Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Myyttinen Heinola

Heinola on aina ollut silmissäni lähes myyttinen paikka, mikä johtunee lapsuuden kokemuksista. Kävimme isäni kanssa Heinolassa kerran tai pari kesässä, koska se oli lähin kaupungin tapainen mökiltä katsottuna. Aina oli mentävä rannassa sijaitsevan Suomen suurimpana puuna kehutun valtavan tsaarinpoppelin juurelle. Se oli pakollinen rituaali samoin kuin Heinolan lintutarhalla käynti. Lelukauppaan oli toki päästävä, kerran sellainenkin löytyi. Heinolan Talous-muovi ja Lelu on tainnut olla olemassa iäisyyden siinä kadunkulmassa. Torilta haettiin mansikoita ja syötiin jätskiä. Lopuksi kävimme kaupassa T-market Heinoskassa, ja sieltä tietty Jäähedelmä-karkkeja matkaan.

Heinolan myyttisyyden juju lienee siinä, että vierailin siellä aina kesäisin, jolloin Suomen maassa viemärinkannetkin ovat kauneimmillaan. Saattaisi tulla toinen ääni selloon, jos jumittaisi Heinolassa talvella, koska vaikka Heinolan kaupungissa asustelee tilastojen mukaan parikymmentä tuhatta asukasta, on varsinainen keskusta varsin onneton. Toinen myyttisyyttä lisäävä piirre on, että Heinolan keskusta näyttää aivan samalta kuin lapsuudessani 1980-luvulla. Toisin sanoen infrastruktuuri on jämähtänyt, mutta ei se haittaa, kun on itsekin jämähtänyt.

Aikuisiällä rituaalit siirretään omille lapsille kuin paraskin neuroosi. Auton pysäköin samalle ilmaiselle pysäköintialueelle lähelle toria, johon isänikin aina pysäköi. Tsaarinpoppeli, lintutarha, näkötorni ja lelukauppa kahlataan läpi kuin pyhiinvaellusreitti. Mutta on uusiakin kohteita löytynyt. Maaherranpuiston leikkikenttä on paikka, josta lapset ovat saaneet ilon irti useana kesänä. Viime kesänä menimme ensimmäistä kertaa Kylpylän uimarannalle. On käsittämätöntä, kuinka kaikki nämä vuosikymmenet tämä mahtava keidas on sivuutettu. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena kertaakaan käynyt siellä. Varmaan siksi, koska mökilläkin oli uimaranta.

Menneenä kesänä pääsin myös vihdoin Heinolan kesäteatteriin. Monina vuosina olen katsellut paikkaa ulkopuolelta ja miettinyt, mahdanko joskus päästä kokemaan sen. Elämys oli hieno ja herätti innon päästä uudestaan. Kaunis kesäilta, kahjo farssi (Ilmasta rahaa) ja hyvä mieli tuottivat lämpimiä muistoja. Varsinkin kun syvensin elämyksen intensiteettiä väliajalla Vat 69:lla Heinolan Heilissä.

Päivän rezepti, osa 2

Tee palvelus ja hyppää seuraavan junan alle.

Noh noh, lausui hän isällisesti ja jatkoi: tällaista neuvoa ei saisi antaa kenellekään. Varsinkin maassa, jossa itsetuhoisuus on omaa luokkaansa, täytyy olla hyvin varovainen, millaisia ohjeita antaa hauraille ihmispoloisille, joilla psyyke voi leikata kiinni minä hetkenä hyvänsä. Joillakin voi leikata kiinni jo siitä, että joku viisasteleva pikkusielu muodostelee edellisenkaltaisia pilkuntäyteisiä virkkeitä. On kuitenkin aika korjata ohjetta:

Tee palvelus ja hyppää seuraavaan junaan.

Näin se menee: matkailu avartaa aina (ja ”säästöpankki auttaa aina”, sanoi tajunnanvirta). Jos ei ulkomaan matkailu nappaa, niin on kotimaassakin koluttavaa. Mikä tahansa matkailu avartaa enemmän kuin makailu. Eikä sitä palvelusta tarvitse tehdä muille, vaan tekee sellaisen itselle ja lähtee katselemaan vähän uusia paikkoja. Itsekin olen aika paha tupajumi, joka ei tiedä riittävästi edes kotiseudustaan. Toki juna ei ole edullisin vaihtoehto siirtymätaipaleille, kiitos VR:n, mutta ehkä mukavin ja nopein – riippuu tietty määränpäästä. VR:n nopeudestakin voisi heittää monta herjaa, mutta en jaksa tällä kertaa sortua niin halpoihin trikkeihin.

Määränpäätäkään ei tarvitse pohtia. Sen kun lähtee vain johonkin suuntaan ja katsoo minne päätyy. Joku hortoilija sanoi joskus, että päämäärä ei ole tärkeintä, vaan matka. Lause on varmaan tulkittavissa hieman laajemmassa mittakaavassa kuin koskemaan pelkästään konkreettista matkustelua. Joskus muinoin kuulin legendan joistakin kavereista, jotka reissasivat kesän niin, että he bilettivät koko yön ja aamuvarhaisella raahautuivat johonkin junaan ja heräsivät jostain toisesta kaupungista. Ja siellä toistivat saman kuvion, ja niin edelleen.

Ei-mistään kotoisin, matkalla ei-minnekään

Pieni kirjallisuuspiiri palaa preerialta tukka hulmuten ja kalsareissa hiekkaa perinteisten jarristen lisäksi. Kiinan keisarikin ratsastaa rinnalla. Vaan kun keisarilla ei ole hevonen hallinnassa, niin ratsupa heittää hänet selästään maahan. Naps, kun niska katkeaa, mistä Kiina nyt uuden keisarin saa?

Jantso Jokelin kirjoitti kirjan nimeltä Matkaopas ei-minnekään. Kirja sisältää esseitä. Tämän tiedon pitäisi nostattaa kauhunsekaisia irvistyksiä kaikille niille, jotka ovat äidinkielen tuntinsa lusineet. Muinaisessa peruskoulussa esseenkirjoitustehtävät kulkivat periaatteella ”kirjoita essee aiheesta, josta et tiedä mitään”. Tietämättömyys johtui lapsen oikeudesta olla lapsellinen ja siitä seuranneesta valveutumattomuudesta. Ilmankos syntyy traumoja esseisiin tai koko kirjoittamiseen. Vain eturivin välkyt ja bullshit-bingon kestovoittajat selvisivät aiheista kuivin jaloin. Laudatur-tason esseisti Jokelin tuntee aiheensa ja hoitaa kirjoitelmatyypin kotiin, ikään kuin hän olisi jotenkin pienen kirjallisuuspiirin tunnustusta (tumputusta?) kaivannut.

Jokelin on kirjallisuuspiiriä 10 vuotta nuorempi pojankoltiainen, mutta henkisesti 10 vuotta vanhempi. Silti kirjallisuuspiiri tahtoo väkisinkin tarkkailla tekstejä hieman setämäisesti. Kyynisyyden kyllästämille verkkokalvoille ponnahti kirjasta vain yksi selvästi poikamainen sepitys otsikolla Mystiikan loppu, jossa 26-vuotias kirjailija ruikuttaa elämänsä rakkauden perään. Loppuosa onkin panomies-henkselien paukutusta ja romanttisiin päiväuniin taipuvaisten tyttösten tyhmyyden hämmästelyä. Eiköhän niitä ”elämänsä rakkauksia” kirjailijan oraalle vielä ilmaannu. Mutta yhtä kaikki, kyseinen essee on sangen viihdyttävää luettavaa.

Viihdyttävää luettavaa ovat myös lähestulkoon kaikki muutkin Jokelinin esseet. Kirjan ideana on pääosin funtsia ihmisen suhdetta matkailuun ja johdattaa lukijat ”lähimatkailuun”, eli yleiseen haahuiluun kaupunkien syrjäkujilla, hylätyissä rakennuksissa ja lähiseutujen pikkutaajamissa. Jalkojen liikuttava voima on avainasemassa. Jokelin tykkää urbaanista löytöretkeilystä ja reppu selässä vaeltamisesta siellä sun täällä. Ulkomaille suuntautuvat travellerit ja normituristit Jokelin nimeää parasiiteiksi, vaikka myöntää itsekin syyllistyneensä syntiin. Jokelin saa myytyä idean ainakin pienelle kirjallisuuspiirille.

Jos nyt saa suositella, niin suositellaan. Saako lähettää myös terveisiä? Jos et kestä lukea koko kirjaa, niin lue edes neljä ensimmäistä esseetä. Niistä irtoaa ajateltavaa. Ja tietty aiemmin mainittu Mystiikan loppu (paitsi jos olet nainen). Metsäporno-essee muuten herätti hauskoja muistoja. Sitten pakolliset siteeraukset:

”Suomalais-ugrilaisessa kulttuurissa kulkeminen ei ole yhtä vapauttava elämys. Suurimman osan vuodesta huoleton maisemaan eksyminen merkitsee hypotermiaa.”

”Erään hokeman mukaan keskiluokka on olemassa, jotta he tekisivät kaikki työt, ja köyhät ovat kaiken pohjalla, jotta keskiluokka muistaisi käydä töissä. Opiskelusta on tullut tulikoe, joka opettaa ennen kaikkea asumaan surkeasti, huijaamaan hakemuksissa ja pinnistelemään kovemmin, jotta koirankoppielämä jonain päivänä loppuisi. Muille se tarjoaa muistutuksen siitä, minkä takia elämässä on kannattanut tehdä rahaa, mennä naimisiin ja välttää kulttuuriin ja taiteeseen liittyviä koulutusohjelmia. Elämänsä ja huonejärjestyksensä vakiinnuttaneet keski-ikäiset tarkkailevat usein suorastaan nälkäisinä toisaalta opiskelijaelämän askeettisuutta ja köyhyyttä, toisaalta yöelämään ja liikkuvuuteen purkautuvaa nuoruuden riemua.”

”Rakastan kävelemistä yli kaiken siksi, ettei siihen liity teoriaa eikä muita reunaehtoja kuin maaston ja jaksamisen asettamat rajoitukset. Kävelyretken vallankumouksellisuuteen liittyy mielestäni sekin, ettei sen tarvitse kulkea pitkospuita pitkin vaaramaisemien topeliaaniseen mammankehtoon.”

Jälkikirjoitus: Jos kirja kiehtoi, niin lisäjänskää saa, kun hakee Turun ylioppilaslehden eli tylkkärin arkistoista Jokelinin artikkelit ja kolumnit, joihin moni esseistä pohjautuu.

Toinen jälkikirjoitus: Olisi mielenkiintoista, jos Jokelin kirjoittaisi esseensä uusiksi 10 vuoden kuluttua. Onko silloin periaatteet myyty, onko Jokelin päätynyt tympeään keskiluokkaputkeen Babylonin orjaksi ja onko hän kuuliaisesti lähtenyt vaimonsa kanssa pakettimatkalle Teneriffalle?