Hassun hauska hauskuuttaja

Vuonna 1986. Jokin satunnainen mistään mitään ymmärtämätön 10-vuotias pikku nulikka ja räkätappi viettää lokoisaa poikamiespojan elämää koulun pihoilla ja lähiöiden metsissä nauttien kaiken uuden ja hämmentävän löytämisen vuosista. Neljännelle luokalle saapuu uusi tyttö. Hän vangitsee kaikkien huomion, koska hän on upea brunette ja ristimänimeltään Elise ilman c:tä. Vähän kuin ”Karla with a K”, muttei ihan saa mätsäämään (googlettakaa philadelphialainen bändi nimeltä The Hooters ja teille avautuu uusi maailma).

Pian tuo alkeellinen koiraanalku huomaa, että vastakkainen sukupuoli osaa olla muutakin kuin ärsyttävä. Tyttöolento osaa tunkeutua ajatuksiin ja pysyä siellä. Siinä vaiheessa kaikki tärkeämpi alkaa vaipua taka-alalle. Naiseuden ylivertainen kaikkivoipaisuus ajaa pojan vaikutusalttiissa mielessä muun yli.

Poika hurmaa uuden tytön, koska hän osaa jotain uniikkia ja persoonaan sidottua. Hän saa tytön nauramaan. Luokassa Elise ilman c:tä lyöttäytyy pojan viereen istumaan ja nauraa hersyvästi pojan teräville ja nokkelille jutuille. Ja hän todellakin nauraa ja paljon. Tuolla poikasella on lyömätön kilpailuetu muihin poikiin nähden. Hän osaa ottaa tilanteen kuin tilanteen haltuun tilannetajullaan, mikä johtaa suoraan häränsilmään osuvaan tilannehuumoriin. Poika on mielissään, sillä hänellä on valttikortti, jota muilta ei löydy.

Siinä kohden saapuu estradille iso kyyninen vitsi. Poika suoriutuu ihan kivasti liikuntatunnilla, mutta hän ei ole urheilija ihan oikeassa joukkueessa. Niinpä hyvin pian pojan korviin saapuu tieto, että tuo luokan upea kaunistus hengailee saman luokan jääkiekon pelaajan kanssa. Vielä silloin ei osannut ymmärtää tilanteen ylivertaista ironiaa.

Vanhoina aikoina naistennaurattajaksi kutsuttiin miestä, joka osasi olla lipevä ja hurmaava, ja joka sai naiset pauloihinsa tyylikkäällä olemuksellaan, sulavalla käytöksellään ja lyömättömällä sanavalmiudellaan. Mutta se ei toiminut niin keskenkasvuisten keskuudessa. Sille 10-vuotiaalle, jolla hormonit olivat alkaneet ampua kovilla, löivät kaikki ne tiedostamattomat tekijät kasvoille lujaa. Katkeraa kalkkia sai niellä ensi kerran elämässään.

Muutamia vuosia sitten samainen poika meni paikalliseen kebab-ravintolaan hakemaan itselleen ja pojalleen mättöä. Ja se samainen tyttö, nyt viittä kymppiä hipovaksi naiseksi kasvanut, seisoi tiskin takana ottamassa tilausta vastaan. Olin hämmentynyt, enkä osannut sanoa hänelle mitään. En tiedä, tunnistiko hän minua. Hänkään ei reagoinut millään tavoin. Oletin, että hän oli omistajan naisystävä tai ystävä, joka oli tullut auttamaan. Hän ei ollut enää luokan kaunein tyttö.

Enpä minäkään ollut aikoinaan, enkä nytkään, komein ja atleettisin poika. Mutta eräs asia oli säilynyt kaikki vuosikymmenet. Minulla on nopea ja oivaltava tilannehuumorin taju. Olen kiitollinen ja ylpeä, että mieleni pystyy yhdistelemään lukemattomia, ei välttämättä suoraan toisiinsa liittyviä, asioita saumattomasti yhteen jokaisessa keskustelutilanteessa.

Muistan, kuinka joskus aikoinaan jossain julkisessa tilanteessa, ts. kahvikekkereissä, vaimo iski suoraan vyön alle ja totesi ärsyyntyneenä pelleilystäni, että minulla on pakonomainen tarve yrittää vetää huomio itseeni, ts. olen huomionkipeä. Sekin on näkökulma, jota ei pidä täysin sivuuttaa. Miksi minulla on tarve yrittää olla hauska? Haluanko sitä kautta hyväksyntää? Heijastaako se heikkoa itsetuntoa? Mikä kaukainen trauma vaikuttaa kaiken taustalla? Kaikkea voi olla kaikessa, eikä mitään silti missään. Emme löydä lopullista vastausta persoonamme kipupisteisiin, vaikka hakisimme sitä maailman joka kolkasta. Mikä yhdestä suunnasta näyttää vahvuudelta, näyttäytyy toisesta suunnasta heikkoudelta. Minkä itse voi nähdä epäitsekkääksi toiminnaksi, muuttuu nopeasti toisen silmissä itsekkääksi. Mutta yksi asia on varma: Vaikka kuka ajattelisi tai sanoisi mitä, haluan tarjota iloa ja hyvää mieltä toisille. Se on aina palkinnut ja palkitsee edelleen minua. Ovatko motiivini vääriä? Ihan helvetin naurettava kysymys.

Nuo nuijat marketeissa kärryineen

Seuraavissa tuskaisan uuvuttavissa kappaleissa seuraa itsensä kohottelua korkealle jalustalle, mikä suorasukaisesti johdetaan yleispäteviksi elämänohjeiksi. Kuten niin kovin usein käy ikääntyvillä ihmisillä, jotka jossain vaiheessa elämäänsä oivaltavat heidän rutiiniensa ja toimintatapojensa olevan ainoa oikea tapa elää. Se oli (itse)ironiaa, jos joku onneton ei tunnistanut.

Olen about ja jotain sinne päin viimeisen viidentoista vuoden ajan ajatellut arkipäiväisiä motorisia liikkeitäni hyötynäkökulmasta. Lähestymiskulmaa kutsutaan yleiskielellä hyötyliikunnaksi. Kaikki alkoi siitä, kun joskus biljardi vuotta sitten työpisteeni sijaitsi rakennuksen neljännessä kerroksessa. Köröttelin alkuun hissillä ylös. Hyvin pian huomasin, että saan vähän väliä odottaa hissiä kohtuullisen tovin. Odotellessa vanha viisaus ”kävellen olisit jo perillä” palasi mieleeni. Niinpä aloin kiltisti käpytellä portaat neljänteen kerrokseen, sillä se tuntui järkevämmältä ratkaisulta. Nykyisin vältän joka tilanteessa hissien käyttöä.

Erinäisiä vuosia takaperin tein muutoksen ruokaostosten tekoon. Olen pääasiallisesti tehnyt perheessämme kodin ruokaostokset, koska vaimo on aina inhonnut ruokakaupassa käyntiä. Niinpä asianosaiselle egon kantajalle sysättiin moinen arkiaskare, sillä minulle ei ole ongelma haahuilla kaupassa. Koska ruokaostokset olivat usein kohtuullisen mittavat nelihenkisessä perheessä, käytin ostoskärryjä. Mutta jossain vaiheessa kärryjen työntely alkoi tuntua vaivaannuttavalta ja kömpelöltä. Päätin siirtyä ostoskoriin. En siihen perässä vedettävään syvään versioon. Se vasta saatanallinen vehje onkin.

Kun aloin kantaa ruokatavaroita korissa, siitä muodostui hyvin äkkiä periaateasia. Vaikka ostokset kattoivat esimerkiksi yo-juhlien tarjoilun, kannoin ne kahdessa korissa, jos yhden vetoisuus ei mitenkään riittänyt. Mikään paino ei ole ollut liikaa. Korin kanniskelu on saanut välillä hieman koomisia piirteitä, kun kantokahva taipuu kaarelle tavaran painosta. Mutta erittäin toimivaa hyötyliikuntaa.

Ostoskärryissä on se ongelma, että ne ovat aina kaikkien tiellä. Sen jälkeen, kun aloin roikottaa koria kädessäni, havaitsin kärryjen kanssa sukkuloivissa ihmisissä piinaavia seikkoja. Iso osa päivittäistavaraostosrituaalia suorittavista ihmisapinoista pitää kiinni kärryn tangosta kuin hukkuva oljenkorresta. Olen miettinyt, että jos yhtäkkiä tempaisisi kärryn heidän käsistään pois, kaatuisivatko he suorin vartaloin lattiaan.

Kärryjen kuljettajat pysäköivät usein suoraan hyllyjen eteen pällistelemään ja miettimään pitkiksi toveiksi, minkä makuisen jogurtin sitä tällä kertaa ottaisi. Samalla pysäköintitapa varmistaa sen, ettei kukaan muu pääse käsiksi mainittuihin tuotteisiin ennen kuin päätöksentekoprosessi on valmistunut. Ja koko ajan täytyy tietenkin pitää kärryistä kiinni, muutenhan ne voivat vaikka kadota ja siirtyä toiseen ulottuvuuteen.

Lukemattomat kerrat olen myös todistanut, kuinka käytävälle pysäköidään kaksi kärryä rinnakkain, jolloin saadaan näppärästi tukittua koko käytävä eikä kukaan pääse kulkemaan ohi. Ja taas ihmetellään ja pyöritellään silmiä, kuinka ihmiset ovat niin töykeitä ja kehtaavat koskea heidän ostoskärryihinsä. Ja vielä siirtää niitä.

Niinpä, jäkä jäkä yap yap yap. On ymmärrettävää, että ihmiset kulkevat kaupoissa autopilotilla eivätkä sen enempää ajattele, sattuuko milloinkin olemaan jonkun edessä. Päässä pyörivät kaikenlaiset muut asiat ja tavara lapetaan kärryihin lihasmuistin avulla. Kukapa menisi ruokakauppaan harjoittamaan tietoista läsnäoloa: ”Ai katsos, nyt tartuin maitopurkkiin. Purkin seinämät antavat hieman periksi, kun otan siitä kiinni. Kämmeneni tuntee sen kostean ja kylmän pinnan ja käteni sen yhden kilogramman painon. Nyt liikutan käsivarttani niin, että maitopurkki laskeutuu turvallisesti ostokärryn pohjalle ja vapauttaa käteni toisen maitopurkin ottamiseen. Olipa kaunis loppuun asti harkittu ja tiedostettu liikerata. Muut ihmiset katsovat minua ihaillen.” Ehkä kannattaisi kokeilla.

Jälkijättöisesti piilotettu Musa-Visa: Harrastelen silloin tällöin teksteissä viittauksia biisien sanoituksiin, jos sellaisia sattuu putkahtamaan mieleen sopivassa kohtaa. Otsikko ”Nuo nuijat marketeissa kärryineen” on yksi sellainen viittaus. Alkuperäinen sanoitus kuuluu ”nuo naiset marketeissa kärryineen”. Mikähän oli tuon klassikkobiisin nimi?

Kuulitko sen, sana sanalta, halvan kuiskauksen

Onpa hassua, anna tassua
siirry vähän sivulle, näytä ovea kivulle
seiso vasten seinää, niitä elokuussa heinää    
muista vetää vessa, kahlaa kuukaudet karvaat kaamoksessa
pese ikkunat kerran vuoteen, kauniisti olet sijannut vuoteen
pyyhi jalat rappurallissa, vieraannu perheestäsi autotallissa
herää aamuun aurinkoiseen, vaihda kumppanisi kehen tahansa toiseen
lievitä lääkkeillä tuskaa, taksi aamuyöllä uuteen kotiin kuskaa
levolla jaksat koko päivän, tunnet kasvoillasi illan viimeisen valon häivän
tao itsestäsi ulos kaikki paha, halki poikki pinoon hoitaa saha
näe kaikessa hyvää, etsi kengästäsi hiekanjyvää
lue käyttöohjeet huolella, ota paikkasi kummallakin puolella
istu illan tullen sohvalla, pidä toinen käsi oven kahvalla
saata lapsesi kouluun, päätä kaunis liittosi yhteiseen jouluun
kohtele kaikkia yhtä lailla hyvin, kohtaa pystyssä päin vuori mitä syvin
koita selvittää pääsi, yöllä kaikki näkevät sisimpääsi
vedä seuraava mutka suoraksi, tunnustaudu elintasosi eliittihuoraksi
nosta katseesi maasta, lakaise piiristäsi kaikki saasta
karsi oksat omenapuusta, kuule totuus toisten suusta
ihaile naapurin siistittyä pihaa, himoitse vain tuoretta lihaa
syö vitamiinisi ajallaan, hämmästele ajatuksiasi aivan hajallaan
vertaa itseäsi muihin, susihukka ahmii sinut suihin
naura toisille vähintään kerran, nuole kengät joka herran
ole isäntä jonkun muun talossa, arvioi asioita väärässä valossa
pese aamuin illoin hampaasi, paljonpa jäi hiuksia kiinni kampaasi
osta itsellesi puku, hautajaisiin saapuu koko suku
mihin tahansa suuntasi kääntyy, joskus aamukaste jäätyy.

Mitä sitä tänään tekisi

Ehkä kenties… saapastelen samaa maata, voimistun voittojen vanavedessä, tavoitan taianomaisen tahdonvoiman, kiertelen kelvottomissa ketunkoloissa, tuhlaan tuohukset tulessa, kasvan karman katveessa, solmin sorvattuja sopimuksia, pyöristän pyhien pyöveleitä, taivastelen tavallisia takapihoja, oivallan Oidipuksen oikkuja.

Mutta sekin olisi mahdollista, että… kekkaloin kellopelien keskellä, tuhkaan tunnelmallisia tuokiokuvia, veistelen veljellisiä verisiteitä, tiivistän tislattuja tilaviinejä, karkotan kaavamaisuuden kalpeuden, sakotan sallivia satakieliä, vihellän viimeisiin virtapiireihin, levitän leikkokukkia lehtometsiin, estelen edesvastuuttomia etanoita.

Toisaalta en näe mahdottomana, että… voitelen voimasanoilla vokaaleja, kesytän keskenkäyneitä kertauskursseja, syytän syövyttäviä syy-seuraussuhteita, viipaloin vikuroivia vieteriukkoja, ristiinnaulitsen riitaisia rikkakasveja, vaikeutan valkokaulusten valtataisteluita, sepitän selätysvoiton sepelvaltimotaudista, altistun auringon auralle.

Kuitenkin tässä ja nyt on yhtä todennäköistä, että… kipuilen kilvettömissä kieseissä, ryöppään ruusujen rukouksia, kukistan kukoistavia kulmaliitoksia, tukistan turhakkeiden turvapaikkoja, kellistän kehystettyjä ketamiinikätköjä, makustelen mahtailijoiden markkinoilla, kohoan kukkeimmille kukkuloille, tupsahdan tupakoimattomien tupareihin, jaksan jahkailijoiden jatkoja, tukistan tupeksivia turhakkeita, madallan maani marginaaliin.

Äääääääääää! Ei oo mitään tekemistä!

Elämä – on, mistä valita

Lähibussikatoksen lasiseinässä on jo noin parin vuoden ajan lukenut puhutteleva kehotus ”choose life”. Se on spreijattu vaaleanpunaisella maalilla. Poikkeuksellista julistuksessa on, että se on tehty ilmiselvästi valmiin sapluunan läpi. Peinttarilla ei ole ollut luottoa omaan käsialaansa. Itse sapluunakaan ei näytä järin ammattimaiselta ja maalia on roiskittu liikaa, koska kirjaimista laskeutuu ikäviä valumajälkiä.

Koiralenkeillä olen kävellyt ohi ja vilkaissut sitä lukemattomia kertoja. Pitkään en suonut lauseelle muita ajatuksia kuin sen, kuinka kehnoa työnjälki on. Muuten se lipui huokoisen pääni läpi sivuuttaen suitsait tietoisuuden ja kiinnittymättä sen paremmin muualle kuin verkkokalvoille hetkellisenä visuaalisena ärsykkeenä.

Kunnes eräänä kauniina päivänä kävi toisin. Katsahdin taas sanoja ja polla alkoi prosessoida. Rationaalinen ajatuksenjuoksu tuotti mielipiteen, että kehotus on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Koska olen omassa persoonassani lukemassa pysäkin seinästä, kuinka minun pitäisi valita elämä, en voi mitenkään toteuttaa pyyntöä, koska olen kehollisessa olemassaolon muodossani todistamassa tekstiä. Toistanko itseäni? Ja täsmennyksenä elämä minussa tapahtui jo yli 50 vuotta sitten, eikä silloinkaan kysytty minulta mielipidettä, ottaisinko elämän lahjan vastaan vai en.

Mutta sanapari ei tainnut ollakaan aivan sitä, miltä näytti, ja se johtuu sivistymättömyydestäni. Tuntematon taidemaalari saattoi tehdä fiksun viittauksen populäärikulttuuriin. Vandaali ei välttämättä ollut vain satunnainen uhmakas paskahousuteini, vaan henkilöllä oli ehkä oikea viesti.

Viittaus liittyy kulttimaineessa olevaan elokuvaan Trainspotting, jota en ole koskaan katsonut. Raina pohjautuu Irvine Welshin samannimiseen romaaniin. Se kertoo skottilaisista ”alaluokan” ihmispoloista, jotka rimpuilevat huumekoukussa ja hankkivat rahansa rikoksilla. Elokuva nosti kansainväliseen kuuluisuuteen Ewan McGregorin ja Robert Carlylen. Filmi alkaa monologilla, jonka kertoo McGregorin esittämä heroiiniaddikti Renton, ja monologin sekä tietty koko audiovisuaalisen tuotoksen ensimmäiset sanat ovat ”choose life”. Leffa oli vaimon suosikki joskus myöhäisteini-iässä ja hän fanitti myös Ewan McGregoria. Kuin kirsikkana pöntön pohjalla on elokuvataiteellisella teoksella juhlavuosi, koska se täyttää pyörivät 30 vuotta.

Viesti, jonka katoksen töhrijä halusi mahdollisesti välittää, on kapinointi keskiluokkaista elämäntapaa ja konsumerismia vastaan. Ajatus, että ihmisen todellinen persoona ja identiteetti haalistuvat ja katoavat yhteiskunnassa, joka pakottaa tiettyyn muottiin ja velvoittaa noudattamaan tukahduttavaa käsikirjoitusta, joka pitää epäoikeudenmukaisuuteen perustuvan yhteiskunnan pystyssä, eli ns. Babylon-allegoria.

Viimeistään tässä vaiheessa jokainen kuviteltu lukija natisee jo liitoksistaan uteliaisuudesta, miten alkumonologi kuuluu kokonaisuudessaan. Säästän vaivaa ja puttaan tähän perään kaikkien iloksi Trainspottingin aloittavan saarnan. Näin tyhjentävästi Renton lausui alkukohtauksessa:

“Choose Life. Choose a job. Choose a career. Choose a family. Choose a fucking big television, choose washing machines, cars, compact disc players and electrical tin openers. Choose good health, low cholesterol, and dental insurance. Choose fixed interest mortgage repayments. Choose a starter home. Choose your friends. Choose leisurewear and matching luggage. Choose a three-piece suit on hire purchase in a range of fucking fabrics. Choose DIY and wondering who the fuck you are on Sunday morning. Choose sitting on that couch watching mind-numbing, spirit-crushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth. Choose rotting away at the end of it all, pissing your last in a miserable home, nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked up brats you spawned to replace yourselves. Choose your future. Choose life… But why would I want to do a thing like that? I chose not to choose life. I chose something else. And the reasons? There are no reasons. Who needs reasons when you’ve got heroin?”

Choose life? Ok, why the hell not. But who's life? Your life, his life, her life, anyone’s life? 
If I like mine? That movie isn’t ending yet. If I want to know how it ends?

Se rimmaa, mikä rimmaa

Perin pohjin pihalla, iho kananlihalla
kohoaa korkealle, päätyy kiven alle
elämä selätyksellä voittaa, huumorintajua koittaa
kokeillen toisten kengissä, edelleen säilyy hengissä

Yhä yhtä soittoa, vahtii aamunkoittoa
kepillä jäätä, tuuli vihloo päätä
laskee tiilenpäitä, vartoo seesteisiä säitä
lattia, seinät ja katto, elämänsä henkipatto

Keskenkasvuisen käytös, kesken jäänyt näytös
koteloitumaton lokeroon, syvemmälle poteroon
tuohivirsuja vuolee, lastut lattialla kuolee
koho kadoksiin painuu, pinnan väreilyssä kaipuu

Musta taikka punainen, kosketus säilyy kultainen
aukot täyttyvät hiekalla, vielä virkaa miekalla
toistenkin pelot kohtaa, taustalla taivaanranta hohtaa
rooli hoituu rutiinilla, seinä toistuu toisten kuvilla

Sade on aitoa, näkeminen vaatii taitoa
tavataanhan uudelleen, häntä joskus suudelleen
tietä risteävää monta, polku kohti tuntematonta
ei juoksu kesken jää, vaikka olisi jo hämärää

Varjot pakenevat alta, maan tuoksun tuntee matalalta.

Vabuvibinää

Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.

Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.

Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.

Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.

Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.

Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.

Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.

Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.

Se pieni ero?

Mikä ero?

Kenen ero?

Kenen eduksi?

Pitääkö erolle huutaa "eläköön"?

Onko siinä jotain hurraamista?

Onko se hyvä vai huono ero?

Voiko eroa edes luokitella niin?

Missä ero näkyy?

Voiko sen jotenkin erottaa?

Onko erolla merkitystä, jos se on huomaamaton?

Voiko ero olla minussa?

Eroanko jotenkin?

Eroanko töistä?

Eroanko muista?

Aviosta?

Oravanpyörästä?

Yhteiskunnasta?

Kansalaisuudesta?

Todellisuudesta?

Vastuista ja velvoitteista?

Aikaisemmista sanoistani ja teoistani?

Itsestäni?

Identiteetistäni?

Persoonastani?

Ruumiistani?

Mielestäni?

Tietoisuudestani?

Sielustani?

Tarina tädistä

“Tyhjä pää, ei tyhjempää, siitä kertoo värssy tää.”

Noin runoili kummitätini Sirkka noin neljä vuosikymmentä sitten lapsuudenkotini vieraskirjaan. En tiedä, miksi juuri kyseinen virke jäi pysyvästi tässä hetkessä kirjoittavan silloisen lapsen mieleen, mutta viesti riimin takana on simppeli. Se kertoo pään nollaamisesta eli resetoinnista. Ne aikuisten illanvietot, joita muistan lukuisia lapsuudestani, eivät olleet mitään hienostuneita cocktail-juhlia, vaan pitkälti suoraviivaista ryyppäämistä, mikä välillä saattoi johtaa ylilyönteihin. Jeps, olipa iso yllätys.

Vieraskirjat olivat älytön traditio. Kai niitä jotkut pitävät vieläkin. Ehkä se olisi perusteltua, jos pitäisi juhlia, joissa kutsuvieraat ovat järjestäen erinomaisia sanan säilän heiluttajia. Muuten koko idea tuntuu lähinnä kiusalliselta. Lapsuudenkodissani vieraskirjassa toistuivat aina samat sukulaisten ja tuttujen nimet, jotka kiittelivät milloin synttärijuhlista, milloin mukavasta (ryyppy)illasta. Mutta vieraskirjan sisältö oli 97,5-prosenttisesti jaarin jaarin blaa blaa ja hoh hoijaa.

Kerron nyt Sirkka-tädistäni. Älkää kysykö, miksi. Ehkä siksi, että hän siirtyi taannoin rajan toiselle puolen viimeisenä äitini sisarusparvesta. Syy muisteloon ei ole se, että hän olisi ollut jotenkin ikimuistettava ihminen. Hän ei ollut millään tavoin tärkeä minulle, itse asiassa kaikkea muuta. Hän oli outolintu, ainakin, jos verrattiin muihin sisaruksiin. Mutta ei häntä mustaksi lampaaksi voi kutsua.

Vaikka Sirkka oli kummitätini, hän jäi hyvin etäiseksi ihmiseksi. Se johtui hänen persoonastaan. Hän tykkäsi aina kirjoittaa runoja tai jollain tavoin poikkeavaa vieraskirjoihin, minkä ymmärrän oikein hyvin, koska itsekin olisin tehnyt niin, jos olisin joskus kirjoittanut vieraskirjaan. Olen saattanut kirjoittaakin, mutta en muista mitä olisi voinut olla. Sirkassa oli jotain kummallista taiteilijamaista, vaikken koskaan oppinutkaan tuntemaan ihmistä.

Sirkalla oli korostetun kohtelias tapa puhua, mikä kuului lapsen korvaan siltä, että henkilö ei ole järin lämmin, saati lähestyttävä persoona. Sirkan aviomies toimi vanginvartijana Kakolassa, ja hänen kanssaan syntyi ainoa poika. Kontrasti oli melkoinen, kun Sirkka piti äärettömän hillityn olemuksensa joka tilanteessa, ja hänen miehensä taas oli pahimman tason juopporetku. Tosin mies paransi paremmin kuin hyvin tapansa erottuaan Sirkasta, joten hmm…

Sirkka oli töissä Turun keskustassa sijainneen Centrum-tavaratalon lihatiskillä. Kävimme silloin tällöin isäni kanssa ostamassa Sirkalta grillibroileria. Se oli positiivisin muisto tädistäni, kun hän oli valkoinen essu ja lakki yllään Centrumin lihatiskin takana.

Niin, löysin sanan, jota hain. Sirkan käyttäytymisessä oli jotain todella teatraalista. En tiedä, mistä se johtui. Pönkittikö hän itsetuntoaan esittämällä todellista itseään hienostuneempaa ihmistä, vai mitä. Huvittavin muisto oli se, kun isä sai häneltä kanagratiinin reseptin, josta tuli yksi isän suosikkiruoista. Kanagratiinin ohje oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kanaa, riisiä, ananaspaloja säilyketölkistä, currya, kaikki vuokaan ja juustoa reippaasti päälle. Isääni huvitti suuresti se, millä saatesanoilla Sirkka antoi reseptin. Se jäi ikuisiksi ajoiksi isäni huvituksen/pilkan arvoiseksi siteeraukseksi. Sirkka lausui kanagratiinista näin: ”Hieman sotkuista, mutta ah, niin hyvää.” Tuo nyanssi, ”ah niin hyvää”, kuvasi Sirkkaa paremmin kuin hyvin.

Harmillisin asia Sirkassa oli hänen lahjansa. En ymmärtänyt alkuunkaan hänen motiivejaan. Halusiko hän olla vain omaperäinen, oliko hän saita, vai mikä oli homman nimi. Lapsen kannalta hänen lahjansa vaikuttivat loukkaavilta. Sirkka antoi joululahjaksi aina aivan käsittämätöntä rihkamaa ja krääsää, joka oli todennäköisesti peräisin Tiimarin alelaarista. Yhtenä esimerkkinä jostain jätetinasta valetut pikkulintujen muotoiset suola- ja pippurisirottimet. Ei olisi paljon vaatinut ostaa halpa Lego, mutta ei. Kaikki Sirkan ”persoonalliset” lahjat päätyivät pikapikaa roskikseen.

En koskaan tajunnut tätiäni. Oliko hän taiteilijasielu, joka ei koskaan kyennyt ilmaisemaan itseään. Sirkka oli poikkeava sisaruskatraasta. Esimerkiksi hänen käytöstapansa olivat äärimmäisessä kontrastissa omaan äitiini, joka oli täysi törkimys sanan varsinaisessa merkityksessä. Viimeisinä elinkuukausinaan Sirkan mieli alkoi tuottaa vakavia harhoja. Hän kuvitteli jatkuvasti, että koko maailma oli tuhoutunut ja kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet. Välillä hänen poikansa pystyi tuomaan Sirkan hetkeksi todellisuuteen, mutta sitten hän suistui taas kammottaviin painajaisiinsa. Onneksi hän pääsi lopulta irti niistä. Rauha Sirkka-tädille.

Tox-kuuri

Havahduimme ja hairahduimme MMT-toimituksessa, että eläimelliset tapamme nauttia elämästä eivät alkuunkaan tue pitkää elinajan odotetta. Huoltomiehemme Tsäbä tosin totesi filosofisesti, tai filateliaalisesti, tai jotain, että onko eliniän venyttäminen ylipäänsä missään määrin varteenotettava tavoite. Mene ja ole tietämättä. Yhtään mitään mistään milloinkaan. Laiskanpulskeaan länsimäiseen hapatukseen tuudittautuminen on kuin jäisi lillumaan lämpöiseen vuohenmaitoon samalla, kun kreikkalaiset neitsyet hierovat varpaitamme kookosrasvalla ja suuhumme pudotellaan ruokosokerilla kuorrutettuja sardiineja.

Mutta MMT, tuo sananvapauden uljain soihdunkantaja, joka alati leikkii tulella, kun kerran joku hölmö antoi soihdun käteen, on suht suoran selkärangan omaavana yhteen hitsautuneena selkärankaisena yhteisönä toista maata. Mitä maata tai mitä valuuttaa, kai se joskus selviää, mutta ainakin pelikorteissa on valittavissa maiksi neljä eri vaihtoehtoa. Muista maista emme tiedä. Olimme kuulleet mystisistä detox-kuureista (detoksifikaatio?), joissa kehosta poistetaan haitalliset ”myrkyt”. Toimituksen kokouksessa todettiin yhteistuumin, että myrkkyjen syöminen on tosi huono idea, eikä toisaalta kukaan halunnut tunnustaa yrittäneensä myrkyttää itseään. Eihän MMT työpaikkana ole ainakaan toistaiseksi niin piinallinen, että sieltä kannattaisi yrittää päästä pois myrkyttämällä itsensä.

Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen detoksifikaation toteutustavoista, päätimme helpottaa lähtöasetelmaa ja nippasimme etuliitteen ”de” pois agendastamme. Joku fiksumpi yksilö osasi sanoa, että poistettu sana tarkoittaisi ruotsin kielessä ”he”, joten se varmensi päätöstä, koska olimme vielä enemmän ymmällämme käsitteen sisällöstä.

Rationaalisen ratkaisun myötä pääsimme tilanteeseen, joka tyydytti koko toimitusta. Tox-toksifikaatiokuurin toteuttaminen kirvoitti suorastaan hurraahuutoja joillakin. Vanhastaan tiesimme, että MMT:ssä on vallinnut aina tervehenkinen toksisen maskuliinisuuden kulttuuri, joka tarkoittaa käytännössä, että mies uskaltaa tunnustaa olevansa testosteronia tuottava mies ja vieläpä julkituomaan miehisyyttään eri muodoissa, kuten tekemällä tyhmänrohkeita ja hengenvaarallisia tempauksia, kuolaamalla vastakkaista sukupuolta, uhoamalla juovansa tynnyrillisen viinaa ja esittelemällä sukuelimiään julkisilla paikoilla. Lähtökohdat olivat siis lupaavat.

Mutta toksista maskuliinisuutta ei ollut tarpeen lisätä. Muut toksisuuden muodot kiinnostivat meitä nyt enemmän. Siispä tuumasta toiseen tuumaan, eli päähän pälkähtäneestä ajatuksesta mitattuun 2,54 senttimetriin. Viikon toksifikaatiokuurin jälkeen olimme tilanteessa, että kuuri oli pakko keskeyttää toistaiseksi, jotta joku meistä pystyisi vielä jonain päivänä tekemään töitä. Tai edes hengittäisi vielä seuraavalla viikolla.

Mitä tapahtui? Seitsemän päivän aikana yksikään toimituskunnasta ei muista ymmärtäneensä, kuka tai mikä viime kädessä edes oli. Niinä tiedostetun tietoisuuden hetkinä, jotka ilmenivät satunnaisina kirkastumisen välähdyksinä sakeassa hernerokkasumussa, joku älysi tilata kiinteää ravintoa, joka koostui pizza- ja hampurilaismätöstä. Tilaaja ymmärsi onneksi pyytää jättämään kaikki vihreää muistuttava pois mätön seasta.

Kun lopulta saimme kasattua itsemme yhteiseen kokoukseen, oli yhteenvedon paikka. Jami ehti kokoukseen juuri sopivasti tiputuksesta ja Elli ryömi paikalle käytyään kolmesti vatsahuuhtelussa viikon aikana. Väistämätön summaus viikosta oli, että toksifikaatiokuuri oli suuri menestys ja tulee mitä pikimmiten toteuttaa uudestaan. Ja taas kuultiin hurraahuutoja. Joku taisi tokaista, että pitäisikö ihmisen oppia virheistään. Kaikki räjähtivät nauramaan. Mitä virheitä muka?

Jälkilänkytys: Toki ihminen virheistään jotain oppii: toistamaan niitä.

Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Vähän väliä välispiikille

Olisko tää nyt kaiken hyvän alku ja juuri
voisko käydä näin satumainen tuuri
ystävän vieraan ja tunnetun hätä on suuri
apu ratsuineen katoamistempun teki juuri
monituisen omituisen rivin korvamatokuuri alkaa
ekasta ei tietty askeleesta mut yhtä jalkaa
pystymäkeen riennämme kuin punaposket
keskenkasvuiset laskemme kosket
korskeat ja vetiset syvänteet mielemme
kierrämme kaukaa siitä kovin kevenemme
emme vitsiä vanhaa katkeemaan saa
eikä tarvitsekaan joku vain huutaa jatkakaa
samaa rataa uutta kierrosta lähtee
juoksemaan vaan seuratako rataa vai tähtee
jota ei kiinni saa mut se kauniisti meille
loistaa unelmiamme toistaa enkeleille
kepeille epeleille kuiskaa tavoittele aina
mitä vain tavoitella voi erääntyy joskus laina
maksuun menee kerralla oikein niin
ei toista kertaa tarvitse kokeilla koriin
heittää vapaaheittoviivalta kalkkia
maultaan muistuttavalta mut talkkia
voi taputella lisää kannikoille
ei leivän vaan niille kotoisille
pehmoisille tyynyille kotikullan turvaan
painamme pään lämpimään arvaan
et huomennakin silmät aukeaa
totuuksille kotikutoisille keskelle tyhjää aukeaa
omille tai toisten yksi yhden kerran lysti noille oville
vieraille ei kolkutella saada saattaa korville
uusia säkeitä säkeittäin kuultavaa
ja äkkiä pinta muistuttaa läpikuultavaa
niin ehkä kaikki onkin pelkkää tuulta vaan.

Välispiikin jälkiseuranta: Ei jäänyt kapeintakaan väliä välispiikille, en kai vielä siitä joudu piikille?

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.

Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Hän käveli yöhön

...koska hän halusi elää yössä.
...koska yö oli kaikki, mitä hän voi koskaan kaivata.
...koska sen jälkeen seuraa yhä aamunkoitto.
...koska hänen oli pakko päästä kuseksimaan puun juurelle.
...koska hän on täysin holtiton ja vailla suuntaa.
...koska hän halusi nähdä katuvalojen helminauhan.
...koska hän ei löytänyt kotoaan enää mitään eikä ketään.
...koska hänellä oli vielä tästä asti aikaa.
...koska hän näkisi asfaltin kivien kimaltelun.
...koska hän unohti hakea postit postilaatikosta.
...koska "kaikki järjestyisi", hän kuuli jonkun takanaan sanovan.
...koska hän halusi hengittää yötaivasta, yömaata ja yöilmaa.
...koska harvat valopisteet luovat ääretöntä lohtua.
...koska hän seurasi tähteä.
...koska hän voi todella tuntea yhteyden koko maailmankaikkeuteen.
...koska morfiset kentät kutsuivat häntä osaksi kaikkea.
...koska hän halusi tuntea maailman hengittävän hänen kanssaan.
...koska vaikka hän kävelisi minne, huominen odottaisi häntä kärsivällisesti.
...koska hän halusi nähdä värien muuttuvan illan hämärtyessä.
...koska totuus on toinen, kun värit muuttuvat.
...koska tummat puut luovat uhkan tuntua.
...koska hän toivoi näkevänsä toisen todellisuuden.
...koska hän halusi nähdä keltaisia tiiliä.
...koska hänen kuului aistia kaiken hiljaisuus, asfaltin tyhjyys, katseen autioisuus.
...koska hän tiesi kokevansa hetkeksi nuoruuden voiman ja kaikkivoipaisuuden sisällään.
...koska hän ottaisi vastaan iltataivaan viimeisten valon säteiden luoman euforian.
...koska yö oli hänen sisarensa, eikä koskaan voisi pettää häntä.
...koska hän kuuli musiikin kutsuvan häntä.
...koska hän ei tiennyt, kuka tai missä todellisuudessa hän oli.
...koska tiesi sen olevan unta.
...koska yö tekee meistä varkaat.
...koska hän viimein ymmärsi, kuka hän on.

Joten se siitä.

Se kuuluisin ja kuulumattomin jälkikirjoitus: Miksi kävelit yöhön?

Brainrot-hedelmiä aikuiseen mauttomuuteen

Och direkt översättning på finlandssvenska: arjen vankeuteen ja karjan kankeuteen kevennystä sopivan ahtaaseen rakoon survottuna.

Kukaan ei ole korvaamaton, mutta moni sitäkin rasittavampi korvamato.

Virheet kuuluvat elämään, paitsi kohtalokkaat virheet, koska sellaisen jälkeen voi kadota mahdollisuus tehdä uusia virheitä.

Miksi suotta tehdä tänään sitä, minkä olisi voinut jo eilen jättää tekemättä.

Silmä silmästä, hammas langasta.

Tukka tulessa, elämä edessä, totesi mies, kun kokkoon kaatui.

On helppo olla samaa mieltä, kun missään ei ole mitään mieltä.

Menin itseeni etsimään itseäni, mutta huomasin vuokranneeni tilan jollekin tyypille.

Päivän pessimismi: Luovuta hyvissä ajoin, niin ei harmita niin paljon jälkikäteen.

Päivän pessimismi 2: Elämä on antanut minulle paljon, pääasiassa nyrkillä.

Päivän pessimismi 3: Pessimisti ei vety, koska häneen ei imeydy mikään.

Päivän pessimismi 4: Kuka saakeli meni nojaamaan katkaisijaan ja sammutti valon tunnelin päästä? Ohops, se olinkin minä itse.

Päivän filosofian oppitunti: Jos polullasi tulee vastaan kivi, nosta se ja katso sitä. Ymmärrät, että olet vain ihminen, joka katsoo kiveä, ja jos kivi katsoo sinua takaisin, on aika ottaa lomaa kaikesta.

Mikä erikoiskoulutuksen saanut koira suorittaa kansalliseen turvallisuuteen liittyviä tiedustelutehtäviä?
Supokoira.

Jäätelöauton mainoslehtisessä oli uusi lasten jäätelö nimeltä Poksupuikko, jota luonnehdittiin lauseella ”pinnalla poksahtelevaa kuorrutetta”. Minulle tuli heti päähän muuttaa sana muotoon ”pöksypuikko” eli hartioiden välissä keikkuva törkytehdas tuotti suoralta kädeltä (taas kerran) kaksimielisyyden. Onko minussa jotain vialla vai käykö muillekin näin?

Näin Ilmatuote Oy:n pakettiauton. Ainakin firma on rehellinen kertoessaan suoraan huijaavansa ihmisiä. Onkohan heidän tuotevalikoimassaan keisarille uusia vaatteita?

Så först vi tar en kaffe och bulle, sen vi kör med bussen till Slussen och till slut: yksi, kaksi, kolme, SAUNAAAAAAAAAAA!!!

Selviytymispaletti, osa I

Jatkoa kaukaa tähtien takaa.

Eli elämäntapa- ja elämänkatsomusremontin vaihe II, aka ”we need bigger guns”. Ei minulla todellisuudessa ollut olemassa pitkän aikavälin suunnitelmaa elintapojeni muutokseen, mutta nyt syntyi sellainen pakon edessä. Kyse on tavallaan ensiavusta akuuttiin tilanteeseen, mutta hoidot ovat pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia, toivottavasti. Mieleni selviytymisestä vierailusta henkilökohtaisessa helvetissä tuskin koskaan tehdään balettia (hmm, vai voisiko sittenkin… what?), mutta otin huvin ja urheilun vuoksi käyttöön sanan ”paletti”. Selviytymispaletti tähtää ahdistuksen selättämiseen, mutta ahdistuksen taustalla olevat ongelmat ovat edelleen elinvoimaisia ja odottavat ratkaisuja. Niistä tulee sitten vaihe III, hoppas så.

Toim. huom. Kyllä, hyvin havaittu, tekstin sävy on muuttunut viime aikoina. Sarkasmin kyllästämään humoristiseen lässytykseen ja muuhun hötöön verrattuna muutos on radikaali. Olen ottanut käyttöön tunnustuksellisuuden ja teksti on paikoin raakaa ja raadollista. Mutta (hätä)tilanne on ymmärrettävä, koska olen ollut eksistentiaalisessa kriisissä ja saavutinpa vielä sisäisen helvetinkin. Uin liemessäni yksin, mutta en aio upota. Minut voi vetää vaikka mistä mankelista läpi, mutta nousen pystyyn senkin jälkeen. Jos tuo kuulosti hölmöltä, se oli itsensä psyykkaamista ja tsemppaamista. Palaudun varmasti piakkoin normaaliin sekopäiseen minääni takaisin.

Jätin varmuuden vuoksi tutustumatta yhteenkään elämäntaito-oppaaseen, koska halusin survoa tämän puhtaasti oman ajatteluprosessini läpi, jotta saisin paremmin kiinni kaikista kipukohdista, virheistä, ongelmista, ja jotta pakottaisin työstämään ratkaisu- ja selviytymiskeinoja omista lähtökohdistani. Samalla näen, mihin rahkeeni tällä taustalla ja elämänkokemuksella riittävät. Saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta voi kuulkaa te pienet piiperöiset, minulla on elämäni aikana ollut aivan riittävästi aikaa ja tilaisuuksia harjoittaa itsereflektiota. Ei ole ainakaan harjoituksen puutteesta kiinni. Ehkei kuitenkaan 10 000 tuntia ole täynnä, jotta olisin mestari lajissa.

Suurin osa on varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta tarkoitus onkin hahmottaa itselleni kaikki olennainen, jotta jutun juoni terävöityy ja kirkastuu minulle. Jos ei muuten tajua, niin täytyy hieroa se naamaan niin, että tuntuu.

Lähdin liikkeelle keskeisistä mielihyvähormoneista, dopamiinista ja serotoniinista, sillä minulla on ollut vuosikausien ajan ilo ja kunnia nauttia masennusdiagnoosin suomista eduista SSRI- ja NDRI-lääkkeiden muodossa. Diagnoosiin johti pitkäaikaisesta henkisestä prässistä ja turhautumisesta seurannut lievä luhistuminen, mutta olen tuon aikaisen (n. 10 vuotta sitten) toipumisjakson jälkeen ollut täysin toimintakykyinen. Siitä kai on kiittäminen mainittuja mömmöjä. ”Lievä luhistuminen”, heh heh, voi veljet.

SSRI-lääkkeet ovat niitä mielialalääkkeitä, joista on ollut vuosikausia paljon puhetta medioissa. Kuuluisimpia nimikkeitä SSRI-lääkkeissä on ollut Prozac, josta näin joskus huumoripaitojakin (”Have a Prozac and smile!). SSRI eli Selective Serotonine Reuptake Inhibitor eli selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä toimii nimensä mukaisesti niin, että se estää serotoniinin palautumisen lähtöpaikkaansa eli hermosoluun, jolloin aivoissa olevan serotoniinin pitoisuus kasvaa.

NDRI-lääkkeet ovat mielenkiintoisempi tapaus. NDRI, ts. Noradrenaline-Dopamine Reuptake Inhibitor eli noradrenaliinin ja dopamiinin takaisinoton estäjä toimii samalla logiikalla kuin SSRI-lääkkeet. Suomessa NDRI-lääkkeet tunnetaan Suomessa lähinnä bupropioni-yhdisteen nimen kautta. Mikä NDRI:n tekee mielenkiintoiseksi, on sen läheinen yhteys NDRA-stimulantteihin. NDRA:n (Noradrenaline-Dopamine Releasing Agent) tunnetuimpia edustajia ovat nimittäin amfetamiini ja metamfetamiini, jotka paitsi estävät takaisinottoprosessia myös kiihdyttävät dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa. Ja bupropionin entinen nimi on muuten amfebutamoni.

Tältä pohjalta on lystikästä alkaa pohtia omaa henkistä tasapainoaan. Lääkkeet eivät yksin auta, kun ahdinko syvenee hallitsemattomiin mittoihin. Tavoite on yrittää kohentaa henkilökohtaisilla valinnoilla mielialaansa ja se toteutuu parhaiten jäljittämällä dopamiinin ja serotoniinin tuotantoprosessi.

Dopamiini on helppo nakki. Selkein väylä dopamiiniin on tehokas liikunta. Siinä sivussa liikunnasta saa muistaakseni paljon muutakin hyötyä. Sillä alueella olen jo vääntänyt uuden vaihteen silmään. Myös rakastuminen ja seksi tuottavat dopamiinia, mutta siinä mennään hieman hankalampiin kuvioihin. Dopamiinia oikeastaan kehittyy halusta jonkin saamiseksi tai saavuttamiseksi, motivaatiosta ja palkinnon odottamisesta. Dopamiini ruokkii tavoitteellisuutta.

Serotoniiniin pääsee kiinni kiertoreittiä, eli tryptofaani-aminohapon kautta. Silmien kautta vastaanotettu auringon valo (ja kirkasvalolamppu) tosin nostaa suoraan ihmisen serotoniinitasoa, sekä liikunta. Kuitenkin n. 90 % serotoniinista tuotetaan suolistossa. Paljon tryptofaania sisältäviä ruoka-aineita ovat maito, juusto, kananmuna, banaani, kalkkuna, tonnikala, pähkinät ja siemenet. Tryptofaanin muuntamisessa suolistossa serotoniiniksi auttavat B6-vitamiini, magnesium, C-vitamiini ja omega-3-rasvahapot.

Jos kiteyttää nopeimman reitin tuohon kaikkeen kauniiseen, näyttäisi ratkaisu omalla kohdallani olevan ulos, ulos ja vielä kerran ULOS. Ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan liikkumaan. Normaali monipuolinen ruokavalio on samoin helppo väylä parempaan olotilaan (punainen liha putosi pois jo ennen joulua).

Jossain kohtaa tuo kaikki pohdiskelu kiteytyi päässäni ja syntyi LIV-periaate tai -tavoite tai -ohjenuora tai -toimintamalli tai -johtoajatus tai -motto. En ole ruotsinkielinen enkä ajatellut sanoista muodostuvan mitään akronyymia. Jälkeenpäin katsoin sanoja ja mietin, että saako ensimmäisistä kirjaimista jotain sanan tapaista. Tietty olisin voinut kääntää kirjaimet myös VIL-muotoon, jolloin se olisi ranskan kielessä tarkoittanut inhaa, huonoa ja pahaa, tai vaihtoehtoisesti espanjan kielessä alhaista, kieroa ja halveksuttavaa. Vähän huonoja vaihtoehtoja tässä yhteydessä. Mutta ruotsin ”elämä” sopii oikein kivasti, joten olkoon niin. Tuon jälkeen yritin kovin pohtia rinnalle vielä e-kirjaimella alkavaa periaatetta, mutta ei onnistunut. Tyydytään siis ruotsiin.

LIV on Liike, Ilma, Valo. Siinä on paletin ”päävärit” eli keskeinen ydin. Liike on tulkittavissa monilla tavoilla. Paitsi fyysisenä liikkeessä pysymisenä, ts. tavoitteellisena liikuntana, myös aivojen liikkeessä pysymisenä. Aivoille on löydyttävä tekemistä jossain muodossa. Jos päässäni ei tapahdu mielekästä toimintaa, kasvaa riski jähmettymiseen, josta seuraa kaiken ikävän ja ahdistavan pyrkiminen pintaan. Se on estettävä kaikin keinoin.

Ilma tarkoittaa raitista ulkoilmaa. Olen huomannut, että minulla on kotona neljän seinän sisällä huomattavasti suurempi riski lamaantua ja joutua ”sukelluksiin” kuin jos olen pihalla tai jossain ulkona. Ongelmallisessa suhtautumisessa kodin ”ilmaan” on taustalla muitakin psykologisia haittatekijöitä, mutta tuota aihetta olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Valo on selvääkin selvempi minulle ja kaikille muillekin eläväisille. Tarvitsen auringon valoa, se on aivan ehdotonta. Luonnon valon tarve korostaa ulkona olemisen välttämättömyyttä. Kaikki kulminoituu ulkona vs. sisällä -asetelmaan. Sisätiloissa pärjää ihan hyvin, jos on virikkeitä, mutta jos putoan pysähtyneisyyteen, on piru merrassa. Tuota riskiä ei ole olemassa haahuillessani ulkona. LIV on minulle suoraviivainen toiminnallinen periaate ja suunnitelma saadakseni itseni raiteille ja pysymään niillä.

Tässä olemassa olemiseni hetkessä tilanne on yllä esitelty. Ja sen mukaan edetään, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessani tosin olen toteuttanut toimintamalliani jo jonkin aikaa. LIV-periaatteen alle olen funtsaillut aikamoisen setin lisäohjeita ja hienosäätöjä itselleni, ts. paletin alisteiset värisävyt, mutta havaitsin, että tuossa edellä on aika pitkä pätkä blogikirjoitukseksi. Joten katkaisen tämän novellin kahteen osaan. Kuka hullu tätäkään jaksaa lukea. No minä jaksoin, kerran jaksoin kirjoittaakin, koska minullehan tämä oli tarkoitettu. Kuinka ihastuttavan loogista. Terapeuttista toimintaa ja virikettä, siinäpä se.