikinä myöntää. Toinen erittäin paljon pelaamani kenties vähemmän lapsellinen peli on nimeltään Sanajahti 2, joka kuitenkin aiheuttaa minussa hyvinkin lapsellisia primitiivireaktioita.

Ajanvietteen idea on hyvin yksinkertainen: 4 x 4 -ruudukolla on kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä ja sieltä pitää etsiä annetussa ajassa mahdollisimman paljon sanoja. Sanat voivat luikerrella ruudukossa miten sattuu. Pidemmistä sanoista saa paremmin pisteitä kuin lyhyistä. Hoksottimia koettelevassa sovelluksessa on jokin minua syvältä puhutteleva piirre, koska sanajahtisessioni johtaa lähes aina itsehillinnän pettämisen partaalle. Ehkä jostakin näkökulmasta on menty joskus partaan yli. Olen pelin takia tähän mennessä harkinnut mm. lyödä nyrkkini puhelimen ruudusta sisään, vääntää kännykän poikki, puristaa luurin nyrkissä rikki, heittää seinään, paiskata ikkunan läpi ja käyttää laitetta jalkapallona. Järkevimpiä ajatuksia on ollut se, että poistaisin lopullisesti koko sadomasokistisen sovelluksen.

Kuitenkin en ole vieläkään rikkonut puhelinta enkä deletoinut sovellusta. Yhä uudelleen ja uudelleen palaan pelin ääreen. Periksiantamattomuutta (= tyhmyyttä?) näyttää riittävän, vaikka lähes joka kerta pelisessio päättyy vitutukseen.

Lopuksi on palan painikkeeksi mainittava eräästä loistavasta taiteenlajista, joka liittyy Sanajahtiin. Koska peliä pelataan verkossa, saattaa ruudukon kimpussa olla yhtä aikaa parhaimmillaan toista tuhatta pelaajaa. Pelaaja saa itse määritellä nimimerkkinsä. Niinpä ns. ykkösketjun sanan jahtaajia ovat sellaiset nimimerkit kuin JALLUPIHTI, JalluPirkko, Kukkilannalli, saananjahti, MuikonPena, APPIHERISTELEE, INTERNETBONANZA, KimppaPimppaaAah, MätäRotanLöyhkä, vittumitäsanoja, LUV2FART, Reiskajahtaa, ALAPESUKONE, Konemage, Johnshaft2 ja BIBBISJULLE, näin muutamia mainitakseni.

Jälkimainingit: Sain joskus muinoin pikkunassikkana lahjaksi Nintendon yksiruutuisen Parachute-elektroniikkapelin, Game & Watch -sarjaa. Peli on tallessa ja toimii, mutta laitteen kulmassa hampailla kaluamisen jälkiä. Purentakokeet syntyivät vavahduttavien game over -tunnereaktioiden aiheuttamina. Osattiin sitä ennenkin.

Sakki ja Matti (tästä ei tule turkulaisvitsiä)

– Mitäs peliä sakki pelailee?
– Tämä sakki ihan vaan sakkipeliä pelailee.
– Vai tällaisella sakilla sitä sakkipeliä pelataan.
– Ollaanhan me sellainen sakki, jolta sakkipeli taittuu.
– No onkos sakilla sakkimatti jo tullut?
– Ei, sakki-Matti joutui jäämään kotiin. Sillä oli jännetupin tulehdus, joten Matti on sakista poissa tänään.
– No milläs sitä sakkia pelataan, jos ei sakissa sakki-Mattia ole?
– Kyllä tällä sakilla sakki luistaa ilman Mattiakin. Ei sakki yhtä Mattia kaipaa.
– Täytyypä jatkaa tästä matkaa. Sakki odottaa.
– Ai sakkisakki?
– Ei, petankkisakki.