Kaksi karvaista kaveria luomukävelyllä

Luomu on kiva juttu, eikös joopa joo. Sana huokuu aitoutta, alkuperäisyyttä, luotettavuutta ja luonnollisesti luonnollisuutta. Sana vie ajatukset sinne, missä aurinko luo loistoaan kirkkaalta taivaalta keskipäivän kultaamilla niityillä, heinä heilimöi, maleksitaan ilman paitaa ahon laidalla korsi suussa ja löydetään heili Karjalasta. Luomu luo varmuuden, että olen hyvän äärellä, kuten luomurinnat. Minäkin ostaisin mielelläni kaiken luomuna, jos tilin saldo kestäisi sellaisen periaatteen. Tuo haisi tekosyyltä; eiköhän se kestäisi.

Käyn koiran kanssa kävelyllä lähes aina luomuperiaatteella. Idea noudattaa luonnonmukaisuutta koiran ulkoilutuksessa toteutuu, kun koira saa seurata vaistojaan ja vainuaan ja kulkea sinne, minne se haluaa. Nelijalkaisena semiprimitiivisenä elukkana se kuitenkin on taatusti lähempänä luontoa kuin minä. Nyt The Koiraihmisillä ovat nousseet kaikki karvat pystyyn: ”Ei noin voi missään nimessä toimia, koska koira saa käsityksen, että se on pomo! Omistajan täytyy aina näyttää, kenellä on ohjat!” Taisipa juuri kolahtaa postilaatikkoon muutama koiravauhkojen lähettämä putkipommi ja pernaruttokirje (oh, those good ol’ days). Parahimmat kaikkitietävät karvakuonoprofessionaalit, voin vilpittömin mielin todeta, että en välitä. Maailmaan mahtuu ainoita oikeita ratkaisuja ja niiden innokkaita kertojia, mutta rikon tiedostaen sääntöjä ja koitan kestää ankarat seuraamukset.

Tulen kaikissa tilanteissa hyvin juttuun kiharaisen karvahanurin kanssa ja se uskoo pääasiassa aina, kun sanon sille jotain. Pois lukien tilanteet, kun se saa hysteerisen sekoboltsirähinäkohtauksen nähdessään vieraan koiran, koska se on kovin arka olento. Itse näen asian niin, että koiran kuuluu saada toteuttaa itseään, ja minua rehellisesti säälittää koirat, jotka joutuvat kuuliaisesti seuraamaan omistajansa autopilotilla navigointia pitkin yhteiskunnan infrastruktuurin tarjoamia ohjattuja kulkuväyliä. Kuten rotat labyrintissa. Eihän kukaan tieltä halua eksyä. Ehtikö joku kysymään tietä?

Koiran seuraaminen sen viitoittamaa polkua avaa monia mahdollisuuksia. Kun kulkee nelivedon perässä maat, mannut, metsät, matalikot, ryteiköt, tienpientareet, ojan pohjat ja usein monet niistä varmuuden vuoksi pariin kertaan yhden kävelylenkin aikana (joka voi kestää vaikka 1,5 tuntia), voi saada runsaasti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin.

Oppii havainnoimaan, olemaan hereillä ympäristössä paremmin. Eikä kävelytä dogea naama kiinni kännykässä. Kun könyää turrin kanssa epätasaisissa maastoissa, täytyy olla koko ajan tarkkana, ettei kompastu, taita nilkkaansa tai puhkaise silmäänsä. Samalla saa notkeutta nikamiinsa ja tasapainoaisti paranee.

Kun katsoo ympärilleen, on mahdollisuus nähdä uutta muuten tutussa ympäristössä. Kun havainnoi tarkemmin, näkee enemmän. Myös muut aistit saavat paremmin virikkeitä, kun keskittyy kuuntelemaan ja haistelemaan luontoa. Maistella ei kuitenkaan kannata ainakaan kaikkia maan antimia.

Kun seuraa koiraa käymättömiin korpimaihin, tai edes lähimetsikköön, on taatusti lähempänä luontoa kuin muuten olisi. Stressi ja ahdistus lievittyvät kuin itsestään. Ajatus kohdistuu paremmin lystikkään luontokappaleen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen sen kanssa.

Tällaisia hullutuksia tällä kertaa. Ei luonnosta saisi täysin vieraantua, saati alkaa pelätä sitä. Poistu rohkeasti ihmisen tehokkuusperiaatteella valjastamalta ”turva-alueelta” pusikoihin keräämään punkkeja itseesi, tai vaikka kyyn puremia.

Nuo tummanpuhuvat viattomat pikku perkeleet

Siinä tuijottavat minua läpinäkyvästä muovista tehdyssä vankilassaan. Mietin, onko niillä tajua yhtään mistään vai ohjaavatko niitä vain kehnot hermoratakyhäelmät. Monista kohtaamistani ihmisistä olen miettinyt samaa. Ne hyörivät pitkin poikin, välillä toistensa päällä, ja meno näyttää kaikin puolin totaalisen päättömältä. Heitin niille tänään kurkun siivun, mutta kesti tovin ennen kuin pari niistä tajusi, että ”iha jees” safkaa oli tarjolla ja että slaissii kannattaa mennä imailemaan kaikella hartaudella.

Mistäkö puhun, no sistäkö puhun. Ei kuulu sinulle. No joo, kuuluu sittenkin. Tiedättekö sen jutun, kun avaruuskoira (ei kai Laika?) löysi kuusta mehevän ydinluun ja kysyi: ”Mitä kuuluu?” Nuo edellä kuvailemani julman näköiset pikku einarit eivät kuulu Suomen luontoon. Minulla ei ole pienintäkään käryä, mihin luontoon ne kuuluvat tai mikä niiden todellinen luonto on, mutta ehkei minun pidä kiusata itseäni moisella kuriositeetilla. Ei nimittäin kuulu luontooni.

Puhun heinäsirkoista. Tänäkin aamuna aamupalaruisleipiäni mutustellessa tuijotin keittiön pöydällä silmästä silmään/silmiin häijyn näköisiä tummanruskeita tai lähes mustia sirkkoja. On niillä kai ehkä kenties ainakin mustat päät, mutta toisaalta minulla ei ole järin hyvää värierottelukykyä. Heinäsirkat ovat kotoisin lemmikkieläinkaupasta, mutta eivät ne lemmikkejä ole. Niiden ainoa olemassaolon tarkoitus on olla ravintoa toiselle eläimelle. Niin toimii luonnon ravintoketju.

Välillä pikku vitsaukset pääsevät karkuun jollain mystisellä tavalla lootastaan. Varmaan silloin, kun niitä on poimittu laatikosta safkaksi. Sitten monen päivän päästä voin tulla keittiöön ja keskellä keittiön lattiaa möllöttää yksi mainittu tollo tuntosarvet sojottaen. Katson sitä ja mietin, missä sekin on hengaillut kaikki nuo vuorokaudet ennen ilmestymistään. Ehkä se on käynyt naisissa ja Vegasissa ja ajanut mantereen halki vuoden ’74 Barracudallaan ja nauttinut vapaudesta. Saa se miehissäkin käydä, jos vaikka on naissirkka. (Wokettajat herätys: törkeää sukupuoliroolilokerointia!)

Hoppas så, koska näille oman elämänsä pikku luusereille on luvassa karu (ei se japanilainen tulkinta) kohtalo. Ne viruvat kuolemansellissään odottaen kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Onneksi piruparat eivät tajua, mikä niitä odottaa. Tuskinpa ne tajuavat jutun juonta siinäkään vaiheessa, kun loppu koittaa. Siinäpä ne pikku turvenuijat pyörivät posliinikupissa ympäri ymmärtämättä, että hetken kuluttua koittaa viimeinen voitelu.

Miksi tämä kaikki pitää tapahtua. Vain ja ainoastaan siksi, että yksi pieni symppiksen näköinen gekko saa ravintoa. Sillä tuo harjasgekko on se oikea lemmikki. En minä sitäkään elukkaa halunnut, mutta sitäkään mielipidettä ei minulta kysytty. Voin vain todeta asioiden tapahtuvan. Gekko on siitä valikoiva eläin, että se ei kelpuuta ravinnoksi muita kuin liikkuvia hyönteisiä. Liskoaivot (jos haluat lukea ihmisen liskoaivoista, lue) eivät ymmärrä, että kohde on ruokaa, jollei se liiku. Joten jos tuonelan sirkka delaa, gekko ei tajua, että sen voisi skruudata. Eli tismalleen päinvastoin kuin ihmisellä. Niin kauan kuin ruoka ei liiku, (länsimainen) ihminen syö sen enemmän kuin mielellään.

Toisin kuin hyönteisiin kuuluvien heinäsirkkojen kohdalla, tunnen suurempaa sielujen sympatiaa gekkoa kohtaa. Se katsoo minua silmiin. Se kiipeää pleksisessä tyrmässään minua kohti. Ja uskokaa tai uskokaa, olen tuntenut yhteyttä tuota olentoa kohtaan. Vitsi piilee siinä, että sillä on puhuttelevat silmät. Katson sitä ja minulle herää tunne, että katseen takana on ymmärrys. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näyttää siltä, että se ei ole tyhmä katse.

Gekolle on annettu nimi. Nimi on GOAT Norbert. GOAT tulee tietenkin sanoista Greatest Of All Time. Mutta yleisesti se/hän on meille Gono. Peilaan itseäni toisen lajin edustajaan, joka osaa katsoa minua ja kenties jopa arvioida minua, jolloin se on minulle arvokkaampi kuin jokin muu, joka ei kykene samaan suoritukseen. Mutta viime kädessä se on väärä tapa arvottaa toisia lajeja.

On tsiljardeja hyönteisiä, on tsiljardeja liskoja eli matelijoita, on tsiljardeja nisäkkäitä, kuten yksi minä. Eikä ole olemassa lukua ”tsiljardi”. Kyllä sisälläni jokin liikahtaa, kun pudotan sirkat kuppiin, jossa ne pyörivät ympäri tietämättä, että kohta ne ovat osa gekon ruoansulatusta. Ne ovat osa ravintoketjua. Aina jokin on jonkin toisen ravintoa. Ihminen tuo kärsimystä ja kuolemaa kanssaeläimilleen, jotta voisi tyydyttää ravinnon tarpeensa. Ihminen on ravintoketjun ylin pää, paitsi jos Alien-xenomorph otetaan huomioon. Ihminen voi syödä kaikki muut eliöt ihan koska vaan, jos niin haluaa. Tietty monen eliön kohdalla se saattaa olla viimeinen ateria, kun jotkut tuppaavat olemaan melko myrkyllisiä, enkä tarkoita tässä kohtaa eliön luonteen vinoumaa.

Niin ne heinäsirkat. Ne ovat hyönteisiä ja luotaantyöntäviä. Gono syö ne hyvällä ruokahalulla ja lopputuloksena on kylläinen ja tyytyväinen gekko. Vaikka heinäsirkkoja kuinka yrittäisi ymmärtää, ei se onnistu. Toisin on gekolla, kun katsoo sitä silmiin. Minä olen katsonut lukemattomia kertoja. Se on väkisinkin ajatteleva ja älyllinen olento. Ja niin edelleen ekosysteemi rullaa yksinkertaisella ohjesäännöllä: syökää toisianne. Bon Appétit!

Vaillinaisia välähdyksiä

Sitä tuijottaa eteensä keittiön ruokapöydän ääressä isossa tyhjässä talossa. Pöydän pintaa pitkin virtaavat puun syyt. Kaikki virtaa, panta rhei kai ouden menei. Ovatko syyt vain tekosyitä, mene ja tiedä. Maailma on pullollaan tekosyitä. Ihminen on mestari oikeuttamaan itsensä tekosyillä. Muut eläimet eivät tarvitse niitä. Pöytä on vähintään 20 vuotta vanha ja ostettu Ikeasta. Se on täynnä kolhuja ja naarmuja. Kenties sen syyt ovat oikeita syitä.

Kallonsisäinen ruma kudosmöykky tekee temppujaan. Aivokemialliset reaktiot iskevät vyön alle ja vaativat minua tekemään taas tiliä itseni ja elämäni kanssa. Ne yrittävät päästä niskan päälle ja saada pitävän kuristus- ja kuritusotteen minusta. Sieltä ne tulevat, vaikken edes kutsunut niitä. Vaikka fyysistä krapulaa en ole tuntenut, psyykkiset möröt nostavat päätään ja ovat hyökkäämässä täydellä voimalla. On tehtävä jotain ja heti. On löydettävä äkkiä lääke ennen kuin tilanne pahenee. Vaatteet päälle, koira mukaan ja ulos.

Koiran häntä vipattaa villinä. Potkin sille tuttuun tapaan käpyä ja se ryntää vauhkona perään. Koira pureskelee vähän käpyä ja vippaa sen takaisin jalkojeni juureen. Ja taas mennään. Sillä on kivaa. Minulla ei ole kivaa. Koiran ilonpidon pitäisi ainakin teoriassa kohottaa mielialaa. Mutta ei, jokin ei toimi. Lunta putoilee taivaalta tasaiseen tahtiin.

Naishenkilö työntää pyörätuolissa istuvaa vanhusta lumisella kadulla. Eteneminen näyttää vaivalloiselta. Vanhus on hiljaa ja tuijottaa eteensä. Ikääntyminen palaa mieleen. Hyvin pian on 49 vuotta taulussa. Pitäisikö ikääntymisestä muka nauttia vai riittääkö, että sitä sietää? Kuinka kauan? En tiedä niihinkään vastausta.

Hiekkakuopan veden pinta on taas jäätynyt ja peittynyt lumella. Koira päättää poiketa polulta. Maasto on täynnä risuja ja oksia. Koira kompastelee niihin, mutta jatkaa päättäväisesti. Se kai haistaa jotain. Miksi poiketa polulta? Miksi ei poikkeaisi polulta? Pitääkö takertua tuttuun ja turvalliseen, loppuun tallottuun polkuun tietäen, minne se joka kerta johtaa? Onko olemassa oletus, että tuntematonta pitää pelätä? Miksei poikkeaisi polulta.

Koira kohtaa toisen koiran ja sen ulkoiluttajan ja saa kohtauksen. Alkaa hullu räksyttäminen, koska se pääasiassa pelkää muita koiria. Toinen koira vain ohittaa tyynesti sekoboltsin ja jatkaa matkaansa. Minun liekani päässä oleva yksilö rauhoittuu. ”Minun liekani”, heh. Minulle suurin osa koirista on vain koiria. En tunnista montaa rotua eikä kyllä kiinnostakaan. Olenko edes koiraihminen? Ottaen huomioon, kuinka monta vuotta olen pääasiallisesti pitänyt huolta karvakuonosta, varmaan pitäisi olla. Onhan se hyvä, että se on olemassa, pakottamassa liikkumaan ja antamassa iloa, vaikka aina se ei auta tai riitä. Vaan en alkuunkaan ole varma, olenko sillä tasolla, että voisin sanoa olevani koiraihminen. Ehkä koiran ihminen, johon se voi tukeutua.

On aika paeta paikalta. Suuri hiljaisuuttaan huutava tila, jota kodiksikin sattuvasti kutsutaan, alkaa tuntua taas painekattilalta. Ja paine kasvaa. On aivan liikaa aikaa ajatella. Koira ei onnistu lääkitsemään yksinäisyyden tunnetta. Vähän sääliksi käy viatonta turria. On lähdettävä jonnekin, missä on ihmisiä ja liikettä. Jostain hymy ja valo löytyvät. Siihen on luotettava. Ei, se on tiedettävä.

”Me astumme ja emme astu samaan virtaan, olemme ja emme ole. Potamois tois autois embainomen te kai ouk embainomen, eimen te kai ouk eimen.”

Mistä nämä kaikki saukot tulevat?

Saukko eli lutra lutra, tuo vesistöissä lutraava pikku näätäeläin, on tällä kertaa MMT-toimituksen ornitologisen kiinnostuksen kohteena. Näköreseptoreissamme on viime aikoina vipeltänyt runsain mitoin mainittuja jyrsijöitä, emmekä edes tiedä, mistä ne ovat tulleet. Joku ehdotti, että holtittoman alkoholin nauttimisen rajoittaminen työpaikalla saattaisi vähentää saukkopopulaation määrää, mutta nauroimme räkäisesti hänelle. Muiden vaihtoehtojen käytyä vähiin ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin perehtyä niiden toimintaan ja rituaaleihin. Seuraavassa esitämme joitakin havaintoja erilaisista yksilöistä ja lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Saukoton perustelu = sanallinen tai kirjallinen perustelu, jossa ei ole käytetty apuna saukkoa (enemmän tästä piakkoin ilmestyvässä teoksessamme Saukkoamisen perusteet alakouluikäisille, s. 234.)
Saukko tietämyksessä = kernaasti keskusteluihin osallistuva yksilö, joka paikkaa yleissivistyksen puutettaan siirtymällä puhumaan saukoista, esim. ”Ai katsoinko sen eilisen delfiinidokumentin? Tiesitkö, että saukot tykkäävät leikkiä?”, tai ”Yleisen talouskasvun käyrä osoittaa selvästi sen, että saukot syövät pääasiassa kalaa.”
Saukottelu = kahden saukon välinen matsi.
Saukkokohta = puhelias saukko, jonka pölinän sisällöstä vähintään puolet jää arvailujen varaan.
Kaulasaukko = rintavan puoleinen naaras, jolla on pakonomainen tarve tuoda esille luonnon suomia ulokkeitaan.
Saukkopahvi = alias Lutra Passepartout, ranskalainen turkiseläin, jonka pseudosivistynyt käytös ei peitä tosiseikkaa, että se on tyhmä kuin toimituksen edelleen kadoksissa oleva vasemman jalan saapas.
Peräsaukko = Tämä vipeltäjä on iänikuinen perässähiihtäjä ja kolmas pyörä, joka ei ymmärrä häipyä näköpiiristä, vaikka polvillaan anelisi. Lisäksi sen verran liukas luikku, että ehtii nyrkin edestä pois. Anglosaksien kielessä tapaus on klassinen PITA.
SA-ukko = Suomen armeijan käynyt vanha jermusaukko, jonka katkeamattomat kalastustarinat vanhoilta hyviltä ajoilta kyllästyttävät hengiltä kaikki seuraan eksyneet saukot.
SA-ukko (nro II) = Suomen Akatemian rahoituksen saanut saukko, joka tutkii divetymonoksidin erilaisia käyttömahdollisuuksia.
Sauk-ko = eteläkorealainen saukko, joka nappaa ykkössijan kaikissa sanojen tavauskilpaluissa.
S-aukko = osuuskauppatoimintaa pakkomielteisesti fanittava veitikka.
K-aukko = kirjoitusvirhe.
Xaukko = tuntematon näätämäinen tekijä elämämme yhtälössä.
Per Saukko = ruotsinkielinen veijari, joka on tunnettu hauskoista (ja loppuun kuluneista) vitseistään.
Anu Saukko = nipottava pikku pirulainen, jolla pätemisen tarve hallitsemastaan anatomian termistöstä.
Musta saukko = Kun tämä tummanpuhuva olento ilmestyy pihapiiriin, se on menoa silloin. Kahvit kuitenkin kannattaa aina tarjota, mustana totta kai.
Saludukko = saukoille tarjottava kahvi.

Kisumisun muistolle?

Tapahtuipa taas kerran tosielämässä. Pääsin kahvitauolla todistamaan erikoista episodia. Kollegani, jolla on ilmeisen rakas ja ikäloppu kissanraato lemmikkinä, paljasti itsestään seikan, joka avasi minulle uuden ikkunan todelliseen eläinrakkauteen.

Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.

Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.

Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.

Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.

Kyllä, tämä on koirasta

Varoitus ei ole turha: kirjoitan seuraavassa koirasta (eksyen hieman muuhunkin). Jos sinä satunnainen harhailija satut olemaan Koiraihminen, kehotan sinua poistumaan välittömästi takaoven kautta. Saat poistua myös etuoven kautta, mutta se edellyttää 180 asteen käännöstä kannoillasi ja sen jälkeen poistumista. Jos olet Koiraihminen ja lisäksi idiootti tai muuten vain tyhmänpuoleinen, voit yrittää 360 asteen käännöstä kannoillasi ja poistumista sen jälkeen.

Perheellämme on koira, kuten joskus aiemmin olen maininnut, mutta kuka sitä jaksaa muistella. On hyvä omistaa koira, jotta pystyy varmentumaan keski-ikäistymisestään ja -luokkaistumisestaan, jollei se jo kaksilapsesta perheestä, omakotitalosta, perheautosta, holtittomista kuluista sekä alituisesta kiireestä ja väsymyksestä ole tullut selväksi. Koiralla, tuolla canis lupus familiariksella, on ruskeat nappisilmät, kiharainen musta turkki, luppakorvat ja helvetillisen voimakas purenta. Onneksi peto painaa vain parikymmentä kiloa ja sillä on hyvin lauhkea luonne, joten täysikasvuinen ihmisyksilö pystyy laittamaan sille jotenkuten hanttiin. Elukka haisee pääosin korvavaikulle, jonka voimakas aromi pääsee oikeuksiinsa, kun se ravistelee päätään. Välillä se haisee muullekin, varsinkin silloin, kun se sattuu piereskelemään sisätiloissa. Asia ei jää huomaamatta, vaikka äänimerkki jäisikin.

Koira on rodunjalostuksen tuote ja omistuksessamme oleva yksilö on labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys. Sillä on hienompi nimi Australian labradoodle. Rakki ei kuitenkaan tullut Australiasta vaan Lapualta. Sen piirteisiin ei kuulu jatkuva uhoaminen, vaikka onkin syntyjään pohojalaanen. Lajike on kehitelty Australiassa, mistä se on kotiutunut tuontitavarana jossain vaiheessa Suomen kamaralle. Se ei ole virallinen rotu Suomessa, vaikka vissiin joku taho yrittää sen saada viralliseksi. Äskeinen virke oli vaahtosuisia rotufundamentalisteja varten. Rotufundamentalistit ovat käsittääkseni Koiraihmisten höyrypäinen ja äärityhmä alalaji. Minulle on yhdentekevää, vaikka elukkaa kutsuisi sekarotuiseksi piskiksi.

Koiramme on äärettömän seurallinen ja leikkisä. Mihin ikinä perseensä kotona laskeekin, se tuo välittömästi jonkun lelun, jotta sitä voisi heittää eläimelle. Jos idea ei tule heti selväksi, se tuo lisää erilaisia heitettäviä leluja. Se tykkää myös varastella sukkia avatusta pesukoneesta, likapyykkikorista tai mistä vain. Ulkona koiran lemppari on käpyjen potkiminen. Säännöt ovat yksinkertaiset, kuinkas muuten. Haetaan alue, josta löytyy männynkäpyjä, valitaan yksi käpy (usein koira valitse kävyn) ja aletaan potkia sitä elukalle. Sitä voi vähän yrittää hämätä, mutta sen refleksit ovat saalistavalle pedolle ominaiset. Kun kävyn potkaisee johonkin suuntaan, karvaturpa ampuu rakettina perään ja tuo sen hetkessä takaisin. Se sinkauttaa kävyn suustaan jalkoihini ja sitten taas alusta. Joskus se on heilauttanut kävyn suustaan ilmaan ja ottanut kopin, eli kopitellut itselleen.

Koiralla on selvästi tunteita. Se on voimakkaasti leimautunut meihin, mikä näkyy erityisesti silloin, kun tulee takaisin kotiin. Se saattaa revetä totaalisesti ja heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko peräosasto heiluu mukana eikä liikkumisesta tahdo tulla mitään. Se voi myös ylenpalttisesta riemusta johtuen lirauttaa ns. ilopissat lattialle. Kun kotiin tultuaan alkaa rapsutella eläintä, se alkaa ”höristä” onnellisena. Tämä hörinä saattaa äärimmillään muuttua kuulostamaan murinalta. Jonkinlainen koiran versio kehräämisestä.

Jonkun mainoslauseen mukaan pikku petomme on koirien älykkäämmästä päästä, koska siinä on risteytetty kaksi fiksua rotua. Enpä tiedä, kun ei ole vertailupohjaa. Ei eläin ainakaan riittävän älykäs ole valitessaan ihmisen parhaaksi ystäväkseen. Nimittäin Homo sapiens -lajin ihmisapina voi olla tasapainottomuudessaan niin veikeä veitikka, ettei sellaista ystävää soisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Siellä jossain aivomassan syvimmissä sopukoissa piilee pimeyden sydän, joka vallan ottaessaan saa oikeissa olosuhteissa aikaan äärimmäisen pahaa jälkeä. Pimeys koppaa kuulan hallintaan vieläpä kauhistuttavan herkästi. Se ihmisyyden nihilistisistä madonluvuista. Tuohon koirakaan ei voi enää todeta kuin: ”Kuka enää vihollisia tarvitsee, kun on tuollainen ystävä.”

Hau

Perhettämme kohtasi onnettomuus viime vuoden elokuussa, kun jouduimme hankkimaan koiran. Suurena vaikuttimena oli tyttären pitkäaikainen tahtotila luontokappaletta kohtaan. Oma tahtotilani oli vastakkainen, joten koira ilmestyi kotiimme.

En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.

On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.

Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.

Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.

Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.

Jesse on koira

Tyttäreni ahmii Jesse-nimisestä kultaisestanoutajasta kertovia lastenkirjoja. Näitä teoksia on ilmestynyt vuodesta 2004 lähtien melko railakasta tahtia kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikki sarjan kirjat on nimetty periaatteella ”Jesse jokinkoira” yhtä lukuun ottamatta (Jesse ja kohtalokas kurssi, miksi oi miksi?), esimerkkeinä Jesse löytökoira, Jesse laivakoira, Jesse joulukoira, Jesse muotikoira, Jesse kylpyläkoira, Jesse pääsiäiskoira ja Jesse aarrekoira. Uusimmassa osassa ”Jesse aavekoira” voisi harhautua kuvittelemaan, että Jesse heittää ruokakupin nurkkaan ja siirtyy seikkailemaan tuonpuoleisesta käsin henkenä, mutta siitä ei sentään ole kyse.

Vähintään keskinkertaisilla hoksottimilla varustetut ovatkin jo oivaltaneet, mihin pyrin. Kyllä vain ja vain kyllä: haluan antaa arvon Jesse-kirjailijoille Mervi ja Marvi Jalolle täysin vastikkeetta vinkkejä tulevien kirjojen aiheisiin ja juoniin. Vaikkei ilmaisia lounaita olekaan, niin ilmaisia luovan ajattelun antimia tarjoillaan nyt isolla litramitalla (n. 1,09 litraa). Kas tässä, olkaatten hyväkkäitä:

Jesse kaljakoira

Jesse tutustuu uteliashenkisenä luontokappaleena paikalliseen lähiöpubiin ja pääsee kunnolla keskioluen makuun. Tästä kehkeytyy kaljanhuuruinen seikkailu, jossa karaokeillat, jukebox-riitelyt, valomerkit ja kovanyrkkiset ovimiehet käyvät Jesselle tutuiksi. Välillä ulvotaan voimasanoja ja Hopeista kuuta betonilähiöiden takapihoilla. Erityisesti Karhu-olutmerkkiin mieltynyt Jesse saa lähiöbaareissa lempinimen Jesse Karhukoira. Myöhemmin Jessen alkoholinkäyttö riistäytyy käsistä ja muuttuu rasitteeksi läheisille, mutta siitä kerrotaan tarkemmin jatko-osassa Jesse katkokoira.

Jesse natsikoira

Jesse eksyy väärään seuraan ja se houkutellaan suvaitsemattomuuden suvantoon. Jesse ajelee turkkinsa lyhyeksi, tatuoi hakaristin kylkeensä ja ostaa kaksi paria maihareita. Se käy öisin puremassa maahanmuuttajia torilla ja huutelemassa valkoisen (valkokultaisen?) koirarodun ylivaltaa eduskuntatalon portailla. Tämä kaikki on kuitenkin syvästi ristiriidassa Jessen sisimmän ystävällisen ja auttavaisen persoonan kanssa, ja niinpä Jesse joutuu lopulta psykiatriseen koirahoitolaitokseen, josta Jesse kotiutuu henkisesti eheytyneenä koirana.

Jesse naamakoira

Jesse pääsee jyvälle, mikä on some ja innostuu siitä täysin palkein. Yhtäkkiä Jesse löytää itsensä Facebookista, Instagramista, Twitteristä sekä Snapchatista. Lähes sarjatulella lähetetyt selfiet sekä muut päivitykset tyyliin ”söin ison satsin Friskiesiä”, ”kakkasin eteisen matolle”, ”haistelin tänään naapurin terrierin pyllyä”, ”sain uuden puruluun”, ”huh, kun henki haisee”, ”kalusin rikki emännän lempitennarit”, ”söin suklaalevyn ja pääsin vatsahuuhteluun”, ”pääsin mukaan NASAn koulutusohjelmaan ja minusta tulee Jesse avaruuskoira” ajavat Jessen lähipiirin hulluuden partaalle. Ratkaisu löytyy, kun omistaja lopulta kieltäytyy maksamasta Jessen mobiililaajakaistan kuukausimaksua.

Jesse huumekoira

Oikein arvattu.

Erikoinen vieras osui ikkunaan Lempäälässä

Lempääläläisen perheen omakotitalon ikkunaan törmäsi tänä aamuna poikkeuksellinen vieras. Talon isäntä Petri-Taisto Korva-Vahala oli keittiössä nauttimassa aamukaljojaan, kun yhtäkkiä kuului kova jysähdys. ”En ehtinyt nähdä, mikä se oli, mutta ikkuna oikein helisi, joten ajattelin, että iso sen täytyi olla”, kertoo Korva-Vahala. Hän meni tutkimaan tilannetta pihalle, missä häntä kohtasi erikoinen näky.

”Täytyi hieraista silmiä parikin kertaa, ennen kuin uskoin. Siinä pihalla makasi ketarat jojossa ilmielävä norjanlohi. Tosin se oli vielä pökerryksissä, koska se oli osunut aika kovaa ikkunaan. Onneksi sille ei käynyt pahemmin”, toteaa Korva-Vahala.

Myös Kalatalouden laitoksen kalanpäätutkija ja psykologi Ella Salmon pitää havaintoa poikkeuksellisena: ”Kyseessä on selvästi yksilö, koska jokaista pitää kohdella yksilönä ja jokainen yksilö on poikkeuksellinen. Lisäksi kyseinen yksilö on eksynyt muuttoparvesta. Tähän aikaan vuodesta alkaa norjanlohien syysmuutto kohti lämpimämpiä vesiä. Esimerkiksi Malagassa on kuulemma talvikaudella paljon lohifestareita, joihin norjanlohet ovat erityisesti mieltyneet. Tämä kyseinen tapaus on ilmeisesti poikennut muun parven lentoreitiltä todella paljon, ja onnistunut eksymään jopa Lempäälään asti.”

Toivuttuaan iskusta norjanlohi pääsi jatkamaan todennäköisesti oikeaan suuntaan käytyään ensin paikallisen elektroniikkamyymälän kautta. ”Niin, itse asiassa puhelimeni Google-navigointi ohjasi minut tänne, joten niin paljon siihen voi luottaa. Ilmeisesti Malaga ja Lempäälä ovat sama asia, tai ainakin riittävän lähellä toisiaan. Nyt menen ostamaan TomTomin navigaattorin. Ehkä sillä pääsee jopa perille. Se vaan riepoo, että myöhästyn ensimmäisistä bileistä aika paljon. Parit katkarapucocktailit jää nyt nauttimatta. Se on saletti, että tästä ikkunaan lentämisestä tulee infernaaliset niskasäryt. Ei ole nimittäin eka kerta. Onneksi on matkavakuutus ja buranat messissä”, kommentoi norjanlohi Mårten lempääläläisen omakotitalon pihassa.

Kuva: Mårten keräilee itseään Lempäälässä.

Täysi murkku hyönteiseksi

Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.

Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.

Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.

Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.

Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”

Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.

Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.

Paco oli hieno kaveri

Eräs merkittävä lapsuuteni kiintopiste riistettiin minulta lauantaina 28.12.2013. Tuolloin nukkui pois kaveri nimeltä Paco. Paco oli harmaapapukaija, joka asusteli kolmisenkymmentä vuotta Heinolan lintutarhassa. Paco oli tullut lintutarhalle vuonna 1984 Haminasta, jossa se oli elellyt yksityisomistuksessa yli 20 vuotta. Lapsena kävimme isäni kanssa joka kesä Heinolassa ja aina vierailimme myös lintutarhalla, koska se oli ja on edelleen siitä erityisen hieno nähtävyys, että sinne on vapaa pääsy. Siis ei maksa mitään. Tällaisia huveja ei tässä maassa enää kovin montaa ole. Olen tavannut Pacon joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta joka vuosi vuodesta 1984 lähtien, jolloin olin 8-vuotias vesseli.

Paco oli viihdyttävä veijari koko tuon ajan. Aina se vislaili tai heitteli hokemiaan, kuten klassikoksi muodostunut ”mennään saunaan”. Paco ei pettänyt odotuksia. Viime vuosina omatkin lapseni pääsivät vielä näkemään ja kokemaan Pacon mainion persoonan. Viime kesänä Pacoa ei jostain syystä häkissään näkynyt. Se oli harmittava pettymys, koska Paco oli oikeastaan suurin syy käydä lintutarhalla. Paco oli varmaan minulle läheisin eläinmaailman olento, koska omaa lemmikkiä minulla ei ole koskaan ollut. Kiitos Paco kaikista näistä vuosikymmenistä, joina tuotit iloa elämäni polulla.

Koiranomistajien vuodenaika

Nyt on juuri se aika vuodesta, jota kaikki koiraihmiset ovat odottaneet kuin kevätaurinkoa nousevaa. Ulkoillessa paikassa jos toisessa pääsee nauttimaan hajuaistin kautta ihmisen luovuuden ja periksiantamattomuuden hedelmää. Minne meneekin, sierainten hajureseptoreiden herkimpiä kieliä hivelee koiranpaskan tuoksun jylhä sinfonia.

Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.

Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!

Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.

Lupsakkaat luppakorvat

Lukion lopettanut Lenni luikauttaa laulun lehmälle. Linnutkin liikuttuvat loilotuksesta. Luulikki Lehmä lepää levollisena, luulee laulua liturgiaksi. Luokaton lepakko lentää ladon lautaseinään. Lannistumaton lahna lilluu lammessa. Lumikko lipoo läpinäkyvästä lähteestä. Lenni lukee lumpeenlehdistä lankeemuksen loistosta. Laiturin liplatus luo lumouksen luomakunnalle.

Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.

Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.

Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!