DM

Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.

Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.

Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.

Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.

Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.

Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!

https://vimeo.com/68569605

Voi Dave Gahan, minkä teit

Runsaasti, mutta hillitysti arvostamani Depeche Mode -tanssiorkesterin solisti Dave Gahan oli vielä freesi kaveri Exciter-levyn ilmestyessä vuonna 2001 (hieno levy, mutta kyllä Ultra on minulle ykkönen). Asian voi tarkistaa vaikka mahtavan Freelove-biisin videon avulla. Samoin Playing the Angel -albumin Suffer Well -videolla (2006) tallailee katuja vielä keski-ikäinen tuttu Gahan. Nyt uuden Heaven-singlen ja -videon ilmestyttyä muutos on tapahtunut. Gahan harmaantuu hyvää vauhtia. Uurteet ovat vallanneet kasvot.

Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.

Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.

Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.

Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.

Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?