Valo on

Näen valon

sillä näen sinut

minä tunnen

valon sisälläni

auringonkeltaisen taivaan

enhän minä pystynyt

vilisevinä aikoina

juoksevina vuosina

elämään aurinkoa

joka taivaalla tanssii

ja säkenöi

haluaa puhua minulle

vihdoin näen sen

näissä kämmenieni juovissa

pitää tapahtua ennen kuin

kirjoitan tarinan loppuun

yhdessä henkäyksessä

yhdessä huokauksessa

toivon olevani yhtä

tämän yhden elämäni

ja sinun elämäsi kanssa

koska tässä ovat

viimeiset siveltimen vedot

haluan tuntea

haluan rakastaa

haluan kaiken sinussa

kaikki on olemassa

tässä todellisuudessa

tässä kokemassamme kaikkeudessa

en peräänny enää

mistään säkeistä

mistään sanoista

mistään teoista

otamme omaksemme

mikä meille on suotu

ne kaikki valot loistavat meille

vaikkemme näkisi niitä

kaikessa on valo

se pitää löytää

Pahemman luokan jälkitakeltelut: Tämä ”hengenluomus” olkoon varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kiskoo keittoa lauantai-iltana ja erehtyy kuvittelemaan, että on saavuttanut luovan tilan. Vaikkei mitään tällaista minun pitänyt alun perin edes kirjoittaa, jossain mielenhäiriössä keksin olevani oman elämäni Tommy Tabermann (RIP, olit mainio veikko). Kaiken päälle enempää punnitsematta, niissä liemissä en toki ihmettele, painoin ”julkaise”, koska olinhan juuri rustannut mestariteoksen. Oikeammin mestausteoksen, koska siitä suorituksesta ansaitsee tulla mestatuksi. Seuraavana päivänä oli vuoro pelastaa, mitä pelastettavissa on. Koska perusperiaatteeni on, etten deletoi kokonaan mitään, minkä olen julkaissut, täytyi pökellystä muokata, jotta sitä kestäisi edes katsoa jostain kulmasta päivänvalossa. Joten lukemattomien muokkausten, sanojen ja rivien poistamisten jälkeen lopputulos on yllä. Onnekkaita olette te, jotka ette nähneet alkuperäistä. Tämä on klassinen esimerkki, miten yritetään tehdä paskapökäleestä konvehti lisäämällä sen ympärille kiiltävä kääre.

Eksotiikkaa valaisun ehdoilla

Onko kukaan kokeillut pimeässä kakkaamista? Minä olen joitakin kertoja. Mutta suurimmaksi osaksi en omasta eksotiikan ja jännityksen ääreen hakeutumisen halusta, vaan olosuhteiden pakosta.

Valaisutekniikka on ottanut viime vuosina huimia harppauksia ja vanhat hehkulankaviritelmät on lakaistu historian lehdille, kiitos ja kumarrus Thomas Alva Edison ja adios wolframisydän. Erityiskiitokset myös Humphry Davylle, William Grovelle, Joseph Swanille sekä Heinrich Göbelille. Hehkulamppuja ei tule millään tavalla ikävä, koska ne olivat sähkösyöppöjä alkeellisen tekniikkansa vuoksi ja kärähtivät luvattoman helposti. Jälkimmäisestä saa kiittää valmistajien nokkelaa ansaintalogiikkaa, jossa hehkulanka työstetään niin ohueksi, että se katkeaa pienestäkin kuormituksen vaihtelusta, esim. hengittäessä liian raskaasti hehkulamppua kohti. Tätä ilmiötä kutsutaan hienommin ilmaisulla ”suunniteltu vanheneminen”. Valmistajat sopivat 1920-luvulla kartellista, jossa hehkulampun käyttöikä rajattiin 1000 tuntiin. Perstuntumalla sanon, ja perstuntumaan palaan myös parin kappaleen päästä, etteivät ne lähellekään tuhatta tuntia kestäneet. Varsinkin Philips ansioitui lyhyessä käyttöiässään. Pakko mainita, että Kaliforniassa Livermoren paloasemalla sijaitseva hehkulamppu on toiminut moitteetta vuodesta 1901 (!!!), kas kun hehkulanka on vähän paksumpaa materiaalia.

Led-tekniikka on kääntänyt koko valaisinbisneksen ympäri. Ledit ovat äärimmäisen energiatehokkaita eivätkä ole riippuvaisia minkään vittumaisen ohuen langan napsahtamisesta. Ja ne kestävät ja kestävät ja kestävät kuin liki legendaarinen Duracell-pupu. Sen päälle, että uskomattoman ihmeelliset valoa emittoivat diodit (led = light-emitting diode) eivät kuluta sähköä juuri ollenkaan, on valaistukseen lisätty liiketunnistimet ja aikakatkaisu. Tällaisella energiasäästömyllytyksellä päästään aika lähelle optimaalista tilaa.

Valaisuun kuluvan sähkön säästämisratkaisujen myötä on syntynyt lupsakkaita lieveilmiöitä. Yksi on liikkeestä, tai siis sen puutteesta, sammuvat valot. Olen kyhjöttänyt erinäisiä kertoja pimeässä yleisen vessan kopissa miettien, pitäisikö tästä on olla harmissaan. En ole ollut. Kakan tuuttaaminen on operaationa niin peruskauraa, että jokainen pystyy osumaan pyttyyn ja ohjautumaan paperilla pyyhittävän reikelin kohdalle, oli valoa (tunnelin päässä) tai ei. Samoin on housujen ylösvetämisen kanssa. Joskus olen pelannut huikeaa riskipeliä ja heilauttanut kopin oven auki niin, että oven heilautus on osunut liikesensoriin ja sytyttänyt valot. Liikesensorit ovat aina yleisten tilojen puolella eikä jokaisessa kopissa ole erikseen omaa tunnistinta. Sitten taas ovi kiinni ja lukkoon. Riski syntyy siitä, että joku muu sattuisi samalla oven avaamalla paukkimaan vessaan (ei samaan koppiin, idiootti).

Myös niillä, joilla eivät kaikki wolframilangat hehku ullakolla, on varmaan jo välähtänyt, että löytyyhän kaikilta omasta taskusta lääke pimeneviin wc-tiloihin. Kännykkä tietenkin, mikä muu muka. Siinä on salamavalon virkaa toimittava tehokas led-lamppu. Siitä valoa fyysiseen vaan ei henkiseen pimeyteen, jos homma uhkaa kääntyä jännäkakan puolelle.