Perinnehukkumisen juhla

Juhannus, tuo kaupunkeja, Alkoja ja Prisman makkaraosastoja tyhjentelevä keskikesän juhla, on hukkumisen kulta-aikaa. Jussina hukkuminen on muodostunut samalla tavoin rakkaaksi ja olennaiseksi kansanperinteeksi kuin raketin ampuminen omaan silmään uudenvuodenaattona. Koska perinteet velvoittavat ja tsipa-dui kala ui, tulee hukkumiseen paneutua huolella hyvissä ajoin, ettei asian kanssa tule hoppu ja muodostu turhia suorituspaineita, ja seuraa juosten kustuja hätäisiä hukkumisia tai jopa häpeällisen epäonnistunut hukkuminen. Vanha sanontakin kuuluu, että kiireessä ei synny muuta kuin kusipäisiä (vesipäisiä?) hukkuneita. Puhumattakaan, että erehtyisi hukkumaan oman kusipäisyytensä ylitulvimiseen.

Jotta hukkuminen sujuisi tyylipuhtaasti ja oppikirjamaisesti, tarvitaan keskinkertaisen keskiluokkaisella tarkkuudella laadittu hukkumissuunnitelma. Tähän tarkoitukseen käy vaikka paperille rustattu luettelo, johon listataan hukkumiseen tarvittava välineistö, esivalmistelut, toteutuksen eri vaiheet ja toivottu lopputulema. Parhaimmassa tapauksessa muodostuu eheä huoliteltu kokonaisuus, josta on mukava ammentaa tulevien juhannusten hukkumisia silmällä pitäen.

Jotta urakka ei kävisi vasta-alkajille liian työlääksi, annettakoon seuraavassa joitakin vinkkejä onnistuneeseen hukkumiseen.

·        Yksi keskeisimpiä tekijöitä hukkumisessa on alkoholin vaikutus tapahtumaan. Väkijuoma saa ihmiset riehaantumaan mitä railakkaimpiin tempauksiin: uimaan saaren ympäri, tanssimaan ”bara bada bastua” soutuveneessä, haastamaan kaveri sukelluskilpailuun, tekemään surmanhyppyjä tuntemattomiin rantavesiin tai etsimään pohjasta viime talven pilkkijäillä reikään pudonnutta kairaa. Vaikka kaikki muu onkin ylettömän kallista Suomessa, on ryhdikkään kännin tempaiseminen onneksi vielä suhteellisen edullista.

·        Suomessa järviä ja jokia riittää ynnä pari merta siihen päälle, mutta siitä huolimatta kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä hukkumaan luonnonvesiin. Vaan merihätä ei ole tämän näköinen, sutkautti Estonian perämies laivan kannella aamuyön pikkutunneilla: perämetsien turvenuijajunttiväki on onnistunut hukkumaan kautta aikain saaveihin, tynnyreihin, ämpäreihin, kylpyammeisiin, suihkuihin, paljuihin, poreammeisiin, karvalakkiuima-allasvirityksiin ja jopa vesilätäköihin, kunhan promillet on säädetty oikeisiin lukemiin. Sopivien puitteiden järjestäminen vaatii vain ripauksen luovuutta ja aimo kourallisen humalatilaa ja luontaista tyhmyyttä.

·        Jos tekee mieli tyylitellä hukkumisessa, kirsikkana kakun päällä on hukkua tietenkin sepalus auki, olosuhteista riippumatta. Siinä tapauksessa on ymmärrettävästi hankittava housut tai shortsit tai muut lahkeelliset, joista saa sepaluksen auki. Varman päälle pelatessa voi rikkoa sepaluksen vetoketjun (tai repiä napit irti) jo ennakkoon, ettei tyyliseikka pääse unohtumaan jussina remeltäessä.

·        On myös poikkeava toteutustapa eli ns. kevytversio juhannuksena hukkumiseen, mikä ei välttämättä heti tule mieleen. Siihen ei tarvita vettä ollenkaan. Tyypillisimmillään ko. variaatiossa hukutaan perheen/sukulaisten/ystävien juhannuksenvietosta sopivaan aikaan illasta juhannusaattona siten, etteivät muut osallistujat havaitse katoamista kuin vasta siinä vaiheessa, kun henkilöä ei saada enää tavoitettua mitenkään. ”Hukkunut” ilmestyy lopulta juhannusviikonlopun jälkeisenä maanantaina kotiin, mikäli lukkoja ei ole ehditty vaihtaa ja/tai henkilökohtaista omaisuutta heitetty pihalle. Näin toteutettuna luovuus saa uusia ulottuvuuksia satuillessa kotiväelle, missä on viettänyt aikansa ollessaan useita päiviä hukkuneena.

Kannattaa myös kysellä vinkkejä sukulais- ja tuttavapiiristä, koska varmasti joukosta löytyy pitkän hukkumishistorian omaavia konkareita. Nämä veteraanihukkujat tuntevat kaikki kikat, joilla juhannusperinne hoidetaan maaliin kunnialla ja rakkaudesta lajiin. 

Edelliseen liittyen elinikäisen oppimisen periaate on hyvä pitää mielessä tulevaa kestohukkujan kehityskaarta tarkasteltaessa: mitä tuli opittua, mikä onnistui, mikä meni pieleen, mitä voisi jatkossa parantaa/kehittää. Riemukkaita hukkumishetkiä juhannuksen lämpöisessä sylissä! Ja muistakaa olla viisaasti siellä vesillä!

Jälkiviisautta tihkuva väliveteen hukkuminen: En ole mikään vitsinkertoja eikä mikään muukaan kuulu tapoihini muutenkaan, joten kerron, ts. kirjoitan, nyt aiheeseen liittyvän vitsin. Kolme kivaa kaverusta olivat jussina lähteneet jurrissa soutuvenheellä vesille. Aikansa toilailtuaan yksi heistä horjahti laidan yli ja joutui upoksiin. Kahdella muulla veneilijällä kesti hetken tajuta, mitä tapahtui, kunnes toinen heistä hyppäsi järveen pelastamaan toveriaan, joka oli kadonnut jo näkyvistä. Kesti lähemmäs kymmenen minuuttia, kun mies sukelsi useampaan kertaan syvälle etsiessään epätoivoissaan ystäväänsä. Lopulta hän nousi pintaan elottoman oloisen ruumiin kanssa ja miehet aloittivat hätäisesti elvyttämisen. Minuuttikaupalla paineltuaan rintaa ja antaen tekohengitystä toinen puuskahti kaverilleen:
”Hitto ei auta! Ei se hengitä!”
Johon kaveri:
”Öh, tota, enkä usko, että tulee auttamaankaan.”
”Miten niin?”
”Kato, tällä tyypillä on luistimet jalassa.”

Vabuvibinää

Vapunpäivä 2026. On varhainen aamupäivä ja istun koiran kanssa kotikunnan keskustan koulun edessä nurmikolla. Tiirailemme auringonpaisteessa ympärillemme, emmekä näe missään ainuttakaan liikkuvaa kaksi- tai nelijalkaista. Ei voi puhua yllätyksestä, koska ajankohta on otollinen kylän raitin autioisuudelle.

Olotila ja mieliala ovat jiirissä, ja varmasti karvaturrillakin, koska sen tyytyväisyys perustuu ihailtavan yksinkertaisiin asioihin. Kylvemme valossa ja lämpötila huitelee mukavissa lukemissa. Vapunaattoa tuli juhlistettua juhlistamatta sitä, eli en poksautellut kuoharia enkä nauttinut muussakaan muodossa prosenttivahvuuksilla määriteltäviä tuotteita. En ollut tuulella, joten miksi yrittää väkisin. Ei harmittanut. Heräsin ajoissa ja ajatus juoksi vuoristopuron kirkkaana.

Vapunaatto 1998. Vuorokausi rullaa keskipäivän tienoilla. Olostelu on melko rapeaa ja ajatuksen virrassa on sankkaa sameutta edellisestä yöstä, mutta uusi nousuhumala on jo selvästi alkanut. Fiilistelen pikku kuplassani, vaikka opiskelutoverinikin ovat paikalla. He sössöttävät keskenään jotain, mutta vähät minä heistä. Minulla on omaa hauskaa. Fyysinen sijaintini on ylioppilaskunnan omistaman ”kerhotalon” kellarikerros ja käynnissä on pääainekerhomme vapun pohjienottotilaisuus. Eikä paikalla ole ketään muita kuin järjestävät tahot. Kuka saakelin hullu raahautuisi paikalle tuohon kelloaikaan vapunaattona? Ainakin minä.

Olen ottanut kellarin biletilan stereot hallintaani. Siinä suurin syy mukaviin vibinöihin. Olen siirtynyt (taas) omaan todellisuuteeni. Luukutan musaa hysteerisellä volyymilla, enkä kuule kavereideni hölinöistä mitään. Levylautaselle olen tökännyt Hittibuumi 11 -kokoelma-cd:n, jonka 18 raidan tarjonnasta olen valikoinut peräti kaksi siivua, joita tykitän repeatilla. Kaverit eivät kuitenkaan vaikuta häiriintyvän rankasta aivopesusta, vaan keskittyvät omiin sutinoihinsa. Mahtavatko edes tajuta, että tilassa soi musiikki ihan helvetillisellä voimakkuudella.

Toistan kahta biisiä siksi, koska en miellä muita soittamisen arvoisiksi. Ysärillä sillisalaattikokoelma-cd:t olivat huikean suosittu julkaisumuoto ja niitä tuutattiin tiheästi ulos kaikilla mahdollisilla teemaotsikoilla, kuten mainittu ”Hittibuumi”-sarjan 11. osa. Kahden kappaleen soittolistallani pyörii kehää Ouroboroksen lailla Rolling Stonesin ”Anybody Seen My Baby?” sekä Total Touchin ”Somebody Else’s Lover”. Molemmat olivat tuolloin tuoreita biisejä ja juuri siihen kokoelmalevyt perustuivat: uusien mainstream-listahittien houkuttelevuuteen. Nuoriso osti suut vaahdossa kokoelmia, koska kaikkihan haluavat aina kuunnella juuri niitä biisejä, joita kaikki kuuntelevat.

Olin tallustellut aurinkoisessa kevätsäässä pohjienottotilaisuuteemme suoraan YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) terveysasemalta. Ehei, se ei toiminut yösijanani. Edellisen yön känniseikkailujen seurauksena olin päätynyt erään saman opinahjon opiskelijatytön kämpille. Siinä sitten aamutuimaan lievästi sekavassa mielentilassa tuli jaettua palveluksia puolin ja toisin. Koska itsellä ei sattunut spärdäreitä mukaan eikä seuralainen nauttinut e-pillereitä, oli pelitilanne jokseenkin epäselvä. Päädyimme ratkaisuun, että on pelattava varman päälle ja haettava YTHS:ltä katumuspilleri. Tytön asunnolta ei ollut pitkä matka sinne, mutta tunnelma oli, sanottaisiinko alleviivaten kiusaantunut. Koitin osoittaa olevani edes jonkin asteinen herrasmies ja saatoin daamin terveysasemalle asti. Siinä vaiheessa, kun odotimme päivystyksen jonossa, katsoin parhaaksi liueta paikalta, toki ensin kysyttyäni kohteliaasti luvan tytöltä. Luullakseni oli hänellekin helpotus.

Musiikki pauhaa niin, että pää helkkää. Nautiskelen omalaatuisesta hyggeilystäni bilekellarin baaritiskin takana sterkkojen edessä. Mielenmaisemani säätila alkaa juoma juomalta osoittaa auvoisan sumuisuuden merkkejä, joten kohta taas mennään opiskeluhaalarit lepattaen. Edellisen yön sekoilut katoavat uuteen usvaan. Tuitui ja töttöröö. Ja niin, istun pikkukunnan koulun edessä nurmikolla rapsuttamassa koiraa. On suorastaan häiriintyneen hiljaista. Kuonolainen on onnessaan osakseen suodusta jakamattomasta huomiosta, mitä nyt välillä täytyy tähystellä ja hajustella mahdollisia uhkia horisontissa. Mihinkäs minä jäinkään? Pitäisi varmaan lähteä liikkeelle johonkin suuntaan.

Jälkilaserkiekkoilut: Ostin tuolloin alelaarista Hittibuumi 11:n myös omaan levyhyllyyni. Siellä se on jossain kaapin perällä tänäkin päivänä. Voi minua tunteellista hölmöä. Musiikki on sydämenasia. Enkä ole soittanut sitä vähintään 20 vuoteen. Voi minua… minua.

Viisi hienohelmaa lainehilla

Jatkoa sieltä, täältä tai tuolta.

Sokrates: Kautta Zeuksen zeppeliinin, mikä tuo ukkonen on, joka jylisee päässäni. Jaaha, ihan näyttäisi siltä, että sandaalit osoittavat kohti kattoa, eli se tavallinen tarina taas. Uskallanko udella, mikä maa ja mikä valuutta nyt on vuorossa.
Platon: Tässä olotilassa jättäisin kyselytunnin mahdollisimman lyhyeksi, vanha karvahanuri.
Sokru: Ainakin tunnistan opetuslapseni kädenlämpöisen vittuilun.
Platon: Muistan aina lämmöllä sinua, mölinämaisteri, vaikka oletkin ihan helvetin rasittava paarma.
Mä: Kylläpä ne suut taas napsuu, kun käden ulottuvilla ei ole juomaa.
Sokru: Kohta napsuu myös rystyset, kunhan saan Platonistin näkökenttääni.
Mä: Noh noh, ei tässä mitään myllyjä viritellä. Mutta mistä hitosta Platon ilmestyi tänne? Ja mikä edes on tämä mesta, jota kutsuin just nimellä ”tänne”? Missä ovat kapteeni Morgan ja eversti Sandels?
Platon: Sitten alkoikin toiselta suunnalta kyselytunti. Tähän väliin mainitsen, että nyt riehuu aikamoiset pidot mahassa, joten pian olisi syytä ilmestyä huussi horisonttiin.
Kapteeni Morgan: Mikä mökä nyt taas! Eikö täällä saa kuolleet levätä rauhassa? Kohta alkaa sapeli niittää mainetta ja kunniaa!
Mä: Diplomatia onkin ollut aina yliarvostettua.
Sokru: Ei tässä muuta kuin Platon halusi kohteliaasti vihjaista, että kohta saamme todistaa näyttäviä paskaskraiduja toogassa.
Morgan: No sitten tajuan. Tosimiehillä on aina vähän paskaa housuissa.
Platon: Ei ole edelleenkään housuja.
Mä: Taidat olla Aku Ankalle sukua.
Morgan: Kuka se on? Kuuluuko mate tähän ryyppyremmiin?
Mä: Ei tällä kertaa. Nostan uudelleen kysymyksen esiin: Missä hoodeilla me notkutaan?
Morgan: Näyttää purjeveneen kajuutalta. Tämähän kääntyy vahvasti posin puolelle, jos olemme päässeet jo merille. Voin jo tuntea suolaiset pärskeet ahavoituneilla kasvoillani. Mutta ensin haluan tuntea rommin elävöittävät pärskeet nielussani. No mutta, olen sammunut pullo kädessä. Voi tätä ilon ja onnen päivää!
Eversti Sandels: Vad fan? Heivatkaa purjeet, polttakaa ja jättäkää laiva, everstit ja väkijuomat ensin pelastusveneisiin!
Morgan: Tervehdys taas, Santtu, ja tervetuloa elävien kirjoihin. Sinulla on hyvät unenlahjat. Navigoipa meidät selville vesille täältä, missä olemmekaan. Etkös sinäkin joku merikapteeni ole.
Sandels: Vad i helvete igen? Näytänkö minä merikapteenilta?
Morgan: Ta det lugnt, svedukeikari käkkäräpää. Ihan läpällä heitin.
Sandels: Sitä paitsi tämän tason kadotuksen kantahenkilöstöä ei saa kukaan navigoitua selville vesille. Ystäväiseni, tämän tuomittujen laivan pohja on pysyvästi kiinni rantakivikossa.
Sokru: Kivistä puheen ollen, kassejani kutittaa mielenkiintoisesti.
Mä: Taasko alat heittää legendaa kulkusistasi?
Sokru: Keksitkö parempaa aihetta?
Mä: Totta puhuen en. En keksi mitään aihetta.
Sokru: Sitten voin tarinoida vapaasti perintökalleuksistani.
Platon: Hei tuolla on vessan ovi! Minua ette näekään ainakaan tuntiin. Pelastuin Sokrun kuuluisalta kassimonologilta.
Sandels: Oj joj, tämä aamu alkaakin hyvin…
Mä: Nyt on isoi juttui tulos.
Sokru: Korvat höröllä, niin opitte jotain. Sillä nämä Pallis Athenen, joka muuten oli myös käsitöiden jumalatar, pojat ovat kokeneet paljon sellaista, mistä te pikku kerubit ette osaa uneksiakaan. Oliko se sittenkin Pallas Athene? Tuppaa jumaluudet unohtumaan näin jumalattomassa menossa. Vaikkakin nyt kaksoseni tuntuvat kahdelta painekattilalta. Muistan, kun eräänkin kerran tooga oli hukassa Akropoliksella…
Konstaapeli Meri Poliisi: Heippa pojat, mitäs täällä tapahtuu?
Morgan: Rouva siirtomaavallan edustaja, keskustelemme palleista.
Konstaapeli Meri Poliisi: Sepä kiehtovaa. Kuulkaapa hetki tätä juttua, joka on silkkaa jännää täynnä: Olette murtautuneet laiturissa olleeseen purjeveneeseen ja näystä ja hajusta päätellen ilmeisesti sammuneet tänne. Ja nähtävästi putsanneet veneen viinakaapin. Lähdetäänpä laitokselle selvittelemään vähän asiaa. Limusiini odottaa jo pihalla.
Mä: Pitäisiköhän vihjaista Platonille?
Sokru: Antaa sen jäädä istunnolle. Se vaan puhuisi meidät pahempaan liemeen.
Morgan: Kuulitteko kohtalotoverini, limusiini! Eikös se tarkoita sellaisia ylhäisön hevosvaunuja? Kai teillä on siellä rommitarjoilu?

Tox-kuuri

Havahduimme ja hairahduimme MMT-toimituksessa, että eläimelliset tapamme nauttia elämästä eivät alkuunkaan tue pitkää elinajan odotetta. Huoltomiehemme Tsäbä tosin totesi filosofisesti, tai filateliaalisesti, tai jotain, että onko eliniän venyttäminen ylipäänsä missään määrin varteenotettava tavoite. Mene ja ole tietämättä. Yhtään mitään mistään milloinkaan. Laiskanpulskeaan länsimäiseen hapatukseen tuudittautuminen on kuin jäisi lillumaan lämpöiseen vuohenmaitoon samalla, kun kreikkalaiset neitsyet hierovat varpaitamme kookosrasvalla ja suuhumme pudotellaan ruokosokerilla kuorrutettuja sardiineja.

Mutta MMT, tuo sananvapauden uljain soihdunkantaja, joka alati leikkii tulella, kun kerran joku hölmö antoi soihdun käteen, on suht suoran selkärangan omaavana yhteen hitsautuneena selkärankaisena yhteisönä toista maata. Mitä maata tai mitä valuuttaa, kai se joskus selviää, mutta ainakin pelikorteissa on valittavissa maiksi neljä eri vaihtoehtoa. Muista maista emme tiedä. Olimme kuulleet mystisistä detox-kuureista (detoksifikaatio?), joissa kehosta poistetaan haitalliset ”myrkyt”. Toimituksen kokouksessa todettiin yhteistuumin, että myrkkyjen syöminen on tosi huono idea, eikä toisaalta kukaan halunnut tunnustaa yrittäneensä myrkyttää itseään. Eihän MMT työpaikkana ole ainakaan toistaiseksi niin piinallinen, että sieltä kannattaisi yrittää päästä pois myrkyttämällä itsensä.

Koska emme päässeet yhteisymmärrykseen detoksifikaation toteutustavoista, päätimme helpottaa lähtöasetelmaa ja nippasimme etuliitteen ”de” pois agendastamme. Joku fiksumpi yksilö osasi sanoa, että poistettu sana tarkoittaisi ruotsin kielessä ”he”, joten se varmensi päätöstä, koska olimme vielä enemmän ymmällämme käsitteen sisällöstä.

Rationaalisen ratkaisun myötä pääsimme tilanteeseen, joka tyydytti koko toimitusta. Tox-toksifikaatiokuurin toteuttaminen kirvoitti suorastaan hurraahuutoja joillakin. Vanhastaan tiesimme, että MMT:ssä on vallinnut aina tervehenkinen toksisen maskuliinisuuden kulttuuri, joka tarkoittaa käytännössä, että mies uskaltaa tunnustaa olevansa testosteronia tuottava mies ja vieläpä julkituomaan miehisyyttään eri muodoissa, kuten tekemällä tyhmänrohkeita ja hengenvaarallisia tempauksia, kuolaamalla vastakkaista sukupuolta, uhoamalla juovansa tynnyrillisen viinaa ja esittelemällä sukuelimiään julkisilla paikoilla. Lähtökohdat olivat siis lupaavat.

Mutta toksista maskuliinisuutta ei ollut tarpeen lisätä. Muut toksisuuden muodot kiinnostivat meitä nyt enemmän. Siispä tuumasta toiseen tuumaan, eli päähän pälkähtäneestä ajatuksesta mitattuun 2,54 senttimetriin. Viikon toksifikaatiokuurin jälkeen olimme tilanteessa, että kuuri oli pakko keskeyttää toistaiseksi, jotta joku meistä pystyisi vielä jonain päivänä tekemään töitä. Tai edes hengittäisi vielä seuraavalla viikolla.

Mitä tapahtui? Seitsemän päivän aikana yksikään toimituskunnasta ei muista ymmärtäneensä, kuka tai mikä viime kädessä edes oli. Niinä tiedostetun tietoisuuden hetkinä, jotka ilmenivät satunnaisina kirkastumisen välähdyksinä sakeassa hernerokkasumussa, joku älysi tilata kiinteää ravintoa, joka koostui pizza- ja hampurilaismätöstä. Tilaaja ymmärsi onneksi pyytää jättämään kaikki vihreää muistuttava pois mätön seasta.

Kun lopulta saimme kasattua itsemme yhteiseen kokoukseen, oli yhteenvedon paikka. Jami ehti kokoukseen juuri sopivasti tiputuksesta ja Elli ryömi paikalle käytyään kolmesti vatsahuuhtelussa viikon aikana. Väistämätön summaus viikosta oli, että toksifikaatiokuuri oli suuri menestys ja tulee mitä pikimmiten toteuttaa uudestaan. Ja taas kuultiin hurraahuutoja. Joku taisi tokaista, että pitäisikö ihmisen oppia virheistään. Kaikki räjähtivät nauramaan. Mitä virheitä muka?

Jälkilänkytys: Toki ihminen virheistään jotain oppii: toistamaan niitä.

Äideistä parhaimman... ei se ihan noin mennyt

Varoituksen sana, ja useampikin: Seuraa tylyä tekstiä huonosta äidistä. Herkkisten kannattaa siirtyä toiselle kanavalle. Suojeleva ja rakastava äitihahmo, joka toteuttaa täysin rinnoin luontaista hoivaviettiään jälkeläistensä parhaaksi, oli minulle se kolikon kääntöpuoli, jota en koskaan nähnyt. Kaikeksi onneksi omille lapsilleni kävi toisin. Omassa lapsuudessani osakseni tuli ”ongelmallinen äitisuhde”, joka saisi Freudin hieromaan käsiään.

Äitini työskenteli ruotsinlaivalla hyttisiivoojana tahi hyttiemäntänä, jos kauniimmin halutaan ilmaista. Olen ymmärtänyt, että vielä 1980-luvulla ammatissa tienattiin kohtuuhyvin suhteessa sen ajan elinkustannuksiin, mutta oli työkin rankkaa. Työtahti oli viikko laivalla ja viikko vapaalla. Työt saattoivat alkaa esim. klo 3 aamuyöllä, joten duuni oli fyysisesti ja henkisesti kuluttavaa. Äidilläni oli ankara työmoraali. Hän työskenteli armottomalla asenteella ja sen sai tuntea nahoissaan työtoveritkin, jos he laistivat jollain tavoin velvoitteistaan.

Mutta kun hän tuli laivalta vapaalle, oli piru irti. Muistan olleen säännönmukaista, että tultuaan torstai-iltana kotiin viikon työvuorostaan äitini vaihtoi vaatteet, laittoi meikit ja hajuvedet, ja lähti ulko-ovesta. Seuraavaksi saatoin nähdä hänet seuraavan viikon alussa, kun hän ilmestyi jostain kotiin järkyttävän näköisenä sekä vanhalle viinalle, tupakalle ja ties mille haisevana. Välillä kaula imeskeltynä fritsuille. Sitten hän oli ”ilonamme” muutaman päivän kotona ennen seuraavan työrupeaman alkua.

Jo hyvin nuorena ymmärsin, että oli huomattavasti parempi, että äitini ei olisi kotona kuin että olisi. Hän oli hyvin laiha, koska hänen pääasiallinen ruokavalionsa oli alkoholin lisäksi kahvi ja tupakka. Marlboro-kartonkeja oli vinot pinot vaatehuoneen hyllyllä ja Mallu paloi surutta sisällä. Lapsen keuhkot kiittivät passiivisesta tupakoinnista. Hän oli kuulemma aloittanut tupakoinnin jo 15-vuotiaana, kun muutti kovaa kuria pitäneiden vanhempien ikeen alta Turkuun opiskelemaan. Toki 80-luvulla poltettiin joka paikassa sisällä ja tuhkakuppi oli yleinen näky pöydillä, minne ikinä menikin.

Erityisen antoisaa oli, että äiti vihasi ja halveksi avoimesti isääni, vaikkei siihen ollut edes järkevää syytä, ja käyttäytyi röyhkeästi ja julkeasti häntä kohtaan. Hän haistatteli milloin mistäkin, vittuili, ivasi, pilkkasi, vähätteli ja yleisesti voisi sanoa, että hänen käytöksensä oli sadistista, puhdasta henkistä väkivaltaa. Aviohelvetin malliesimerkki. Joulut muuttuivat välillä tunnelmaltaan ikäviksi, kun äitini humaltui ja pään aukominen isälleni sai aggressiivisempia sävyjä. Jollain kumman tavalla isäni pystyi nielemään tuon kaiken ryhtymättä harkitsemattomiin tekoihin. Jälkeenpäin ajatellen monessa muussa perheessä moinen asetelma olisi voinut saada traagisen lopputuleman.

Lapsuuteni vietin pääasiassa isäni kanssa. Kun isälläni alkoi kesäloma, lähdimme käytännössä aina 4–5 viikoksi mökille hänen kotiseudulleen Sysmään. Siellä oli kiva olla ja hänenkin mielensä ja hermonsa saivat ansaittua lepoa. Äidilleni sopi mainiosti, että olimme viikkokausia poissa maisemista. Häntä ei Sysmässä näkynyt. Äiti lomaili pari kertaa vuodessa etelän lomakohteissa, minne hän lähti luonnollisesti yksin. Kun palasimme isän kanssa lomalta kotiin, saattoi vastassa olla mitä tahansa yllätyksiä. Kerran olohuoneen lasikantinen sohvapöytä oli tuhannen pirstaleina pitkin olkkarin lattiaa. Eräs toinen kerta pyykinpesukone oli hajotettu ja kylpyhuoneen seinästä seinään kiinnitetyt pyykkinarut oli revitty alas kiinnikkeineen. Yhdeltä lomalta palattuamme asunnossa oli vieras mies, joka keräili kamppeitaan ja poistui vähin äänin isän ja minun tuijottaessa häntä eteisessä. Äitini ei koskaan ollut pahoillaan mistään tai osoittanut minkäänlaista katumusta. Ne hän korvasi vielä törkeämmällä käytöksellä.

Paitsi että äitikulta ryyppäsi ilmeisen rankasti vapaillaan ja lomillaan, hän söi myös unilääkkeitä, koska työ oli tuhonnut hänen unirytminsä totaalisesti. Hän meni usein kotona jo noin klo 19 sänkyyn makaamaan, luki kioskiromantiikkaa ja söi suklaata. Kaiken kaikkiaan tuo ihminen poltti kynttiläänsä molemmista päistä eikä välittänyt kenestäkään muusta kuin itsestään. Voisi olettaa, että äidilläni oli narsistinen persoonallisuushäiriö, joka selittäisi julman piittaamattoman ja tunteettoman käyttäytymisen. Voi vain arvailla, oliko hänen psyykensä kenties vaurioitunut ankaran kotikasvatuksen seurauksena vai oliko kyseessä perinnöllinen valuvika aivoissa vai molemmat. Mutta se on spekulaatiota.

Joskus päälle kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minulla oli kausia, jolloin tunsin syvää vihaa ja kaunaa tuota äidin irvikuvaa kohtaan ja harkitsin laittavani välit lopullisesti poikki, mutta en koskaan tehnyt sitä. Mitään lämpimiä ajatuksia saati välejä en pystynyt ikinä kehittämään äitiini, mutta pidin sitä riittävänä suorituksena, että siedin häntä ja pystyin käyttäytymään suht normaalisti tavatessani häntä. Hänelle taas oli ominaista lässyttää välillä ylikorostuneen makeilevasti minulle ja myöhemmin lapsenlapsilleen, ts. räikeän epäaidosti, kuten tekee ihminen, joka yrittää teeskennellä välittävänsä ja olevansa kiinnostunut kanssaihmisistään.

Myöhemmällä iällä hänellä oli runsaasti mielenterveys- sekä muita terveysongelmia eli laskut erääntyivät maksettaviksi hänen rankoista elämäntavoistaan. Suurin lasku odotti kuitenkin vielä tuloaan. Joitakin kuukausia ennen 70:ttä ikävuottaan äidiltäni löytyi laajalle levinnyt keuhkosyöpä, eikä mitään ollut tehtävissä. Olivat hänen keuhkonsa aikaa lujaa tekoa, kun kestivät 55 vuoden katkeamattoman tupakoinnin. Viimeiset ajat hän vietti saattohoidossa. Hain hänelle röökiä lähikaupasta, eikä hänellä käsien tärinästä johtuen tahtonut pysyä tupakka sormissa, saati että olisi pystynyt sytyttämään sitä. Koin jotenkin ironisena, että sain toimia hänen tupakansytyttimenään viimeisinä aikoina.

Huhtikuussa 2019 äitini täytti 70 vuotta. Yhtenä hänen viimeisistä päivistään, kun olin vierailemassa saattokodissa, hän totesi: ”En tainnut olla kovin hyvä äiti.” Se oli yllättävä tunnustus, jota en muistanut kuulleeni hänen suustaan. Taisin vastata, että sitä on aika turha tässä vaiheessa alkaa miettiä. Sitten hän pyysi anteeksiantoa minulta. Annoin anteeksi, koska mikäpä minä olin tuomitsemaan tuota onnetonta ihmisrauniota, jos se soi hänen sielulleen rauhan. Kaikkihan me olemme heikkoja ja puutteellisia tavalla tai toisella, eikä hänen väärintekonsa kohdistuneet kuin erinäisiin lähimmäisiin. Tekojen vakavuus on hyvinkin suhteellista. Vaikka hän loukkasi julmasti läheisiään eikä osannut katua, tapahtuu kaikkialla paljon pahempiakin asioita.

Toukokuun lopussa sain eräänä iltana puhelun saattokodista. Hoitaja sanoi, että nyt kannattaisi lähteä tulemaan, jos haluan nähdä vielä äitini elossa. Lähdin, mutta en ehtinyt. Hän oli käynyt polttamassa tupakkahuoneessa, mennyt vuoteeseensa ja kuollut pois. Juttelin aulassa jonkin aikaa hoitajan kanssa, kun kuulin, että hän oli jo kuollut. Pohdin, käynkö katsomassa ruumista vai en. Lopulta päätin, että kai se täytyy tehdä. Menin huoneeseen yksin, katsoin vuoteessa makaavaa lahoavaa olentoa, joka kerran oli ollut äitini ja sanoin ääneen: ”Toivottavasti oli sen arvoista”. Sitten poistuin huoneesta. Kyyneltäkään en vuodattanut.

Valo on

Näen valon

sillä näen sinut

minä tunnen

valon sisälläni

auringonkeltaisen taivaan

enhän minä pystynyt

vilisevinä aikoina

juoksevina vuosina

elämään aurinkoa

joka taivaalla tanssii

ja säkenöi

haluaa puhua minulle

vihdoin näen sen

näissä kämmenieni juovissa

pitää tapahtua ennen kuin

kirjoitan tarinan loppuun

yhdessä henkäyksessä

yhdessä huokauksessa

toivon olevani yhtä

tämän yhden elämäni

ja sinun elämäsi kanssa

koska tässä ovat

viimeiset siveltimen vedot

haluan tuntea

haluan rakastaa

haluan kaiken sinussa

kaikki on olemassa

tässä todellisuudessa

tässä kokemassamme kaikkeudessa

en peräänny enää

mistään säkeistä

mistään sanoista

mistään teoista

otamme omaksemme

mikä meille on suotu

ne kaikki valot loistavat meille

vaikkemme näkisi niitä

kaikessa on valo

se pitää löytää

Pahemman luokan jälkitakeltelut: Tämä ”hengenluomus” olkoon varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kiskoo keittoa lauantai-iltana ja erehtyy kuvittelemaan, että on saavuttanut luovan tilan. Vaikkei mitään tällaista minun pitänyt alun perin edes kirjoittaa, jossain mielenhäiriössä keksin olevani oman elämäni Tommy Tabermann (RIP, olit mainio veikko). Kaiken päälle enempää punnitsematta, niissä liemissä en toki ihmettele, painoin ”julkaise”, koska olinhan juuri rustannut mestariteoksen. Oikeammin mestausteoksen, koska siitä suorituksesta ansaitsee tulla mestatuksi. Seuraavana päivänä oli vuoro pelastaa, mitä pelastettavissa on. Koska perusperiaatteeni on, etten deletoi kokonaan mitään, minkä olen julkaissut, täytyi pökellystä muokata, jotta sitä kestäisi edes katsoa jostain kulmasta päivänvalossa. Joten lukemattomien muokkausten, sanojen ja rivien poistamisten jälkeen lopputulos on yllä. Onnekkaita olette te, jotka ette nähneet alkuperäistä. Tämä on klassinen esimerkki, miten yritetään tehdä paskapökäleestä konvehti lisäämällä sen ympärille kiiltävä kääre.