Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”

Panin juoksuksi

En minä niinku silleen pannut juoksuksi. Sitä äkkiä saattaa unelmoida, että kirmasin lailla nuoren uuhen yli kasteisten niittyjen, vuolaiden vetten ja vaahtoavien vaarojen, mutta se on vain mitä kauneinta unta, josta ei tarvitse herätä, koska sitä ei koskaan nähnytkään. Joten takaisin lenkkareihin. Uutuuttaan mustana orina hohtavat Asicsit sujahtivat jalkaterieni ympärille kalenterinlyömällä 15.1.2024. Ja ei, en ollut tehnyt mitään uudenvuodenlupausta. Edellisestä juoksulenkistä olikin vierähtänyt rapiat 25 vuotta. Juoksin parikymmentä vuotta ympäri kenttää pallon teoriassa ennakoitavissa olevia liikkeitä mukaillen oppimatta kuitenkaan koskaan pelaamaan jalkapalloa. Samanaikaisesti olin parit vuosikymmenet putkeen kehunut inhoavani juoksua lukuun ottamatta yöjuoksua. Joskus reilu parikymppisenä olin muutaman kerran juoksemassa ihan oma-aloitteisesti, mutta homma päättyi loppujen lopuksi siihen, että helvetilliset penikkasäryt iskivät pohkeiden sisäsyrjään ja luovutin.

Sää oli mitä ideaalisin tammikuun talvikeli, eli monta astetta lämmintä eikä lumesta tietoakaan. Itse juoksemisessa eli hölköttelyssä ei juuri kuvattavaa löydy. Tai no: Hölköti kölköti. Teki se vähän pipiä kropassa, varsinkin loppua kohden kolmen kilometrin pätkällä. No pain, no gain. Ei triumfaattinen suoritus, mutta parempi kuin oli olettanut. Peruskunto näyttää olevan siedettävällä tasolla eikä ylipainoa ole kertynyt. Kohta tulee kuvia Tinderiin. Alku- ja loppulämmittelyt ja sen sellaiset homostelulta näyttävät venyttelyt jätin luonnollisesti amatööreille ja testosteronin erityksen vajaatoiminnasta kärsiville. Slay, motherfu**ers! (Hyi, epäkorrektia!)

Rakas juoppojuoksupäiväkirja: Olen juossut. Ainakin omassa mielikuvituksessani miellän toiminnan juoksuaskeliksi, koska eivät ne kävelyaskeliakaan olleet. Suljetaan kaikki soveltumattomat vaihtoehdot pois ja katsotaan, mitä jää jäljelle. Tästä johtaen jatkan juoksemista. Kelloni ja siihen liittyvän kaikkitietävän jumalallisen sovelluksen mukaan olen osoittanut kykenevyyttäni tammi-helmikuun aikana vajaan 30 kilometrin verran tähän päivämäärään mennessä.

Jälkivenäyttelyt: Uuhi? Eikö se ole naispuolinen lammas? No pässi mikä pässi.

Jälkijälki…: Jaa että ikäkriisi? No mikä ettei. Pannaan pakettiin.

Tuhkalapio

Tuijotin saunan jälkeen pitkävartista mustaksi maalattua tuhkalapiota, joka nojasi seinään. Ihmisellä on tietyssä mielentilassa taipumus tuijotella milloin mitäkin ilman sen suurempia merkityksiä, mutta tuhkalapio herätti minussa ajatuksia.

Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.

Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.

Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.

Voi Dave Gahan, minkä teit

Runsaasti, mutta hillitysti arvostamani Depeche Mode -tanssiorkesterin solisti Dave Gahan oli vielä freesi kaveri Exciter-levyn ilmestyessä vuonna 2001 (hieno levy, mutta kyllä Ultra on minulle ykkönen). Asian voi tarkistaa vaikka mahtavan Freelove-biisin videon avulla. Samoin Playing the Angel -albumin Suffer Well -videolla (2006) tallailee katuja vielä keski-ikäinen tuttu Gahan. Nyt uuden Heaven-singlen ja -videon ilmestyttyä muutos on tapahtunut. Gahan harmaantuu hyvää vauhtia. Uurteet ovat vallanneet kasvot.

Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.

Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.

Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.

Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.

Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?

18 + 18 = 36

Vielä pienen hetken saan nauttia hyvin jännästä 36 vuoden iästä. Jännän iästä tekee se, että olin 18 vuotta sitten 18-vuotias. Sehän on olevinaan nuorille jonkinlainen virstanpylväs, jolloin portit aukeavat laillisesti kaikkeen kivaan (lue: autoiluun, alkoholiin ja baareihin). Itse olin vielä kirkasotsainen lukiolainen, mutta sen verran olin kielletyn kiljun makuun päässyt, että ehkä otsa oli siinä vähän himmennyt. 18 vuotta merkitsee täysi-ikäisyyttä, mutta aikuisuudesta se on vielä niin kaukana, että aikuisuutta ei edes horisontissa näy, vaikka kuinka tehokkailla kiikareilla tiirailisi.

Eihän sitä 18-vuotiaana kersana voinut ymmärtää, että ikääntyminen on pirullinen ansa. Kun on tyhmä ja naiivi, niin näkee vain uusia oikeuksia, mutta ei ymmärrä, että kahmalokaupalla vastuuta ja velvoitteita odottaa nurkan takana. Itsenäistymisen nimeen vannotaan, mutta sen ikävät puolet, siis ne jotka eivät ole kivoja juttuja, laiminlyödään ja unohdetaan.

On oikeastaan aika kuristava ajatus, että 18 vuoden iästä on 18 vuotta aikaa. Ajatus vanhenemisesta on ikävä, joten sellainen mörkö on syytä sysätä mielen peräkammareihin vauhdilla ja voimalla. Mutta maltan tuskin odottaa, kun saan kirjoittaa otsikolla ”20 + 20 = 40”. Unohtamatta otsikoita ”19 + 19 = 38”, ”18,5 + 18,5 = 37”, ”18 + 19 = 37” ja ”20 + 19 = 38?”. Rehti ollakseni (miksen olisi?) en odota mitään noista. Kuka nyt ikääntymistä odottaisi, ainakaan enää tässä iässä, kun on tajunnut, mitä tuleman pitää. Enkä näe mitään jännää 36 vuoden iässä. Paska ikä, muttei niin paska kuin 37 vuotta, joka on vuoden verran paskempi kuin 36.