Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Herne-maissi-paprika -bisnestä

Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.

Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.

Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.

Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.

Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.

Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.

Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.

Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.

Tie vie, Jussi ei 3: Suo, Kuokka ja Jussi ryhtyvät bisnesmiehiksi

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Hommat luistivat niin kivasti, että toimintaa laajennettiin ja firmaan houkuteltiin kovan luokan osaajia: Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja monta muuta. Jonkin ajan kuluttua koko hoito päätettiin yhtiöittää. Syntyi Suo, Kuokka ja Jussi Oy. Osakkeet jaettiin kolmen perustajajäsenen kesken. Nettisivuilla yrityksen arvoiksi julistettiin ”suomalaisesta maaperästä kumpuaville perinteille syvään kumartaminen ja suomalaisen työn nostaminen sille kuuluvalle jalustalle”. Yrityksellä meni lujaa ja niinpä puolentoista vuoden päästä firman koko osakekanta myytiin jättisummalla monikansalliselle Outsourcing Ltd:lle. Suo ja Kuokka ja Jussi jäivät yrityksen palkkalistoille tittelillä Senior Strategic Business Process Consulting Manager. Outsourcing Ltd:n johto piti puheen Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n työntekijöille, jossa korostettiin ”lokaalin toimijan pitkän tähtäimen strategista tärkeyttä alan dynaamisten markkinoiden tasapainottavana faktorina” sekä ”yrityksen inhimillisten resurssien keskeistä asemaa yrityksen avainmenestystekijöiden muodostamassa ydinkompetenssipoolissa”. Kirves, Leka, Talikko ja moni muu ei ymmärtänyt koukeroisista lauseista sanaakaan, ja toisaalla Suo, Kuokka ja Jussi olivat nauraa itseltään kalsarit kosteiksi, mutta väliäkö sillä. Niinpä vuoden kuluttua koko Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n toiminta siirrettiin Pakistaniin ja kaikki työntekijät irtisanottiin. Niin jäi Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja moni muu ihmettelemään, miten asunto- ja autolaina nyt maksetaan. Suo, Kuokka ja Jussi muuttivat Málagaan ja ryhtyivät kokopäivätoimisiksi viininmaistelijoiksi.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän kliseekukkasen vain ja ainoastaan siksi, jotta saisin kutsua tätä sekä edellistä ja sitä edellistä trilogiaksi.

In Finland we have this thing called ”reilu kusetus”

Varoitus: seuraa Tyypillistä Tilitystä. Katsottiinpa kirjamessuilta tarrapuuhakirjaa lapselle. Vihkonen tarroineen kustansi röyhkeät kymmenen euroa. Kärsimättömän oloinen mies ei meinannut kestää lasten kirjojen selailua, vaan kyseli vähän väliä ”no, ostatteko kirjan?” Eipäs ostettu hermo-Heikiltä, vaan päätettiin ”katsella vielä”. Hetken kuluttua sama tarrakirja löytyi eräästä antikvariaattipuolen pisteestä viidellä eurolla. Samaan hintaan olisi ollut tarjolla kiva työkoneaiheinen tarrakirja, joka jonkin ajan kuluttua löytyi yhden kirjakaupan osastolta hintaan 2,50 e.

Olen hieman hajulla tuosta kustannuslaskennasta, ja ymmärrän, että tuotteen ostohinnan lisäksi olisi saatava katettua kaikki muutkin yritystoiminnasta aiheutuvat kulut ja jotain voittoa pitäisi myös saada. Mutta veikkaan, että 10 euron kokonaisedulliseen hintaan kaupitellun tarravihkosen alkuperäinen hankintahinta on tuskin ollut euroakaan, kun se on Kiinasta kuskattu meidän pohjoisten muksujen päivää ilostuttamaan. Okei, ehkä sen euron verran, kun otetaan rahtikulut mukaan. Tietenkin eurokin on väärä hinta, kun tietää, kuinka halvalla kiinalaista työvoimaa pannaan. Mutta se viistää jo aiheen ohi.

Jotkut pienyrittäjät ovat pahimman luokan pienkusettajia, todellisia ahneita opportunisteja, jotka vetävät lokaan koko pienyrittäjyyden käsitteen. Näiden sontiaisten voi havaita nousevan koloistaan aina milloin millekin messuille tai markkinoille vedättämään asiakkaita ”edullisilla messuhinnoilla”. Toki tiedän, että messupaikat maksavat kultaa ja mirhamia, mutta kannattaako änkeä aina suurimmille ja kauneimmille messuille tuputtamaan jätepaperiaan hinnoilla, joista basaarikujien ”special price, only for you” -kauppiaatkin olisivat punastuneet? Kaikki kunnia basaarikujien kauppiaille, koska siellä tarjottu hinta on tinkaamisen lähtökohta. Suomessa ei ole tinkaamisen kulttuuria.

Markkinakojuista on silmiin pistänyt vetomoottorilla varustettujen leikkiautojen nouseminen arvotavaraluokkaan. Monilla markkinoilla kiertäneitä ja osittain jopa ruostuneita (!) leikkiautoja myydään suruttomaan 10 euron hintaan. Jos ruostuttaa kauppatavaransa kosteissa olosuhteissa, ei omaa tyhmyyttä maksateta asiakkailla. Silloin epäkelpo tavara myydään reippaalla alennuksella ja mainitaan epäkuranttiuden syy.

Reilun kaupanteon periaatteet ovat kurjaa kyllä monilta päässeet unohtumaan. Kermankuorintataktiikka ei oikein toimi, jos käsissä on bulkkitavaraa. Täytyy olla totaalisen hintatiedostamaton, että lankeaa edellä esiteltyyn rosvoamiseen. Tai sitten rahalla ei ole väliä.

Jälkkäri: Messuilla oli myös tosi hyvää valkosipulikastiketta salaatille. Pieni puteli nestemäistä platinaa maksoi 7 euroa. Siinä meni kastikkeet väärään kurkkuun. Onneksi eivät perineet euron maksua maistiaisesta. Monet voisivat mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: onko messut yrityksellemme markkinointitapahtuma vai ryöstötapahtuma?

Toinen jälkkäri: Pienen lapsen pyyntö ja loistavat silmät ovat kaikkein suurin markkinavoima, joka sulattaa kaiken hintatietoisuuden ja rationaalisuuden ja avaa iskän tiukkaan solmitut kukkaronnyörit mennen tullen.