Satunnainen puuharhailija

Joka ainoa kevät takapihan nurmikosta nousee valtoimenaan kivoja pieniä sinisiä kukkia. Ja joka ainoa kevät mietin, mitä nuo kivat pikku kukat ovat. Vaikka pidän hyvin arvokkaana kaikkia mahdollisia kevään merkkejä, kasvien nimet eivät jää päähäni. Niinpä nytkin otin kuvan kukasta ja laitoin Google Geminin kertomaan minulle nimen. Idänsinililja, kaunista.

En pidä puutarhan hoidosta. Toimintaani pihapiirissä ei voi edes kutsua puutarhan hoidoksi. Minulle ”puutarhan hoitoa” on pyyhkiä ruohonleikkurilla nurtsi kuosiin ja siinä sivussa ajaa yli kaiken mahdollisen kasvillisuuden, joka vain sujahtaa leikkurin alle. Vaan kun jotkut kasvit ovat sen verran kookkaita, ettei niitä saa millään menemään ruohonleikkurin teriin, kuten tuntemattomaksi jääneet runsaasti pientä lehtiroskaa tuottavat raivostuttavan ärsyttävät tiheät pensaat, puun mittoihin kasvaneet ties miksi Tuijiksi tai Tarjoiksi kutsutut havupensaat, erilaiset turhia marjoja tuottavat marjapuskat, lehtikuusi, omenapuut, tontin yhtä sivua reunustava kuusiaita sekä toista sivua reunustava marja-aronia. Marja-aronia on siitä vittumainen pensas, että se tuottaa hysteerisellä tarmolla ultraterveellisiä syötäviä marjoja, joita ei kuitenkaan kukaan pysty syömään. Ovat törkeän happamia ja muutenkin häijyn makuisia. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, ettei tontilla ollut orapihlajaa.

Yhtäkään kasvia en muista istuttaneeni pihalle. Kaikki kasvusto on reilu kymmenen vuoden takaisten edellisten asukkaiden perua. Sen sijaan olen kunnostautunut kitkemisessä. Se käy kohtuu tehokkaasti. Kun muutimme, olimme täysin kuutamolla omakotitalon vaatimista tehtävistä ja velvoitteista. Piakkoin selvisi, että naapurina asusti kaksi eläkeläistä, joista molemmat olivat tehneet työuransa puutarhurina. Jonkin asteista ironiaa oli havaittavissa. Kaksi umpiurbaania X-sukupolven kakaraa ja naapurina A-luokan viherpeukalot. Naapurin piha on aivan täynnä istutuksia laidasta laitaan, kasvihuonetta ja vaikka mitä himmeliä.

Olen silti tehnyt parhaani, jotta piha näyttäisi päällisin puolin siistiltä. Nurmikko on aina kunnossa eikä mikään näytä olevan hunningolla. Paitsi pihan perän kuusiaita. Naapurin kuusiaita on viimeisen päälle hoidettu ja näyttää siltä, miltä kuusiaidaksi kutsutun aidan pitää näyttää. Siitä, mistä naapurin kuusiaita loppuu ja meidän alkaa, on kuin olisi siirrytty toiseen ulottuvuuteen. ”Kuusiaita” on 10 vuotta täysin vapaasti kasvanut kuusipuurivi. Hieman ahdistaa katsoa sitä. Toisaalta siinä on jotain aitoa ja luonnollista toisin kuin muotoon pakotetussa symmetrisessä aidassa. Se oli paskapuhetta. Ainoa lääke olisi vetäistä moottorisahalla koko hoito nurin.

Syksyn haravointiurakka on tuskien taival. Viisitoista isoa jätesäkillistä haravointijätettä vietäväksi kaatopaikalle, koska ei sitä kaikkea voi mitenkään dumpata vain johonkin pihan perälle. Anopilta pitää lainata peräkärry, mutta välillä säkit ovat jääneet odottelemaan kyytiä pidemmäksi aikaa. Kerran olin marraskuun puolivälissä tyhjentämässä isoiksi möykyiksi jäätyneitä jätesäkkejä 15 asteen pakkasessa ja viimassa. Se oli kerrassaan vitsikästä.

Olen psyykannut itseni suhtautumaan pihahommiin erinomaisena hyötyliikuntana. Roikun suht ketteränä (viisikymppisenä!) simpanssina omenapuissa karsimassa vesiversoja ja muita kummajaisia, kyykin nyhtämässä rikkaruohoa pensaiden juurilta tai kylvän satakilokaupalla kalkkia (turhaan), jottei helvetin esikartanoista kummunnut sammalmatto valtaisi koko pihaa. Olen elänyt yli kolmekymmentä vuotta kerrostaloissa ja hetken rivitalossa, jossa oli Pokemon-kortin kokoinen piha, joten siihen nähden voin antaa itselleni vähintään tyydyttävän arvosanan. Mutta luonto on siitä mainio vastus, että se vie aina lopulta voiton. Aivan se ja sama, mitä ihminen tekee. Luonnon yliluonnollisen periksiantamattoman voiman edessä ihminen jää silmänräpäyksessä lähtöviivalle, vaikka miten pyristelisi. Ja se on hyvä niin, ja toivottavasti pysyykin niin.

Kuutioista keskiluokkaisuuden kujanjuoksuun

Oikeastaan jatkoa viime norpasta.

Oli aikoja, ja onhan niitä edelleen, tarkoitan aikoja, jolloin allekirjoittanut ja joskus allensa laskenut ihmisnäyte edusti totaalista urbanisoitumista yhtä totaalisen betonielementtiarkkitehtuurin ympäröimänä. 1960- ja 1970-luvulla käsistä karannut betonielementtirakentaminen takasi myös tälle koltiaiselle kasvualustan nopeasti ja kustannustehokkaasti legopalikoiden tapaan kyhätyssä kerrostalokuutiossa, ja tietty myös moderneista lähtökohdista suunnitellussa kodissa.

Lisää vettä myllyyn tarjosi 60-luvun lopussa kehitetty BES- eli betonielementtistandardijärjestelmä (oi, kuinka kaunis sana!), jolla naulattiin se, että kaikki talot näyttävät varmasti samanlaisilta. "Kylven ilossa, asun voikilossa", hoilottivat Eput (toim. huom. Epuilta on jäänyt leipomiset vähemmälle, koska voikuutio painaa 0,5 kiloa). Kun tähän lisättiin vielä valtion tukema matalakorkoinen arava-rahoitusjärjestelmä, ei rakennusliikkeiden ja pankkien käsien taputtamisesta tahtonut tulla loppua.

Oho, tuli betonipölyn kuivaa asiaa. Sellaisessa 1975 valmistuneessa monoliitissa vartuin täysi-ikäiseksi ja reippaasti ylikin. Pitkään elin täydessä varmuudessa, etten suostu asumaan viittä kilometriä kauempana keskustasta. Se oli oman napapiirin eli egosentrisyyden aikaa.

Mutta ilmestyi sitten iän tuomia päänsisäisiä muutoksia sekä ulkoisia tekijöitä eli aineellisia ja aineettomia pikku influenssereita, vai oliko kenties deus ex machina, jotka pyörittivät moniongelmaisen ihmis-Rubikin kuution (aka minä) uuteen uskoon. Siihen kuuluivat mm. vaimo, lapset, yhteinen koti ja noin 2978 linkitystä erilaisiin sosiaalisiin, pedagogisiin, psykologisiin, ekonomisiin, sosioekonomisiin, jne. tekijöihin, joista en edelleenkään tajua oikein mitään. Siirryin pois fundamentalistisen urbanismin mukavuusalueelta.

Kaikki tietävät, mitä on keskiluokkaistuminen. Pystyn ruksimaan jokaisen ruudun lomakkeesta mukaan lukien koiran. Pysyväislokaationi on ollut 10 vuoden ajan maaseutumaisemaisessa keskiluokkaiskeskittymässä. Palveluita tarjoavat jopa kaksi päivittäistavarakauppaa, apteekki, paikallinen juottola eli kyläbaari (”minä kannattelen kyläbaarimme pitäjää, vedän kaikki kurkusta mitä jää, pienestä palkkapussistani” -> en oo kannatellu, sori siitä), itsestään selvä kebabbila, pappila ja parturi-kampaamoita. Edellytykset kaikelle kukkealle kehitykselle ovat ideaaliset. Voi tätä oikeastaan lintukodoksi tituleerata.

Mutta jokin nyt kusee tässä yhtälössä. Puhun henkilökohtaisista lähtökohdista. Tiedostan, että elän 49-vuotiaana psyykkisesti vaikeaa ja kuormittavaa vaihetta. Jatkuva sisäinen konflikti käynnissä. Pinnan alla kuhisee ja kuohuu. Kun olen vuosikaudet tuijotellut eri vuodenaikoina väliin hyvinkin autiota taajaman keskustaa tai kylänraittia tai mikä lie, ajatukset ovat päässeet risteilemään sinne tänne. Mieli on levoton. Tilanne pelikentällä on sekava, ellei jopa kaoottinen, ja on huutava tarve uusille strategioille ja taktiikoille. Mutta yhtälössä on muutama muukin kriittinen tekijä pelissä kuin asuinympäristön muuttuja. Tuon yhtälön ratkaisemiseksi kuluu vielä helvetisti tunteja sekä kahvia ja tupakkaa. No ei tupakkaa, koska en käytä nikotiinituotteita, mutta kuulosti vakuuttavammalta. Mutta yhtälö, se on toinen tarina se.

Jälkiteollinen korkealujuusbetonielementtikirjoitus: Jossain päin nettiä tiedettiin, että Eppu Normaalin biisissä Puhtoinen lähiöni mainittu "Voikilo" on Ylöjärvellä sijaitsevan kerrostalon nimi. Ja Eputhan ovat Ylöjärveltä kotoisin.

Hämmentävä jälkikaneetti: Kirjoitin tämän sängyssä 24.4. klo 3.03 - 5.31 välillä. Jaa olisi pitänyt olla parempaa tekemistä? Mitä muka? Ei ollut ainakaan seksiä näköpiirissä.

Homo Urbanus vierailla mailla

Olen pikkupaikkakuntalainen (ja riippuen keneltä kysyy kenties myös pikku paskiainen). Noin, siinä se on tunnustettu. Pikkupaikkakuntalaisuus on toki sangen suhteellinen käsite ja Suomen asukastiheyden tuntien lähes koko maa on täynnä pikkupaikkakuntalaisia. Mutta pidetään katse silti oman maan rajojen sisällä.

Kunta, jossa maallisesti majailen, on kahden tuppukylän pakkoliitto. Siinä on yhdistetty tuppuinen kylä ja vielä tuppuisempi kylä. Itse asun kunnan vähemmän tuppuisessa taajamassa. Välillä on hauska naureskella tuppuisemman taajaman asukkaiden kitinälle, joka on vakiomatskua kunnan asukkaiden puskaradiofacebook-sivuilla, ja miettiä, että kyllä olisi noloa olla noin landelainen, tai jotain valkoista roskaväkeä.

Tässä osassa kuntaa useampi tuhat ihmisnisäkästä, joista joka kolmannella on Tesla. Kyllä traktoreitakin näkyy ja leikkuupuimureita niiden pesimäaikaan, sillä onhan asukastihentymän ympärillä peltoa silmänkantamattomiin. Mutta koska kunta sijaitsee ”oikean” kaupungin kyljessä ja kymmenen kilometrin sisällä on jäätävä kauppakeskus ynnä erilliskauppakeskittymä, katsoisin tämän olevan enemmän ”suburb” eli pientalolähiö. Esikaupungista puhuminen olisi vitsi. Kuitenkin omat kuntarajat takaavat sen, etteivät kaupungin demografiset, infrastruktuuriset ja hallinnolliset ongelmat haise ihan nenään asti. Sen sijaan aito, reilu ja rehellinen suomalainen paska haisee nenään muutamia kertoja vuodessa, kun maanmainiot maajussit levittävät lannat pelloilleen. Ja sitten taas pikku Teslaväki parkuu facessa, kun haisee pahalle. Voi kyynel, ei muuta kuin terapiaan purkamaan traumojaan.

Jutun juoni on, että valtaosa pikkupaikkakuntalaisista on trendikästä urbaania populaa, joka on tullut kasvattamaan perhettään (ja persettään) puhtaaseen ilmaan ja ilmapiiriin. Hajurako kaupunkiin takaa lämpöisen hyggeilevän olotilan, eikä tarvitse pelätä jengisotien ja huumelordien leviävän kunnan kaduille. Ja voi keskittyä rauhassa pohdiskelemaan, onko se naapurin talo, auto tai ego todellakin isompi kuin oma, ja pitäisikö asian alkaa vituttaa.

Sitten täällä on individuaali yksilö nimeltä minä, joka ensimmäiset 27 vuotta kuikuili örkkinä kerrostalolähiöiden betonikuutioissa. Eikä siinä mitään, oli se ihan auvoisaa aikaa. Ja joinakin kesäisinä lauantai-iltapäivinä, kun ulkoilutan dogea ”keskustassa” eikä missään näy ristinsielua, saattaa mieleeni juolahtaa: ”Mitä helvettiä minä oikein teen täällä? Olenko eksynyt Kontuun vai Mordoriin?” (btw en ole koskaan lukenut Tarua sormusten herrasta, koska sen laatuinen hörhöily ei nappaa).

Jälkijeesustelut: Oletko koskaan päässyt katsomaan syvälle ristin sieluun?