Pullamössöt

Sysmän Nuoramoisissa naapurimökin kahvipöydässä vuonna 1988, tai 1989, tai 1987, tai jonakin vuonna. Naapurimökin poika Juha (nimeä ei muutettu) maukuu: ”Mut äiti, mä en pysty lopettaa pullan syömistä!” Juha oli kietaissut kitaansa jo ties kuinka monta pullapitkon palaa, mutta ei saa tarpeekseen. Juhassa on näkynyt jo tovin, että pulla sekä monen monituinen muu mössö on maistunut jo pidemmän aikaa. Niinpä serkkuni ja minä annamme Juhalle uuden lempinimen Pullamössö. Yllättäen Juha ei tykkää siitä. Hän ruikuttaa serkulleni, kuinka aiemmin kesällä he kutsuivat toisiaan ässiksi, mutta kuinka nyt on ääni kellossa muuttunut. Niin se vain käy takin kääntö poikapiirissä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen, että Juha valittaa äidilleen, joka vuorostaan käy selventämässä vanhemmillemme, että Juhaa ei saa kutsua pullamössöksi. Vanhemmat teroittavat, että jatkossa Juhan kutsuminen kuvaavalla lempinimellä ei tule kyseeseen. The end.

Legendaarinen Kværnerin (Masa-Yardsin) telakkajohtaja Martin ”Iso-Masa” Saarikangas nimesi vuonna 1993 edustamamme X-sukupolven (suurin piirtein 1970-luvulla syntyneet) kuvaavammin pullamössösukupolveksi, koska katsoi meidän päässeen liian helpolla kaikesta. Hän oli ilmeisesti havainnut nuoremmissa ikäluokissa selkärangattomuutta. Oli nautittu överit hyvinvointiyhteiskunnasta ja nousukaudesta, mikä oli valmistellut sukupolvemme astumaan työelämään housut nilkoissa, tai vähintäänkin puolitangossa. Pullaa oli työnnetty joka suunnasta suut, korvat ja ruskea reikeli täyteen. Onneksi puolustukseni voi tukeutua siihen, että seuraava sukupolvi on ollut aina selkärangattomampi kuin edellinen, vrt. y-sukupolvi, z-sukupolvi, uusavuttomuus, elämyspakkomielteisyys, sitoutumiskyvyttömyys, ”täytyy olla kivaa” -mentaliteetti, jne. Saakelin saamattomat loiset. Kyllä Iso-Masa pyörisi haudassaan, mutta ei pyöri, koska ei ole kuollut.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentui uusi uljas Suomi, jonka hedelmiä X-sukupolven penskat saivat nauttia täysin siemauksin. Aikuisiksi varttuneet suuret ikäluokat pääsivät orkestroimaan kulutusjuhlia. 80-luvulla meni lujaa. Työtä piisasi ja tuohta vuoltiin. Vanhempani vaihtoivat auton uuteen aina kolmen vuoden välein, vaikkei edellisellä ollut ajettu 30 000 kilometriä enempää. Mutta täytyi vaihtaa aina uuteen. Äiti kävi Espanjan tai Kreikan aurinkorannoilla pari kertaa vuodessa. Kulttuurielämyksiä hän kävi hakemassa sellaisista kohteista kuin Mallorca, Costa del Sol, Playa del Ingles, Puerto de la Cruz, Fuerteventura ja Rhodos. Sain matkustella ruotsinlaivalla jatkuvasti ja ilmaiseksi, koska äitini oli laivalla töissä. Sen seurauksena (henkilökuntahinnat) karkkia oli kotona hyllyt notkollaan, kuten myös alkoholia, Bregottia, Kallen kaviaaria ja Marlboro-kartonkeja. Äiti röökasi aina sisällä – golden 80’s – ja sivisti itseään jatkuvalla syötöllä Harlekiini- ja Ruusu-sarjan ”rakkausromaaneilla”, joiden eroottisia kohtauksia kävin salaa lukemassa vaatehuoneessa. Minulla taas oli hyllyt notkollaan Aku Ankan taskareita, Matchboxeja, Legoja ja leikkipyssyjä. VHS-nauhuri surisi viimeistä päivää, kun kaikki ohjelmat piti nauhoittaa ja kaikki mahdolliset videot vuokrata R-kioskin VIP-videoklubista. Videonauhurin kanssa samoilla tietämillä ilmestyi kotiin myös hämmentävä maailmanluokan ihme: mikroaaltouuni, jonka vanavedessä alkoi taivaasta pudota mannaa, nimittäin Saarioisten roiskeläppäpitsoja. Lisää mössöä lapsille, jee! Kävimme yhtenä talvena isän kanssa moikkaamassa samaisia mökkinaapureita Lahden Tiirismaalla, jonne he olivat pysäköineet omakotitalon kokoisen Solifer-asuntovaununsa. Siellä he kököttivät neonvärisissä lasketteluhaalareissaan ja trendikkään kammottavissa moon bootseissaan ja kävivät vähän skimbailemassa Tiirismaan rinteessä. 80-luvulla syntyi myös juppi-ilmiö (yup(pie) = young urban professional), jossa raha ja omaisuus oli korkein jumala ja sen täytyi näkyä kaikessa. Tuo ilmiö variaatioineen toistaa itseään katkeamattomana ketjuna vuosikymmenestä toiseen, nimitys vain vaihtuu.

Kuinkas sattuikaan, Tiirismaan laskettelukeskus lopetettiin 1997 ja koko rinne on kasvanut jo kokonaan umpeen. Enpä tiennyt asiaa, kuin nyt. 90-luvun lamakautena ei mennyt enää kovinkaan lujaa. Tai meni, mutta alamäkeen, ja joku ehti saneerata hiihtohissinkin, joka olisi vienyt takaisin ylös.

Mankka

Ei, ei ja vielä kerran ei. Ja ei. En ole kertomassa mitään Espoon kaupunginosasta Mankkaasta, joten hiivi sinä kotiseutufanittava kehäkolmosen sisäpuolinen pyllynhaistelija takaisin sinne kullalla pinnoitettuun kivenkoloosi. Tämä juttu kertoo mankasta eli mankkarista eli lempinimellään kivikauteen viittaavasta magnetofonista, jota kansantajuisemmin kasettinauhuriksi/-soittimeksi kutsuttiin. Sellaisia oli minullakin: ainakin tupladekillä varustettu Grundig, Sonyn Walkman -kannettava, Philipsin näyttävät wOOx-teinipoppisterkat (tupladekki tietty ja kolmen CD:n karusellikelkka! Nannaa mannaa!) ja Sonyn futuristinen boomblastermankkari. Sekä tietty virallisesti isän huikea erillishifistereojärjestelmä Technics, josta löytyi myös tupladekki kaikilla mausteilla. Eikä mikään laimenna sitä tosiasiaa, kuinka raivostuttavan epäluotettava ja vikaherkkä tuomiopäivän kone mankkari oli.

Mankkari oli periaatteessa ihan hyvä ajatus. Aloitin musiikinkuunteluharrastukseni 90-luvun alussa, jolloin joka joosepilla ei ollut vielä CD-soitinta, esim. minulla. Kuitenkin älppärit eli LP-levyt olivat jo tuolloin naurettavan vanhanaikaisia ja kömpelöitä, joten kasetti oli minulle näppärä ja edullinen vaihtoehto syventyä musiikin taikamaailmaan. Sonylla ei ollut LP-Walkmania. Ensimmäiset rehellisesti rahalla ostetut kassut olivat Miljoonasateelta (Lelukaupan häät), Scorpionsilta (Crazy World) ja Eppu Normaalilta (Lyömättömät). Tupladekin omistaminen takasi sen, että sai sujuvasti pyöräytettyä kaverin ostokasetista piraattikopion. Todettakoon, että niillä laitteilla äänenlaatu kärsi enemmän tai vähemmän – yleensä enemmän – kopioinnin yhteydessä, toisin kuin CD-levyjen kopioinnissa.

Mankkareissa oli usein myös sisäänrakennettu (surkea) mikrofoni. Joskus muksuna saatettiin selitellä kaikkia tyhmiä juttuja kasetille ja sitten kuunneltiin ja naurettiin omille jutuille. Halvat eivät ole hullujen päivien huvit. Mankkareiden ja c-kasettien mahdollistama helppo äänen nauhoitus antoi loistavan tilaisuuden kaikenlaisten kellaribändien demokasettien tekemiselle ja bootleg-tallenteille. Bootlegit eivät olleet piraattikopioita, vaan luvattomia tallenteita, esim. tyypillisesti bändin keikasta. Joskus jonkun kuuluisan bändin äänityssessioista karkuteille lähteneet julkaisemattomat demot päätyivät bootleg-aarteiksi keräilijöiden kirjahyllyyn. Jos omisti bootlegejä, tienasi sillä tosifanittajan leiman. Jos kopsatut kasetit olivat melkoista äänentoiston raiskausta, niin demojen ja bootlegien rahinat ja tukkoisuudet vasta olivatkin (tietty näissäkin raha ja laatu kulkivat käsi kädessä).

Oli kurjaa, että mankat olivat oikuttelevia veijareita ja yhdessä c-kasetin kanssa tappava parivaljakko. Jotkut laitteet erikoistuivat syömään kasetteja, vaikkei aina tiennyt, kummassa oli enemmän syytä. Oli dekki sitten kallis tai halpa, niin sopivasta suunnasta tuullessa löytyi kasettipesästä kasetin nauha vitsikkäästi tuhannen sykkyrällä. Vaikka nauhan sai kelattua takaisin kasetin sisään, niin ääni oli siitä kohtaa jo vaurioitunut ja seuraavalla yrityksellä nauha oli taas imeytynyt koneistoon. Eräs ikimuistoinen tapaus oli, kun ostin kaupasta Scorpionsin Still Loving You -kokoelmakasetin, eli ihan virallisen julkaisun. Alusta alkaen biisien taustalla kuului mystinen korkea vinkuna, eikä mikään auttanut siihen. Oli muuten ihan todellinen ääni, eikä vain korvien välissä. Se ajoi minut hulluuden partaalle, kun yritin kaikenlaista kikkaa, jotta olisin päässyt sivuäänestä eroon.

Joitakin kasetteja on yhä tallessa, vaikken omista nykyään edes kasettisoitinta. Musiikki on tunneasia. Kotitalouden ylin käskynhaltija pakotti myymään Sonyn boomblasterin, ja se perhana maksoi sentään tonnin markoissa. Oli se tonnin seteli. Näinä aikoina LP ja c-kasetti ovat pompahtaneet marginaalien ja trendinarkkareiden harrastukseksi ja CD:stä on yhä enenevässä määrin muodostumassa lähinnä mittava jäteongelma. CD:n pitää vaipua kunnolla unholaan, jotta se voi uudelleensyntyä tulevien sukupolvien muoti-ilmiönä. Sitten voi taas alkaa myydä tönkön näköisiä CD-soittimia näille flexaaville newwaveretrohipstereille.

Jälkidemoilut: Bootlegistä opin, että termin alkuperä on Yhdysvaltojen kieltolain ajoilta, jolloin viinatrokarit piilottelivat litteitä pirtuastioita pitkävartisissa saappaissaan. Olipa jänskä nippelitieto. Jos nyt joku liikaa pumpulia syönyt pikku höpönassu ei vielä ymmärtänyt, niin bootleg = saapasjalka.

Jälkikelaukset: Pikkumuksuna oli suuri mysteeri, miksi mankan kelausnapeissa luki usein REW ja FF. Vasta paljon myöhemmällä iällä valkeni, että rewind ja fast forward.

Jälkinauhoitukset: Törmäsin vahingossa hauskaan kuva-arvoitukseen, jossa oli c-kasetti ja lyijykynä vierekkäin. Alla oli teksti: ”Nuoriso ei tule koskaan tietämään, mikä yhteys näillä esineillä on.” Minä tiedän, koska olen ollut sen tilanteen edessä joitakin kertoja.

Sekaisin Fortista

Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.

Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.

Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.

Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.

Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!

Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!

MMT:n iltapäiväkerhon kailotusklubi

Hirmu Hallitsija
(Lauletaan Mikko Alatalon puvuntakin taskussa asuvan tyrannosauruksen äänellä)

Olipa kerran hullu paha poika
Hirmu Hallitsija nimeltään
se huvittelee viemällä kansalta toivon
ja ampumalla ihmisiä tykillään
se on niin tuhma että joka iikka
pystyy sen näkemään
ja muiden kukkaroille se mielellään
tulee kyläilemään

Jos Hirmu Hallitsijalla on paha mieli
ei kansa pysty nukkumaan
koska kansa pelkää mielipuolta
ihan tosissaan
jos Hirmu Hallitsija tulee ruokapöytään
se mussuttaa kaviaariaan
ja heinän se saa kansan suussa
pahalta maistumaan

Kyllä kylässä voi käydä Hirmu Hallitsija
kun on hirmuhallitsijapäivä
onhan se kiva että valtiolla on
oma sadistinen psykopaatti
mutta älä tule liian usein sekoboltsi
tule vain kerran vuosituhannessa
kun sä pistät kaiken ihan vituralleen
ja psyko syyttää muita maita
vaikka kaiken takana onkin vain vinksahtanut psyyke

Kun aamulla pitäisi maata johtamaan lähteä
niin Hirmu Hallitsijaa kiukuttaa
kun ministerit neuvoivat vääriin koreihin
kultamunat laittamaan
se Hirmu Hallitsijaa taatusti yllyttää
ministerien jalat katkomaan
ja iloisesti nakuttelee konekiväärillään
kun saa ministerit teloittaa

Kyllä kylässä voi käydä…

The Living Daylights

En sen suuremmalti puutu vuoden 1987 James Bond -elokuvaan 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights, ei järin häävi suomennos), jota tähditti kunnon Bond-tiukkis Timothy Dalton. Pikkupenskana hypetin enemmän Bondeja ja katsoinkin niitä aika tavalla ja aika moneen kertaan, mutta se oli silloin. Jos sieltä jotain kohoaa ylemmäs, niin veikeä Roger Moore ja Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die). Nyttemmin uusista Bondeista on jäänyt aika vähän muistijälkiä ja velvollisuudentunteesta olen vaivoin jaksanut katsoa ne kertaalleen, jos sitäkään. Yhtään kuitenkaan soimaamatta Daniel Craigia, joka osaa (osasi?) hommansa.

Mutta jotain erityistä on jäänyt mieleen, ja se menee musiikin puolelle. Ties mistä arpajaisvoittona lapsuudenkodin levyhyllyyn ilmestyneestä hittikokoelmatuplaälppäristä (toim. huom. älppäri = LP-levy = vinyylilevy) löytyi 007 vaaran vyöhykkeellä (vieläkin surkea nimi) -leffan tunnaribiisi The Living Daylights, jonka esitti norjalainen kiiltokuvapoikabändi a-ha (paremminkin Suosikin tarrakuvapoikabändi, jos kasaria ajatellaan). Kappale tärähti pojankoltiaisen tajuntaan. Ja kun se löi läpi, niin sahasinkin sitä itselleni ominaisesti riittävästi repeatina, teletappimaisesti uudestaan ja uudestaan. Sävellys oli korvia hivelevä ja Morten Harketin falsetissa kulkeva ääni oli sekin erinomaisen toimiva.

Erityisen kiinnostavaa on myös the living daylights -idiomin merkitys. Alun perin (1700-luvulla) slangisanalla ”daylights” tarkoitettiin nimenomaisesti silmiä. Daylights-sanaa käytettiin pääasiassa uhkauksen yhteydessä, kun haluttiin sulkea toisen silmät voimankäytöllä. Seuraavalla vuosisadalla sana menetti yhteyden silmiin, kun käyttötavaksi vakiintui ilmaisu ”to beat the living daylights out of…”. Suomen kielessäkin idiomi ymmärretään ”lyödä toiselta valot sammuksiin” tai ”hakata taju kankaalle”. ”The living daylights” laajeni viittaamaan kaikkiin aisteihin ja edelleen tajuntaan, joka pitää aistit hereillä. ”Living”-lisäys on oikeastaan tarpeeton toisto ”daylights”-sanan edessä, mutta sillä on ilmeisesti pyritty vahvistamaan ilmaisun merkitystä.

Kun nyt vielä innostun hehkuttamaan a-han muita mainetekoja, niin en mainitse Take On Me:tä, koska sen tietävät kaikki, vaan nostan esiin kaksi omaa suosikkiani myöhemmästä tuotannosta. Toinen on Summer Moved On (Minor Earth Major Sky -albumi vuodelta 2000) ja toinen Forever Not Yours (Lifelines-albumi vuodelta 2002). Varoituksen sana: kaksi mainittua viisua ovat hieman haikeita.

Koska a-han tuotanto ei ole kovin tuttua lukuun ottamatta kahta edellä mainittua (ja se hiton Take On Me), kaivelin vähän tuubista, mitä pojat ovat saaneet aikaiseksi kunnioitettavan pitkällä urallaan. Morten-setä (s. 1959) on ehtinyt a-ha -vouhotuksen rinnalla ja välissä myös soolouralle, kuten niin monet bändikeulat. Sooloilun puolelta löytyi uskomaton Brother. Biisistä tehty video on suorastaan Pysäyttävä isolla P:llä ja pienillä muilla kirjaimilla. Kappaletta kuunnellessa ja katsellessa on liikutus lähellä. Harketin ääni menee luihin ja ytimiin, varsinkin kohdassa ”and here is my problem”, huh huh. On veljistä kaikissa sanan tulkinnoissaan ennenkin laulettu (mm. The Hollies: He Ain’t Heavy, He’s My Brother), mutta Harketin esitys on kerta kaikkiaan kova. Vielä erityismaininnan ansaitsee a-han antaumuksella vetäisemä cover Everly Brothersin hitistä Crying in the Rain.

Post-traumaattinen perjantailisäys: Summer Moved On -biisin ”biitsivideo” on kaikessa poseerauksessaan sekä valon, varjon ja värisävyjen kanssa leikittelyissään vaikuttava. Vangitsee katseen. A-ha osaa luoda dramatiikkaa (tai heillä on taitavat videontekijät – ja kas, videon on ohjannut ruotsalainen Adam Berg, joka sattuu olemaan Kentin laulajan Joakim Bergin veli, round and round it goes…).

Jälkipyllyilyt keski-ikäisen tapaan tarjoiltuna: Eikö niistä sulkeiden sisään sullotuista huomautuksista ja lisäyksistä tule loppua, häh!? (toim. huom. ”ei taida tulla”)

Lukijoiden kurnutuksia

Tänne MMT:n toimitukseen on tulvinut taas roppakaupalla fanipostia. Perinteisten pernarutto-, tappouhkaus- ja kakkalähetysten karsimisen jälkeen löysimmekin yhden lukijakirjeen, joka oli kirjoitettu oikealla kynällä, joten se käsiteltäköön julkaisukelpoisena.

Holla Heebot!

Tässä kirjoittelee yksi 49-vuotias megasupertimangiluokan fanipoitsu Juupajoelta. Teidän juttunne soundaa niin lujaa, että teidän pitäisi tehdä niistä levy! Ne kuulostaisivat hienoilta räppinä tai tuvalaisena kurkkulauluna. Postaukset tykittävät kaikkia aistejani sellaisella intensiteetillä, että tunnen kihelmöintiä monissa eri ruumiinosissani. Usein löydänkin itseni koskettelemasta itseäni tuhmista paikoista tekstienne äärellä, vaikka pelkään, että äiti paukkii yllättäen huoneeseeni. Varsinkin Sokrates-läpät koskettivat minua ”syvästi”, jos tiedätte mitä tarkoitan. Tunne oli kuin öljynporauslautan poranterällä penetroitumassa syvälle Telluksen maaperään. Jatkakaa samaan tahtiin tai tulen käymään siellä.

t. Jaffa Aurinko

Toimitus vastaa:
Kiitos Jaffa tai Aurinko (kumpi on etunimi?), krhm, ”mielenkiintoisesta” ”kirjeestäsi”. Ilmoitapa meille osoitteesi, niin lähetämme sinulle oikeaa paperia, ettei jatkossa tarvitse kirjoittaa vahaliidulla vessapaperille. Iso arvostuksen käsi kuitenkin sille, ettei wc-paperi ollut käytettyä. Voimme näin ollen jatkohyödyntää sitä täällä toimituksessa.

Kaikenlainen rakentava palaute on aina tervetullutta, jotta voimme jalostaa toimintaamme väärille urille. Otamme toki riemurinnoin vastaan myös murentavaa ja hajottavaa palautetta, ja rintakuvien lähettelystä tulee pelkkää peukkua. Varsinkin erittelevät arviot riman alittaneista tai vielä matalammalta menneistä jutuista luemme suurella mielenkiinnolla, koska emme ole vieläkään ymmärtäneet kirjoituskurssilla kuulemamme ilmaisun ”kill your darlings” merkitystä. Olemme päästäneet hengiltä 18 lemmikkimarsua, 7 undulaattia sekä yhden ärsyttävän savolaisserkun, mutta mitään kehitystä ei ole tapahtunut mihinkään suuntaan.

Tosiaan toivomme, että ilmoitatte kirjeissänne myös osoitteenne, jotta voimme välittää tiedot poliisille asiakasrekisteriimme. Silloin tällöin voimme muistaa osoitetietonsa ilmoittaneita fanejamme esim. virallisilla ”MMT – tuskaa paatista” -kuulakärkikynillä. Näillä hopeanhohtoisilla sekundakynillä kirjoitamme kaikki postauksemme koneelle. Lopuksi vinkkaamme, että espanjankielinen tervehdyksesi oli hieman pieleen kirjoitettu. Se ei ole ”holla”, vaan ”holo”.

Star Wars -sekoilua kerrakseen

Star Warsin -lehden numero 3/1984 ilmestyi 17.6.1984. Tosin 17.6. oli sunnuntai, joten käytännössä lehti tuli kauppoihin maanantaina. Pieni 8-vuotias poika sai tahtonsa läpi ja hänen isänsä osti tuoreeltaan lehden. Olihan poika saanut jo aiemmin pari vuoden 1983 lehteä, vaikkakin numerot 1/1984 ja 2/1984 olivat jostain syystä jääneet väliin.

Ja sitten nopea leikkaus kolmenkymmenen vuoden päähän. Noin tuo olisi voinut mennä, jos muistaisi tapahtumien kulun. Vaan kun ei muista. Kuitenkin jollain tavoin käsiini päätyi Star Wars -lehden kolme numeroa. Star Wars -huuma oli kova 1980-luvun alkupuolella. Olihan Imperiumin vastaisku saatu purkkiin 1980 ja Jedin paluu 1983, ja vuoden 1983 loppupuolella lätkäistiin Jedin paluun buumissa markkinoille Semic-kustantamon Star Wars -lehti. Leffat tuli vuokrattua R-kioskilta ja katsottua silmät kiiluen moneen kertaan. Varsinkin Hothin jääplaneetan taistelu oli vaikuttava. Kaupat olivat pullollaan erilaisia ukkeleita ja aluksia. Niitä en saanut, vaikka kinusin kuinka. Kuolasin niitä sitten kavereiden luona, varsinkin valtavaa AT-AT-kävelijää, varmaan metrin korkeaa muovimöhkälettä. Star Wars -aiheisia legoja ei ikinä tullut kauppoihin, vaikka muistan haaveilleeni legoista tehdystä x-siipihävittäjästä. Lego ei ollut tuolloin kiinnostunut ulkopuolisten tuotemerkkien lisensoinnista.

Olin kova ahmimaan sarjakuvia 80-luvulla. Aku Ankasta se varmaan alkoi. Sitten tulivat Aku Ankan  taskukirjat, Roope-setä, Karvinen, Tenavat, Teräsmies, Transformers, Action Force, Masi, Timo Tiikeri, Älli ja Tälli, Autopartio 525, Navaho (Blueberry), Lucky Luke, Asterix, jne. Star Warsia ei kuitenkaan kertynyt minulle kuin kolme lehteä ja pari albumia. Ehkä johonkin oli laitettava stoppi, koska sarjiksia alkoi kasautua kaikki paikat täyteen. Järjettömästä sarjismäärästä huolimatta olin kateellinen serkuilleni, jotka olivat jäseninä Semicin sarjakuvakerhossa ja saivat joka kuukausi satunnaisen sarjakuvapaketin.

Uusi Star Wars -kuumeilu alkoi sen myötä, kun sain tilaisuuden hankkia pojalleni SW-legoja. Ensimmäisten joukossa luonnollisesti x-siipihävittäjä. Alkuvuodesta kaivoin kellarista esiin vanhat SW-lehteni. Niitä pojan kanssa selailtuani minulle syttyi ajatus, olisiko kenties mahdollista saada täydennettyä jatkokertomus, joka alkoi numerossa 3/1984. Lapsena kiersin tolkuttomasti antikvariaatteja, mutta verkon myötä homma on muuttunut. Sain hankittua kyseisen lehden ja pari muuta kätevästi (ja kalliisti) yhden antikan nettisivujen kautta. Ja sitten tuli ostettua vielä pari lehteä Huutonetistä. Sitten paljon lisää lehtiä Huutonetistä. Ja vielä antikvariaattien sivuilta. Ja vähän ajan päästä minulla olikin käsissäni kaikki Semicin 1980-luvulla ilmestyneet Star Wars -lehdet. Ei niitä onneksi ehtinyt ilmestyä kuin 31 kpl vuosina 1983–1987. Tällainen suoritus ansaitsee vähän sormiheristelyä: noin siinä käy, kun keski-ikäinen mies pääsee nostalgiapäissään touhuilemaan vapaasti. Mutta menköön nyt läpi sormien, siivilän ja sihvelin, sillä ei se ollut sentään kahelein nostalgiafiilistelyostovimmatrippi, jonka olen kokenut. Miten olisi satoja euroja Matchbox-pikkuautoihin?

Matt Houston

On joitakin käsittämättömiä tapahtumapätkiä, joita muistaa lapsuudestaan, muttei millään ymmärrä miksi. Yksi tällainen liittyy televisioon. Minulla on kylläkin roppakaupalla muistoja, jotka liittyvät televisioon, mistä olen päätellyt, että minun on annettu killittää töllöä oikein urakalla lapsena.

Olen jäljittänyt muiston vuodelle 1984. Oli kesä ja olimme myöhään yöllä naapurimökillä. Todennäköisesti aikuisilla oli mennyt ”saunominen” pitkäksi, kuten muistelen usein kesällä käyneen. Meitä muksuja oli kuitenkin aika liuta ja kivaa oli, varsinkin jos sai valvoa lapsen näkökulmasta älyttömän myöhään. Olimme mökissä sisällä ja televisio oli auki. Sieltä alkoi oikein vauhdikkaan oloisen toimintasarjan jakso, jossa seikkaili joku kova karju. Jakson juonena oli haiden hyökkäykset ihmisten kimppuun, joka oli oikein jännä ja pelottava juttu 8-vuotiaalle lapselle. Ohjelma näytti tehneen vaikutuksen pikkupoikaan, koska muistijälki on säilynyt näihin päiviin asti. Tai sitten muistamiseen vaikutti jokin muu tekijä tapahtumassa, kuten valvominen yli puolen yön, tai hait, tai että oli kivaa, tai että olimme naapurin mökillä, tai Se Jokin muu, tai ne kaikki yhdessä.

Sarjan nimi oli Matt Houston. Jakso, jota näin, kulki nimellä ”Shark bait”. Tyypillinen kasaritoimintasarja, jota tehtiin jenkeissä vuosina 1982–1985, mutta tuskin kovin moni muistaa sellaisen pyörineen Suomessa. Nimiosassa oli komia kalapuikkoviiksinen könsikäs, kai heteronakin näin voi sanoa, nimeltä Lee Horsley. Matt Houston oli upporikas kaveri, joka oli ryhtynyt paremman tekemisen puutteessa yksityisetsiväksi ja ratkoi milloin mitäkin, mutta useimmiten murhia. Esillepano ja juonenkäänteet ovat nykykatsantokannalla sangen juustoisia, mutta niinhän on käynyt käytännössä kaikille 1980-luvun ohjelmille. Mietipä vaikka autoja, jotka vauhdissa ponnahtavat ilmalentoon mitä käsittämättömimmistä paikoista. Tai hiekkatiellä sutiessaan ulvovia renkaita. Tai aseita, joilla voi ampua loputtomiin lataamatta niihin lisää panoksia. Tai sankareita, jotka voivat lahdata armeijan verran vihulaisia ilman, että heihin osuu yksikään luoti. Tai nyrkkitappeluita, jossa mätkitään toisia surutta ja silti kasvoihin ei jää jälkeä, mitä nyt suupielestä valuu pikkuisen verta. Tai ylinokkelia murhamysteerin ratkojia, jotka törmäävät vahingossa aina uusiin kuolemantapauksiin ja selvittävät murhaajan muun populan toljotellessa umpitolloina ympärillä. Eikä mikään epäkohdista silti vähennä lapsuuden hohtoa noita ohjelmia kohtaan, koska ne olivat, niin, osa lapsuutta.

Jälkkärijuustokaiverrukset: Juustoinen on käyttis sana, joka on imailtu suomeen englannin kielen sanasta ”cheesy”. Juustoisuus on epäuskottavaa, kornia, noloa, feikkiä eli epäaitoa, hölmöä, jne. Yliyrittäminen johtaa juustoiseen lopputulemaan, ks. useimmat blogitekstini mukaan lukien tämä. Juustoisuuteen liittyy usein myötähäpeän tunne. Määritelmä ”juustoinen” voidaan liittää mihin tahansa asiayhteyteen, ei siis ainoastaan tv-ohjelmiin tai elokuviin, vaikka tässä niitä käsittelenkin. ”Matt Juustonin” lisäksi juustoa keränneitä audiovisuaalisia tuotteita ovat esim. Ritari Ässä (The Hoffmeister), Taisteluplaneetta Galactica (se alkuperäinen), Murhasta tuli totta, Terence Hillin & Bud Spencerin sekä Chuck Norrisin koko tuotanto. Ai niin, ja Hollywood Beat, mieletön alkutunnari. Onneksi nykyäänkin osataan tuottaa uutta juustoa maailmaan. Poimitaan vaikka trendi, jossa eläkevaari-ikäiset näyttelijät heiluvat toimintaelokuvien pääosissa.

”Luukutan Houstonii, sen laulut on nii juustosii” – Ruger Hauer: Mä haluun kuolla ennen Bonoo (lainauksen Houstonilla ei ole mitään tekemistä Matt Houstonin kanssa)

Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa

”Come play with us, Danny”, huokaili loputon mainosviestien ketju. Kylmä hiki alkoi liimata trikoopaitaa päälleni uudeksi ihoksi. Eihän nimeni edes ole Danny. Kenen viestejä oikein saan? Yritin pitää hermoni kurissa, mutta en keksinyt mitään järkevää kikkaa siihen. Ryntäilin sekopäisenä ja eksyneenä sähköpostiviestien labyrintissa. Yhden kulman takana minua odotti yllätys. Kaunis tyttö seisoi edessäni vieno hymy kasvoillaan. Hänessä oli jotain tuttua. Tyttö raotti huuliaan ja lausui ilmoille tuskin kuultavasti: ”Fire walk with me.” Pakokauhu ryöpsähti tajuntaani niin, etten hetkeen nähnyt kuin valkoista. Räpytin silmiäni. Tyttö oli kadonnut. Samassa ymmärsin, että olin nähnyt tytön nuoruudessani lukion pihalla. Nimi oli Laura jotain. En saanut pinnisteltyä sukunimeä mieleeni. Tuli korvensi ohimoitani. Redrum ei ole sama kuin red room. Voiko sähköpostit polttaa?

Tässä vaiheessa olin jo aivan puhki. Olin juossut Cooperin testin nousematta tuoliltani. Mikä oli Cooperin etunimi? Miksi kaikki nimet ovat hukassa? Kuin kaivaisi kirjaimia kynsien alta. Päätin jättää postin kahlaamisen tältä erää tähän. ”All work and no play makes Jack a dull boy.” Käteni hamuili työpöydällä lojuvaa kahvikuppia ja löysi lopulta sen. Nostin kupin huulille. Nuuhkaisu ja kevyt maistiainen. ”A damn fine cup of coffee”, sanoin itselleni. ”A slice of cherry pie with this, it would kill me.” Onneksi kirsikkapiirakkaa ei näillä lakeuksilla näkynyt.

Vanha on uusi uusi

Yhden Google-haun otsikkoantia: 40 on uusi 20 (Iltalehti), midi on uusi maksi (Elle), Syyria on uusi DDR (Vihreä Lanka), nykymyllerrys on uusi normaali (Arvopaperi), purkkimuikku on uusi tonnikala (Uusi Musta) sekä useaan kertaan toistunut Suomi on uusi maailmanmestari. Älytön otsikkokaan ei ole niin kaukaa haettu, kun miettii hillitöntä retrobuumia. Porukkaa juoksee vauhkona kirpputoreilla hakemassa vanhoja vaatteita, laukkuja ja kenkiä, koska kaikki vanhaan (kasariin) haiskahtava on nyt kuumaa. Erityisen hyvin tämä näkyy urheilutuotemerkeissä. Valmistajat ovat heränneet toden teolla markkinarakoon ja vanhoja kenkä- ja vaatemallistoja vyörytään markkinoille huikeaa tahtia. Allekirjoittaneellakin nousee nostalgiapäissään hymynkare suupieliin, kun näkee lapsuudesta tuttuja 1980-luvun (karmeannäköisiä) lenkkareita upouusina kauppojen kenkähyllyissä. Näin myös eräällä samanlaisen koulurepun kuin minulla oli joskus 80-luvun lopulla, toki sekin oli aivan uusi.

Mutta minun ei pitänyt kirjoittaa retroilusta, vaikka se onkin hilpeä ilmiö. Muutenhan joku voi luulla tätä taas yhdeksi tyhjäpäiseksi muotiblogiksi, jota pyörittää tyhjäpäisempi teinipissis tai varttuneempi vastine, jonka henkinen kehitys jätättää. Retroilun sijaan piti tarttua ”jokin on uusi jokin” -ilmaisuun. Homma lähti vyörymään siitä, kun sain linkin uutiseen, joka oli otsikoitu ”40 on uusi 20”. Pointti oli siinä, että jotkut Hollywoodin näyttelijättäret onnistuvat näyttämään vielä nelikymppisinä lähes 20-vuotiailta. Temppu ei tietenkään onnistu ilman lukuisia kalliita optisia trikkejä (lue: kirurgin veitsi & rasvaimuri, runsaat meikit, personal trainer, jne.).  ”Uutinen” on siis yhdentekevää soopaa – onpa yllätys lehdeltä nimeltä Iltalehti – ja ilmiö itsessään tavallisen persaukisen kansan ulottumattomissa.  Minäkin kuulun tavallisen persaukisten laajaan sukupuuhun.

”Jokin on uusi jokin” -ilmaisu hiertää. Kun otsikoidaan tuolla tavoin, tulee tuntu, että kyse on kikkailusta, tekonokkeluudesta, tiedollisesta pätemisestä tahi väkinäisestä huomion kiinnittämisen ja hätkähdyttämisen tarpeesta. Lisäksi tietyn ilmiön/asian komppaaminen toisella rinnasteisella epäonnistuu usein, jolloin lukijalla jää nokkeluus aukeamatta, jollei se sitten aukea itse tekstistä. Mutta toisaalta voi pohtia, onko se kirjoittajan vika, että lukija on yleistietämykseltään tai hoksottimiltaan niin vajavainen, ettei hihna ota kiinni esitellyn kaltaisten otsikoiden kohdalla. Eikä kaikkea tarvitse ottaa niin tosikkomaisesti. Taidanpa alkaa itsekin käyttää tuollaisia vertauksia otsikoissani. Aloitetaan heti tästä kirjoituksesta. Lisäksi tulossa seuraavaa: lonkero on uusi siideri, sortsit ovat uusi toppahaalari, jalka on uusi käsi, kakka on uusi pissa.

Jälkikirjoitus: purkkimuikusta ei voi tulla uutta tonnikalaa, koska se on niin tolkuttoman kallista.

JK2: Suomi on uusi maailmanmestari?