Reelit ovat realii

Olin väärässä. Olen ison osan elämääni tottunut olemaan väärässä niin monessa asiassa, joten miksen voisi olla nytkin. Vielä parempi olen ymmärtämään ja tunnustamaan väärässä olemiseni, mikä on vähän harvinaisempaa ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa väärässä olemisen syynä on, että olen has-been, boomer, default. Mutta nyt olen tajunnut jotain, mitä aiemmin en tajunnut. Olimme muutama päivä sitten kotimme terassilla syömässä kakkua koko perheen voimin, koska pojan nimipäivä. Minulla on ikävä tapa alkaa tarinoida eli luennoida jostain minua kiinnostavasta aiheesta, josta lisäksi tiedän jotain, varsin vuolaasti. Jälkikasvuni sulkee yleensä korvansa viimeistään parinkymmenen sekunnin jälkeen, koska hoh-hoijaa, ymmärrettävästi.

Mutta sillä hetkellä valitsin eri tulokulman. Kysyin, mistä minun pitäisi puhua, jotta he jaksaisivat kuunnella edes hetken enemmän. Jotenkin selittämättömien juonenkäänteiden kautta päädyimme Instagramin reeleihin. Meille pudokkaille reelithän ovat loputon lyhyiden videopätkien striimi eli virta, jossa vastaan voi tulla aivan mitä tahansa joko satunnaisista tapahtumista tyyliin ”hauskimmat kotivideot” tai tarkoituksellisesti viihdytystarkoituksessa tuotettua sisältöä tyyliin ”sisällöntuottajat” tai AI:lla luotua shittiä, jota nykyisin on aika vaikea tunnistaa AI-shitiksi. Reelit aka "kelat" ketjuttuvat tästä ikuisuuteen niin kauan kuin vain jaksaa katsoa.

Olen aina kritisoinut jälkikasvuani reelien katsomisesta, koska juttu on näyttäytynyt siinä (kasarikersan) valossa, että he mädättävät aivonsa ja muuttuvat vähitellen reel-zombeiksi. Mutta sinä iltapäivänä siellä tietyllä terdellä kaikki muuttui. Aloin katsoa instareelejä. Kun olin luupannut niitä hetken aikaa, valaistuin. Ne ovat eskapismia. Välillä repesin niin totaalisesti reelipätkille, että pää lahosi hervottomaan huutonauruun eli huutikseen, kuten kavereiden kesken kuuluu sanoa. En muista hetkeen nauraneeni niin hillittömästi ja se oli todella vapauttavaa.

Siinä tolkuttomien videopätkien tuudittavassa kehdossa tunsin oloni kevyeksi, koska totta hitossa, koska kuka jaksaa katsoa koko ajan mielenrauhan ja sen myötä kenties koko mielen tuhoavaa uutisvirtaa. On monenlaisia tapoja harjoittaa eskapismia ja Instagramin reelien katsominen on harmittomampi vaihtoehto kuin turruttaa päänsä erilaisilla päihdyttävillä aineilla, jotka lisäksi maksavat ihan kivasti. En osaa ennustaa, mitä loputtoman videopätkien virran katsominen voi aiheuttaa pitkällä aikavälillä, mutta ne muut aineet ovat ainakin koituneet suhteellisen kalliiksi yhteiskunnalle. Varmaankin jossain kohtaa kohtaamme anonyymit reeliholistit sun muuta oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa vieroitushoitomuotoa.

Ymmärsin ja opin uutta. Nauraminen järjettömille videopätkille eli reeleille tekee hiton hyvää kuormittuneelle psyykelle. Lapseni eivät juo alkoholia ja se on muy bueno. He edustavat aikaa, jona ihminen osaa purkaa olemassaolonsa mysteeriä erilaisin keinoin kuin aiemmat sukupolvet. No jaa, ainakin toivon niin. Todellakin lasken sen varaan, että he ovat kaikessa viisaampia kuin aiemmin ohjaksissa olleet ihmiskunnan idiootit. Sori siitä, mut ei se riitä.

Kuivaa papeloa

Taloudessamme asuva toinen täysi-ikäinen päätti syödä iltapalaksi rahkaa, mikä sinällään oli aika poikkeuksellista häneltä, koska fitness-mätöksi vahvasti leimautunut maitojaloste ei yleensä kuulu hänen ruokavalioonsa. Kommentoin rahkaa sanomalla sitä kuivaksi papeloksi. Tähän hän vuorostaan, ettei sellaista sanaa kuin ”papelo” ole olemassakaan. Alun perin isäni on käyttänyt tätä järkyttävän typerältä kuulostavaa sanaa luonnehtimaan juuri kaikenlaista kuivahkon tuntuista, möhnäistä kurkkuun tarrautuvaa ravintoa. En itsekään koskaan pitänyt sanasta, mutta silti sorrun nyt itse käyttämään sitä.

Jokainen ihmetyksen aihe ratkeaa viime kädessä KVG-metodilla (onko se jo vanhentunut termi?). Ja kas kummaa, suomen kieli tunnistaa sanan papelo. Ensimmäinen repeilyn aihe oli se, että ratkaisu löytyi paikasta nimeltä Pitsiwiki. En tosiaan kuvitellut, että sellainen wiki kuin ”pitsiwiki” olisi olemassa. Kaikki wikit ovat näköjään mahdollisia. Pitsiwikin mukaan ”nyytinkejä papeloitaessa eli itäsuomalaisittain pitsiä nyplätessä käytetään nypylöinä papeloita”. Löytyi myös kuvia sorvatuista ja veistetyistä papeloista eli kapeista puupalikoista. Joka tapauksessa papelon yhdistäminen ruokaan vaatii jo raskaskätisempää mielikuvitusta. Papelon nieleminen tuottaa varmasti tuskaa.

Lisäksi löytyi monenlaisia muita papeloita, kuten esim. meksikolainen käsityökauppa, urheiluseura ja joitakin Papelo-sukunimisiä tyyppejä. Sekä papelorikko, tuo maanmainio kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi. Se niistä papeloista.

Jk: Minulla on riittänyt omaa hauskaa, kun selvisi, että jenkeissä on sellainen arvostettu vaatesuunnittelija kuin James Perse. Ei pitäisi sortua anaalivaiheen pelleilyihin, vaan tätäkin asiaa tulisi tutkia omana itsenään eli per se.

Kevyttä rönsyilyä

Kaikki alkoi näin: Näin jonkin lehden kulmassa mainoksen Malcolm Gladwellin teoksesta Kuka menestyy ja miksi? Olin jo aiemmin tutustunut Gladwelliin lukemalla hänen teoksensa Leimahduspiste ja Välähdys. Gladwellia pidetään maailmanlaajuisesti vaikuttavana henkilönä. Siitä kertoo ainakin kahden vuoden välein tehtävän Thinkers50-listauksen toinen sija. Sillä listalla on paljon kovia nimiä. Hain Gladwellin teoksia ja törmäsin nyt suomennettua teosta uudempaan esseekokoelmaan ”What the Dog Saw”, joka koostuu Gladwellin The New Yorker -lehteen (hänen työpaikkansa) tekemistä kirjoituksista. Satuin löytämään What the Dog Saw -kirjan arvostelun, jonka Steven Pinker oli tehnyt New York Timesiin. Kirja-arvostelussa Pinker höykytti melko kovin sanoin Gladwellia ja hänen teostaan. Tästä ”ilahtuneena” Gladwell kävi blogissaan Pinkerin ja hänen argumentointinsa kimppuun. Tästä seurasi Pinkerin vastine ja siitä vielä Gladwellin blogikirjoitus, jossa hän saattoi Pinkerin kyseenalaiseen valoon.

Älykkäiden ihmisten kiistelyä on viihdyttävää seurata, koska heidänlaistensa ihmisten kyky kaivaa maata toisen argumentoinnin alta on omaa luokkaansa. Omistautuminen asialleen ja oman kantansa (teoksensa) puolustaminen yllyttää uskomattomiin suorituksiin. Kiinnostuin myös Steven Pinkeristä, ja Gladwellin blogin linkistä perehdyin hänen kirjansa ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” arvosteluun The New Yorker -lehdessä. Arvostelussa Louis Menand suurin piirtein murskaa Pinkerin ajatukset. Löysin myös pari positiivissävyisempää suomenkielistä käsittelyä kirjasta. Pinkerin teos perustuu pääosin kahteen uudehkoon tieteensuuntaukseen: evoluutiopsykologiaan (eli sosiobiologiaan) ja käyttäytymisgenetiikkaan. Käyttäytymisgenetiikan määritelmän (Wikipedia) yhteydessä mainittiin professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka vastikään sai Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon teoksestaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirja kertoo (Ylen sivulta lainattuna) ”… ihmisen käyttäytymisen syistä. Kirjan mukaan sosiaalisuus on synnynnäinen piirre, mutta sosiaaliset taidot ovat opittuja. - - Yhtenä esimerkkinä on kysymys liian varhain aloitetun päivähoidon vaikutuksesta lasten ja nuorten psyykkisiin ongelmiin.” Jännää.

Mikä on kaiken edellä esitetyn pointti? Internet on paikka, jossa voi rönsyillä sivulta toiselle loputtomiin, upota hilsettään myöten tietotulvaan ja kadottaa punaisen langan? Internetissä jos jossain on oltava valppaana ja suhtauduttava hyvin kriittisesti absorboimansa tiedon totuudenperäisyyteen? Internetissä voi tuhlata vaikka koko päivän johonkin aivan joutavaan, kun ajalle olisi paljon järkevämpiäkin käyttökohteita: ulkoilu, siivoaminen, työnteko (hah), television katselu (vitsi)? Teeskennellä fiksua viittaamalla oikeasti fiksuihin ihmisiin ja heidän teoksiinsa? Ei ollut mitään pointtia? Ken tietää, soitetaan Kenille. No tuo oli H-U-O-N-O.