Legoleikin loppu

Legot ovat aina olleet minulle lähellä sydäntä. Iso ylävitonen Tanskanmaalle eeppisen nerokkaasta keksinnöstä. Pikku natiaisena legojen rakentelu oli aina suurta lystiä. Oma suosikkini olivat avaruusaiheiset legot. Kasarilla legosetit olivat rakenteeltaan vielä suht alkeellisia ja ne jakautuivat vain viiteen kategoriaan: kaupunki-, avaruus- ja ritari- ja tekniikkalegot sekä tietysti Duplot. Tytöille kohdennetuista legoista ei ollut hajuakaan.

Jokunen vuosikymmen sitten tapahtui metka juttu, että kasvoin yli legoiän ja oli aika panna legot pakettiin. Niinpä purin ne paloiksi ja arkistoin ne huolellisesti ohjeineen Minigrip-pusseihin. Niistä kertyi reilu muovikassillinen. Kaukana siintävänä ideana oli luovuttaa ne jonain päivänä omien lasten leikittäväksi. Kuinka hellyttävän naiivi ajatus.

Eihän sitä tule siinä yhdessä tietyssä lankapuhelinaikakauden hetkessä ajatelleeksi, millaisia voivat olla legojen evolutiiviset kehitysaskeleet älyteknologia-ajan kersoille kelpaavaksi ajanvietteeksi. Aika jyräsi armotta 80-luvun legodesignin yli. On pakko tunnustaa, että oman lapsuusajan legot näyttävät ihan palikkatason virityksiltä verrattuna nykypäivän arkkitehtuuriin. Jos vaikkapa kohtuu kookkaan legorakennelman kokoamisohjeissa oli tuolloin 20 sivua, niin nyt vastaavassa saattaa olla 50 sivua. Mitä muuta voi todeta kuin sen, että 1980-luku oli kieltämättä totaalista analogista palikka-aikaa. Todellisuus on hieman ”mutkistunut” sen jälkeen.

Toisin sanoen omat reliikkilegoni eivät tietenkään olleet kuranttia käyttötavaraa. Poika sai sittemmin roppakaupalla Star Wars -legoja ja tytär puolestaan Lego Friends -tyttölegoja. Star Wars -legojen suhteen oli minulla vahvasti oma lehmä ojassa, koska olin jo 80-luvulla ollut ko. leffojen ehdotonta kannattajakuntaa. Muistan jopa haaveilleeni, että kunpa tulisi Star Wars -legoja markkinoille. Tulihan niitä, mutta 2000-luvulla, jolloin legot olivat vaihtuneet ajat sitten muihin mielenkiinnon kohteisiin.

Viime aikoina jälkikasvu on löytänyt yhteisen harrastuksen legojen parissa. He realisoivat niitä rahaksi Vintedissä. Ja kaupaksi on käynyt, koska höyrypäisiä keräilijöitä riittää. Ongelma tosikeräiljöiden kanssa on, että he, tietenkin kaikki miehiä, ovat autistisen tarkkoja palikoiden kunnosta. Erityinen huomio kiinnittyy legosettien mukana tuleviin ukkeleihin ja akkeleihin. Ja Star Warsin tapauksessa myös droideleihin. Olen oppinut, että joitakin settejä himoitaan yksistään siksi, että jokin tietty SW-hahmo esiintyy vain kyseisessä julkaisussa. Keräilijät pyytävät kymmenittäin yksityiskohtaisia lisävalokuvia esim. legohahmojen käsivarsista, koska he tietävät, että käsivarsilla on ollut taipumus haljeta ranteen kiinnityskohdasta. Mainittu rakennevika on iäisyysongelma, sillä muistan itsekin nähneeni runsaasti mainittua vauriota. Valitettavasti fundamentalistikeräilijöiden kanssa on kuulemma välillä huumori koetuksella, koska heidän detaljijanollaan ja kitinällään ei ole mitään ylärajaa.

Rahan arvon ymmärtävät jälkeläiseni ovat tienanneet useampia satoja euroja legobisneksissä. Heillä ei ole mitään tunnesiteitä leluihinsa, mikä onkin ihan tervettä. Paitsi ehkä ja kenties joihinkin pehmoleluihin. Mutta legot muuttuvat surutta euroiksi. Luovutin heille myös kaikki kasarilegoni kauppatavaraksi ja lupasin, että he saavat pitää rahat. Oletan, että oikean kohderyhmän löytäessä nuo neljän vuosikymmenen takaiset muinaisjäännökset kilisevät euroina kassaan kuin osuma pajatson keskelle (jaa että mitä?), koska ne jos jotkin ovat keräilyharvinaisuuksia.

Realiteettien kanssa on turha aiheuttaa nokkakolaria. Se vain horjuttaa henkistä tasapainoa. Eri ikäkausina siirrytään elämässä eteenpäin, eikä menneitä aikakausia kannata yrittää balsamoida omiksi mausoleumeikseen. On hyödytöntä sitoa tavaraa oman identiteetin tukipilariksi. On parempi luopua turhasta kuormasta, kun sillä vielä on arvoa jonkun (tollon) silmissä. Muistot säilyvät niiden mielissä, joille niillä on merkitystä.

Tarina tädistä

“Tyhjä pää, ei tyhjempää, siitä kertoo värssy tää.”

Noin runoili kummitätini Sirkka noin neljä vuosikymmentä sitten lapsuudenkotini vieraskirjaan. En tiedä, miksi juuri kyseinen virke jäi pysyvästi tässä hetkessä kirjoittavan silloisen lapsen mieleen, mutta viesti riimin takana on simppeli. Se kertoo pään nollaamisesta eli resetoinnista. Ne aikuisten illanvietot, joita muistan lukuisia lapsuudestani, eivät olleet mitään hienostuneita cocktail-juhlia, vaan pitkälti suoraviivaista ryyppäämistä, mikä välillä saattoi johtaa ylilyönteihin. Jeps, olipa iso yllätys.

Vieraskirjat olivat älytön traditio. Kai niitä jotkut pitävät vieläkin. Ehkä se olisi perusteltua, jos pitäisi juhlia, joissa kutsuvieraat ovat järjestäen erinomaisia sanan säilän heiluttajia. Muuten koko idea tuntuu lähinnä kiusalliselta. Lapsuudenkodissani vieraskirjassa toistuivat aina samat sukulaisten ja tuttujen nimet, jotka kiittelivät milloin synttärijuhlista, milloin mukavasta (ryyppy)illasta. Mutta vieraskirjan sisältö oli 97,5-prosenttisesti jaarin jaarin blaa blaa ja hoh hoijaa.

Kerron nyt Sirkka-tädistäni. Älkää kysykö, miksi. Ehkä siksi, että hän siirtyi taannoin rajan toiselle puolen viimeisenä äitini sisarusparvesta. Syy muisteloon ei ole se, että hän olisi ollut jotenkin ikimuistettava ihminen. Hän ei ollut millään tavoin tärkeä minulle, itse asiassa kaikkea muuta. Hän oli outolintu, ainakin, jos verrattiin muihin sisaruksiin. Mutta ei häntä mustaksi lampaaksi voi kutsua.

Vaikka Sirkka oli kummitätini, hän jäi hyvin etäiseksi ihmiseksi. Se johtui hänen persoonastaan. Hän tykkäsi aina kirjoittaa runoja tai jollain tavoin poikkeavaa vieraskirjoihin, minkä ymmärrän oikein hyvin, koska itsekin olisin tehnyt niin, jos olisin joskus kirjoittanut vieraskirjaan. Olen saattanut kirjoittaakin, mutta en muista mitä olisi voinut olla. Sirkassa oli jotain kummallista taiteilijamaista, vaikken koskaan oppinutkaan tuntemaan ihmistä.

Sirkalla oli korostetun kohtelias tapa puhua, mikä kuului lapsen korvaan siltä, että henkilö ei ole järin lämmin, saati lähestyttävä persoona. Sirkan aviomies toimi vanginvartijana Kakolassa, ja hänen kanssaan syntyi ainoa poika. Kontrasti oli melkoinen, kun Sirkka piti äärettömän hillityn olemuksensa joka tilanteessa, ja hänen miehensä taas oli pahimman tason juopporetku. Tosin mies paransi paremmin kuin hyvin tapansa erottuaan Sirkasta, joten hmm…

Sirkka oli töissä Turun keskustassa sijainneen Centrum-tavaratalon lihatiskillä. Kävimme silloin tällöin isäni kanssa ostamassa Sirkalta grillibroileria. Se oli positiivisin muisto tädistäni, kun hän oli valkoinen essu ja lakki Centrumin lihatiskin takana.

Niin, löysin sanan, jota hain. Sirkan käyttäytymisessä oli jotain todella teatraalista. En tiedä, mistä se johtui. Pönkittikö hän itsetuntoaan esittämällä todellista itseään hienostuneempaa ihmistä, vai mitä. Huvittavin muisto oli se, kun isä sai häneltä kanagratiinin reseptin, josta tuli yksi isän suosikkiruoista. Kanagratiinin ohje oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kanaa, riisiä, ananaspaloja säilyketölkistä, currya, kaikki vuokaan ja juustoa reippaasti päälle. Isääni huvitti suuresti se, millä saatesanoilla Sirkka antoi reseptin. Se jäi ikuisiksi ajoiksi isäni huvituksen/pilkan arvoiseksi siteeraukseksi. Sirkka lausui kanagratiinista näin: ”Hieman sotkuista, mutta ah, niin hyvää.” Tuo nyanssi, ”ah niin hyvää”, kuvasi Sirkkaa paremmin kuin hyvin.

Harmillisin asia Sirkassa oli hänen lahjansa. En ymmärtänyt alkuunkaan hänen motiivejaan. Halusiko hän olla vain omaperäinen, oliko hän saita, vai mikä oli homman nimi. Lapsen kannalta hänen lahjansa vaikuttivat loukkaavilta. Sirkka antoi joululahjaksi aina aivan käsittämätöntä rihkamaa ja krääsää, joka oli todennäköisesti peräisin Tiimarin alelaarista. Yhtenä esimerkkinä jostain jätetinasta valetut pikkulintujen muotoiset suola- ja pippurisirottimet. Ei olisi paljon vaatinut ostaa halpa Lego, mutta ei. Kaikki Sirkan ”persoonalliset” lahjat päätyivät pikapikaa roskikseen.

En koskaan tajunnut tätiäni. Oliko hän taiteilijasielu, joka ei koskaan kyennyt ilmaisemaan itseään. Sirkka oli poikkeava sisaruskatraasta. Esimerkiksi hänen käytöstapansa olivat äärimmäisessä kontrastissa omaan äitiini, joka oli täysi törkimys sanan varsinaisessa merkityksessä. Viimeisinä elinkuukausinaan Sirkan mieli alkoi tuottaa vakavia harhoja. Hän kuvitteli jatkuvasti, että koko maailma oli tuhoutunut ja kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet. Välillä hänen poikansa pystyi tuomaan Sirkan hetkeksi todellisuuteen, mutta sitten hän suistui taas kammottaviin painajaisiinsa. Onneksi hän pääsi lopulta irti niistä. Rauha Sirkka-tädille.

Sinä vuonna sinä talvena siellä

Sinäkin vuonna kävelimme Kivistönmäeltä, vaikka oli paukkupakkanen. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka se oli sitä vain lapsen näkökulmasta. Hollolankadun ja Paasikivenkadun kulmassa oli grillikioski, josta tuli aina herkullinen tuoksu. Emme kuitenkaan muistaakseni pahemmin pysähtyneet kioskille noiden vuosien aikana.

Jossain kohtaa oli Meiran tehtaanmyymälä. Joskus isä osti sieltä lihapiirakoita. Pappa laahusti aina hitaammin perässä, koska oli jo lähempänä kahdeksaakymmentä ikävuotta. Mamma kyllä jaksoi, koska oli pappaa paljon nuorempi.

Kisa-alueella oli mahtavaa syödä kuumaa makkaraa sinapin kera. Makkara maistui sitä paremmalta, mitä kovempi pakkanen oli. Katsomoissa kiertelivät myyjät kantaen styrox-kylmälaukuissaan kuumia Milkkis-tetroja samalla huutaa kailottaen ”kuumaa kaakaota!”. Lahden suurhalli haisi aina jotenkin hassulta, mutta siellä oli kiva käydä lämmittelemässä kovimpina pakkasina.

Suurmäen iltamäenlaskussa oli aina upea tunnelma. Poljimme jyrkkään mäkeen lumeen tasanteen, jossa oli parempi seistä pidemmän aikaa. Välillä hytkyimme ja pompimme, jotta hyisessä mäkimontussa olisi lämpimämpi olla. Iltamäkikisassa oli aina monta kymmentä tuhatta katsojaa, parhaimmillaan taisi olla yli 80 000. Mutta silloin olikin vuosi 1989 ja Lahden MM-hiihdot.

Usein pappa ja mamma lähtivät kotiin hyvissä ajoin ennen iltamäkikilpailun loppua, koska pappa ei jaksanut enää olla ja halusi kotiin. Tai ainakin niin mamma aina sanoi. Minä jäin isän kanssa loppuun asti, koska mäkikisan päätyttyä oli ilotulitus. Aivan lopuksi, kun yleisö alkoi purkautua montusta kohti kotia, alkoi kaiuttimista soida Lahden kummallinen mainosbiisi ”Lahti by night”, joka kuulosti jo lapsen korvaankin uskomattoman typerältä ja vanhentuneelta. Minua ärsytti, miksi ääliömäisen tyhmää renkutusta piti ylipäätään soittaa.

Illan päätteeksi taivalsimme isän kanssa takaisin Kivistönmäelle papan ja mamman luokse heidän kerrostaloasuntoonsa. Mamma oli laittanut saunan päälle ja pääsimme heti palattuamme saunomaan. Minua ja isää varten oli sijattu vuoteet patjoille olohuoneen lattialle. Joskus nukuimme vuodesohvallakin, mutta sen jouset natisivat sen verran häiritsevästi, että oli mukavampi nukkua lattialla. Saunan jälkeen ennen nukkumista sain katsoa telkkarista Hart & Hart -sarjaa, jossa ökyrikas Hartin pariskunta ratkoi rikoksia apunaan uskollinen palvelijansa Max. Ohjelman jälkeen oli kiva käydä kuorsaavan isän viereen nukkumaan. Minun oli hyvä olla.

Pyssyleikkien ihmeellinen immersio

Pyssyleikit kuuluivat olennaisena osana 80-lukulaisen poikalapsen kehityskaareen. Tuolloin ei moisesta käyttäytymisestä saanut militanttifasistinatsileimaa otsaansa ja ohjattu kuudeksi vuodeksi psykoterapiaan vinoon kasvaneen persoonan korjaustelakalle. Minulla ja monillakin muillakin pojilla oli kaapit täynnä nallipyssyjä. On mahdoton arvioida, oliko oma mieltymykseni leikkipyssyihin jotenkin korostuneempi kuin muilla, mutta en ole havainnut peruuttamattomia seuraamuksia aikuisiän minässäni, vaikka harvempi ihminen toki omia vikojaan tunnistaa (tai tunnustaa). En kuitenkaan katso saaneeni traumoja, väkivaltaisia patoutumia eikä muitakaan psyykkisiä häiriöitä pyssyillä leikkimisestä. En ole ollut kaduilla manifestoimassa aselainsäädännön vapauttamista saati ripustamassa ikkunaani MAGA-banderollia tai Konfederaation sotalippua.

Pyssyt olivat kersan katsantokannalta kivoja. Eihän sellainen räkätappi ymmärrä kytkeä niitä globaaleihin ongelmiin, saati kyennyt ajattelemaan, kuinka paljon pahaa ja kuolemaa niillä todellisuudessa aiheutetaan. Kaukana oli kavala maailma lasten leikeistä. Leikkejä ryydittivät tuon ajan toiminta- ja sotaelokuvat, joiden katseluikärajoja kukaan ei vahtinut. Olin jo alle 10-vuotiaana nähnyt aika repertuaarin eri genren leffoja. En sentään pornoleffoja, mutta pornolehtiin oli toki tutustuttu, kiitos maagisten lehtiroskislöytöjen. Monet toimintaleffat olivat lapsellisen hölmöjä ja ideologialtaan kyseenalaisia (mm. Chuck Norrisin kaikki elokuvat), mutta kukapa niitä kriittisesti katsoi. Pääasia, että actionia riitti ja pyssyt paukkuivat.

Nallipyssyt olivat harmittavan kuluvaa tavaraa ja ne hajosivat yleensä nopeassa tahdissa. Mutta onneksi kaupoissa tarjontaa riitti. Oli pistoolia, revolveria, konepistoolia, rynnäkkökivääriä (eli rynkky) ynnä päälle kaikenlaista rasittavasti vilkkuvaa ja ulvovaa laserasetta. Ärsyttävimpiä olivat muoviset ns. markkinapyssyt, jotka pitivät liipaisinta painettaessa ääliömäistä mekaanista rätinää, joka oli muistuttavinaan konetuliaseen ääntä. Ne hajosivat tavallisesti viikon sisällä ostamisesta. Isä oli keksinyt niille vitsikkään yleisnimityksen ”rätättävä konsu”, jolle hän jaksoi aina naureskella. 

Lapsuusajan pyöreillä punaisilla muovinalleilla toimineissa leikkipyssyissä oli sellainen vinha piirre, että nalleissa käytettiin vielä 80-luvulla suhteellisen paljon ruutia. Ruudin määrää vähennettiin myöhemmin huomattavasti ja hyvästä syystä. Kun muovinallirevolverin laukaisi, se kajahti niin kovaa, että taloyhtiön pihoilla tiedettiin lähimetsässä käytävän pyssytaisteluja. Muistan tapauksen, kun kerran taistelun tuoksinassa satuin laukaisemaan revolverin aivan kaverin korvan vieressä. Se teki pipiä. Kaverin korva alkoi soida ja hän kirosi ja huusi jonkin aikaa. Mutta ihan vahinko se oli. Onneksi ei tullut kuulovauriota.

Lapsuudessani pyssyleikit rajoittuivat tiettyyn ikäkauteen ja väistyivät sitten muiden mielenkiinnon kohteiden myötä. Nyt pyssyleikit jatkuvat tästä ikuisuuteen konsoleiden ja verkkopelien taistelutantereilla, eikä niiden leikkien yläikärajaa ole onnistuttu määrittelemään. Alleviivaten miessukupuolen osalta. Niissä saa kivasti ajan kulumaan ja elämän lipumaan käsistä. Silti ei jaksa kiinnostaa kritisoida ja saarnata maanisen verkkopelaamisen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista. Vinkukoon, kuka vinkuu. Pojat ovat poikia, tavalla tai toisella, ja kenties parempi niin. Kuten minua viisaampi tokaisi: Ei ole niin, että kun vanhenemme, lakkaamme leikkimästä; vanhenemme, koska lakkaamme leikkimästä.

Tulee vähän haikua

Ähäkutti halpaan menitte, te rakkaat rikkaan mielikuvitukseni tuotetta olevat lukijani. En tarjoile säkeen säettä japanilaista runoutta (hyvä idea, ehkä joskus toiste), vaan pelkkää savua. Sitä itseään, savua. Palamisesta syntyvien palokaasujen ja erilaisten kiinteiden hiukkasten ja usein hienojakoisen nesteen muodostama seos eli savu. Kas juju piilee siinä, että isovanhempani kutsuivat savua usein nimityksellä haiku. Jos esimerkiksi kamiina ei sytyttäessä alkanut heti vetää, vaan savutti, saattoi isoäitini todeta: ”Tulee vähän haikua sisään.”

Merkillisen merkittävä ja syvään juurtunut tapa isovanhempieni mökillä Sysmän Nuoramoisissa oli ylläpitää rannassa ”hyttystulia”. Varsinkin isoisäni oli mieltynyt harrastukseen. Jutun juoni meni käytännössä niin, että pitkin kesää polteltiin pihan nuotiopaikalla pieniä tulia, johon lisäiltiin välillä kosteahkoja puita, jolloin haikua saatiin rantaan enemmän. Tarkoituksena oli savun avulla pitää hyttyset rannasta loitommalla. Kuinka nerokasta. No ei ollut.

Hyttystulien pitäminen ei tuottanut pääasiassa mitään hyötyä, koska haikua ei ollut riittävästi karkottamaan hyttysiä ylipäätään mistään. Ja onneksi asiain tila oli niin, koska jos haikua olisi ollut riittävästi, se olisi karkottanut rannasta hyttysten lisäksi ihmiset. Joskus valitettavasti päästiin hetkellisesti myös siihen ”ideaalitilaan”. Silloin ei auttanut muu kuin että oli häivyttävä haiusta hapekkaampaan ilmatilaan.

Kun isoisästäni aika jätti, vaalivat isoäitini ja isäni kunniakasta hyttystulien perinnettä. Vaimo kirosi hyttystulet alimpaan helvettiin. Ymmärsin hänen näkemystään. Paitsi että mainittu harrastetoiminta oli viime kädessä järjetöntä puuhaa, seurasi siitä harmittava lieveilmiö. Savun haju tarttuu tunnetusti herkästi vaatteisiin. Ja juuri tuo kismitti vaimoa eniten. Minun, hänen ja lasten vaatteet haisivat jatkuvasti niin voimakkaasti savulta, että olisi voinut kuvitella meidän olleen majoittuneena savustuspönttöön. Muut, kenties minäkin, olivat niin tottuneet hajuun, etteivät edes huomanneet sitä. Tai eivät välittäneet.

Hyttystulet olivat varmasti jokin ikiaikainen perinne, josta täytyi pitää kiinni, koska jos silloin joskus, niin sitten ikuisesti. Vähät siitä, että se oli hullun hommaa. Isoisäni kohdalla ymmärsin harrastuksen, koska hän oli vanha mies ja tulien pitäminen antoi hänelle tekemistä, eikä hänen tarvinnut olla niin paljon toimettomana tai takomassa loputtomiin yhtä ja samaa pasianssia mökin pöydän ääressä. Isoisäni ei enää juurikaan jaksanut osallistua kaikkeen työhön ja touhuun toisin kuin isoäitini, joka sattui olemaan 19 vuotta isoisääni nuorempi. Mutta se onkin sitten toinen tarina. Kunnes jälleen kohtaamme, palamisiin.

Isäsuhde vailla verta(a)

Minulla on ollut aina hieman erikoiset välit isääni. Vaikka hän oli tukipilarini kaikkina aikoina ja hän oli se, joka ajoi minua opiskeluissani hyviin arvosanoihin ja yliopisto-opiskelijaksi, niin teini-iän saavutettuani emme ole tulleet koskaan oikein toimeen. Olin punainen vaate hänelle. Mutta ymmärrän sen.

Isäni oli kansakoulussa täysi tollo, vaikka se kuulostaa törkeältä lausunnolta omaa isää kohtaan. Mutta ei, hän ei ole koskaan ollut mikään ruudinkeksijä. Isälläni oli aina kova yritys esittää itseään fiksumpaa ja sivistyneempää, kun olin nuori, ja ilmeisesti se jollain tavalla toimikin, mutta minä näin aina hänen lävitsensä.

Isäni oli tapaus, joka lähti 16-vuotiaana Sysmän maaseuduilta rahtilaivaan Atlantin merille. Vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin hänestä tuli laivanrakentaja levyseppä-ammattitittelillä. Kiitos hänen vaatimuksensa ja kannustuksensa, minusta tuli korkeakoulutettu, älykäs ja terävä(kielinen) kaveri. Mutta se alkoi toimia häntä vastaan.

Teini-iässä kaikki sai alkunsa. Opin esittämään perusteltuja vastakkaisia mielipiteitä. Ja opin esittämään ne hyvin. Isälläni oli heikko sietokyky vastakkaisia mielipiteitäni kohtaan. Enkä minä yleensä antanut periksi ennen kuin homma lähti hanskasta. Muistan erinäisiä tapauksia, kun aikamme väiteltyämme hänen verisuonensa alkoivat pullistua päässä ja puna nousi kasvoille. Joskus hän kävi jopa kraiveleihin kiinni, jotta sai minut hiljaiseksi. Hän näytti silloin niin hurjistuneelta, että tajusin tukkia turpani. Iso ongelma oli siinä, että isäni oli sitten avioeron jälkeen kasvanut henkisesti jyrkempään suuntaan ja varsinkin vanhemmalla iällä hänen mielipiteitään ei tullut kyseenalaistaa. Ja minähän olen osannut tehdä sen.

Kaikki nämä käsittämättömät vuosikymmenet olemme olleet törmäyskurssilla. Esimerkiksi ajo-opetus aikoinaan loppui kymmenessä minuutissa, koska isäni sai raivokohtauksen erinäisen sananvaihdon jälkeen ja lopetti homman siihen. Kaikki nuo vuodet on ollut vähän väliä rähinä päällä, mikä on sinällään vähintäänkin erikoinen asetelma, koska koko pienen elämäni olimme aina minä ja isä kimpassa.

Nyt, kun isäni on 77-vuotias ja minä 49-vuotias, sotatila on edelleen käynnissä. Ikääntymisen myötä kommunikointi tuntuu hankaloituvan entisestään. Viimeksi pari päivää sitten isäni kävi joulukahvilla ja tilanne kehkeytyi mielenkiintoiseksi. Isäni esitti bravuurinsa. ”Osaatko olla hetken hiljaa!”, ”Keskeytätkö sinä minut?!”, jne., hän keuhkosi. Parhaat hetket koettiin, kun olin sanomatta mitään ja siitä huolimatta hän komensi minua olemaan hiljaa. 17- ja 19-vuotiaat lapseni pidättivät nauruaan kahvipöydässä. Itselläni oli hämmästynyt ilme kasvoilla, koska en tosiaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Mutta eipä siinä mitään uutta ollut. Sitä samaa, joka on jatkunut 35 vuotta.

Viimeksi tänään sain isäni lyömään luurin korvaani. Se tapahtui 10 minuutin sisällä. Täysin absurdia, mutta niin mahtavan totta. Kuinka nopeasti päästään sääilmiöiden toteamisesta sääennusteiden seuraamiseen ja siitä edelleen television katseluun, ja väärintulkintojen ja provosoinnin kautta (kiitos itseni) saavutamme tilanteen, jossa puhelu loppuu seinään. Sillä kertaa ärsytin tahallani, koska hänen näkemyksensä rassasivat minua. Eikä konflikti pääty ennen kuin toinen meistä vetää viimeisen henkäyksensä.

Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Pikkuisen herkumpi serkku

Jos arvata täytyy, niin laitetaan pelimerkit vuoteen 1991. Kesä oli kukkaisimmillaan ja mehiläisimmillään, kun 15-kesäinen minä relailee Sysmän Nuoramoisjärven rannalla mökillä. Olin saanut kuulla, että pikkuserkkuni Kirsi (nimeä ei muutettu) on tulossa käymään Hesan suunnalta. Olin varmaan nähnyt hänet viimeksi, kun olin hyvin paljon nuorempi torttuhousu ja pikkuserkkuni oli myös kersa. Hän oli minua kuitenkin palttiarallaa 3–4 vuotta vanhempi.

Ja sitten hän saapui. Kun Kirsi pelmahti mökkirantaan, olin siitä lähtien sekaisin kuin sekakäyttäjä. Päässäni vain ritisi, kun sain hänet näkökenttääni. Hän oli todellakin kaunis, hyvämuotoinen, päivettyneet sääret minifarkkusortseissa, tummat lyhyehköt hiukset, nätti hymy. Koko hänen vierailunsa ajan ravasin hänen kannoillaan ja kuolasin. Katselin vähän matkan päästä, kun hän meni uimaan bikineissään ja ihailin upeaa näkyä. Vietin kaiken mahdollisen ajan hänen seurassaan.

Siinä sivussa tein itsestäni täydellisen pellen ja naurunalaisen aikuisten silmissä. Jossain vaiheessa isäni, aikansa kiimaista juoksuaikaani todistettuaan, kivahti jotain tähän tyyliin: ”Lopeta nyt helvetissä jo tuo, johan sulle nauraa koko ranta!”. Hermostuin luonnollisesti ja lopetinko, no en. Mutta kyllä varmasti nauroivat sekä kokivat myötähäpeää. Muistelen jossain kohtaa tätini miehenkin virnuilleen, että miten romanssi voi, johon en muuta voinut kuin näyttää hapanta naamaa.

En mahtanut itselleni mitään. Olin nuori jannu, jonka hormonit hyrräsivät ylikierroksilla korkealla hallintani ulottumattomissa. Varmasti kuu-ukkokin heitti facepalmia käyttäytymisestäni. Eiköhän Kirsikin tajunnut asian, mutta hän ei sanonut mitään. Ehkä nautti tilanteesta, tiedä sitten.

Lopulta Kirsin vierailu päättyi, hän palasi pääkaupunkiseudulle ja minä jäin hajoilemaan yksikseni lemmenkipeydessäni. Liihottelin pitkään päiväunissani, mutta karu loppuhan niille tuli.

Tuossa taannoin lounaalla tuli ohimennen juttua serkusten avioliitoista, jolloin edellä kuvattu episodi palasi mieleeni. Tähän asti serkusten väliset avioliitot ovat olleet sallittuja Pohjoismaissa ja isossa osassa Eurooppaa. Rakkaus ei tunne rajoja, paitsi että tuntee jossain kohtaa. Norja on jo kieltänyt serkkujen avioliitot ja samoin ovat tekemässä Ruotsi ja Tanska, ja syynä ovat ilmeisesti järjestetyt pakkoavioliitot, joilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Suurin ongelma tulee vastaan geeniperimässä: mitä läheisempi sukulainen, sitä enemmän geenistö on samaa, jolloin jälkikasvun tapauksessa mutaatioiden ja perinnöllisten sairauksien riski kasvaa huomattavasti. En periaatteessa näe haittaa serkusten rakkaudessa, paitsi silloin, jos sitä alkaisi tapahtua liian tiheästi eli peräperää monessa polvessa.

Seuraava lakiseikka kylläkin yllätti: Oikeusministeriö voi erityisistä syistä myöntää luvan solmia avioliitto sisaren tai veljen lapsen kanssa. Naimisiin oman tätinsä tai setänsä/enonsa kanssa! Siinä olisikin muilla sukulaisilla sulattelemista. Ja mitkähän ne ”erityiset syyt” mahtavat olla?

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.

Sikaha se Soilanter ol!

Seuraa varoitus, jota seuraa melko kaheli tositarina, jonka on tuotokseksi työstänyt melko kaheli kaveri ja jonka jotkut totisimmat tortut saattavat mieltää epäuskottavaksi. Toistan vielä Tapsa Rautalapsan sanoin: tämä tarina on tosi. Jaa, unohdinko mainita jotain, ai niin: tämä on muuten tositarina.

Päivänä eräänä piilotajunnan syntisistä sokkeloista palasi pinnalle happea haukkaamaan otsikossa luvattu murteinen toteamus, ja jos et lukenut otsikkoa, se oli tämä: ”Sikaha se Soilanter ol!”. Muistelin, että mainittu kansanviisaus (?) oli käynyt ulkoilemassa alitajunnan puolelta joskus aiemminkin, mutta vajonnut sitten takaisin unille. Olen varma, että sysmäläinen (nuoramoislainen) isoisäni on toistellut hölmöä hokemaa lapsuudessani ja on se varmaan lipsahtanut joskus isänikin suusta. Isoisältäni en voinut asiaa enää varmistaa, koska se edellyttää aikamatkailua, mutta isäni muisti Lautsiltan Taunon toistaneen lausumaa ja naureskelleen päälle. Tiedättehän, hullujen ja maalaisten huvit. Muistan itse lapsuudestani sellaiset henkilöt kuin Lautsiltan (Lautsillan?) Ossi ja Meeri, jotka olivat isoisäni ja -äitini sukupolvea. Taunoa en muista, oliko sitten veli vai vielä edellisen sukupolven edustaja. Lautsilta oli/on siis Sysmän Nuoramoisissa vaikuttanut sukunimi ja kenties myös tilan nimi.

Ilmiömäiseen raksutuskoneistooni nojaten muunsin suht koht nopeasti krpytisen krytpisen kyrpisen rypsisen vaikeaselkoisen ”Sikaha se Soilanter ol” -herjan selkokieliseen muotoon ”Sikahan se Soilander oli”. Minua kiinnosti tietää lausuman alkuperä ja nettihän on pullollaan kokoelmia vanhan kansan viisauksista. Joten Google laulamaan. Mutta tulos oli totaalista tyhjyyttä täynnä. Olin siis aluksi kokeillut alkuperäisessä kieliasussa, mutta seuraavaksi kokeilin selkokielellä: yksi tulos Wikipediasta otsikolla ”Olof Soilander” (tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen kaksi hakutulosta). Tartuin ainoaan oljenkorteen ja klik. Olof Soilander oli Sysmän kirkon kappalainen, joka hengitti vuosien 1690 ja 1739 välillä. Voin vilpittömästi todeta, että hämmästykseni oli aito. Yksi ainoa hakutulos ja osui suoraan kohteeseen.

Soilander oli luonnollisesti vaikutusvaltainen heppu tuohon aikaan ja pykälässä oli eri aikoina kolme säätyläisperheiden tytärtä. Näiden kanssa pelimies Soilander teki viisi tytärtä. Soilander oli kappalaisena isonvihan aikana 1710–1739 ja jossain välissä joutui lusimaan Hämeen linnaan epäiltynä uskottomuudesta venäläisiä kohtaan ja tuomittiin kuolemaankin, mutta onnistui karata venäläisen vahtisotilaan avustamana. Äijähän oli varsinainen elokuvasankari. Reissulta palattuaan hän oli lopulta taas turvallisesti Sysmän kirkon kappalainen kuolemaansa asti.

Oh hoh hoh, no nyt on. Minulla on teoria, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Olen ymmärtämättäni kantanut mukanani 1700-luvulta näihin päiviin sysmäläisten syvien kansan rivien suullista perintöä. Tuota sanontaa tai mikä lie ei löydy mistään. Mitä voi päätellä: ilmeisesti Sysmässä kansan keskuudessa Olof Soilander ei ollut kovin kovassa huudossa. Selvemmin ilmaistuna taisi olla aika mulkku mieheksi, jos väki tuollaisen herjan leipoi ja kantoi mukanaan läpi kolmen vuosisadan minulle asti. Tällainen tarina pyörittää sukat jaloista sellaisella vauhdilla, että ne kieppuvat pitkin kyliä vielä seuraavanakin päivänä.

Näin tällä kertaa. Mitäs tähän sanotte? Ketkä te, vai Te?

3 etsivää ja kädenlämpöiset lätinät

Kolme etsivää oli yksi lapsuuden ehdottomista tekstipainotteisista suosikeistani. Kolusin kirjastoautosta aina kaikki 3 etsivää -kirjat, joiden nimi viittasi johonkin yliluonnolliseen. Varsin erikoista kirjoissa oli, vaikkei se tuolloin tuntunut siltä, itse maestro Alfred Hitchcockin eli Alppo Vetokalun nimi isolla kirjan kannessa sekä esikirjoitus kirjan alussa. Kyseisen herran nimen käyttö oli markkinointikikka, jolla toivottiin lisää vetovoimaa kirjoihin. Kun ottaa huomioon, että minäkin olin 80-luvun räkänokka, Alfredin nimen käyttö sillä vuosikymmenellä vaikuttaa näin jälkikäteen oudolta. Hitchcockin tunsin tuolloin hassuna kaljupäisenä mustavalkoisena setänä, joka juonsi ironiseen tyyliin hämmentäviä loppuratkaisuja sisältäviä Alfred Hitchcock esittää -televisiosarjan jaksoja.

Ehkä jonkun mielestä hauska kuriositeetti, että Saksan kansa otti 3 etsivää omakseen kaikkein parhaiten, sillä siellä yhä jatkuvassa kirjasarjassa on jo yli 200 teosta (iso osa germaanien itsensä kirjoittamia) ja lisäksi aihe on poikinut radiokuunnelmasarjaa ja kaikenlaista muuta kahelia. Kiitettävän tasoista fanitusta. Omaankin karvaisehkoon rintaani kohoaa valtaisa lämmön tunne muistellessani jännityksen momentteja kirjojen parissa. Yritin kerran saada oman jälkipolveni innostumaan teoksista, mutta se floppasi komeasti. Olisi kai pitänyt tehdä siitä äppi Google Playhin.

Pohdin kuitenkin aloittavani itse puuhailla kirjasarjaa aiheesta. Koska en omista oikeuksia, enkä sellaisia jaksa hankkia, on ideaa hieman muunneltava. Siitä tulisi vähän kuin tribuutti, mutta esikuva täytyisi tulla selväksi. Heitettyäni jälleen kaiken luovuuteni peliin/roskiin/vessanpönttöön/grilliin syntyi 15 nimeä teoksille. Nyt enää vain sisältö näille, ja homma on valmis painoon:

3 sketsivää ja kuokkiva mummi
3 sketsivää ja runkuttava pupukeijo
3 sketsivää ja ikivihreä skeida
3 sketsivää ja kurkkiva norppa
3 sketsivää ja huoraavan Lolan karvoitus
3 sketsivää ja kiljuva kiljukanisteri
3 sketsivää ja tulisen kebabin aiheuttama kirvelevä perssilmä
3 sketsivää ja kumiset dildot
3 sketsivää ja levenevä Lindan perse
3 sketsivää ja karkaileva pissa
3 sketsivää ja päättömän kokoinen hevosen vehje
3 sketsivää ja karhea kaksoisleuka
3 sketsivää ja palvatut pallit
3 sketsivää ja laukeava vällykäärme
3 sketsivää ja vahattu siiderivalas

Jälkijäkälät: Käsittämätön juttu, että nuo nimet kääntyivät taas kaksimielisyyksiin ja riettauksiin. Mistä ihmeestä se johtuu?

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Isoisän partapeili

Ei ollut isoisällä olkihattua, mutta partapeili oli. Kun ajattelee asiaa näin jälkijättöisesti, eipä olkihattu olisi oikein sopinutkaan isoisän päähän. Olisi se näyttänyt melko hölmöltä. Toki riippuu vähän olkihatun muodosta. Papalla oli joitakin mainoslippiksiä, joita hän piti mielellään. Ne kaikki olivat moneen kertaan pestyjä, värinsä ja ryhtinsä menettäneitä. Aika järkyttävän näköisiä, mutta ei pappa muutenkaan mikään muotitietoinen ollut. Lippikset istuivat kuin tatti päässä kesäisin mökillä. Kirkolle lähdettäessä löytyi päähän vähän hienompi lätsä.

Ai niin partapeili. Isoisällä oli mökillä tapana ajaa partansa mökin keittiössä, jossa partapeili roikkui ikkunan kahvassa. Siinä hän peilaili pienestä pyöreästä peilistä ja raapi partaansa pois iäisyysvanhalla sähkökoneella, joka piti sirisevää ääntä leikatessaan kovaa sänkeä (sukuvika). Minäkin sain nuorempana miehenä lahjaksi modernin Philipsin kolmekiekkoisen akkukoneen, mutta käyttö jäi vähiin rajaajaa lukuun ottamatta. Tunne kasvoilla oli sen verran epämiellyttävä terien pyöriessä, että olen pysytellyt vakaumuksellisena höylän & partavaahdon kannattajana. Lopputuloskin on huomattavasti siistimpi.

Ai niin partapeili. Isoisä jätti maalliset murheet taakseen vuonna 2005, mutta partapeili nökötti ikkunan kahvassa senkin jälkeen muistaakseni jopa toistakymmentä vuotta. Kukaan ei siirtänyt sitä pois. Se oli jokseenkin aavemaista. Joskus katselin peilistä ja vilkuilin siitä taakseni, ettei taustalla olisi näkynyt pappaani. Ei näkynyt, joten se niistä kummituksista.

Kun viimein isoäitinikin päätti pallonpäällisen vaelluksensa, oli jätettävä hyvästit myös rakkaalle mökille ja rannalle. Samalla katkesi viimeinenkin kytkös suvun kotiseutuihin. Viimeisellä käynnillä otin mukaani joitakin esineitä, joita en halunnut jättää seuraaville omistajille. Partapeili ei ollut enää ikkunan kahvassa, vaan oli siirretty piirongin päällä olevaan puukiuluun. Siitä lähtien olen ajanut partani isoisäni partapeilin avustamana ja varjellut, etten vahingossakaan pudota sitä. Varmasti saisin jonkun kirouksen päälleni.

(Epä)onnistuneen lastenkirjailijan uusi testamentti

Ajat ovat muuttumassa, tiesi jo Bob Dylan itsestään selvästi kertoa. Joku hullu sanoisi paremmiksi, toinen hullu sanoisi sekopäisemmiksi. Kiitollisena otan vastaan ajat kuin ajat (kunhan otat kun ajat), toikkaroivat ne eteen minkälaisina tahansa, koska siitä tiedän, että olen ainakin edelleen elossa. Todistin taannoin (Iltalehdestä) kohua, joka syntyi tanskalaisesta lastenanimaatiosta, jossa pääosassa on mursunviiksisen äijän metritolkulla venyvä veitikka. ”Se” on tosin verhottu punavalkoradalliseksi, koska ukko on pukeutunut sen väriseen painitrikooseen. Itse asiassa mies näyttää muinaiselta sirkuksen voimamiehen stereotyypiltä. Superpippelimies ratkaisee sarjassa pöksypytonillaan kaikenlaisia arkipäivän ongelmia ikään kuin joka paikkaan luikerteleva kalu olisi maailman luonnollisin asia. Tulipa mieleen Piko ja Fantasio -sarjakuvan Marsupilami-eläin, jolla oli kahdeksanmetrinen häntä, joka oli kuitenkin kiinnittynyt säädyllisesti taakse, ei eteen. Mutta lapsilla riittää hauskaa, koska sedän häijyn pitkä heijari on hassu. Vielä hassumpaa olisi, jos animaatiosarjan päähenkilö olisi lisäksi pedofiili.

Myös lastenkirjasarja Mestarietsivä Peppunen on pyllynvarma myyntihitti. Kiinnitti tai suorastaan naulitsi se minunkin huomioni. Kyllä vain, joka teoksen kannessa komeilee aina herrasmies, jolla on pään tilalla perse. Persenaama on siloinen, vaikkakaan en tiedä, joutuuko Peppunen sheivaamaan kasvonsa/pyllynsä joka aamu. Jos tämä luonnonoikku juo tai syö, hän tuuppaa ravintonsa kirjaimellisesti hanuriinsa, joten ”työnnä se perseeseesi” ei ole Peppuselle mikään solvaus. Jäin vain miettimään, mitä tapahtuisi, jos joku sanoisi Peppuselle, että ”vedä nyt se pää pois sieltä perseestä ja…”. Ja miten Peppunen käy paskalla? Onko hänen ruoansulatuselimistönsä hyötysuhde 100 %?

Myös kotimaisia yrittäjiä löytyy. Kirjakaupassa bongasin teoksen Isämies ja räjähtävä kakka (ja jatko Isämies ja paha pikkuveli). Voisin lyödä vetoa, että isämiehen täytyy olla setämiehen veli, tai tätimiehen sisko. Jos kirjassa on kakkaa, ja lisäksi jöötit räjähtelevät, niin ei voi olla huono. Todennäköisesti Peppusen kadonneet kakat ovat teleportanneet itsensä tähän kirjaan. Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kannessa nipottava kukkahattutäti ilman kukkahattua neuvoo, että ”älkää missään nimessä lukeko tätä!”. Se on sitä käänteispsykologiaa, tulkitsee aikuiseksi kasvanut lapsi.

Lapsikin sen tajuaa, että genitaalit, peba ja ulosteet ovat olleet ikiaikaisesti riemastuttavia ja jänskiä juttuja. Lapselliseen väestönosaan sellainen uppoaa kuin häkä, mikä on muuten kauhea vertaus, koska häkään tukehtuu. Olen minäkin kakka-, pissa- ja pieruhuumorin ankkuroimaton kannattaja. Tällaisista aiheista saa taittaa pe(n)istä loputtomiin, missä kohtaa mennään rajan yli ja missä kohtaa riman ali. Tuskin kuitenkaan voi sanoa, että se olisi halpa keino vedota lapsiin, koska idea se on missä muutkin infantiili-ideat. Tietty kikkeliaiheinen animaatio on jokseenkin vaikeampi pala purtavaksi, vaikka lasten maailmassa asiassa ei nähtäisi mitään ongelmaa. Eivätkös pippeli ja pimppi ole aivan luonnollisia asioita. Aikuisten maailmassa taas alkavat kaikki hälytyskellot kilkattaa, kun havaitaan lastenohjelmassa raavas mies heiluttamassa joka käänteessä suunnatonta vehjettään.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Pullamössöt

Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.

Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.

Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.