Tulee vähän haikua

Ähäkutti halpaan menitte, te rakkaat rikkaan mielikuvitukseni tuotetta olevat lukijani. En tarjoile säkeen säettä japanilaista runoutta (hyvä idea, ehkä joskus toiste), vaan pelkkää savua. Sitä itseään, savua. Palamisesta syntyvien palokaasujen ja erilaisten kiinteiden hiukkasten ja usein hienojakoisen nesteen muodostama seos eli savu. Kas juju piilee siinä, että isovanhempani kutsuivat savua usein nimityksellä haiku. Jos esimerkiksi kamiina ei sytyttäessä alkanut heti vetää, vaan savutti, saattoi isoäitini todeta: ”Tulee vähän haikua sisään.”

Merkillisen merkittävä ja syvään juurtunut tapa isovanhempieni mökillä Sysmän Nuoramoisissa oli ylläpitää rannassa ”hyttystulia”. Varsinkin isoisäni oli mieltynyt harrastukseen. Jutun juoni meni käytännössä niin, että pitkin kesää polteltiin pihan nuotiopaikalla pieniä tulia, johon lisäiltiin välillä kosteahkoja puita, jolloin haikua saatiin rantaan enemmän. Tarkoituksena oli savun avulla pitää hyttyset rannasta loitommalla. Kuinka nerokasta. No ei ollut.

Hyttystulien pitäminen ei tuottanut pääasiassa mitään hyötyä, koska haikua ei ollut riittävästi karkottamaan hyttysiä ylipäätään mistään. Ja onneksi asiain tila oli niin, koska jos haikua olisi ollut riittävästi, se olisi karkottanut rannasta hyttysten lisäksi ihmiset. Joskus valitettavasti päästiin hetkellisesti myös siihen ”ideaalitilaan”. Silloin ei auttanut muu kuin että oli häivyttävä haiusta hapekkaampaan ilmatilaan.

Kun isoisästäni aika jätti, vaalivat isoäitini ja isäni kunniakasta hyttystulien perinnettä. Vaimo kirosi hyttystulet alimpaan helvettiin. Ymmärsin hänen näkemystään. Paitsi että mainittu harrastetoiminta oli viime kädessä järjetöntä puuhaa, seurasi siitä harmittava lieveilmiö. Savun haju tarttuu tunnetusti herkästi vaatteisiin. Ja juuri tuo kismitti vaimoa eniten. Minun, hänen ja lasten vaatteet haisivat jatkuvasti niin voimakkaasti savulta, että olisi voinut kuvitella meidän olleen majoittuneena savustuspönttöön. Muut, kenties minäkin, olivat niin tottuneet hajuun, etteivät edes huomanneet sitä. Tai eivät välittäneet.

Hyttystulet olivat varmasti jokin ikiaikainen perinne, josta täytyi pitää kiinni, koska jos silloin joskus, niin sitten ikuisesti. Vähät siitä, että se oli hullun hommaa. Isoisäni kohdalla ymmärsin harrastuksen, koska hän oli vanha mies ja tulien pitäminen antoi hänelle tekemistä, eikä hänen tarvinnut olla niin paljon toimettomana tai takomassa loputtomiin yhtä ja samaa pasianssia mökin pöydän ääressä. Isoisäni ei enää juurikaan jaksanut osallistua kaikkeen työhön ja touhuun toisin kuin isoäitini, joka sattui olemaan 19 vuotta isoisääni nuorempi. Mutta se onkin sitten toinen tarina. Kunnes jälleen kohtaamme, palamisiin.

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Sikaha se Soilanter ol!

Seuraa varoitus, jota seuraa melko kaheli tositarina, jonka on tuotokseksi työstänyt melko kaheli kaveri ja jonka jotkut totisimmat tortut saattavat mieltää epäuskottavaksi. Toistan vielä Tapsa Rautalapsan sanoin: tämä tarina on tosi. Jaa, unohdinko mainita jotain, ai niin: tämä on muuten tositarina.

Päivänä eräänä piilotajunnan syntisistä sokkeloista palasi pinnalle happea haukkaamaan otsikossa luvattu murteinen toteamus, ja jos et lukenut otsikkoa, se oli tämä: ”Sikaha se Soilanter ol!”. Muistelin, että mainittu kansanviisaus (?) oli käynyt ulkoilemassa alitajunnan puolelta joskus aiemminkin, mutta vajonnut sitten takaisin unille. Olen varma, että sysmäläinen (nuoramoislainen) isoisäni on toistellut hölmöä hokemaa lapsuudessani ja on se varmaan lipsahtanut joskus isänikin suusta. Isoisältäni en voinut asiaa enää varmistaa, koska se edellyttää aikamatkailua, mutta isäni muisti Lautsiltan Taunon toistaneen lausumaa ja naureskelleen päälle. Tiedättehän, hullujen ja maalaisten huvit. Muistan itse lapsuudestani sellaiset henkilöt kuin Lautsiltan (Lautsillan?) Ossi ja Meeri, jotka olivat isoisäni ja -äitini sukupolvea. Taunoa en muista, oliko sitten veli vai vielä edellisen sukupolven edustaja. Lautsilta oli/on siis Sysmän Nuoramoisissa vaikuttanut sukunimi ja kenties myös tilan nimi.

Ilmiömäiseen raksutuskoneistooni nojaten muunsin suht koht nopeasti krpytisen krytpisen kyrpisen rypsisen vaikeaselkoisen ”Sikaha se Soilanter ol” -herjan selkokieliseen muotoon ”Sikahan se Soilander oli”. Minua kiinnosti tietää lausuman alkuperä ja nettihän on pullollaan kokoelmia vanhan kansan viisauksista. Joten Google laulamaan. Mutta tulos oli totaalista tyhjyyttä täynnä. Olin siis aluksi kokeillut alkuperäisessä kieliasussa, mutta seuraavaksi kokeilin selkokielellä: yksi tulos Wikipediasta otsikolla ”Olof Soilander” (tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen kaksi hakutulosta). Tartuin ainoaan oljenkorteen ja klik. Olof Soilander oli Sysmän kirkon kappalainen, joka hengitti vuosien 1690 ja 1739 välillä. Voin vilpittömästi todeta, että hämmästykseni oli aito. Yksi ainoa hakutulos ja osui suoraan kohteeseen.

Soilander oli luonnollisesti vaikutusvaltainen heppu tuohon aikaan ja pykälässä oli eri aikoina kolme säätyläisperheiden tytärtä. Näiden kanssa pelimies Soilander teki viisi tytärtä. Soilander oli kappalaisena isonvihan aikana 1710–1739 ja jossain välissä joutui lusimaan Hämeen linnaan epäiltynä uskottomuudesta venäläisiä kohtaan ja tuomittiin kuolemaankin, mutta onnistui karata venäläisen vahtisotilaan avustamana. Äijähän oli varsinainen elokuvasankari. Reissulta palattuaan hän oli lopulta taas turvallisesti Sysmän kirkon kappalainen kuolemaansa asti.

Oh hoh hoh, no nyt on. Minulla on teoria, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Olen ymmärtämättäni kantanut mukanani 1700-luvulta näihin päiviin sysmäläisten syvien kansan rivien suullista perintöä. Tuota sanontaa tai mikä lie ei löydy mistään. Mitä voi päätellä: ilmeisesti Sysmässä kansan keskuudessa Olof Soilander ei ollut kovin kovassa huudossa. Selvemmin ilmaistuna taisi olla aika mulkku mieheksi, jos väki tuollaisen herjan leipoi ja kantoi mukanaan läpi kolmen vuosisadan minulle asti. Tällainen tarina pyörittää sukat jaloista sellaisella vauhdilla, että ne kieppuvat pitkin kyliä vielä seuraavanakin päivänä.

Näin tällä kertaa. Mitäs tähän sanotte? Ketkä te, vai Te?

Isoisän partapeili

Ei ollut isoisällä olkihattua, mutta partapeili oli. Kun ajattelee asiaa näin jälkijättöisesti, eipä olkihattu olisi oikein sopinutkaan isoisän päähän. Olisi se näyttänyt melko hölmöltä. Toki riippuu vähän olkihatun muodosta. Papalla oli joitakin mainoslippiksiä, joita hän piti mielellään. Ne kaikki olivat moneen kertaan pestyjä, värinsä ja ryhtinsä menettäneitä. Aika järkyttävän näköisiä, mutta ei pappa muutenkaan mikään muotitietoinen ollut. Lippikset istuivat kuin tatti päässä kesäisin mökillä. Kirkolle lähdettäessä löytyi päähän vähän hienompi lätsä.

Ai niin partapeili. Isoisällä oli mökillä tapana ajaa partansa mökin keittiössä, jossa partapeili roikkui ikkunan kahvassa. Siinä hän peilaili pienestä pyöreästä peilistä ja raapi partaansa pois iäisyysvanhalla sähkökoneella, joka piti sirisevää ääntä leikatessaan kovaa sänkeä (sukuvika). Minäkin sain nuorempana miehenä lahjaksi modernin Philipsin kolmekiekkoisen akkukoneen, mutta käyttö jäi vähiin rajaajaa lukuun ottamatta. Tunne kasvoilla oli sen verran epämiellyttävä terien pyöriessä, että olen pysytellyt vakaumuksellisena höylän & partavaahdon kannattajana. Lopputuloskin on huomattavasti siistimpi.

Ai niin partapeili. Isoisä jätti maalliset murheet taakseen vuonna 2005, mutta partapeili nökötti ikkunan kahvassa senkin jälkeen muistaakseni jopa toistakymmentä vuotta. Kukaan ei siirtänyt sitä pois. Se oli jokseenkin aavemaista. Joskus katselin peilistä ja vilkuilin siitä taakseni, ettei taustalla olisi näkynyt pappaani. Ei näkynyt, joten se niistä kummituksista.

Kun viimein isoäitinikin päätti pallonpäällisen vaelluksensa, oli jätettävä hyvästit myös rakkaalle mökille ja rannalle. Samalla katkesi viimeinenkin kytkös suvun kotiseutuihin. Viimeisellä käynnillä otin mukaani joitakin esineitä, joita en halunnut jättää seuraaville omistajille. Partapeili ei ollut enää ikkunan kahvassa, vaan oli siirretty piirongin päällä olevaan puukiuluun. Siitä lähtien olen ajanut partani isoisäni partapeilin avustamana ja varjellut, etten vahingossakaan pudota sitä. Varmasti saisin jonkun kirouksen päälleni.

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.

Pehmeät lomapöhnät

Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.

Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.

Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.

Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.

Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.

Sahtimaiden sankaritarina

Jo kuulin päijäthämäläisen verenperinnön kutsuvan minua sakkaisen sameisten sahtisammioiden äärelle. Vastustamaton imelän maltainen tuoksu, joka kutsuu voimakkaalla persoonallaan nauttimaan niistä antimista, jotka kumpuavat ylhäisten honkien latvoista aina sammalten peittämiin mättäisiin.

Paljon olen nähnyt sahdin ympärillä tapahtuvan. Olen nähnyt aikuisten miesten kaatuilevan pensaisiin ja paskovan housuihinsa. Olen nähnyt naisten oksentelevan maat mannut. Olen nähnyt sahdilla kyllästetyn lavatanssireissun päätyvän painiotteluun kesäöisellä soratiellä. Olen nähnyt, mihin sahti parhaimmillaan ja pahimmillaan kykenee. Olen nähnyt sahtia rakastettavan ja vihattavan. Olen nähnyt sahtia otettavan ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä taitamattomille jalo juoma tekee tuhojaan. Korkeintaan nenätippua sellaisille sietäisi antaa. Olen nähnyt rakkaan isoäitini tuovan lapsenlapselleen mukissa ruskeaa kultaa, koska niin perintö siirtyy eteenpäin.

Verisiteet ovat katkenneet esi-isien maihin. Ne repäistiin tylysti poikki heinäkuussa 2016. Kouraan jää sahti, jota nuoremmat sukupolvet osaavat jos osaavat juoda, mutta panemisen lahja on kadonnut sahtikuurnan mukana historian iltahämärään. ”Yö kerran unhoa annoit”, kuten sukuseutujeni Sysmän suuri poika Olavi Virta aikoinaan tulkitsi. Olallekin unhoa antoi yötä paremmin alkoholi, joka vei kuninkaan ojan kautta mullan alle. Loppukaneetti silläkin uhalla, että joku oivaltaa aasinsillan kapeuden, näkymättömyyden ja jopa olemattomuuden.

Vaikkei läpi näekään, voi nähdä ihmeen paljon.

Dingoa soratiellä

"…kaikki tietää sun tuhkimotarinas nimeltään. Ennen taivas oli avoinna sinullekin, kunnes paha sormi tavoitti karkurin." Oli 6.8.2014 alkuiltapäivä ja aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta nostaen lämpötilan lähelle 30 astetta. Dingo pauhasi autoradiosta samalla kun lasetin menemään pitkin Kukkolanmäentietä niin että hiekka pöllysi. Eihän nopeutta ollut kuin jotain 60 kilometriä tunnissa, mutta rutikuivalla soratiellä siinäkin oli tarpeeksi. Muuten auto olisi lähtenyt tällaiselta tumpulalta lapasesta.

Kohta saavuinkin jo Onnen puodin kohdalle. Talo tönöttää tien varressa edelleen, mutta Onnen puotia ei siinä ole ollut enää aikoihin. Suurten ikkunoiden edessä on verhot, eikä pihassa näy koskaan ketään. Lähikauppa oli ollut historiaa jo pitkän aikaa, kun minulle selvisi, että puljussa ei ollut mitään onnekasta, vaan kauppiaana oli toiminut mies nimeltä Veikko Onne.

Vuonna 1984 Dingo julkaisi uuden sinkkunsa nimellä Levoton Tuhkimo. Olin tuolloin tappi, joka ei ollut kiinnostunut Dingosta eikä lasettanut autolla yhtään minnekään. Ehkä fillarilla serkkujen kanssa Käyrälahden lenkkiä, jos isä antoi luvan. Muusta ei tarvinnut huolehtia kuin siitä, että karkkia, limsaa, leluja ja sarjiksia oli tarpeeksi. Tuona elokuisena iltapäivänä Dingon soidessa taustalla minut valtasi hetkeksi metka olotila, jonka jätän kornien kliseiden välttämiseksi kuvailematta.

Monogram

K-market Olavintorin aulasta oli suora kulku seinässä olevan aukon kautta viereiseen Kipa-kirjakauppaan. Kipa oli pienelle lapselle sarjisten ja lelujen aarreaitta. Aina sinne oli päästävä ihmettelemään, mitä oli tarjolla. Joka kirkonkylän reissulla oli tarkistettava myös Sysmän Kemikali ja Paperin nallipyssyvalikoima. Lapselle ei ole väliä, vaikkei mitään uutta olisikaan edelliseen käyntiin verrattuna. Samassakin sälässä riittää pällisteltävää uudestaan ja uudestaan.

Eräällä kerralla Kipassa koottavien hyllyä katsoessani äkkäsin Monogram-merkin uuden kuvaston. Vuosi oli 1985. Se oli useita kymmeniä sivuja paksu A4-koon katalogi, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia kuvia koottavista. Oli vielä erikseen mentävä tiskille kysymään, onko kuvasto varmasti ilmainen ja saako sen ottaa. Tuota kuvastoa jaksoin selata lukemattomia kertoja. Sieltä löytyi upeita taisteluhävittäjiä ja komeita jenkkirautoja tyyliin Chevrolet Camaro IROC-Z. Kuvasto päätyi ajan saatossa lehtiroskiin ja toinen pienoismallivalmistaja Revell nielaisi Monogramin.

Koottavien vitsi on siinä, että laatikon kannessa on näyttävä piirretty tai maalattu kuva rakennettavan mallin esikuvasta. Ei siis kuvaa valmiista ja viimeistellystä pienoismallista. Upea kuva vetoaa pikkupoikiin ja vähän isompiinkin. Olihan minulla joitakin koottavia. Pikkuriikkisten osien liimailu sottaavalla pienoismalliliimalla ei niin kovin hauskaa ollut. Jotta koottavan olisi saanut näyttämään tyylikkäältä, olisi yksityiskohtiin tarvinnut lukuisia pikkupurkkeja erivärisiä maaleja. En muistaakseni saanut kuin yhden purkin per malli, joten lopputuloksen voi kuvitella. Veteen kastettavien pikku merkkien liimaaminen olikin jo aivan tolkuton homma. Valmiit kyhäelmät makasivat hyllyllä ja keräsivät pölyä. Ei niillä mitään kunnon leikkiä saanut aikaiseksi. Mutta kuvastoa kelpasi selailla kaverin kanssa ja kysellä ”minkä sä ottaisit tältä sivulta”.

Leipurin Lasikko in memoriam

Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeuden parhaimmat berliininmunkit. No en kaahaillut, vaan ajoin harkitsevasti noudattaen sallittuja tiekohtaisia nopeusrajoituksia. Maagisia munkkeja leipoo sysmäläinen pikkuleipomo nimeltään Leipurin Lasikko. Tätä jumalten herkkua olen nauttinut niin kauan kuin muistan, eikä parempaa ole löytynyt. Munkin ylivertaisuus piilee täytteessä, ei kliseisen pinkissä sokerikuorrutteessa. Täyte on vaniljavoikreemiä, jota on lapettu reilulla kädellä munkin väliin. Hintaan 1,70 euroa saa suut makiaksi ja kusetuksen makua ei ole pätkääkään. Kurvaan ensimmäisenä Leipurin Lasikon pihaan, etten vain jää ilman tuoreita kaloripommeja. Mutta kaloripommin sijasta saan eteeni toisenlaisen pommin. Kiinteistö on tyhjillään. Oven ikkunassa on lappu ”liike lopettanut”.

Kahvila-konditoria Leipurin Lasikko oli poistunut kaupparekisteristä 26.4.2013. Samaan syssyyn oli lätkäissyt lapun luukulle kylän legendaarinen juottola Napostella, joka oli osa samaa firmaa ja kiinteistöä. Sysmän kyläkuolema on näyttänyt jo pitkään vääjäämättömältä, mutta silti tuli kulman takaa pesismailasta. Sitä olettaa elämässään monet asiat vakioiksi, jotka jatkuvat ikuisuuteen. Se on harha, johon ihminen tuudittaa itsensä, koska päinvastaisen alituinen olettaminen on psyykkisesti melko rasittavaa. Elämä on ketju huonoja vaihtokauppoja. Nyt vaihdettiin ylivertainen berliininmunkki kauniin katkeraksi muistoksi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän munkinmässyttelyhetkistä.

Epälogi: Kaikki nämä vuodet olen ollut autuaan tietämätön siitä, mitä ”lasikko” tarkoittaa. Merkillistä, että kiinnostus leipomon nimeen sisältyvää harvinaisempaa sanaa kohtaan herää vasta nyt. Lasikko on se tyypillinen kaikissa leipomo-kahviloissa pönöttävä lasivitriinitiski, jossa pullat ja paakelsit ovat esillä.

Viimeiset mohikaanit

Tapahtuipa helteisenä heinäkuun lopun päivänä vuonna 2013 Sysmän S-marketin pihassa: Sisäänkäynnin luona jutteli kuusissakymmenissä oleva äijänkupelo, jossa huomio kiinnittyi peukutuksen arvoisiin poskipulareihin sekä naamavärkin helakkaan punoitukseen, joka ei ollut aiheutunut auringonpaisteesta. Kasvojen turpea rosoisuus alleviivasi tuttua tarinaa, jossa mies tuntee itse tuoppinsa jäljet, kuten Rautavaaran Tapsa aikoinaan luikautti. Myöhemmin kaupan sisällä ei tarvinnut lähestyä kovin monen metrin päähän ukosta, kun melkein vedet tirahtivat silmistä, muttei liikutuksesta. Sen verran tymäkästi oli annosteltu eau de Wanhan Wiinan miesten tuoksua. Kenenkään kaupassa olijan ei tarvinnut enempää vakuuttua siitä, että miehellä oli takanaan sellainen raja-arvoja rikkova ränni, jossa lempeämmät liemet oli jätetty suosiolla hyllylle. Mutta niin vain retku suoritti ostoksiaan muina miehinä, vaikka taakse jäi koko käytävän pituudelta karmea katku.

Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.

Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.

Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.