Tox-kuuri

Havahduimme ja hairahduimme MMT-toimituksessa, että eläimelliset tapamme nauttia elämästä eivät alkuunkaan tue pitkää elinajan odotetta. Huoltomiehemme Tsäbä tosin totesi filosofisesti, tai filateliaalisesti, tai jotain, että onko eliniän venyttäminen ylipäänsä missään määrin varteenotettava tavoite. Mene ja ole tietämättä. Yhtään mitään mistään milloinkaan. Laiskanpulskeaan länsimäiseen hapatukseen tuudittautuminen on kuin jäisi lillumaan lämpöiseen vuohenmaitoon samalla, kun kreikkalaiset neitsyet hierovat varpaitamme kookosrasvalla ja suuhumme pudotellaan ruokosokerilla kuorrutettuja sardiineja.

Mutta MMT, tuo sananvapauden uljain soihdunkantaja, joka alati leikkii tulella, kun kerran joku hölmö antoi soihdun käteen, on suht suoran selkärangan omaavana yhteen hitsautuneena selkärankaisena yhteisönä toista maata. Mitä maata tai mitä valuuttaa, kai se joskus selviää, mutta ainakin pelikorteissa on valittavissa maiksi neljä eri vaihtoehtoa. Muista maista emme tiedä. Olimme kuulleet mystisistä detox-kuureista (detoksifikaatio?), joissa kehosta poistetaan haitalliset ”myrkyt”. Toimituksen kokouksessa todettiin yhteistuumin, että myrkkyjen syöminen on tosi huono idea, eikä toisaalta kukaan halunnut tunnustaa yrittäneensä myrkyttää itseään. Eihän MMT työpaikkana ole ainakaan toistaiseksi niin piinallinen, että sieltä kannattaisi yrittää päästä pois myrkyttämällä itsensä.

Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen detoksifikaation toteutustavoista, päätimme helpottaa lähtöasetelmaa ja nippasimme etuliitteen ”de” pois agendastamme. Joku fiksumpi yksilö osasi sanoa, että poistettu sana tarkoittaisi ruotsin kielessä ”he”, joten se varmensi päätöstä, koska olimme vielä enemmän ymmällämme käsitteen sisällöstä.

Rationaalisen ratkaisun myötä pääsimme tilanteeseen, joka tyydytti koko toimitusta. Tox-toksifikaatiokuurin toteuttaminen kirvoitti suorastaan hurraahuutoja joillakin. Vanhastaan tiesimme, että MMT:ssä on vallinnut aina tervehenkinen toksisen maskuliinisuuden kulttuuri, joka tarkoittaa käytännössä, että mies uskaltaa tunnustaa olevansa testosteronia tuottava mies ja vieläpä julkituomaan miehisyyttään eri muodoissa, kuten tekemällä tyhmänrohkeita ja hengenvaarallisia tempauksia, kuolaamalla vastakkaista sukupuolta, uhoamalla juovansa tynnyrillisen viinaa ja esittelemällä sukuelimiään julkisilla paikoilla. Lähtökohdat olivat siis lupaavat.

Mutta toksista maskuliinisuutta ei ollut tarpeen lisätä. Muut toksisuuden muodot kiinnostivat meitä nyt enemmän. Siispä tuumasta toiseen tuumaan, eli päähän pälkähtäneestä ajatuksesta mitattuun 2,54 senttimetriin. Viikon toksifikaatiokuurin jälkeen olimme tilanteessa, että kuuri oli pakko keskeyttää toistaiseksi, jotta joku meistä pystyisi vielä jonain päivänä tekemään töitä. Tai edes hengittäisi vielä seuraavalla viikolla.

Mitä tapahtui? Seitsemän päivän aikana yksikään toimituskunnasta ei muista ymmärtäneensä, kuka tai mikä viime kädessä edes oli. Niinä tiedostetun tietoisuuden hetkinä, jotka ilmenivät satunnaisina kirkastumisen välähdyksinä sakeassa hernerokkasumussa, joku älysi tilata kiinteää ravintoa, joka koostui pizza- ja hampurilaismätöstä. Tilaaja ymmärsi onneksi pyytää jättämään kaikki vihreää muistuttava pois mätön seasta.

Kun lopulta saimme kasattua itsemme yhteiseen kokoukseen, oli yhteenvedon paikka. Jami ehti kokoukseen juuri sopivasti tiputuksesta ja Elli ryömi paikalle käytyään kolmesti vatsahuuhtelussa viikon aikana. Väistämätön summaus viikosta oli, että toksifikaatiokuuri oli suuri menestys ja tulee mitä pikimmiten toteuttaa uudestaan. Ja taas kuultiin hurraahuutoja. Joku taisi tokaista, että pitäisikö ihmisen oppia virheistään. Kaikki räjähtivät nauramaan. Mitä virheitä muka?

Jälkilänkytys: Toki ihminen virheistään jotain oppii: toistamaan niitä.

Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.

The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

20 minuutin paini mielen kanssa

Aloitin meditoinnin. Jos joku olisi sanonut minulle kymmenen vuotta sitten, että kannattaisi ryhtyä meditoimaan, olisin saattanut ilmoille railakkaan naurun. Toisaalta kun muistelen elämäntilannettani kymmenen vuotta sitten, olisi ollut hyvinkin tarpeen meditoida jo tuolloin. Tai rehellisyyden nimissä jo useita vuosia ennen sitä. Sen verran hakoteillä olen ollut pitkin reissua, että henkisen tuen kikkarepertuaari olisi jeesannut, jos olisin ollut riittävän fiksu ja avoin ja hahmottanut sisäisten ongelmieni vyyhden. Onneksi mielialalääkkeet riensivät silloin hätiin. Me very happy. Just keep smiling, sucker.

Nyt jonkin verran viisastuneena (?) olen avoimempi uusille vaikutteille. En ole onnistunut löytämään yhtään pahaa sanaa meditaatiosta. Sen sijaan ylisanoille ja hyödyille ei ole loppua. Olen meditoinut vajaa parisen viikkoa 40 minuuttia päivässä 2 x 20 minuutin pätkissä ja sen perusteella olisi muutama sana sanottavana omista kokemuksista.

Sattuman kautta törmäsin netissä Kati Reijosen julkaisuun ”Nollaus 101”, joka esitti yksinkertaisen tutustumistavan meditointiin. Ilman turhia kommervenkkejä on kiva aloittaa, eli näin: Otan (tarpeeksi) mukavan istuvan asennon. Ei väliä, missä tai miten istun, vaikka risti-istunnassa tai tuolilla tai vessanpöntöllä. Olennaista on, että saan olla rauhassa ilman ulkopuolisia häiriöitä tai keskeytyksiä. Homma vaatii keskittymistä, tuliko yllätyksenä (vastaus: ei). Puhelin täytyy vaientaa kokonaan, mutta ajastimeen laitetaan 20 minuuttia ja aika käyntiin. Hengitän muutaman kerran syvään nenän kautta, koska ilmeisesti nenähengitys stimuloi aivoja. Ulos voi puhallella nenän tai suun kautta. Sitten sukelletaan oman mielen sisään.

Tavoitteena on saada tietoinen mieli tyhjentymään kaikista ajatuksista, eli päästä ajatusten ”välitilaan”, eli kansanomaisemmin olla ”nollat taulussa” eli yhteydet poikki komentokeskukseen. Olen käyttänyt apuna mantrasanaa ”hamsa”, jonka olen rytmittänyt siten, että sisäänhengityksessä sanon mielessäni ”ham” ja ulos hengittäessä ”saaaa”. Hengitys tapahtuu nenän kautta. Mantra on ollut tehokas apuväline ainakin minulla. On oikeastaan se ja sama, mikä mantrasana on, vaikka hokisi kis-saaaa tai saa-biiii, kunhan se auttaa keskittymään mielen tyhjentämiseen. Nuo sanat eivät toki ole hyviä valintoja silloin, jos niiden seurauksena alkaa ajatella kissoja tai Saabeja. Itse asiassa Hamsa-sanakin tarkoittaa vaikka mitä, mutta mennään siihen kenties joskus toiste.

Startti on onnistunut minulla aina kohtuu helposti. Keskittymällä vain ja ainoastaan hengitykseen saan tyhjennettyä pääni ajatuksista mantran avustuksella ja jäljelle jää tyhjää kohinaa. Kuuntelen vain hengitystäni ja päänsisäistä mantraa. Hankaluudet alkavat ”tyhjyyden” ylläpitämisestä. Eipä aikaakaan, kun mieleni alkaa puskea väkisin pinnalle välähdyksiä erilaisista menneistä tapahtumista (yleensä lähipäiviltä) tai muita satunnaisia ja vähemmän satunnaisia kuvia ja asioita, joita päässäni on muutenkin pyörinyt. Mieleni tappelee vastaan ja yrittää täyttää väkisin ajattelun tyhjää välitilaa. Joskus suurin osa varatusta ajasta kuluu tuohon kamppailuun, kun yritän tyhjentää uudestaan ja uudestaan kaikki ajatukset päästäni toistamalla mantraa mielessäni. Onnistumisesta riippuen 20 minuuttia voi olla lyhyt tai pitkä aika.

Jos keskittymiseni on intensiivistä ja saanut kunnolla tarrauduttua tyhjään ajatukseen, aika sujahtaa liiankin nopeasti. Kun olen päässyt riittävän syvälle oikeaan tilaan, on usein toistunut ilmiö, että korvissani alkaa hieman vinkua ja koen paineen tunnetta pääni sisällä. Älkää kysykö miksi.

En ole meditaatiossa kokenut toistaiseksi valaistumista tai tuntenut yhteensulautumista maailmankaikkeuden kanssa tai mitään vastaavia eeppisiä elämyksiä. Harjoittelijana tässä vielä ollaan ja ilman kärsivällisyyttä meditoinnista ei tule mitään. Yksi vähintäänkin erikoinen tapaus tosin sattui. Olin ajatusten tyhjässä tilassa eli siellä, missä pitääkin, kun mieleeni ponnahti jotain outoa. Yhtäkkiä olin katsomassa mustavalkofilmiä, jossa valkoiseen kesämekkoon pukeutunut nuori, ehkä teini-ikäinen, tyttö pyörähteli metsäniityllä. Tytöllä oli tummat hiuksen taakse sidottuna. Mutta sitten hän pysähtyi ja katsoi suoraan minua, tai kohti ”kameraa”, ja hymyili. Katse porautui minuun ja tuli tunne, että hän tiesi minun olevan läsnä ja kuka minä olen. Sitten hän jatkoi niityllä käyskentelyään, kunnes pysähtyi taas, katsoi jälleen minua kohti ja hymyili. Tunsin myös, että tytön kasvot näyttivät tutuilta, mutten osaa sanoa, miksi. Sitten tyttö jatkoi kulkuaan niityllä ja pian kuva haihtui päästäni.

Ei aavistustakaan, mistä tyttö tuli ja mihin hän liittyy. Mutta aika spookyt jälkitunnelmat jäivät pyörimään pääkopassa. Odotan kuitenkin innolla tulevia meditaatiosessioita. Uskon, että meditointi on minulle henkiseksi avuksi ja tulevaisuudessa luultavimmin vielä voimakkaammin, joten käännetäänpä seuraava sivu.

Miehiä katsastamassa

Olen viime päivinä katsellut miehiä, pääasiassa keski-ikäisiä miehiä. Välillä on hankala erottaa, ovatko varhaiskeski-ikäisiä, myöhäiskeski-ikäisiä vai keskikeski-ikäisiä. Osa saattaa näyttää ikäistään vanhemmalta, osa ikäistään vielä vanhemmalta, mutta en minä. Olen kyllä katsellut myös nuorempia miehiä. Ok, en ole katsellut sillä silmällä, vaan oikeammin ilmaistuna tarkkaillut. Ei minua sateenkaaren alle saa. Naiset ovat namia.

Olen tarkkaillut lähinnä siksi, että minua on huolettanut noin yleisesti heidän ruumiinrakenteensa. Isolla osalla rinnan ympärys jää kirkkaasti kakkoseksi vatsan ympärykselle. Mitä syvemmälle keski-ikäisyyteen syöksytään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mies on nostanut kädet pystyyn ja lössähtää sulautuakseen osaksi sohvaa epäpyhäksi symbioosiksi. Mutta tilanne on hälyttävä myös nuoremmissa sukupolvissa. Terä näyttää tylsyvän hyvin nopeasti nuoremmistakin, kun vakiinnutaan parisuhteeseen ja perheenisiksi. Siinä kohtaa on ilmeisesti aika höllätä ja hankkia isivartalo. Huom! En syytä tapahtumaketjusta naissukupuolta. Peace, ladies.

Joskus tulee sellainen vinksahtanut ajatus päähän, jos tuo narsistinen idän rosvolauma päättäisikin suunnata katseet tänne ja pitäisi kutsua kynnelle kykenevät aseisiin. Miten noista paikalleen maadoitetuista pullasorsista leivottaisiin taistelukelpoisia? Missä ajassa? Tietty siinä kohtaa monen motivaatio saattaisi kasvaa huimasti, kun tiedostaisi, että rintamalla oma henkikulta on paljolti myös taistelukunnosta kiinni. No onhan tuo vielä melko kaukaa haettu kauhuskenaario, mutta tässä maailmantilanteessa kuitenkin huomioon otettava optio. Kaikkea hassua sitä tulee mieleen.

Ajatukseni ei ole saarnata, ladella madonlukuja tai syöttää mitään naurettavaa fitness-propagandaa liikunnan ja treenaamisen iloista. Tai vinkua dopamiineista, serotoniineista, kreatiineista, proteiineista tai mistään, mikä päättyy -iiniin. Ymmärrän hyvin, kuinka helppoa on käpertyä oman pikku kuution sisään, laulella itselleen tuutulauluja ja jäädä sinne köllimään kenenkään häiritsemättä. Ikää tulee, kynnys kaikkeen kasvaa, kuutio pienenee ja Epämukavuuden valtameri valtaa alati uusia alueita minuuden ympäriltä.

Ei minullakaan helppoa ole. Päätin muuttaa elämäni suuntaa tämän vuoden tammikuussa. On kulunut aikaa vasta viisi kuukautta. Välillä tuntuu, että ote lipsuu ja sitten omatunto alkaa antaa tukkapöllyä. Toisaalta kun seurailen ympärilläni vaeltavia pulla- tai makkara- tai kaljasorsia tai millä ikinä pötsi onkaan kasvatettu, minussa syntyy voimakas vastareaktio. Sisälläni alkaa jokin karjua: ”Ei saatanan saatana! Minä en anna periksi! Minä en ole yksi noista!” Ja se antaa taas uutta motivaatiota.

Itse kaivetusta kuopasta on hiton vaikea nousta pois. On niin helppoa vain antaa periksi ja makailla kuopan pohjalla hyväksyen tilanteen. Onhan se kiva elää rauhan aikaa oman itsensä kanssa. Miksi kehittää mielessään konfliktia omasta olemassaolostaan. Minulla totaalinen turhautuminen elämääni kasvatti sisäisen paineen sellaisiin lukemiin, että oli pakko toimia, jottei mieli murenisi. Pään sisältä muutos alkoi. Siihen tarvitsee vahvan sysäyksen, alkuun panevan voiman. Mutta paljon se vaatii. Mitään ei tapahdu vain sormia napsauttamalla. Minulla oli helpompi lähtötilanne, koska en ollut koskaan antanut itseni lässähtää täysin ja peruskunto oli kohtuullisen hyvällä tolalla. Taitaa olla myös vähän geenejä kiittäminen.

Enpä tiedä, mikä tämänkin kirjoituksen tarkoitus oli. Ehkä se oli eniten muistutus itselleni. Ja pelkkää plussaahan se, että pystyy kirjoittamaan. On se sitten kujerrusta tai kurimusta, kunhan tekstiä tulee. Mielenhallinta, tahdonvoima, itsekuri, luonteenlujuus, päättäväisyys, kärsivällisyys, periksiantamattomuus, selkeys, epäröimättömyys, jne. Poimi kaikki mukaan ja toimi. Ihan kuin minulla olisi nuo kaikki hanskassa, salli mun nauraa. No sallin toki.

Ohkaisen ohukainen jälkkärikirjoitus: Muistatteko Tenavien Sallin? Minä muistan.

Selviytymispaletti, osa I

Jatkoa kaukaa tähtien takaa.

Eli elämäntapa- ja elämänkatsomusremontin vaihe II, aka ”we need bigger guns”. Ei minulla todellisuudessa ollut olemassa pitkän aikavälin suunnitelmaa elintapojeni muutokseen, mutta nyt syntyi sellainen pakon edessä. Kyse on tavallaan ensiavusta akuuttiin tilanteeseen, mutta hoidot ovat pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia, toivottavasti. Mieleni selviytymisestä vierailusta henkilökohtaisessa helvetissä tuskin koskaan tehdään balettia (hmm, vai voisiko sittenkin… what?), mutta otin huvin ja urheilun vuoksi käyttöön sanan ”paletti”. Selviytymispaletti tähtää ahdistuksen selättämiseen, mutta ahdistuksen taustalla olevat ongelmat ovat edelleen elinvoimaisia ja odottavat ratkaisuja. Niistä tulee sitten vaihe III, hoppas så.

Toim. huom. Kyllä, hyvin havaittu, tekstin sävy on muuttunut viime aikoina. Sarkasmin kyllästämään humoristiseen lässytykseen ja muuhun hötöön verrattuna muutos on radikaali. Olen ottanut käyttöön tunnustuksellisuuden ja teksti on paikoin raakaa ja raadollista. Mutta (hätä)tilanne on ymmärrettävä, koska olen ollut eksistentiaalisessa kriisissä ja saavutinpa vielä sisäisen helvetinkin. Uin liemessäni yksin, mutta en aio upota. Minut voi vetää vaikka mistä mankelista läpi, mutta nousen pystyyn senkin jälkeen. Jos tuo kuulosti hölmöltä, se oli itsensä psyykkaamista ja tsemppaamista. Palaudun varmasti piakkoin normaaliin sekopäiseen minääni takaisin.

Jätin varmuuden vuoksi tutustumatta yhteenkään elämäntaito-oppaaseen, koska halusin survoa tämän puhtaasti oman ajatteluprosessini läpi, jotta saisin paremmin kiinni kaikista kipukohdista, virheistä, ongelmista, ja jotta pakottaisin työstämään ratkaisu- ja selviytymiskeinoja omista lähtökohdistani. Samalla näen, mihin rahkeeni tällä taustalla ja elämänkokemuksella riittävät. Saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta voi kuulkaa te pienet piiperöiset, minulla on elämäni aikana ollut aivan riittävästi aikaa ja tilaisuuksia harjoittaa itsereflektiota. Ei ole ainakaan harjoituksen puutteesta kiinni. Ehkei kuitenkaan 10 000 tuntia ole täynnä, jotta olisin mestari lajissa.

Suurin osa on varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta tarkoitus onkin hahmottaa itselleni kaikki olennainen, jotta jutun juoni terävöityy ja kirkastuu minulle. Jos ei muuten tajua, niin täytyy hieroa se naamaan niin, että tuntuu.

Lähdin liikkeelle keskeisistä mielihyvähormoneista, dopamiinista ja serotoniinista, sillä minulla on ollut vuosikausien ajan ilo ja kunnia nauttia masennusdiagnoosin suomista eduista SSRI- ja NDRI-lääkkeiden muodossa. Diagnoosiin johti pitkäaikaisesta henkisestä prässistä ja turhautumisesta seurannut lievä luhistuminen, mutta olen tuon aikaisen (n. 10 vuotta sitten) toipumisjakson jälkeen ollut täysin toimintakykyinen. Siitä kai on kiittäminen mainittuja mömmöjä. ”Lievä luhistuminen”, heh heh, voi veljet.

SSRI-lääkkeet ovat niitä mielialalääkkeitä, joista on ollut vuosikausia paljon puhetta medioissa. Kuuluisimpia nimikkeitä SSRI-lääkkeissä on ollut Prozac, josta näin joskus huumoripaitojakin (”Have a Prozac and smile!). SSRI eli Selective Serotonine Reuptake Inhibitor eli selektiivinen serotoniinin takaisinoton estäjä toimii nimensä mukaisesti niin, että se estää serotoniinin palautumisen lähtöpaikkaansa eli hermosoluun, jolloin aivoissa olevan serotoniinin pitoisuus kasvaa.

NDRI-lääkkeet ovat mielenkiintoisempi tapaus. NDRI, ts. Noradrenaline-Dopamine Reuptake Inhibitor eli noradrenaliinin ja dopamiinin takaisinoton estäjä toimii samalla logiikalla kuin SSRI-lääkkeet. Suomessa NDRI-lääkkeet tunnetaan Suomessa lähinnä bupropioni-yhdisteen nimen kautta. Mikä NDRI:n tekee mielenkiintoiseksi, on sen läheinen yhteys NDRA-stimulantteihin. NDRA:n (Noradrenaline-Dopamine Releasing Agent) tunnetuimpia edustajia ovat nimittäin amfetamiini ja metamfetamiini, jotka paitsi estävät takaisinottoprosessia myös kiihdyttävät dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa. Ja bupropionin entinen nimi on muuten amfebutamoni.

Tältä pohjalta on lystikästä alkaa pohtia omaa henkistä tasapainoaan. Lääkkeet eivät yksin auta, kun ahdinko syvenee hallitsemattomiin mittoihin. Tavoite on yrittää kohentaa henkilökohtaisilla valinnoilla mielialaansa ja se toteutuu parhaiten jäljittämällä dopamiinin ja serotoniinin tuotantoprosessi.

Dopamiini on helppo nakki. Selkein väylä dopamiiniin on tehokas liikunta. Siinä sivussa liikunnasta saa muistaakseni paljon muutakin hyötyä. Sillä alueella olen jo vääntänyt uuden vaihteen silmään. Myös rakastuminen ja seksi tuottavat dopamiinia, mutta siinä mennään hieman hankalampiin kuvioihin. Dopamiinia oikeastaan kehittyy halusta jonkin saamiseksi tai saavuttamiseksi, motivaatiosta ja palkinnon odottamisesta. Dopamiini ruokkii tavoitteellisuutta.

Serotoniiniin pääsee kiinni kiertoreittiä, eli tryptofaani-aminohapon kautta. Silmien kautta vastaanotettu auringon valo (ja kirkasvalolamppu) tosin nostaa suoraan ihmisen serotoniinitasoa, sekä liikunta. Kuitenkin n. 90 % serotoniinista tuotetaan suolistossa. Paljon tryptofaania sisältäviä ruoka-aineita ovat maito, juusto, kananmuna, banaani, kalkkuna, tonnikala, pähkinät ja siemenet. Tryptofaanin muuntamisessa suolistossa serotoniiniksi auttavat B6-vitamiini, magnesium, C-vitamiini ja omega-3-rasvahapot.

Jos kiteyttää nopeimman reitin tuohon kaikkeen kauniiseen, näyttäisi ratkaisu omalla kohdallani olevan ulos, ulos ja vielä kerran ULOS. Ulos aurinkoon ja raittiiseen ilmaan liikkumaan. Normaali monipuolinen ruokavalio on samoin helppo väylä parempaan olotilaan (punainen liha putosi pois jo ennen joulua).

Jossain kohtaa tuo kaikki pohdiskelu kiteytyi päässäni ja syntyi LIV-periaate tai -tavoite tai -ohjenuora tai -toimintamalli tai -johtoajatus tai -motto. En ole ruotsinkielinen enkä ajatellut sanoista muodostuvan mitään akronyymia. Jälkeenpäin katsoin sanoja ja mietin, että saako ensimmäisistä kirjaimista jotain sanan tapaista. Tietty olisin voinut kääntää kirjaimet myös VIL-muotoon, jolloin se olisi ranskan kielessä tarkoittanut inhaa, huonoa ja pahaa, tai vaihtoehtoisesti espanjan kielessä alhaista, kieroa ja halveksuttavaa. Vähän huonoja vaihtoehtoja tässä yhteydessä. Mutta ruotsin ”elämä” sopii oikein kivasti, joten olkoon niin. Tuon jälkeen yritin kovin pohtia rinnalle vielä e-kirjaimella alkavaa periaatetta, mutta ei onnistunut. Tyydytään siis ruotsiin.

LIV on Liike, Ilma, Valo. Siinä on paletin ”päävärit” eli keskeinen ydin. Liike on tulkittavissa monilla tavoilla. Paitsi fyysisenä liikkeessä pysymisenä, ts. tavoitteellisena liikuntana, myös aivojen liikkeessä pysymisenä. Aivoille on löydyttävä tekemistä jossain muodossa. Jos päässäni ei tapahdu mielekästä toimintaa, kasvaa riski jähmettymiseen, josta seuraa kaiken ikävän ja ahdistavan pyrkiminen pintaan. Se on estettävä kaikin keinoin.

Ilma tarkoittaa raitista ulkoilmaa. Olen huomannut, että minulla on kotona neljän seinän sisällä huomattavasti suurempi riski lamaantua ja joutua ”sukelluksiin” kuin jos olen pihalla tai jossain ulkona. Ongelmallisessa suhtautumisessa kodin ”ilmaan” on taustalla muitakin psykologisia haittatekijöitä, mutta tuota aihetta olen sivunnut jo aiemmissa kirjoituksissani.

Valo on selvääkin selvempi minulle ja kaikille muillekin eläväisille. Tarvitsen auringon valoa, se on aivan ehdotonta. Luonnon valon tarve korostaa ulkona olemisen välttämättömyyttä. Kaikki kulminoituu ulkona vs. sisällä -asetelmaan. Sisätiloissa pärjää ihan hyvin, jos on virikkeitä, mutta jos putoan pysähtyneisyyteen, on piru merrassa. Tuota riskiä ei ole olemassa haahuillessani ulkona. LIV on minulle suoraviivainen toiminnallinen periaate ja suunnitelma saadakseni itseni raiteille ja pysymään niillä.

Tässä olemassa olemiseni hetkessä tilanne on yllä esitelty. Ja sen mukaan edetään, koska minulla ei ole vaihtoehtoja. Tätä kirjoittaessani tosin olen toteuttanut toimintamalliani jo jonkin aikaa. LIV-periaatteen alle olen funtsaillut aikamoisen setin lisäohjeita ja hienosäätöjä itselleni, ts. paletin alisteiset värisävyt, mutta havaitsin, että tuossa edellä on aika pitkä pätkä blogikirjoitukseksi. Joten katkaisen tämän novellin kahteen osaan. Kuka hullu tätäkään jaksaa lukea. No minä jaksoin, kerran jaksoin kirjoittaakin, koska minullehan tämä oli tarkoitettu. Kuinka ihastuttavan loogista. Terapeuttista toimintaa ja virikettä, siinäpä se.

Myrskytuulet ne kupolissa riehuvat

Minulla on vahva vainu, että identiteettini ja persoonani ovat nyt käymistilassa. Päässä tuulee niin, että humina käy, mutta tuulen suunnat heittelevät vailla logiikkaa. Kaikki oireet näyttävät viittaavaan pahasti siihen, että kohdalleni on tullut ns. viidenkympin villitys.

”Viidenkympin villitys” on fraasina ärsyttävä ja korni. Siitä tulee mieleen, että elän (viimeistä?) uutta kevättä, hormonit hyrräävät väkkäränä ja kulkevat vuoristoradassa ja haluan näyttää koko maailmalle, että kyllä meikäpojalla riittää vielä paukkuja vaikka mihin. Ikään kuin taantuminen tai toisesta näkökulmasta elpyminen nuoruusvuosien villiin menoon.

Mutta totuus saattaa olla hyvinkin edellä kuvatun kaltainen. Koen suorastaan pakkomielteistä tarvetta uudistua sisäisesti ja ulkoisesti. Olotila on usein kuin painekattilalla. Jokin minussa etsii epätoivon vimmalla tietään ulos. Eikä vain yksi ”jokin”, vaan niitä tuntuu olevan lukuisia. On tapahduttava mullistuksia elämässäni, on aivan pakko.

Ensimmäinen psyykkinen potku päähän tapahtui vähän ennen joulua. Daijussa naksahti jokin rele ja totesin eräänä päivä kotona: ”Minä muuten en osta tänä vuonna kinkkua. Sinä voit ostaa, mutta minä en tule syömään palaakaan siitä.” Siitähän riemu repesi. Vaimokulta raivostui ja syytteli teeskentelystä, mitäs pelleilyä nyt pelataan ja sitä rataa. Pidin sanani. Vaimo osti kinkun ja poika paistoi ohjeistukseni mukaisesti. En koskenutkaan kinkkuun. Eikä homma siihen jäänyt. Samalla hönkäisyllä lopetin kaiken punaisen lihan syönnin kokonaan. Tähän päivään asti olen pitänyt periaatteesta kiinni fundamentalistisella otteella. Broileria ja kalkkunaa menee edelleen ja välillä tekee häijyä, kun katsoo muiden lihan syöntiä. Yksi lempiharrastuksista oli aiemmassa elämässäni (sic!) kylmän makkaran mättäminen sinapin kera. Sekin loppui siihen paikkaan. Mutta muuten homma on toiminut yllättävän kivuttomasti. Lihattoman ruokavalion osuus on kasvanut huomattavasti.

Sitten alkoi aiemmassa sepustuksessani (”Panin juoksuksi”) kuvailemani juoksuharrastus. Sekin oli vähintään erikoinen veto kaverilta, joka oli 25 vuotta haukkunut juoksemista tappavan tylsäksi harrastukseksi. Juoksu on kulkenut, vaikka vieläkään en ole kyennyt venyttämään matkoja muutamaa kilsaa pidemmäksi. Seuraavassa vaiheessa aion elvyttää pyöräilyni, joka kuoli koronavuosien ja ikioman auton hankkimisen myötä. Fillaroinnin loppuminen oli sinällään outoa, koska pidin siitä suuresti varsinkin hyvillä keleillä. Kai siinä iski henkinen laiskuus ja mukavuusalueen kaventuminen.

Ostin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin oranssin hupparin (Superdry). Katsoin kaupassa tummanharmaata ja oranssia vaihtoehtoa. Oranssi näytti räikeältä. Päätin, että haluan rikkoa kaavan tässäkin. Tietty riski on, että jossain kohtaa kaavojen rikkomisessa sorrun mauttomuuksiin ja ylilyönteihin. Ehkä maalaisjärki ja rationaalisuus astuu siinä kohtaa kuvaan. Tai ehkä ei.

Mieleni hakee koko ajan uusia vaikutteita. Olen halukas kokeilemaan kaikkea uutta ja lähestymään asioita uusista näkökulmista. Haluan tutustua kaikenlaisiin juttuihin, joista aiemmin en olisi voinut kuvitella olevani kiinnostunut. Nyt olen avoin kaikelle uudelle ja erilaiselle. Testailen tällä hetkellä erilaisia ravintolisiä ja jopa sellaisia, jotka omassa kapeassa ymmärryksessäni voi luokitella ”kummallisuuksiksi”.

Elämäntaparemontti on täydessä käynnissä ja toivon sille jatkuvuutta, koska olen nähnyt erittäin positiivisia vaikutuksia ruumissani ja mielessäni. Olen kyllä periksiantamatonta lajia, vähän niin kuin sukuvika ja kenties geeniperimässä kulkeva. Vaan se on hämärän peitossa, mitä tästä kaikesta sopasta vielä kehkeytyy. Tasaantuuko tämä jossain kohtaa vai onko sisäinen polte ja vimma vain yltymässä. Eipä sitä koskaan tiedä, millaisia källejä tulevaisuus on minunkin varalleni juoninut. Antaa tulla vaan, mitä ikinä tuleekaan. Ei löydy pelkoa tästä puserosta.

Kolimaista

Päivittäistavaraketju MMT-ryhmän kevääseen kuuluu uuden laajan Kolimaista-tuotesarjan lanseeraus. ”Kolimaista” keskittyy tarjoamaan asiakkaille kyseenalaisista raaka-aineista valmistettuja pilkkahintaisia tuotteita, joiden terveysvaikutuksia ei ole testattu. Kolimaista-tuotteiden tunnuslauseena on ”katso hintaa, älä tuoteselostetta”, mikä tiivistää olennaisen ”kolimaisuuden” ideologiasta. Tämä vastaa laajan kuluttajajoukon vaatimuksiin: hinnan on oltava alin mahdollinen, jotta tuote siirtyisi ostoskoriin, ja laatu on täysin yhdentekevä asia, kunhan tuotteen käyttö ei johda sydämen toiminnan lakkaamiseen tai sairaalahoitoon, koska sairaalan hoitomaksut ovat hävyttömiä, varsinkin teho-osastolla. Kolimaista-sarjan kevään uutuuksiin kuuluvat mm. seuraavat tuotteet:

Paskanajan vaniljakastike
”Millainen aika, sellainen ruoka” voisi kuvastaa hyvin tätä herkullisuudesta kaukana olevaa jälkiruokakastiketta. Hinta on itkettävän naurettava 0,10 euroa litralta, sillä kastikkeessa ei ole ollenkaan vaniljaa eikä vanilliinia eikä juuri mitään muutakaan tolkullista. Jos mietit, miten vaniljan maku on saatu tuotteeseen, vastaus on: ei mitenkään. Paskanajan vaniljakastike maistuu luonnottoman makeille perunajauhoille, koska tuote on pääosin sukraloosilla makeutettua ja perunajauhoilla sakeutettua vettä. Sekä tietysti pitkä lista vaikeaselkoisia ainesosia, mutta ei niistä sen enempää. Keskity olennaiseen: vain 10 senttiä litralta, eli ei kallis, vaan halpa! Huom! Muista ravistella purkkia noin puolen tunnin ajan ennen nauttimista. Toinen huom! Paskanajan vaniljakastike ei vaahtoudu, vaikka kuinka vatkaisit, mutta saattaa joskus alkaa itsekseen vaahdota, jopa jääkaapissa. Syytä emme tiedä, eikä kiinnosta.

Pahoinvoivariini
Tämä uutuus on tavallaan kasvirasvalevite, vaikkakaan kukaan ei tiedä (tai kerro), ovatko levitteen rasvat peräisin kasveista vai mistä. Rasiaa avattaessa on levitteen pinnalla helposti havaittavissa monenkirjavaa ”kasvustoa”, josta voi rikkaalla mielikuvituksella olettaa tuotteen olevan lähellä kasvirasvoja. Rasvat ovat ajan hengen mukaisesti kierrätysmateriaalia eli suodatettu eri teollisuudenalojen jäteöljyistä, joten levitteen ulkonäkö saattaa hieman vaihdella kausittain. Tuotteesta yli puolet on emulgointiainetta, jotta levite saatiin hyväksyttävän kiinteään muotoon. Levitettä esim. leivän päälle siveltäessä saattaa leivän pinnalla joskus näkyä ns. syöpymistä, mutta siitä ei pidä huolestua, koska se on vain tuotteen ominaisuus. Samasta syystä rasian sisäpinnassa on käytetty erikoispinnoitetta. Hinta on kohdillaan: 2500 gramman Pahoinvoivariini-perherasia vain 1,49 euroa! Huom! Tuote ”saattaa” aiheuttaa nopealiikkeisiä laksatiivisia vaikutuksia, joten suosittelemme asettumaan valmiiksi wc-istuimelle ennen tuotteen nauttimista. Toinen huom! Pahoinvoivariinia voi käyttää myös pohjamaalina, kokeile!

Taukki-olut
Olisimme nimenneet oluen erään myötähäpeää ammatikseen tuottavan ja Seiskan lööpeissä viihtyneen turkulaisen miesartistin (ja ex-juopon?) mukaan, mutta koska olisimme joutuneet maksamaan kaiffarille siitä, vaihdoimme oluen nimeä. Juoma on (esikuvansa mukaisesti) niin käsittämätöntä kuraa, että vain makuaistinsa tuhonneet pro-tason sienet pystyvät nielemään sitä kakomatta. Bisse muistuttaa koostumukseltaan myös kirjaimellisesti kuraa, koska sisällöstä vähintään yksi kolmasosa muodostuu jonkin oikean oluen tuotannossa aiemmin käytetystä mallasmäskistä. Mutta kuten ennenkin on ymmärretty hyvän päälle, viis mausta ja koostumuksesta, sillä hinta-prosenttisuhde ratkaisee. Alkoholia tässä herkkujen herkussa (serkussa?) on maireat 9,7 tilavuusprosenttia. Lopputulos on taattu ja kirkossa kuulutettu, mikäli kykenee sivuuttamaan väkevän hiivaisen ja palaneen karstaisen maun. Taukki-olutta on saatavilla 10 litran kanistereissa hintaan 3,95 euroa. Suosittelemme Taukki-oluen kanssa lämpimästi Kolimaista-sarjan Paskavaippa for Men XXXXXL -vaippoja*, kerrassaan lyömätön parivaljakko! Joten aseta kanisteri vierellesi, ota mukava asento sohvalla (Paskavaippa for Men XXXXXL:ien kanssa ei juuri pysty liikkumaan) ja nauti! Varaa myös älypuhelin lähellesi, koska joudut suurella todennäköisyydellä tilaamaan uuden sohvan sekä huoneiston otsonoinnin, jotta haju saadaan kitkettyä asunnosta.

Kaikki uutuudet tulossa MMT-marketteihin lähiaikoina, joten tarkkaile hyllyjäsi! Tarkkaile myös kassejasi. Pitkällä aikavälillä on syytä tarkkailla ihosolukon ja -karvoituksen muutoksia. MMT-ryhmä irtisanoutuu kaikesta vastuusta kaikkien Kolimaista-sarjan tuotteiden käytön ja käytön seurausten suhteen.

* Vaippojen imeytysaineena käytetyt sahanpurut voivat aiheuttaa joillekin ihottumaa, erityisesti olosuhteissa, joissa samaa vaippaa käytetään useampia päiviä.

Pehmeät lomapöhnät

Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.

Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.

Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.

Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.

Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

Gastroskooppinen elämysmatka

Jos jollekin sana ”gastro” tuo mieleen jotain syömiseen tai herkutteluun liittyvää, niin siitä ei ole nyt kysymys. Onhan toki olemassa kaikenlaisia gastronomisia nautintoja, mutta niiden sijaan minä sain osakseni gastrokooppisen nautinnon.

Harva ihminen on niin onnekas, että saa elämänsä aikana kokea sekä kolonoskopian (letku hanuriin ja tutkitaan suolistoa) että gastroskopian (letku kurkkuun ja tutkitaan mahaa). Minä kuulun nyt näiden valittujen joukkoon. Kalenteri tikitti 1.10.2015, kun astuin uuteen elämykseen. Gastroskopia osoittautui kokemukseksi, jota en voi suositella kenellekään normaalille ihmiselle. Se on toimenpiteenä nopea, mutta niin epämiellyttävä, että viisiminuuttinenkin alkaa tuntua pitkältä ajalta.

Ensimmäisenä sain puudutusainesuihkeen suuhuni. Se piti niellä heti. Hoitaja varoitti, että maistuu pahalta, eikä valehdellut yhtään. Aine oli järkyttävän makuista, väkevää ja hapanta. Taustalta nousi vinksahtanut banaanin sivumaku. Hoitaja totesikin, että tuotekehitys on mennyt jossain pieleen. Allekirjoitan sen koska vain, jos banaanin maun on tarkoitus lieventää pahaa makua.

Kun kurkku oli puudutettu, asetettiin suulleni muovinen rengas, vähän kuin isokokoinen mehupurkin suuaukko. Sillä hetkellä naksahti mieleen, että olen joutunut/päässyt osalliseksi jotain perverssiä seksileikkiä. Sitten alettiin lykkiä suuhun vähintään sentin paksuista mustaa letkua, jota kehotettiin nielemään. Siitä alkoi viiden minuutin pituinen sarjayökkäily, joka tuntui ikuisuudelta. Letku tuntui puudutusaineesta huolimatta kurkussa kamalalta. Sain ”hyviä” neuvoja, kuten ”hengitä rauhallisesti”, ”keskity hengittämiseen” ja ”vedä keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä hengitystä”, mutta mikään ei tuntunut estävän yhä tiheämmin toistuvaa oksennusrefleksiä. Vaikka olin varma, että kohta koko vatsan sisältö nousee ylös kaikkien ihailtavaksi, ihme kyllä niin ei käynyt. Liekö letku estänyt vai mikä, mutta laatta ei lähtenyt millään.

Kun letku vedettiin ulos, olin kuolannut reippaasti pään alustalle ja suussakin oli sylkeä vähintään puoli litraa. Puudutusaineen maku kummitteli edelleen. Kurkku tuli jälkeenpäin kipeäksi ilmeisesti letkun murjomisesta.

Mahalaukun tähystys eli gastroskopia on vastenmielinen toimenpide, joka ei onneksi kestä viittä minuuttia pitempään, joten terve aikuinen sinnittelee sen läpi ihan hyvin. Heti lystin jälkeen voi takki olla hetken tyhjä jatkuvasta yökkäilystä. Vertailun vuoksi voin todeta, että otan kuitenkin paljon mieluummin letkun perärööriin, vaikka se operaatio kestääkin huomattavasti kauemmin. Siitäkin huolimatta, että kolonoskopiassa voi tuntua silloin tällöin pieniä kipuja, kun taas gastroskopia on tavallaan kivuton operaatio. Ainoa mieleen tuleva seikka gastroskopian eduksi on, ettei siinä tarvitse nauttia tyhjennysjuomaa.

Kolonoskooppinen elämysmatka

Olihan se hieno reissu. Matkan valmistelut aloitin jo hyvissä ajoin. Useita päivä ennen kliimaksia piti tehdä pieniä viilauksia ruokavalioon, jotta matka onnistuisi. Puhtaus on puoli ruokaa, joten h-hetkeä edeltävänä iltana täytyi röörit tyhjentää ja putsata perusteellisesti. Tähän otin avuksi erinomaisen, vaikkakin hintavan (n. 30 euroa!) Moviprep-tyhjennysvalmisteen. Kahdesta jauhepussista sekoitettiin litran verran sitrukselle maistuvaa herkkujuomaa, joka tuli kipata kurkkuun parin tunnin kuluessa. Jännittävä juomatehtävä osoittautui yllättävän haasteelliseksi, koska aspartaamilla ja asesulfaami k:lla toteutettu ylenpalttinen äitelyys alkoi tökkiä vastaan jo parin lasillisen jälkeen. Kiskoin sisukkaasti lientä, mutta etominen ja pahoinvointi alkoi päästä niskan päälle. Tyhjennysjuoman tarkoitushan ei ole poistua suun vaan alaruumiissa sijaitsevan poistoaukon kautta. Tiukkaa teki, sillä oli melko lähellä, ettei homma olisi mennyt ryteikköön. Lopulta kiitos seisoi, kun peräosastosta alkoi iloisesti suihkuta suolensisällöt herkkujuoman vauhdittama. On se vain joka kerta mielenkiintoinen kokemus, kun tuntee pissaavansa takapuolen kautta.

Ensimmäinen etappi oli onnistunut, mutta juomahaaste oli toistettava heti seuravana aamuna. Jostain syystä drinksun nauttiminen oli helpompaa, ja toinen tyhjennysoperaatio oli vain sen varmistamista, että lopputulos oli ns. viimosen päälle puhdasta jälkeä. Jälkimmäisellä kerralla tuli ruiskittua pönttöön lähinnä kirkasta nestettä, sillä ruoansulatuskanavan asukit oli evakuoitu jo edellisenä iltana. Kuriositeettina voin mainita, että neste poistui välillä lähes paloruiskun paineella. On ihmeellistä, kuinka huikeisiin suorituksiin pieni mitätön suolisto voi taipua. Nyt oli alkuvalmistelut hoidettu, joten määränpää näkyi jo horisontissa.

Pikakelataan huipennukseen. Mustaa roikkaa tuupattiin sisään siitä reikelistä, joka kaikille heteromiehille pitäisi olla ”exit only”. No, joskus on tingittävä periaatteista, jos tilanne niin vaatii. Kameralla varustetun monitoimiletkun matka kohti käymättömiä korpimaita on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka välillä hieman kivuliasta. Kuinka moni voi kehua nähneensä suorana lähetyksenä telkkarista omaa paksu- ja ohutsuoltaan tai vaikkapa umpilisäkettään? Siinä saa vastinetta (vero)rahoilleen. Videokameran eteneminen pitkin kosteita suolistotunneleita oli kuin Indiana Jones -elokuvasta. Välillä napsaistiin sieltä täältä koepaloja ja otettiin valokuvia. Täytyyhän reissulta saada matkamuistoja ja onnistuneita otoksia. En ole varma, saanko fotot omaan käyttööni, jotta voisin esitellä niitä slideshowna ystäville ja sukulaisille. Mutta joka tapauksessa matka meni putkeen ja palauduin monta kaunista muistoa rikkaampana.