Ostin auton. Tapahtumassa ei olisi muuten mitään erikoista, mutta nelipyöräinen sattuu olemaan 44-vuoden eksistenssissäni ensimmäinen omistamani auto. Oikaistakoon, että minulla on ollut enimmäkseen auto-optio tarjolla siitä lähtien, kun 18-vuotiaana onnistuin tunaroimaan itselleni ajokortin. Elon taipaleella on tullut vastaan kaikenlaisia jänniä koukeroita, joiden seurauksena en ole tarvinnut solmia omistussuhdetta autoon. Eikä periaatteessa olisi tarvinnut nytkään, mutta vielä jännempien koukeroiden kautta päädyin lopputulemaan, että on aika rikkoa kuparinen.
Löylynlyömällä 20.3.2020 tehtiin kaupat suomalaisen autokauppaketjun edustajan kanssa sähköpostin välityksellä näkemättä autoa livenä. Näin helposti höynäytettävän heebon ei kannata lähteä leikkimään yksityisten, ulkomaisten ja sen sellaisten jobbareiden kanssa. Olisin liian helppo uhri. Pienten toimitussäätämisten jälkeen auto löysi tiensä kotikulmille ja perjantaina 3. huhtikuuta sain hakea rahareiän kotiin.
Talous on ollut iäisyyden pääosin sellaisella tolalla (vrt. jännät koukerot), että kukkaro ei kerta kaikkiaan ole venynyt moiseen idiootti-investointiin. Mutta kun yllättäen äitimuori otti ja kuukahti pikapikaa itse aiheuttamaansa sairauteen ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksia jätti jälkeensä jotain muutakin kuin velkaa, syntyi itsekkään ostoksen mentävä reikeli. Lisäksi pankki halusi antaa ilmaista rahaa eli järkikoroista lainaa, joten illallinen oli katettu. Vähäiselläkään järjen äänellä varustettu ei tartu autoliikkeiden ”nollakorkoisiin” lainatarjouksiin, koska jos hetkeksi pysähtyy miettimään ja vielä löytää näkökenttäänsä lauseen, jossa esiintyy sanapari ”todellinen vuosikorko”, karkaa lainan nollakorkoisuus hetkessä kauimmaisiin galakseihin. Valitettavasti kaikilla ei ole valinnan mahdollisuutta, jos autokuumeessa on pakko saada menopeli perseen alle ja rahoituslähteet ovat vähissä vakuuksien vuoksi.
Sitten kysymykseen, joka on kaikkien huulilla, siis ihan kaikkien. Se merkki. En liittynyt Audi- ja Bemari-runkkareiden kerhoon, koska en halunnut sitä leimaa otsaan. Näiden teiden retardien kusipäisyydestä on olemassa oikea tieteellinen tutkimus (sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist, Helsingin yliopisto 2020). Häpeäkseni tunnustan, että katsoin pitkään joitakin BMW-malleja, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, koska totta helvetissä baijerilaisten moottoritehtailijoiden tuotteet ovat kysyttyjä markkinoilla, mikä heijastuu niiden hintatasoon. Plus tietenkin maine, eli saksalaisuus, historia, laatuimago jne. Saksalaisten tönkkö muotoilu ei nostata intohimoja, vaikka valtaosalle heijarilla varustettuja riittää muotoiluksi keulan logo. Minä ostin Mazdan. Tarkennettuna Mazda 3:n tai kuten brändiosasto ohjeistaisi, Mazda3:n. Kyllä tosiaan kävi niin, että egoni ei ottanut osumaa valinnasta eikä veitikkani homehtunut juuresta. Sitä on henkinen kypsyys (tässä kohtaa kuuluu nauraa, minulle ainakin maittoi).
Sillä budjetilla, joka minulla oli käytettävissä, irtosi kohtuuvähän ajettu vm. 2015 sedan. Olen seulonut Nettiautoa kuukausikaupalla, kytännyt lukemattomia merkkejä ja malleja ja lukenut koeajoja ja arvioita. Teen perusteellista taustatutkimusta, koska pelkään virheratkaisuja. Rationaalisten perustelujen puolelta päädyin vähän käytettyyn luottomerkkiin, koska halusin minimoida huoltorallin riskin. Kalkkiviivoilla oli yli satatonnia ajettu Mazda6, mutta onneksi palasi tolkku taajamaan ja leikkasin yli 50 tonttua mittarista pois pienentämällä takaluukun numeroa. En katunut. Toinen riskien minimointiin tähdännyt valinta oli moottori. Vaikken tajuakaan järin hyvin asiaa edelleenkään, minut vakuutti Mazdan poikkeava moottorin kehitys. Vai mitä voi sanoa, jos semikokoisen auton keulalla keikkuu kaksilitrainen kone, josta on revitty heppoja irti varsin vaatimattomasti. Sellainen on Skyactiv-G-moottoriteknologia. Kuulostaa luotettavalta. Löysin itsestäni esteetikon (epärationaalisuutta), koska auton kaarevat linjat, coupé-tyylinen kori ja perävaloumpiot puhuttelivat minua kovin. Kauneus on katsojan peilissä.
Saahan autovalintoja arvostella. Tunnistan ihmistyypin eli miestyypin, jolle oma auto toimittaa jumalan virkaa, eli on aina ainoa ja oikea ja virheetön. Kaikki on ok niin kauan, kun puhutaan muiden autojen ongelmista ja vioista, mutta jos aihe eksyy ko. henkilön merkkiin ja malliin, näkyy tyypissä oitis ärsyyntymisen merkkejä. Jokainen saa sanoa Mazdaa japsivitsiksi tai kehittää jotain kekseliäämpää, koska en voisi piitata paskan kiisselin vertaa. Hurmoshenkinen ”automies” en ole.
Jälkikaasutukset: Kirjoitin otsikkoon ”tukipilari”, mutta aluksi siinä luki ”munanjatke”. En halunnut olla kliseinen. Enkä vulgääri. Enkä bulgaari. Enkä tataari. Enkä keräsalaatti. No okei, halusin olla keräsalaatti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hintatietoisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hintatietoisuus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 31. elokuuta 2020
tiistai 15. toukokuuta 2018
Ihan O:na donitsista
Tapahtui tosielämässä, kuten Valittujen Palojen kaikki jutut. Heitin muksuille kympin kauppakeskuksessa, jotta he saisivat donitsit erään suomalaisen donitsiketjun myyntipisteestä. Niin aivan, Suomessa on yksi donitsiketju ja se on Arnolds. Huikkasin samalla, että ottavat minullekin jonkun. Istuin siinä kahvilla, jonka tarjosi toinen kahvilaketju, kun lapset tulivat takaisin donitsien kera. Poika lätkäisi kuitin minulle käteen ja sanoi, että sait vielä rahaa takaisinkin. Se oli kymmenensenttinen.
Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.
Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.
Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.
Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?
Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.
Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.
Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.
Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.
Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?
Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.
tiistai 9. tammikuuta 2018
IVA raikaa ruokakaupassa
Eräänä illan kellonlyömällä 7.1.2018 nautin elämäni ensimmäisen ruokakaupasta ostetun nelosoluen. Monelle tissuttelijalle, nautiskelijalle, humalahakuiselle, kestokittaajalle ja suurkuluttajalle tammikuun ensimmäinen herran vuonna 2018 saattoi olla kyyneleet silmäkulmaan ja janoisen vaahdon suupieleen nostattava hetki. Myöhästyin reippaasti tuosta hetkestä, kuten tapoihini kuuluu myöhästyä kaikesta mahdollisesta. Mutta ei se haitannut, kestin sen kuin mies vailla nelosolutta muttei menneisyyttä.
Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.
Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.
Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?
Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.
Kauppaketjut taidettiin yllättää nelosen vapautumisesta vuodenvaihteessa housut kinkuissa, koska kovin vähänlaisesti on jäykempää ohraista ollut tarjolla kaupan hyllyillä. Nekin vähät ovat äkkiä kadonneet. Olin normi kauppareissulla, kun äkkäsin satunnaisella hyllyllä kyhjöttävän yksinäisen nelos-Sandelsin. Se tuijotti minua siihen malliin anovasti, että sydämeni heltyi ja päätin korkata uuden aikakauden nelosrännin kotimaisella laatutuotteella. Eikä se huono valinta ole ollenkaan. Onhan keskiketterä pikkuveli bulkkituotantoisen kolmosbissepopulaation parhaimmistoa. Nyt tarkkana, äskeinen oli mielipide eikä absoluuttinen totuus.
Niin sitten seitsemännen päivän iltana, joka oli myös lepopäivä kuten olla ja pitää, koska seitsemäntenä päivänä levätään, ja tässä tapauksessa juodaan ohralimonaatia, nostin tuon ihmeellisesti säteilevän kaupan A-oluttölkin huulilleni ja se maistui, kas, oluelle. Mitään muuta ei tapahtunut. Kokemus oli kertakaikkisen lattea, vaikkei maussa mitään vikaa ollut. Hulautin kunnianarvoisan eversti J. A. Sandelsin kurkkuuni ja se oli siinä, puh pah pelistä pois. Painuin pehkuihin odottamaan malttamattomana uutta vekkulia työviikkoa alkavaksi. Kuitenkin se lämmitti mieltäni, että maksoin tölkistä 1,65 euroa enkä 2,03 euroa, kuten Alkon kansanterveyttä painottava hinnoittelu antaa ymmärtää (joo joo alkoholivero räksyti räksyti). Autuas on se, joka säästää tällä tavoin kaljabudjetissa, sillä tietäkää, että suuret kulutusvolyymit takaavat suuremmat säästöt. Kaikki kipin kapin kirmaamaan kauppaan kahmimaan kärryt kukkuroilleen A-luokan säästökohdetta.
Jähmettyneen mielen jälkilämpiäminen: Nelos-Sandels kuulostaa vaativalta taitoluisteluhypyltä. Tiedättehän, ”Yleisö kohahti, kun Alina Tsirgaetsergajeva suoritti huikean nelois-Sandelsin”. Tiedättehän?
Jähmettyneen mielen uudelleen lämpiäminen: Aikuisten oikeassa (sic erat scriptum) elämässä ripeä nelois-Sandelsin suorittaminen synnyttää yleisön kohinan sijasta puolison kitinää. Tasan ei käy onnen lahjat, puhumattakaan muista lahjoista.
torstai 8. kesäkuuta 2017
Ilmaisia palloja
Nyt tuli harhautettua. Eivät ne ilmaisia ole, vaan heliumisia. Niiden hinnoissakaan ei ole enää ilmaa, ainakaan kovin paljon. Okei, no on niissä silti. On ollut jännää seurata vappupallojen evoluutiota ja samalla vanhemmuuteen asti ehtineenä myhäillä, kuinka pitkän sentin voi nykyään säästää noiden turhakkeiden hankintakustannuksissa, kiitokset kauppaketjujen hankintaportaille.
Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.
Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.
Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.
Pirpanaisena torttuhousuna sitä ei vielä ymmärtänyt, millainen rosvojen markkinat vappupallobisnes oli. Oli vain vappupallokauppiaita, jotka myivät niitä torilla hunajaiseen hintaan. Ilmankos kauppiaita oli vapputorilla pilvin pimein. Mutta sitten iskivät kauppaketjut ja taisivat romuttaa ahneiden possujen liiketoimet. Nyt joka kauppa myy foliopalloja, ja pikku piltti saa itsensä kokoisen jättipallon viidellä eurolla. Kaikille tulee hyvä mieli, lapselle ja vanhempien kukkarolle.
Kävelevä vappupallo oli viime vapun kuumin tuote. Neronleimauksen idea on teipata heliumpalloon sellaiset painot (pahvinpalat), ettei se kohoa kattoon, vaan näyttää liukuvan lattiaa pitkin. Sitten palloja voi myydä kävelevinä (?) kissoina, koirina, hevosina, ankkoina, delfiineinä, mustekaloina, makkaraperunoina, jne. (takaisin biologian tunnille). Ja kas näin hokkuspokkus, vappupallon hinta kohosi ruhtinaalliseen 15 euroon. Meillekin tällainen leijuvan liukuvainen kävelevä ihme rantautui, mutta jonkin huijauskoodin avulla saimme sen edullisemmin. Mutta kyllä taas paatuneen miehen vielä paatuneempi lompakko koki kalmaisia kauhun hetkiä.
Vappupallo on meillä perinne ja jokseenkin älyvapaa sellainen. Joka vappu lapsille ostetaan foliopallot, joilla he eivät tee mitään. Kaikkien näiden vuosien aikana niistä on saatu jotain leikkiä aikaiseksi pari hassua kertaa. Palleroiset leijuvat aikansa aaveina pitkin taloa ja elävät omaa elämäänsä autonomisina yksikköinä, kunnes niistä on haihtunut heliumit pihalle siinä määrin, että ne löytyvät jostain nurkasta ruttuisina myttyinä. Sitten ne voi vaivihkaa runtata roskikseen eikä kukaan kysele koskaan niiden perään. Mutta tämäkin leikki loppuu aikanaan, jollen sitten ala ostaa itselleni vappupalloa, mutta se edellyttää sulakkeiden kärähtämistä ullakolla. Niiden viimeistenkin.
 |
| ”Mikäs vitun mikkihiiri sinä luulet olevasi?” ”Olen palttiarallaa seitsemän euron Mikki Hiiri, hauska tutustua.” ”No tuohon hintaan on todellakin hauska tutustua. Se on sitten käsipäivää, pöpökammoinen nappihousu.” |
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Kahjon keräilemisen oppitunti
Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Metrilakuindeksi ja paljon muuta
Metrilakuindeksi kannattaa huomioida markkinatorilla käydessä, ts. kuinka monta metriä lakua saa viidellä eurolla. Nykyisin lähtökohta taitaa olla seitsemän. Sen alle ei kannata missään nimessä ostaa. Vastikään käymilläni messuilla tarjottiin 6 metriä. Näin maalaisjärjellä pyöriteltynä katteen eli myyjälle jäävän osuuden täytyy olla vähintään 50 prosentin luokkaa, kun myyntihinta on 0,65 – 0,70 e/kpl. Siksikin katteiden on oltava hyviä, koska muuten metrilakun myyjiä ei olisi niin paljon. Tilanteeseen vaikuttaa myös Metrilakun Kilpailutiheyssääntö: mitä enemmän metrilakukauppiaita ja mitä lähempänä toisiaan, sitä enemmän lakua vitosella.
Selitetäänpä vielä katteen idea, ettei jää epäselväksi, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Euromääräinen kate on tuotteen arvonlisäverottoman myyntihinnan ja alv:ttoman ostohinnan väliin jäävä osuus. Edellisessä kappaleessa viittasin katteeseen prosentteina, jolloin euromääräinen kate suhteutetaan alv:ttomaan myyntihintaan. Sanotaanpa, että metrilakun veroton myyntihinta on 0,62 euroa ja torimyyjä vetäisee leuhkan 40 sentin katteen. Tällöin veroton ostohinta jostain tukusta on ollut 0,62 – 0,40 = 0,22 e/kpl. Myyjälle jäävä kate suhdelukuna on 0,40 / 0,62 = 0,5714 eli prosenteissa ilmaistuna noin 57 prosentin luokkaa. Ihan kivasti siis, mutta ei sinänsä yllättävää, koska mitä halvempi tuote on, sitä hurjemmat prosentuaaliset katteet se sisältää (ajattele vaikka Tiimaria).
Tuo kaikki on vain oletusta ja on hyvinkin todennäköistä, että metrilakun ostohinta on alempi kuin heittämäni 0,22 e/kpl, jolloin kate kasvaa entisestään. Puhumattakaan siitä, jos tuota 70 cm:n mittaista metriherkkua tarjotaan 6 tai 5 kappaletta vitosella. Hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään. Juttu kallistui pahasti matikan puolelle. Kaikessa järjellisyydessään järjetöntä horinaa.
EDIT 25.10.2011: Vaikuttaa pahasti siltä, ettei metrilakua enää saa 7 kappaletta 5 eurolla. Joko rahan arvo on laskenut tai elintarvikkeiden hinta noussut/nostettu. Kuusi kappaletta femmalla on hävytön hinta. Verrattuna entiseen seitsemään tsibaleeseen tarkoittaa se 16,7 %:n hinnan nousua! Hillitön inflaatio?
Selitetäänpä vielä katteen idea, ettei jää epäselväksi, vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. Euromääräinen kate on tuotteen arvonlisäverottoman myyntihinnan ja alv:ttoman ostohinnan väliin jäävä osuus. Edellisessä kappaleessa viittasin katteeseen prosentteina, jolloin euromääräinen kate suhteutetaan alv:ttomaan myyntihintaan. Sanotaanpa, että metrilakun veroton myyntihinta on 0,62 euroa ja torimyyjä vetäisee leuhkan 40 sentin katteen. Tällöin veroton ostohinta jostain tukusta on ollut 0,62 – 0,40 = 0,22 e/kpl. Myyjälle jäävä kate suhdelukuna on 0,40 / 0,62 = 0,5714 eli prosenteissa ilmaistuna noin 57 prosentin luokkaa. Ihan kivasti siis, mutta ei sinänsä yllättävää, koska mitä halvempi tuote on, sitä hurjemmat prosentuaaliset katteet se sisältää (ajattele vaikka Tiimaria).
Tuo kaikki on vain oletusta ja on hyvinkin todennäköistä, että metrilakun ostohinta on alempi kuin heittämäni 0,22 e/kpl, jolloin kate kasvaa entisestään. Puhumattakaan siitä, jos tuota 70 cm:n mittaista metriherkkua tarjotaan 6 tai 5 kappaletta vitosella. Hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään. Juttu kallistui pahasti matikan puolelle. Kaikessa järjellisyydessään järjetöntä horinaa.
EDIT 25.10.2011: Vaikuttaa pahasti siltä, ettei metrilakua enää saa 7 kappaletta 5 eurolla. Joko rahan arvo on laskenut tai elintarvikkeiden hinta noussut/nostettu. Kuusi kappaletta femmalla on hävytön hinta. Verrattuna entiseen seitsemään tsibaleeseen tarkoittaa se 16,7 %:n hinnan nousua! Hillitön inflaatio?
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
In Finland we have this thing called ”reilu kusetus”
Varoitus: seuraa Tyypillistä Tilitystä. Katsottiinpa kirjamessuilta tarrapuuhakirjaa lapselle. Vihkonen tarroineen kustansi röyhkeät kymmenen euroa. Kärsimättömän oloinen mies ei meinannut kestää lasten kirjojen selailua, vaan kyseli vähän väliä ”no, ostatteko kirjan?” Eipäs ostettu hermo-Heikiltä, vaan päätettiin ”katsella vielä”. Hetken kuluttua sama tarrakirja löytyi eräästä antikvariaattipuolen pisteestä viidellä eurolla. Samaan hintaan olisi ollut tarjolla kiva työkoneaiheinen tarrakirja, joka jonkin ajan kuluttua löytyi yhden kirjakaupan osastolta hintaan 2,50 e.
Olen hieman hajulla tuosta kustannuslaskennasta, ja ymmärrän, että tuotteen ostohinnan lisäksi olisi saatava katettua kaikki muutkin yritystoiminnasta aiheutuvat kulut ja jotain voittoa pitäisi myös saada. Mutta veikkaan, että 10 euron kokonaisedulliseen hintaan kaupitellun tarravihkosen alkuperäinen hankintahinta on tuskin ollut euroakaan, kun se on Kiinasta kuskattu meidän pohjoisten muksujen päivää ilostuttamaan. Okei, ehkä sen euron verran, kun otetaan rahtikulut mukaan. Tietenkin eurokin on väärä hinta, kun tietää, kuinka halvalla kiinalaista työvoimaa pannaan. Mutta se viistää jo aiheen ohi.
Jotkut pienyrittäjät ovat pahimman luokan pienkusettajia, todellisia ahneita opportunisteja, jotka vetävät lokaan koko pienyrittäjyyden käsitteen. Näiden sontiaisten voi havaita nousevan koloistaan aina milloin millekin messuille tai markkinoille vedättämään asiakkaita ”edullisilla messuhinnoilla”. Toki tiedän, että messupaikat maksavat kultaa ja mirhamia, mutta kannattaako änkeä aina suurimmille ja kauneimmille messuille tuputtamaan jätepaperiaan hinnoilla, joista basaarikujien ”special price, only for you” -kauppiaatkin olisivat punastuneet? Kaikki kunnia basaarikujien kauppiaille, koska siellä tarjottu hinta on tinkaamisen lähtökohta. Suomessa ei ole tinkaamisen kulttuuria.
Markkinakojuista on silmiin pistänyt vetomoottorilla varustettujen leikkiautojen nouseminen arvotavaraluokkaan. Monilla markkinoilla kiertäneitä ja osittain jopa ruostuneita (!) leikkiautoja myydään suruttomaan 10 euron hintaan. Jos ruostuttaa kauppatavaransa kosteissa olosuhteissa, ei omaa tyhmyyttä maksateta asiakkailla. Silloin epäkelpo tavara myydään reippaalla alennuksella ja mainitaan epäkuranttiuden syy.
Reilun kaupanteon periaatteet ovat kurjaa kyllä monilta päässeet unohtumaan. Kermankuorintataktiikka ei oikein toimi, jos käsissä on bulkkitavaraa. Täytyy olla totaalisen hintatiedostamaton, että lankeaa edellä esiteltyyn rosvoamiseen. Tai sitten rahalla ei ole väliä.
Jälkkäri: Messuilla oli myös tosi hyvää valkosipulikastiketta salaatille. Pieni puteli nestemäistä platinaa maksoi 7 euroa. Siinä meni kastikkeet väärään kurkkuun. Onneksi eivät perineet euron maksua maistiaisesta. Monet voisivat mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: onko messut yrityksellemme markkinointitapahtuma vai ryöstötapahtuma?
Toinen jälkkäri: Pienen lapsen pyyntö ja loistavat silmät ovat kaikkein suurin markkinavoima, joka sulattaa kaiken hintatietoisuuden ja rationaalisuuden ja avaa iskän tiukkaan solmitut kukkaronnyörit mennen tullen.
Olen hieman hajulla tuosta kustannuslaskennasta, ja ymmärrän, että tuotteen ostohinnan lisäksi olisi saatava katettua kaikki muutkin yritystoiminnasta aiheutuvat kulut ja jotain voittoa pitäisi myös saada. Mutta veikkaan, että 10 euron kokonaisedulliseen hintaan kaupitellun tarravihkosen alkuperäinen hankintahinta on tuskin ollut euroakaan, kun se on Kiinasta kuskattu meidän pohjoisten muksujen päivää ilostuttamaan. Okei, ehkä sen euron verran, kun otetaan rahtikulut mukaan. Tietenkin eurokin on väärä hinta, kun tietää, kuinka halvalla kiinalaista työvoimaa pannaan. Mutta se viistää jo aiheen ohi.
Jotkut pienyrittäjät ovat pahimman luokan pienkusettajia, todellisia ahneita opportunisteja, jotka vetävät lokaan koko pienyrittäjyyden käsitteen. Näiden sontiaisten voi havaita nousevan koloistaan aina milloin millekin messuille tai markkinoille vedättämään asiakkaita ”edullisilla messuhinnoilla”. Toki tiedän, että messupaikat maksavat kultaa ja mirhamia, mutta kannattaako änkeä aina suurimmille ja kauneimmille messuille tuputtamaan jätepaperiaan hinnoilla, joista basaarikujien ”special price, only for you” -kauppiaatkin olisivat punastuneet? Kaikki kunnia basaarikujien kauppiaille, koska siellä tarjottu hinta on tinkaamisen lähtökohta. Suomessa ei ole tinkaamisen kulttuuria.
Markkinakojuista on silmiin pistänyt vetomoottorilla varustettujen leikkiautojen nouseminen arvotavaraluokkaan. Monilla markkinoilla kiertäneitä ja osittain jopa ruostuneita (!) leikkiautoja myydään suruttomaan 10 euron hintaan. Jos ruostuttaa kauppatavaransa kosteissa olosuhteissa, ei omaa tyhmyyttä maksateta asiakkailla. Silloin epäkelpo tavara myydään reippaalla alennuksella ja mainitaan epäkuranttiuden syy.
Reilun kaupanteon periaatteet ovat kurjaa kyllä monilta päässeet unohtumaan. Kermankuorintataktiikka ei oikein toimi, jos käsissä on bulkkitavaraa. Täytyy olla totaalisen hintatiedostamaton, että lankeaa edellä esiteltyyn rosvoamiseen. Tai sitten rahalla ei ole väliä.
Jälkkäri: Messuilla oli myös tosi hyvää valkosipulikastiketta salaatille. Pieni puteli nestemäistä platinaa maksoi 7 euroa. Siinä meni kastikkeet väärään kurkkuun. Onneksi eivät perineet euron maksua maistiaisesta. Monet voisivat mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: onko messut yrityksellemme markkinointitapahtuma vai ryöstötapahtuma?
Toinen jälkkäri: Pienen lapsen pyyntö ja loistavat silmät ovat kaikkein suurin markkinavoima, joka sulattaa kaiken hintatietoisuuden ja rationaalisuuden ja avaa iskän tiukkaan solmitut kukkaronnyörit mennen tullen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)