Säilykepurkkien infernaalinen invaasio

Jokainen tietää sukulaistensa tai tuttujensa joukosta vähintään yhden ihmisen, jolla on tapana tuoda vierailullaan jotain itse tehtyä. Artesaanityössä ja sen hedelmissä ei ole mitään moitittavaa, mutta ongelmaksi saattaa muodostua, ettei mainituilla omien kätten hedelmillä ole viime kädessä mitään käyttöä vastaanottajalle. Suurin murheenkryyni kotitaloudessamme on ollut vuosien, totta puhuen vuosikymmenten, saatossa tuodut säilykkeet.

Itse tehtyjen hillojen, mehujen sekä muiden sörsseleiden tuominen on hyväntahtoinen ele, mikä on suuresti arvostettava asia. Tietenkin lahjan tuojan täytyy olla jollain tasolla ylpeä aikaansaannoksestaan, jotta hän on katsonut tekeleen tuomisen arvoiseksi. Voisihan sitä toki salaa inhoamalleen ihmiselle viedä tuliaisena pohjaan palanutta mansikka-maa-artisokka-punajuuripikkelssiä ja pyytää henkilöä heti maistamaan tuota herkkujen herkkua, jonka on loihtinut juuri hänelle.

Säilykkeiden kertyminen nurkkiin on ollut pitkään todellinen maanvaiva. Kukaan ei ole löytänyt käyttöä niille, eikä kukaan ole tohtinut tai viitsinyt heittää niitä menemään. Tai sitten niiden olemassaolo on vain unohdettu. Purkkeja on jopa kuljetettu mukana muutosta toiseen. Kunnes toissa viikolla reipas tyttäreni otti aloitteen käsiinsä. Inspiroituneena hyppäsin kelkkaan heti mukaan. Purkkien pikku perkeleet olivat rieponeet ja vaivanneet minuakin viimeiset 15 vuotta. Mutta nyt koittaisi se suuri päivä.

Kaikki lähti tytön innosta siivota jääkaappi. Vastassa jääkaapissa oli luonnollisesti myös massiivinen purkkien ja purnukoiden koalitio. Ynnä muutama pullo. Aloimme koota vuosien patinoimia säilykkeitä keittiön tasolle. Osa purkeista löytyi kodinhoitohuoneen perältä hyllyiltä, minne niitä oli tungettu, kun jääkaappiin oli juhlien takia tarvittu tilaa. Lisää löytyi pienemmästä kakkosjääkaapista. Kolusimme joka ainoan sopen ja nurkan talosta piileskelevien hillopurkkien varalta.

Mitä oli menulla tarjolla? Puolukka-aroniamehua, kotitekoista metsämansikkalikööriä, sokeriliemeen säilöttyjä päärynänpaloja, epäilyttävän tummaksi käynyttä puolukkahilloa, mustikkahilloa, omenahilloa, pihlajanmarjahyytelöä ja hullu määrä luumuhilloa, joiden luumut olivat oletettavasti lähtöisin vaimon siskon turhan tuotteliaasta puusta. Kaikkien alkuperästä (maasta vai maan ulkopuolelta), koostumuksesta tai vuosikerrasta ei ollut tietoa, mutta esimerkiksi pihlajanmarjahyytelörasioiden muistan kulkeneen muuttokuormien mukana vähintään vuodesta 2010 lähtien. Pihlajanmarjatökötti näytti kylläkin sellaiselta, että se selviäisi jopa ydinlaskeumasta syömäkelpoisena. Mutta roskis kutsui sitäkin.

Tyhjennettyäni tolkuttomat määrät hilloa ynnä muuta mössöä roskikseen kasassa oli yli kolmekymmentä purkkia, rasiaa ja pulloa vietäväksi kierrätykseen. Avatessani jääkaapin kohtasin häikäisevän utopistisen näyn. Jääkaappi näytti puhtaalta ja tyhjältä. Niin tyhjältä se ei ollut näyttänyt koskaan, ainakaan niin pitkälle, kuin minun muistini kantaa.

Kuvittelin, että säilyketaistelu oli vihdoin käyty loppuun ja voitettu, mutta erehdyin. Tänään löysin kahvipakettihyllyn perältä kaksi pientä purkkia: anopin tekemää kuusenkerkkäsiirappia vm. 2017 ja lakkahyytelöä, parasta ennen toukokuuta 2020. Sanoin tyttärelleni, että luultavasti parin päivän sisällä tulee käymään niin, että herään yhtäkkiä aamuyöstä, nostan peittoa ja löydän vuoteestani hillopurkkeja, minkä jälkeen juoksen hysteerisesti huutaen ovesta ulos yön pimeyteen.

Muumimamman jälkihilloamiset: Englannin kielessä on hauska sana, joka kuvaa ystävää, jota todellisuudessa salaa inhoaa tai jopa vihaa ja jolle voi viedä tuliaisiksi pilaantunutta hilloa. Se on frenemy, eli friend + enemy.

Protskuista patukkaa tarjolla (aka "taitaa tyttö tietää")

Näin kaupan hyllyllä pähkinävälipalapatukan. Se oli nimetty suoraviivaisesti ”Nut bar”. Jos yhtään tunnette mielenliikkeitäni, ja miksi ette tuntisi, tiedätte jo, mihin tämä johtaa. Mielleyhtymät alkoivat sinkoilla suuntaan ja toiseen. Ensimmäisenä ajattelin hullujen baaria. Siellä jos jossain olisi sekopäinen meno aina päällä. Toisaalta en välttämättä haluaisi olla sellaisen baarin asiakkaana saati työntekijänä. Mielenterveysongelmaiset ovat arvaamattomia. Ja niin ovat myös monet baarien kännisistä urossimpansseista ja saalistavista skumppakurpista. Riskit saattavat tuplaantua siinä kohtaa, kun vastaan tulee humalainen, jolla on elimistössä alkoholi-psyykelääkecocktail tai muita sekalaisia mömmöjä. Jostain selittämättömästä syystä komentokeskukseeni (ei se jalkojen välissä oleva) singahti englanninkielinen virke ”I’d rather choose a slut bar than a nut bar”. Eli suomeksi ”Valitsisin mieluummin lopputangon kuin pallipylvään”. Mennäänpä hetkeksi pähkinöiksi.

Pähkinäpatukka on terveyselintarvike, koska siinä on pähkinöitä (tähän väliin varoitus yhdysvaltalaisille lukijoille: kirjoitus sisältää pähkinää). Pähkinät taas ovat proteiinin ja omega-3-rasvahappojen lähde. Proteiini on melkoinen taikasana elintarvikemarkkinoilla, vaikka sitä saa ihan mistä vaan: on eläin-, kasvi- ja maitoproteiineja sekä kananmuna, josta irtoaa samaa hötöä. Juu juu tiedän, TLDR terveystiedon oppitunti.

Tämä unc eli boomer ei ihan hahmota proteiini- ja muita terveyspatukoita, proteiinivanukkaita, -rahkoja, -jogurtteja, -juomia, -pirtelöitä, eikä ylipäätään hillitöntä lisäproteiinijahtia. En ole oikein kartalla lisäravinteiden tarpeellisuudesta ja hyödyistä, vaikka itsekin nautin säännöllisesti vitamiiniporetabletteja, D-vitamiinia ja ym. jänniä juttuja. Ei ainakaan haitaksi ole ollut, kai. Mutta ylitse vyöryvä proteiinituotteiden meri tuikkaa väkisin silmään harhaillessani pitkin Prisman käytäviä eksyneen lapsen katse ahavoituneilla kasvoillani.

En ole sormea heristelemässä, enkä halua leimautua tupajumiksi, joka kitisee uusista trendeistä ja innovaatioista. Kuntoremontin myötä kokeilin 2,5 dl:n tetroissa myytäviä protskujuomia, joita on myynnissä lukuisissa mauissa lukuisten tuottajien tarjoamina noin 2 euron sopuhintaan. Testasin monia sokerillisina versioina, koska en kannata keinotekoisia makeutusaineita. Nehän ovat oikeastaan maitoa, johon on lisäilty pikkuisen sitä sun tätä. Havaitsin riemukseni, että testaamani yksilöt maistuivat suorastaan törkeän hyviltä. Niitä voi kiskoa kitusiinsa noin vain vaikka makean himoon, vähät proteiinista.

Jopa minä muistan taannoiset ajat, kun vaahdottiin superfoodista. Silloin bongattiin metsän, viidakon, meren ja ullakon kätköistä marjoja, juuria, sieniä, homeita yms., jotka tarjoiltiin kaikkeen kyllästyneille länsimaalaisille kuluttajille maailmanluokan ihmeinä alkaen 100 e/kg. Samanaikaisesti keksittiin sama iänikuinen pyörä uudestaan, kun oivallettiin, että pähkinätkin ovat superfoodia. Kaikki taputtivat raivokkaasti käsiään, kunnes kyllästyivät taas.

Tarjonta vastaa kysyntään, ja vielä useammin toisin päin. Nuorempien ihmisheimolaisten fitness- ja sali-intoilu varmaan laukaisi ”funktionaalisten” elintarvikkeiden tarjonnan rakettina taivaalle. Kun kulkee pitkin kylmähyllyä, on vastaan purjehtiva proteiinivanukkaiden armada jokseenkin koominen näky. Pakko käydä hyvin kaupaksi. Ja pakko olla hyvät katteet, eli ovat ns. rahasampoja. Propsit, korjaan protskut, sille.

Massaruokailemassa

Ah, Kulman Kuppila, mistä aloittaisin. Oikeinkirjoitusongelmainen lounaspaikka ja kahvila, joka hyggeilevästä nimestään huolimatta on vain yksi kliininen ketjuravintola suuren S-valtiaan loputtomassa käskyläisketjussa. Olen vuosien mittaan erinäisiä kertoja käynyt nauttimassa siellä ”kotiruokalounasta”, kuten he itse nimittävät pöperöitään. Ja nyt erehdyin hetken mielijohteesta tekemään virheen taas. En valitettavasti muista viime vuosilta kertaa, jolloin en olisi pettynyt tarjoiluihin. Olminkin pitäisi nähdä kilometrien päästä, että kyse on mössöä massoille -periaatteella toimivasta syöttölästä.

Kulman Kuppilan buffetmenu näytti tällä kertaa seuraavalta: norjalaista kalakeittoa, mandariini-bearnaisebroileria, timjamilihapataa, paahdettuja juureksia, riisiä ja valkosipuliperunoita. 13,70 euroa kustantavaan settiin sisältyvät lisäksi ihan ok salaattipöytä, juomat sekä kahvi ja jälkiruoka. Ongelmat kulminoituvat pääruokiin. Niiden käsikirjoitus noudattaa ikävää kaavaa: kuulostaa paremmalta kuin näyttää, näyttää paremmalta kuin maistuu. Tarkkasilmäinen saattaa havaita kuvauksessa laskevan trendin.

Kalakeiton skippasin, mutta muihin tahrasin hammaskalustoni. Ehkä olisi pitänyt syödä kalakeittoa. Jää mysteeriksi, mikä kala keitossa kellui. Vaikka ruoka ei muutenkaan makunystyröitä hivellyt, suurin synti oli tolkuton rasvaisuus, mikä korostui mandariini-bearnaisebroilerissa. Soosin seasta onnistui erottumaan omiksi pikku iltapäiväkerhoikseen kirkkaankeltaisia rasvalätäköitä, jotka kertoivat karua kieltä, millä reseptillä ”kotiruokia” loihditaan. Bonuksena broilerin maussa oli jotain sangen luotaantyöntävää. Ikään kuin olisi syönyt raakaa maustamatonta broileria, vaikka se kypsältä näyttikin. Joka tapauksessa epämiellyttävä elämys. Samaa virttä lauloi timjamilihapata. Sössö oli niin niin raskasta kamaa, että se lähestyi lyijyn tiheyttä. Neljä tuntia ruokailun jälkeen minulla oli edelleen sellainen olo kuin olisin juuri käynyt syömässä. Siitä kuitenkin plussaa, etten saanut ruokamyrkytystä enkä edes vatsanpuruja. Olen pitkälti kaikkiruokainen ja hyvinkin suvaitseva eritasoisia ruokapaikkoja kohtaan, joten sitä vasten availen todellakin aiheesta sanaista arkkuani. Tämä muistetaan ja toivottavasti pitkään, S-ryhmä.

Kurja Kulman Kuppila -kokemus avasi muisteloni laivan buffetista. Ruotsinlaivojen seisovia pöytiä on pitkään kutsuttu karjanruokintapaikoiksi ja kun on menoa läheltä seurannut ja itsekin rientoihin osallistunut, on herjassa totuuden siemen. Laivabuffetit kuitenkin toimivat aivan eri levelillä ja hintakin lähes triplaantuu. Olen aina kohdistanut suurimman huomioni kylmiin alkuruokiin, joissa näkyy parhaiten panostus laatukokemukseen. Buffetien lämpimät ruoat ovat toistaneet itseään vuosikymmenestä toiseen, mutta alkuruoissa on ollut aina kipinää (imo). Vaihtuvat teemat ovat tuoneet lisäsäväreitä.

Mikä muodostuu ongelmaksi laivabuffeteissa, ovat asiakkaat. Lukemattomat kerrat olen päätäni puistellen seurannut, kuinka aikuiset ihmiset jonottavat sankoin joukoin lasten buffetiin lappamaan ranskalaisia lautaselleen. Myötähäpeä on hiipinyt mieleeni todistaessani näkyä. Maksaa seisovasta pöydästä 30–40 euroa ja syödä jotain kuppaisia ranuja, hei haloo. Sama väki karttaa alkupaloja kuin ruttoa, koska ne ovat oudonnäköisiä. Eivät siis muistuta ranskalaisia, nakkeja tai lihapullia. Olen kuullut kalapöydän väliin jättämisen perusteluksi ”koska kalat näyttävät niin inhottavilta”. Ne vesistöissä uiskentelevat.

Karjanruokinta on siinä mielessä osuva termi, että ruokaporsastelu ynnä muu sikailu pääsee valloilleen, kun sekalainen seurakuntaväki pääsee irti laivan buffetissa. Tilannetta pahentaa eksponentiaalisesti olut- ja viinihanat, kun karjan humalatila nousee nopeassa tahdissa. Sen enempää en sekaannu buffeteissa tapahtuvaan dokaamiskulttuuriin.

Omaan persoonaani palaan vielä sen verran, etten ole mikään gastronomian ammattilainen, saati hienosteleva kulinaristi. Valkoisten pöytäliinojen mestoihin en ole aikoihin eksynyt. Mutta osaan arvostaa ruokaa, oli se sitten millä tahansa budjetilla tehty, kunhan siinä näkyy, että on yritetty parhaansa käytössä olevilla resursseilla. Mutta jos lapioidaan matalimman aidankohdan alta paskaa lautaselle, menee minulta ruokakuppi nurin.

Karanneen menestysreseptin metsästäjät

Tiedättekö kuvion? Minä ainakin tiedän, koska toteutan sitä tässä ja nyt taas. Siinä vaiheessa, kun ”briljantit” uudet ideat ovat loppu ja slut, tulee aika kierrättää vanhoja ideoita uudestaan. Sitä kutsutaan ideaköyhyydeksi ja paikallaan polkemiseksi. Tässä sitä siis ollaan, läpikäymässä suomalaisia menestysreseptejä. Edellinen vierailu aiheessa oli 20.9.2021. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pysyäkseen minuutensa pinnalla.

Suomalainen menestysresepti -kilpailu on juidu, jossa etsitään uusia suomalaisia elintarvikeinnovaatioita, jotka voisivat menestyä kuluttajien keskuudessa. En ole koskaan katsonut yhtä ainutta jaksoa televisiosta ko. kilpailua (tuleeko se televisiosta?). Venyn kuitenkin kevyesti siihen, että makustelen näitä ihanaisia uusia suuhunpantavia epätervehenkinen skeptinen asenne taustalla. Vilpittömän positiivista on, että suomalaisia elintarvikkeita pusketaan kuluttajien mieliin tällaisella konseptilla, mutta kuka nielee syötin? Voiko keskiverto joka ilmansuuntaan velkaantunut kaupassakävijä noukkia tuotteen ostoskärryihinsä ja nähdä sen jostain vinkkelistä wörttinä valintana? ”Kotimaisella” on siinä mielessä pahaenteinen kaiku, että tavallisten kuolevaisten kukkaro kevenee yllättävän nopeasti suosiessa kotimaista laatua. Varsinkin, jos se on pientuottajilta lähtöisin. Onneksi nykyisin on tarjolla runsain mitoin myös bulkkikotimaista. Mutta kuten yleisesti osaamme tiedostaa, on se omaa syytämme ja tyhmyyttämme, jos emme ole osanneet luovia mitättömissä pikku elämissämme itseämme riittävän hyvätuloisiksi. Kyynissarkastiset itseruoskinnat sikseen, koska meillä on jotain konkreettista käsissämme. Mitä, no tätä:

Ihastuttavan nostalginen ja joissakin jo kauan sitten historian lehdille siirtyneissä sukupolvissa (kuolin)kelloja soitteleva Viipurilainen kotileipomo Oy (Vääksystä Lahen suunnalta) laskeutui keskuuteemme Sitkas-nimisen ruisviljatuotteen kera. Ja tässä vaiheessa seuraa leiväksi muotoillun objektin tarinan kulminaatiopiste: Sitkas-nimen alla luonnehditaan paperipussiin käärittyä ihmetuotetta lauseella ”pikkasen kova ruistuorenäkkäri”. Näin ikään kuin ikään, olemme saaneet sanavarastoomme uuden käsitteen ”tuorenäkkäri”. Nauraisin katketakseni, jollen olisi liian väsynyt siihen. Kun ensimmäisen kerran luin pussukasta nimityksen ”tuorenäkkäri”, olin vakuuttunut, että tässä on vitsi kyseessä. Eihän tämä voi olla mahdollista. Että tällainen voi mennä läpi. Mutta on se mennyt läpi. Siellä se on tuoreleipäosastolla, vaikka se pitäisi kai asettaa yksin ikiomalle hyllylleen tuoreleipäosaston ja kuivaleipäosaston väliin, niin kuin ei-kenenkään-maa tai neutral zone. Kun maistoin uutuutta, melkein hätkähdin, koska tajusin syöväni ruisleipää. ”Pikkasen kova” olemus ei käynyt suorilta käsin ilmi. Olen syönyt paljon jälkiuunileipää, joka on oikeasti kovaa ja sitkeää settiä, ja myös erinomaista, mutta ”tuorenäkkäri” ei ollut sitä. Se oli… ruisleipää. Maistui ihan hyvältä, eikä siinä mielessä huono tuote, mutta että ”tuorenäkkäri”. Olitteko oikeasti tosissanne kehittäessänne ko. ruisläpyskää, että ”tuorenäkkäri” on vakavasti otettava asia? Kuinka tyhmää väkeä tämä pohjoisen peräaukon perukoilla majaileva kansa loppujen lopuksi on?

Tuorenäkkäri-leikkiä voi leikkiä kuka vain seuraavalla ”menestysreseptillä”: tuorekorppu eli pullapitko, tuorekuivakakku eli kakku, tuoremerisuola eli meri, tuorehiili eli halko, tuorehiiva eli… ?, tuoredarra eli laskuhumala, tuoremysli eli juokse viljapeltoon, tuorerakkaus eli kaiken lävistävä huumaannuttava ihastuminen, tuoreviha eli inhohalveksuntakaunakatkeruuskostonhimo (valitse kolme sinulle lähimpänä sydäntä olevaa), tuorepuuro eli älkää nyt enää jaksako (kyllä jaksan), tuorekuiva eli kostea, tuoreloppu eli kohta maalissa, tuorealku eli alkuräjähdys, tuoreväsynytläppä eli ehkä jossain ajanhetkessä hauska vitsi, jos ymmärtäisi lopettaa ajoissa.

Ok Shakey, vaasalaisen Insane food lab Oy:n maitopohjainen pirtelö, onko sinussa potenssiaalia. ”Herkuttelupirtelöksi” itseään tituleeraava juoma muovipullossa. Fantsua brändäystä ja kuvitusta. Korkataan ja ääntä kohti. Seuraa pieni ylläri. Neste ei maistu eikä tunnu ollenkaan pirtelöltä, vaan nestemäiseltä vanukkaalta. On hankala hahmottaa, onko se hyvä vai huono asia. Herkuttelupirtelön idea aukenee. 280 millilitraa (ei ole paljon ei) karkkia kustantaa 2,90 euroa. Mutta ei, huonommin-kuin-semisti aikuiseen makuun tarkoitettu elintarvike on ulkona kehistä. Nannaa on tottamooses (sic!), mutta pirtelöstä kaukana. Konfliktin ydin on, etten halua juoda vanukasta. Haluan nauttia vanukkaan lusikalla kuin lapsuuden Jacky-makupalat ja Naminami-vanukkaat (RIP).

Pakastealtaan perukoilta meitä tervehtii Pizza Muffin, jonka on loihtinut keskuuteemme Pizza Muffin Oy pääkaupungista. Lootasta näkee maailman laidalle asti, että hihasta on vedetty tuotteistaminen ja visuaalisuus suuren maailman malliin (koska se toimii?). Ihan hyvä yritys ja pointseja ropisee. Pizzamuffinsseja on kolmea eri makua, yksi maku yhdessä viiden tsibaleen laatikossa, ja pepunpehmoisiin hyppysiini hakeutui mozzarella-täytteinen pikku pökäle. Hellyttävän kompakti taikinapötikkä saattaa minut peruskysymysten äärelle. Mitä olen juuri tunkenut suuhuni? Suht paksuun rapsakkaaseen taikinakuoreen kätketyn tomaattimössön kera mozzarellajuustokuorrutteen. Kaiken kaikkiaan maku jepa jeetä, mutta mikä on nautinnon hinta? Vajaan euron per slaagi. Vaikka kuinka yritän, en pysty näkemään tätä riittävän positiivisessa valossa. Liikaa taikinaa, liian vähän täytettä, liikaa ilmaa laatikossa. Yhtäkkiä Pizza Muffin muuttuu sivaltavuuteen taipuvaisessa mielessäni muotoon Pizza Bluffin'.

Kinnarin Tila Hollolasta eli taas Lahen seudulta, established 1667 (Jumankekka! Vuodesta 1667!? Missä olet ollut kaikki nämä vuodet?), on luonut riemuksemme… einesruoan, jonka voimme tunnistaa nimellä ”täysjyväkaura-ateria”. Kaurajaloste ei ole nyhtökauraa tai nöyhtäkauraa tai nöpökauraa tai mitään, mikä voisi olla peräisin Mummo Ankan tilalta, vaan kaura näyttäytyy omassa persoonassaan, toki suurimoina. Otantaani tarttui kolmesta eri vaihtoehdosta ”mausteinen kana ja kasvikset” alaotsikolla ”kotimainen oman tilan täysjyväkaura-ateria”. On mukava kuulla, että tila on oma, eikä ”oikeasti pankin omistama jäätävissä veloissa oleva tila”. Ja vaikka olisi, ei sitä kannata pakettiin printata. Tikkuna silmään ja kepinnokkaan (tsi-hi-hi) syöksyy ”täysjyväkaura-ateria”. Ateriassa on kauraa 11 prosenttia, jonka voi silmämääräisestikin havaita nopeasti. Täysjyväkaura-ateria ei todellisuudessa ole kaura-ateria. Jos ateriakokonaisuus koostuisi tykkänään täysjyväkaurasta, se olisi kaurapuuroa. Joten missä on piffi. Kaurapiffi. Lämmitetty vuoka on kivasti maustettu ja solahtaa tässä suhteessa mukavasti tsydeemeihin sisään. Näen myös selvästi mössön seassa kroolailevat kauranjyvät, jotka tervehtivät minua iloisesti vilkuttaen. Totta se on, kaura on superfoodia ja syö sitä saatanan kauraa ja niin edelleen. Tämä ”ateria” koostuu pääasiassa sekalaisista kasviksista, kanasta, mössöstä, jota sidosaineeksi voi ehkä kutsua, sekä kauran jyvistä. Peak experiencen koen, kun tuoteselosteesta löytyy sana ”galangal”. On koittanut uuden oppimisen hetki. Galangal on inkiväärin sukuisen kasvin juuri. Wikipedia valistaa, että galangalissa on heikko pihkan ja havupuiden aromi. Ok, mutta miksi mainittu mauste on eksynyt supisuomalaiseen ”täysjyväkaura-ateriaan”?

Lätistään loppulorut. Mitä nyt jäi handuun? Onko menestysresepteissä tulevaisuutta? Onko minulla tulevaisuutta? Kuinka kauan? Olenko yhä etsimässä vai olenko jo löytänyt? Jos olen, mitä löysin? Pitääkö minun vielä kysyä jotain? Nyt tuupattu tarjonta on mitä on, mutta pitäähän mennä posin kautta, eikös juu? Jos jokin näistä omaa pidemmän aikavälin markkinapotentiaalia, olkoon se Pizza Muffin. Ei liian hintava (kaikki on suhteellista), snack-tyyppinen purtava, joka reippahasta taikinapitoisuudestaan huolimatta maistuu joltain. Plussapojoja myös, että taikinaan on ujutettu muutakin makua kuin tympeän taikinan maku. Kivat heille ja vielä kivammat minulle, koska sain tähän töherrykseen pituutta 972 sanaa. Ja se on jotain se! 979 sanaa.

Jälkiprenikka: On annettava vielä erityinen kunniamaininta Sitkas-ruistuorenäkkärille yhdestä pikku detaljista. Paketissa lukee 8 kpl (nettopaino 220 g), mutta todellisuudessa ruislätkiä on kahdeksan puolikasta eli 4 kpl. Varmasti tämän saa selitettyä valmistustavalla. Tuotehan on ”tuorenäkkäri”. Siitä huolimatta näppärä silmänkääntötemppu. Verratkaapa muihin ruispalatuotteisiin. Hyvä yritys, mutta på finska kusetuksen maku.

Sitkaampi jälkiprenikka: Sitkas-ruislätkän kilohinta on enemmän kuin huomion arvoinen. Kun esim. Prismassa pussukka kustantaa päivän hintaan 2,70 euroa ja sillä saan 220 g tuota spezialiteettia, tekee se reilu 12 e/kg. Sen jälkeen voitte luoda katseenne tuoreleipähyllyn valikoimaan ja yrittää bongata, kuinka moni leipätuote ylittää 12 euron kilohinnan. Niinpä, leipomotuotteet ovat oma lukunsa, mutta pussitetuista peruskäntyistä ei oikeastaan yksikään pääse lähellekään noita lukemia. Kannattaa pureskella joka suupala kunnolla. 1096 sanaa.

Suomalainen mämmitysresepti

Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin, ja maistelin ”suomalaisia menestysreseptejä”. Puolustuksekseni totean, että en oma-aloitteisesti kahminut niitä kaupasta mukaan, vaan ne pesiytyivät nurkkiimme perheen täysikasvuisen naaraan kuljettamana. Ja kun katsoo menestysreseptituotteiden listaa, voin hyvin ymmärtää, miksei niitä ole näkynyt ostoskorissani. Mutta niin ennakkoluuloinen en ole, etten olisi valmis maistamaan näitä mainetta ja kunniaa keränneitä kotimaisia herkkuja. ”Suomalainen menestysresepti” perustuu tv-ohjelmaan, josta en ole koskaan katsonut jaksoakaan.

Mitä on siis tullut tungettua suuhun? No Fallero-falafelpalleroita, savustettua Leikkala-kalaleikkelettä sekä Chia Good -välipalamönjää kolmea eri makua, joten olen syvällä pelissä. Turkulainen viherpillerinpyörittäjä pyöräytti itsensä skaban voittoon palleroimalla Falleroita, pieniä lihapullan korvikkeita, jotka maksavat moninkertaisesti lihapulliin nähden, ainakin jos vertaa HK:n suoltamiin legendaarisiin scheissepulliin, eli päivän hintaan 0,75 euron lihapyöryköihin, joissa on 16 % lihaa. Nekin ovat siis melkein vegeä.

Falleroiden kanssa törmään ongelmaan, että sanasta Fallero minulle tulee mielleyhtymänä fallos. Hyvä, etteivät olleet falloksen muotoisia, koska sitten niitä ei olisi pannut suuhunsa kuin naiset ja hinurijaoston jäsenet. Pussin teksti kiljuu ”ravintolatasoinen falafel!” ja mieltäni jää askarruttamaan, mitä on ravintolatasoinen falafel, koska en muista ravintolassa falafelia syöneeni. Kuulen jo nyt kaukaisuudesta huudon ”saatanan luolamies!” Sivujuonteena mainittakoon, että Word ei tunnista sanaa ”falafel”, vaan tarjoaa tilalle ”faabeli”. Pussissa kehutaan myös ”kasviksia ja härkäpapua = 100 % makua” (kirjoitin aluksi ihan oikeasti vahingossa ”100 % maksua”, ja ymmärsin myöhemmin, että se oli freudilainen lipsahdus). Makua kyllä piisaa oikein kivasti, koska mausteita on lapettu falleroihin kourakaupalla. Herne-lehtikaali ja paahdettu punajuuri ovat makuvaihtoehdot, mutta mausteisuus on päällimmäisenä. Rakenne muodostuu jonkinlaiseksi kompastuskiveksi. Fallerot ovat kovin murenevaisia ja kuivia kuin Saharan hiekka. Nämä vaativat kastikkeen tai dipin. Kaiken kaikkiaan Fallerot ovat ihan mukiinmeneviä, eivät kuitenkaan nakkimukiin.

Leikkala-kalaleikkele saapui ulottuvilleni savun makuisena. Tykkään sanaleikeistä, joten nimestä tulee pojoja. Tummat pilvet kerääntyvät taivaalle, kun luen paketin kannen tuoteselosteesta ”97 % lahna”. Lahna ei todellakaan kuulu makusuosikkeihini ilmeisistä syistä. Tilanne synkkenee, kun Leikkalan tuoksu saavuttaa hajureseptorini. Haju vastaa pariksi viikoksi järveen unohtunutta kalaverkkoa. Maku myötäilee hajua. Valitettavasti lahnan ominaismakua ei millään silmänkääntötempuilla pysty peittämään, joten majailtuaan muutaman viikon jääkaappilootan pohjalla päätyy pakkaus sisältöineen polttokelpoiseen jätteeseen. Tuomiota ei tarvitse enempää alleviivata. Ehkä jollain toisella kalalla voisi pelittää paremmin, mutta että lahna. Tarvitaan vähän suurempi kalan ystävä, jotta näitä voisi itkemättä syödä.

Chia Good -välipalavalmisteella on ääliömäinen ja mielikuvitukseton nimi. Onko se epätoivoinen todisteluyritys siitä, että ”hei uskokaa, on tämä oikeasti hyvää”? Tuotteen määrittely on hankalaa, koska suomen kielessä ei ole tällaiselle yksiselitteistä ilmaisua. Se ei ole jogurttia eikä vanukasta. Vähän kuten Yosa, joka on ”kauravälipala” eli ei kerro mitään tuotteesta. Nämä tuli kaikki maisteltua, makuina sitruuna, mango ja kolme marjaa. Kaikille yhteistä on se, että rakenne on limamainen (kuinka houkuttelevaa) ja joukossa lilluu runsain joukoin pieniä palleroita, jotka muistuttavat kirjolohen mätiä. Oletan näiden pikku kuulien olevan pehmitettyjä chian siemeniä. Kuulemma itse Robert Helenius kävi pehmittämässä ne. Word ei tunnista myöskään sanaa ”chia”, vaan katsoo sanan ”CIA” olevan parempi vaihtoehto. Yhdenkään maku ei aiheuta flippaamista saati backflippaamista, vaikka kolme marjaa onkin maistuvin ehdokas. Tuotteen ulkonäkö ja suutuntuma ovat kauniisti sanottuna luotaantyöntäviä.

Henkilökohtaisista lähtökohdista, tätä pitää aina korostaa, ainoastaan Falleroille uskaltaa povata jonkinlaista tulevaisuutta. Leiklahnakala ja Chia Not So Good eivät mene jatkoon ainakaan tätä jakelukanavaa pitkin. Saatan ja saan olla väärässäkin, koska tuskin kukaan on sitä estämässä. Ilmiö on toistunut usein elämäntaipaleen varrella. Voihan olla niin, että anti-liha -liike kannattelee näitä kyhäelmiä. Onneksi meillä on aina ja ikuisesti mämmi, tuo ylittämätön suomalainen menestysresepti, kunhan vain joku estää Juha Mietoa kuluttamasta Suomen mämmivarantoja loppuun.

Jälkimmäinen menettelyresepti: Aika outoa, etten ole vieläkään maistanut vuoden 2020 voittajaa Rostista, vaikka kuvittelisin sen vastaavan makumieltymyksiäni parhaiten.

Vielä jälkimmäisempi menettelyresepti: Ai niin, onhan meillä myös sahti. Torille!

Kolimaista

Päivittäistavaraketju MMT-ryhmän kevääseen kuuluu uuden laajan Kolimaista-tuotesarjan lanseeraus. ”Kolimaista” keskittyy tarjoamaan asiakkaille kyseenalaisista raaka-aineista valmistettuja pilkkahintaisia tuotteita, joiden terveysvaikutuksia ei ole testattu. Kolimaista-tuotteiden tunnuslauseena on ”katso hintaa, älä tuoteselostetta”, mikä tiivistää olennaisen ”kolimaisuuden” ideologiasta. Tämä vastaa laajan kuluttajajoukon vaatimuksiin: hinnan on oltava alin mahdollinen, jotta tuote siirtyisi ostoskoriin, ja laatu on täysin yhdentekevä asia, kunhan tuotteen käyttö ei johda sydämen toiminnan lakkaamiseen tai sairaalahoitoon, koska sairaalan hoitomaksut ovat hävyttömiä, varsinkin teho-osastolla. Kolimaista-sarjan kevään uutuuksiin kuuluvat mm. seuraavat tuotteet:

Paskanajan vaniljakastike
”Millainen aika, sellainen ruoka” voisi kuvastaa hyvin tätä herkullisuudesta kaukana olevaa jälkiruokakastiketta. Hinta on itkettävän naurettava 0,10 euroa litralta, sillä kastikkeessa ei ole ollenkaan vaniljaa eikä vanilliinia eikä juuri mitään muutakaan tolkullista. Jos mietit, miten vaniljan maku on saatu tuotteeseen, vastaus on: ei mitenkään. Paskanajan vaniljakastike maistuu luonnottoman makeille perunajauhoille, koska tuote on pääosin sukraloosilla makeutettua ja perunajauhoilla sakeutettua vettä. Sekä tietysti pitkä lista vaikeaselkoisia ainesosia, mutta ei niistä sen enempää. Keskity olennaiseen: vain 10 senttiä litralta, eli ei kallis, vaan halpa! Huom! Muista ravistella purkkia noin puolen tunnin ajan ennen nauttimista. Toinen huom! Paskanajan vaniljakastike ei vaahtoudu, vaikka kuinka vatkaisit, mutta saattaa joskus alkaa itsekseen vaahdota, jopa jääkaapissa. Syytä emme tiedä, eikä kiinnosta.

Pahoinvoivariini
Tämä uutuus on tavallaan kasvirasvalevite, vaikkakaan kukaan ei tiedä (tai kerro), ovatko levitteen rasvat peräisin kasveista vai mistä. Rasiaa avattaessa on levitteen pinnalla helposti havaittavissa monenkirjavaa ”kasvustoa”, josta voi rikkaalla mielikuvituksella olettaa tuotteen olevan lähellä kasvirasvoja. Rasvat ovat ajan hengen mukaisesti kierrätysmateriaalia eli suodatettu eri teollisuudenalojen jäteöljyistä, joten levitteen ulkonäkö saattaa hieman vaihdella kausittain. Tuotteesta yli puolet on emulgointiainetta, jotta levite saatiin hyväksyttävän kiinteään muotoon. Levitettä esim. leivän päälle siveltäessä saattaa leivän pinnalla joskus näkyä ns. syöpymistä, mutta siitä ei pidä huolestua, koska se on vain tuotteen ominaisuus. Samasta syystä rasian sisäpinnassa on käytetty erikoispinnoitetta. Hinta on kohdillaan: 2500 gramman Pahoinvoivariini-perherasia vain 1,49 euroa! Huom! Tuote ”saattaa” aiheuttaa nopealiikkeisiä laksatiivisia vaikutuksia, joten suosittelemme asettumaan valmiiksi wc-istuimelle ennen tuotteen nauttimista. Toinen huom! Pahoinvoivariinia voi käyttää myös pohjamaalina, kokeile!

Taukki-olut
Olisimme nimenneet oluen erään myötähäpeää ammatikseen tuottavan ja Seiskan lööpeissä viihtyneen turkulaisen miesartistin (ja ex-juopon?) mukaan, mutta koska olisimme joutuneet maksamaan kaiffarille siitä, vaihdoimme oluen nimeä. Juoma on (esikuvansa mukaisesti) niin käsittämätöntä kuraa, että vain makuaistinsa tuhonneet pro-tason sienet pystyvät nielemään sitä kakomatta. Bisse muistuttaa koostumukseltaan myös kirjaimellisesti kuraa, koska sisällöstä vähintään yksi kolmasosa muodostuu jonkin oikean oluen tuotannossa aiemmin käytetystä mallasmäskistä. Mutta kuten ennenkin on ymmärretty hyvän päälle, viis mausta ja koostumuksesta, sillä hinta-prosenttisuhde ratkaisee. Alkoholia tässä herkkujen herkussa (serkussa?) on maireat 9,7 tilavuusprosenttia. Lopputulos on taattu ja kirkossa kuulutettu, mikäli kykenee sivuuttamaan väkevän hiivaisen ja palaneen karstaisen maun. Taukki-olutta on saatavilla 10 litran kanistereissa hintaan 3,95 euroa. Suosittelemme Taukki-oluen kanssa lämpimästi Kolimaista-sarjan Paskavaippa for Men XXXXXL -vaippoja*, kerrassaan lyömätön parivaljakko! Joten aseta kanisteri vierellesi, ota mukava asento sohvalla (Paskavaippa for Men XXXXXL:ien kanssa ei juuri pysty liikkumaan) ja nauti! Varaa myös älypuhelin lähellesi, koska joudut suurella todennäköisyydellä tilaamaan uuden sohvan sekä huoneiston otsonoinnin, jotta haju saadaan kitkettyä asunnosta.

Kaikki uutuudet tulossa MMT-marketteihin lähiaikoina, joten tarkkaile hyllyjäsi! Tarkkaile myös kassejasi. Pitkällä aikavälillä on syytä tarkkailla ihosolukon ja -karvoituksen muutoksia. MMT-ryhmä irtisanoutuu kaikesta vastuusta kaikkien Kolimaista-sarjan tuotteiden käytön ja käytön seurausten suhteen.

* Vaippojen imeytysaineena käytetyt sahanpurut voivat aiheuttaa joillekin ihottumaa, erityisesti olosuhteissa, joissa samaa vaippaa käytetään useampia päiviä.

Juustoisia juttuja

Kun taas kerran kävin lounastamassa läheisessä ruokalassa, oli sillä kertaa tyytyminen juustoisiin broileripuikkoihin. Makuelämys ei maailmoja syleillyt, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Se on helppoa teollista einesmössöä, joka todennäköisesti menee nirsoimmankin nyrpistelijän kurkusta alas. Nopealla googlettelulla Atria kehtaa tunnustautua tämän mannermaisen herkun valmistajaksi. Lihaa tuotteessa on jopa 17 prosenttia, joka on muuten enemmän kuin oletin. Juustoisuutta en ole tähän päivään mennessä puikoista havainnut, mutta ehkä makuhermoni ovat vuosien saatossa turtuneet. Heräsi myös ajatus, että eineksen nimi saattaa olla itseironinen: ne ovat tosiaan ”juustoisia” broileripuikkoja.

Kotimaiseenkin slangiin jossain määrin kotiutunut ilmaisu ”juustoinen” periytyy englannin kielen sanasta ”cheesy”, joka viittaa epäaitouteen (eli feikkiin), epähienostuneisuuteen ja väkisin yrittämiseen. Esimerkkinä juustoisuudesta halutaan englanninkielisissä teksteissä usein antaa Celine Dion. Yli äyräiden sentimentaalisuuteen ja dramaattisuuteen pyrkivä tapa esittää lauluja alkaa nopeasti haiskahtaa epäaidolta pyrkimykseltä vedota väen väkisin kuulijoiden tunteisiin. Itsellä tulee mieleen Whitney Houston -vainaan ”I will always love you” (Bodyguard-elokuvan soundtrack) sekä Mariah Careyn versio kappaleesta ”Without you”, ja miksei saman tien koko muukin tuotanto.

Toisaalta voisin myös esimerkiksi sanoa, että lapsuudenajan suosikkisarjani, alkuperäinen Taisteluplaneetta Galactica, on todella juustoinen, koska nykymittapuulla tarkasteltuna se näyttää naurettavalta ja kohtaukset aiheuttavat lähinnä myötähäpeän tunteita. Aika on tehnyt tehtävänsä ja budjetin vaatimattomuus lyö räikeästi silmille erikoistehosteissa, lavasteissa ja pienoismalleissa. Galactican aikalaistoveri Star Wars – Uusi toivo on kestänyt aikaa huomattavasti paremmin (tosin sitäkin on retusoitu moneen kertaan).

Joskus 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella telkkarissa pyörineessä englantilaisessa Ruuvit löysällä -sketsisarjassa (The Fast Show) oli useassa jaksossa toistunut sketsi, jossa oltiin milloin missäkin tilanteessa, jossa tarvittiin jotain purtavaa. Tähän löytyi aina tarjolle ”Cheesy peas” -snackia, eli juustoisia herneitä. Tuolloin minulta meni osa vitsistä ohi, kun en ymmärtänyt sanan ”cheesy” toista merkitystä. Tajusin vain sen, että kyseessä oli yököttävä tuote.

Vähäiset jälkikäteisvarannot: Tuli kutina, että olisin kirjoittanut juustoisuudesta aiemminkin. Hetken hakemalla tulin todenneeksi, että olen syyllistynyt vanhan tekstin osittaiseen kierrättämiseen. Todelliset mestarit kopioivat itseltään jäämättä siitä kiinni. Minä jäin, itselleni.

Vielä vähäisemmät jälkikäteisvarannot: Pyllähti mieleen myös toinen vanha käyttökelpoinen termi ”reggaepampulat”. Serkkuni opettivat minulle lapsena, että reggaepampulat ovat perskarvoihin kiinni jääneitä kakkajäämiä, joissa saattaa olla mukana myös vessapaperia ja kalsarinöyhtää. Työpaikan eräs kollega taas valisti, että englannissa tälle on olemassa nimitys ”dingleberries”. Lapsena muistan kuulleeni kakkakikkareista puhuttavan ”kaakelperin marjoina”.

Kuin juustona juustokakun päälle: Kisu ja Juustossa löytyy, nevö forget.

Oijoi herkkua, ja vielä 3000 kg:n perhepakkaus!

Superlatiivista superia supertomaateista

Olimme ruokaostoksilla, kun vihannesosastolla äkkäsin superkirsikkatomaatteja. Hilpeästä kevennyksestä huvittuneena vinkkasin vaimollekin näistä ihmepalleroista ja pohdin, mitä seuraa, kun niitä syö. Vaimo arveli, että muuttuu Superhessuksi. Sanoin, että eihän se niin voi mennä, koska Hessu muuttuu Superhessuksi syömällä superpähkinöitä, ts. vähän tujumpia maapähkinöitä, joita kasvaa Hessun pihalla. Mikki Hiirikin sen ymmärtää, ja hyvänä päivänä Simo Sisu mutta tuskin sentään etsivä Kaasi, että se oli aivan epälooginen ehdotus. Annetaan sen verran myönnytystä, että onhan Superhessulla asunaan punainen villakerrasto.

Minulla ei edelleenkään ota kiinni, mikä on se ratkaiseva ero, joka tekee kirsikkatomaateista superkirsikkatomaatteja. Kenties sitä ei ole, koska kyseessä saattaa olla markkinointinimi eikä todellinen spesiaalilajike, tai sitten kyse on vain hieman kookkaammiksi kasvaneista kirsikkatomaateista. Eikä asialla ole edes mitään merkitystä.

Mutta sille ajatukselle voin hyvin suoda aikaa, mitä voi tapahtua, jos syö superkirsikkatomaatteja. Siitä voisi kuvitella seuraavan seuraavia seuraamuksia:

• Ei mitään, ei niin sitten yhtään mitään. Ei yhtikäs mitään, ei mitään, mitään, mitään, mitään. Ei. Mitään. Mikä sinua vaivaa?
• Elimistöni vastaanottaa hyödyllisiä vitamiineja, Antti Antioksidantteja sekä monenmoisia muita jänskiä pikku hättiäisiä, joilla varmasti on jollain aikavälillä vaikutusta yleisen terveydentilani kehittymiseen johonkin suuntaan.
• Saan superallergisen reaktion. Nassuni alkaa punoittaa, iholleni tulee näppylöitä, kurkku alkaa kihelmöidä ja turvota.
• Superkirsikkatomaatti muljahtaa superliukkaasti kurkkuuni ja tukehdun siihen.
• Saan kuin saankin supervoimia. Muutun punaiseksi pyöreäksi supertomaattimieheksi, joka tomaattipohjaiset tekoveret seisauttavilla ponnahdusvoimillaan pomppii rikoksentekijät, -uusijat ja muut rötöstelijät kanveesiin.
• Minusta tuleekin superpahis. Imen telekineettisillä voimillani kasvihuoneista, vihannestukuista ja marketeista kaikki tomaatit ja perustan tomaattitasavallan, joka perustuu luomaani uuteen tomaattiseen maailmanjärjestykseen. Alistan kaikki kansat valtani ikeeseen kasvattamaan tomaatteja ja syömään ketsuppia aamusta iltaan. Kaikkien tulee lukea ylimaallisen viisaita ajatuksiani ja oppejani, jotka olen koonnut Pieneen Tomaatinpunaiseen Kirjaan.

Jälkipolttoiset Bloody Maryt ilman sitä saatanan selleritikkua: Joitakin lyhyehköjä ajanjaksoja sitten leuhutettiin urakalla ”superfoodia”, joka tarkoittaa mm. kuivattuja goji-marjoja, jotain pähkinöitä ja muita tunnistamattomia köntsäkökkäreitä. Superfoodin kanssa kohkatessa ohjenuorana voidaan pitää, että mitä enemmän se maistuu paskalta, sitä terveellisempää se on.

Keksihurjastelua

Domino on keksi, joka lapsuudenkodissa majaili usein jääkaapin alapuolella olevassa kaapissa. Dominot saivat olla minun rähmäkäpäliltäni rauhassa, koska ne olivat tylsän makuisia. Täyte maistui, mutta tumma kaakaokeksi ei. Ei ollut pokkaa raapia täytteitä naamariin ja palauttaa pelkkiä keksiosia takaisin pakettiin. Olisi pitänyt kokeilla, niin olisi jäänyt lapsuusmuisto reaktiosta, jonka temppu olisi synnyttänyt vanhemmille.

Ehkä asia oli myös niin, että olin hieman valikoivampi makeuksien suhteen. Monelle penskalle riittää tiedoksi, että jossain paljon sokeria ja he ohjautuvat välittömästi tuotetta kohti. En koskaan ollut mikään makeisten suurmättäjä. Osasyynä käyttäytymiselle kenties oli, että meillä oli aina karkkia tarjolla yllin kyllin. Itse asiassa lähes koko yksi vaatehuoneen pitkä hylly oli omistettu artikkelille. Lienee selitys paikallaan. Äitini oli laivalla töissä, joten sieltä namusia kannettiin enemmän kuin omiin tarpeisiin. Oliko järkeä, no ei.

Koska Domino ei ole koskaan sytyttänyt intohimojani, yhtä oudolta näyttää nykyinen intoilu Oreo-keksejä kohtaan. Oreota survotaan joka rakoon ikään kuin se olisi hämmästyttäväkin keksintö. Luulin Oreota pelkäksi jenkkiläiseksi Domino-kopioksi, mutta asia onkin toisin päin, koska Oreo kehitettiin joitakin vuosikymmeniä ennen Dominoa. Käsittääkseni kombinaatio ”Oreo ja maito” on ollut Yhdysvalloissa aina Se Juttu, osa americanaa ja kulttuurista perintöä. Kollektiivinen muisto, jonka jokainen jenkkikersa jakaa lapsuudestaan. Vähän kuin uunituore lämmin pulla ja maito Suomessa, mutta jokseenkin säälittävämpää, koska kyseessä on kaupallinen tuote. Varmaan Oreo-rummutus Suomessa on markkinoinnin taidonnäyte, mutta hienosti se pieni pirulainen on ujutettu pirtelöihin, jäätelöihin, suklaalevyihin ja ties minne muualle, mitä en muista. Ikävä myöntää, mutta maistettuani Oreota oli se enemmän minun makuuni kuin Domino. Mutta en silti osta, koska en muutenkaan.

Lopuksi maistellaan vielä Marie-keksi. Marie on mysteeri. Luulisi, että jokaisella hieman vanhemman sukupolven edustajalla on muistikuva Marie-kekseistä. Se on keksi, joka jokaisessa kodissa on jossain vaiheessa asustellut määrittelemättömiä aikoja kaapissa, mutta kukaan ei tiedä, miten se sinne on tullut ja kuka niitä on syönyt. Keksi, jonka tunkee suuhunsa siinä vaiheessa, kun ei tiedä mitään muuta suuhun pantavaa. Keksi, joka oli olemassa jo silloin, kun mitään muista keksejä ei ollut. Mitäänsanomaton keksi, joka saattaa maistua miedosti vaniljalta ja makealta, mutta siitä huolimatta ei miltään. Keksi kuin teksti, jonka juuri kirjoitin kekseistä.

Iso viitonen

Joku on syöttänyt minulle ajatuksen, että lihantuotanto on yksi maapallomme suurista ekosysteemin kuormittajista, joten tästä tulisi päätellä, että lihanmussutusta pitäisi vähentää. Onneksemme monet elintarviketeollisuuden yritykset ovat ymmärtäneet ottaa osansa kannettavakseen maapallomme tulevaisuudesta. Atria kantaa kortensa kekoon tarjoamalla ruokakassinsa hinnan perään itkeville ja arjen kurimuksessa rimpuileville Kunnon Arki Grillinakkia (juu juu, kaikki isolla). Siinä on lihaa vain 15 prosenttia, joten kunnon arkeen kuuluu 85 prosenttia teurasjätettä sekä täyte-, säilöntä-, lisä- ja ties mitä aineita. Mutta eivät ne ole ihmiselle haitallisia, sanoi elintarvikefirman pukuasuinen setä.

HK venyttää vielä hieman parempaan tulokseen ja lataa Popsi Iso Viitonen -nakkeihin (taas isolla) 13 prosenttia lihaa. Kokemuksen syvällä vatsaäänellä vinkkaan, että tällaiset herkut kannattaa nauttia kylmänä, koska silloin ne muistuttavat ominaisuuksiltaan eniten oikeaa nakkia. Lämmitettäessä ne menettävät ryhtinsä ja muuttuvat jokseenkin vetelän oloisiksi veijareiksi.

Tästä päästäänkin kädenkäänteessä analyysiin, miten suhtautumiseni Iso Viitonen -nakkeihin kuvastaa persoonallisuuttani Big Five -piirreteorian näkökulmasta. Kuten kaikki piilopirttien pikku psykologit tietävät, Big Five -teoria katsoo persoonallisuuden perustuvan viiteen peruspiirteeseen: neuroottisuus eli tunne-elämän epätasapainoisuuden laajuus, ekstraversio eli ulospäin suuntautuminen, sovinnollisuus, tunnollisuus ja avoimuus uusille kokemuksille.

Neuroottisuudessa mennään aika korkeissa lukemissa, jos taipumuksena on kytätä kaupassa ostamiensa tuotteiden valmistusaineita ja lihapitoisuuksia. Taustalla näyttäisi kytevän lisäksi suurempi neuroosi pitkälle prosessoidun ravinnon terveysvaikutuksista meihin ja tuleviin sukupolviin.

Ekstraversiota on jo hieman vaikeampi peilata nakkipaketin kautta. Kaipa se on niin, että jos ajanvietteeksi riittää nakkipaketin arvioiminen, niin tuskin on kyse varsinaisesta seurapiiriperhosesta. Henkilö, joka viihtyy enemmän tavaran kuin ihmisten seurassa, taipuu introversion puolelle.

Sovinnollisuus on myös hieman hankala nakki purtavaksi. On havaittavissa periaatteellista donquijotemaista taistelua elintarviketeollisuuden meille tuputtamaa moskaa vastaan, mutta toisaalta laajamittaisempia tuloksia ei synny, jos asia jää yhden tai kahden ihmisen ostokäyttäytymisen muuttamiseen. Pitäisi mennä heiluttamaan kadulle banderollia ”Lisää lihaa Isoon Viitoseen, ja heti!” Toisaalta tämänkin tasoinen paneutuminen ravinnon laatuun osoittaa välittämistä ainakin lähipiiriään kohtaan.

Henkilöstä löytynee tunnollisuutta, jos kykenee paneutumaan intensiivisesti lihajalosteiden laatuun ja toimimaan omien periaatteidensa mukaan. Tosin ajanhallinta saattaa muodostua ongelmaksi, kun ostosreissut venyvät tuijotellessa lukuisten artikkeleiden tuoteselosteita.

Jos rähisee palstakaupalla elintarviketeollisuuden huolestuttavasta kehityksestä ja muistelee, että ennen oli nakeissa lihaa vähintään 63 % (Popsi Grillinakki), niin avoimuudesta uusille kokemuksille tuskin on kyse. Pikemminkin henkilö on taipuvainen pitämään kiinni vanhoista käytännöistä ja hyväksi havaituista tuotteista. Uusiin kokemuksiin suhtaudutaan varsin varautuneesti.

Jälkilämmitetyt partaansa nauravat nakit: Pienenä lapasena söin pääasiallisesti Popsin Grillinakkeja, jotka ovat aina olleet miellyttävän tikkusuoria moniin muihin oudon käyristyneisiin verrattuna. Ettei väärinymmärrykselle jää sijaa, söin monipuolisesti kaikenlaista ruokaa, en ainoastaan nakkeja. Kesällä tietty kiskottiin grillimaggaraa, Popsin Taifuunia ja Atrillia, ja hyvältä maistui, vaikka lihapitoisuuksista en tiennytkään. Lihaisempien jöötien invaasio tuli vähän myöhemmin.

Rehtiburger

Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.

Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.

Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.

En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).

Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?

Colailua

”Drinkin’ rum and Coca-Cola, go down Point Koomahnah, both mother and daughter, workin’ for the Yankee dollar” oli yksi niistä renkutuksista, joita saatoin lapsena kuulla automatkoilla kasettisoittimesta, kun isäni itse nauhoittamat kasetit avarsivat musiikillista maailmankuvaani. En tajunnut laulusta muuta kuin että siinä lauletaan rommista ja Coca-Colasta. Laululla on muuten mielenkiintoinen historia, jota voi googletella omien mielihalujen mukaan.

Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.

Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?

Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”

Pitkästyttävät pölinät pitkosta

Tässäpä mainio esimerkki iän tuomista eduista. Jos Hercule Poirot kehotti käyttämään pieniä harmaita aivosoluja, minun aivosolujeni harmaus johtuu niiden elottomuudesta. Hoksottimet kärsivät sellaisesta kuolonkankeudesta, ettei voi kuin päivitellä, kuinka saatanan tyhmä ihminen voi olla. Ostin joitakin päiviä sitten pullapitkon. Tunnustaudun satunnaiseksi pullan mussuttajaksi, kunhan ei muodostuisi pahaksi tavaksi. Tällä kertaa terveydelle hengenvaaralliseksi vehnäseksi valikoitui Jokioisten Leivän tuotos nimeltä ”Kappeevoipitko”.

Järsin heti ensi nälkään jonkin verran, sillä jos ihminen jollain selviää elämässä, niin se on vehnäjauhon, voin ja sokerin yhdistelmä. Sen jälkeen pitkonpätkä jäi roikkumaan pöydälle useiksi päiviksi. Palataan hieman taaksepäin. Jo kaupassa ihmettelin sanaa ”kappee”. En kerta kaikkiaan tajunnut, mitä sana voi tarkoittaa. Päättelin, että kyseessä on jokin jokioislainen erikoismurresana, jonka merkityksen voi ymmärtää vain syntyperäinen jokioislainen.

Useamman päivän kuluttua tartuin pitkoon ja päätin, että tungen sen naamariini vaikka väkisin, ettei menisi pilalle. Siinä pullaa jäystäessäni katselin käärepaperia ja silloin minulla välähti: ”kappee” tarkoittaa kapeaa. Tunsin itseni idiootiksi, mikä tosin nykyisin ei ole ollenkaan harvinaista. Jos tarkalla voisilmällä havainnoi pitkon muotoja, saattaa se olla perinteistä pullapitkoa kapeampi. Käänsin käärepaperin ympäri ja sieltä löytyi lisävalaisua pitkon nimelle:

”Tampere–Turku-rautatieltä vedettiin kapearaiteinen teollisuusrata Humppilasta Jokioisten kautta Forssaan 1898. Reitti oli ensimmäinen yleiseen liikenteeseen otettu kapearaiteinen rautatie Suomessa. Lähes koko rata kulki Jokioisten kartanon omistamalla maalla.”

Tämä varmasti kiinnosti kaikkia, tai vähintäänkin junabongareita ja pienoisrautatieharrastelijoita. ”Pidä saastaiset sormesi kaukana minun Märklinistäni!”, kimitti eräs sekavan oloinen setämies takarivistä. Kaikki Conania katsoneet tietävät, millä äänensävyllä edellinen repliikki pitää lausua. Selväpäisempi ihminen voi helposti saattaa epäilyksenalaiseksi rautatien ja pullapitkon yhteyden, mutta minulle se on yhtä luonnollinen asia kuin käen munat vieraassa pesässä tai käet vieraissa taskuissa. Katsokaas molemmat ovat pitkulaisia.

Laatua viimeiseen muruseen: Kappeevoipitko, nami nami ja mussun mussun.

Toinen jokioislainen spesialiteetti: anusvoipulla. Lukijan mielikuvituksen varaan jää, mitä on ”anusvoi”.

Kuivaa papeloa

Taloudessamme asuva toinen täysi-ikäinen päätti syödä iltapalaksi rahkaa, mikä sinällään oli aika poikkeuksellista häneltä, koska fitness-mätöksi vahvasti leimautunut maitojaloste ei yleensä kuulu hänen ruokavalioonsa. Kommentoin rahkaa sanomalla sitä kuivaksi papeloksi. Tähän hän vuorostaan, ettei sellaista sanaa kuin ”papelo” ole olemassakaan. Alun perin isäni on käyttänyt tätä järkyttävän typerältä kuulostavaa sanaa luonnehtimaan juuri kaikenlaista kuivahkon tuntuista, möhnäistä kurkkuun tarrautuvaa ravintoa. En itsekään koskaan pitänyt sanasta, mutta silti sorrun nyt itse käyttämään sitä.

Jokainen ihmetyksen aihe ratkeaa viime kädessä KVG-metodilla (onko se jo vanhentunut termi?). Ja kas kummaa, suomen kieli tunnistaa sanan papelo. Ensimmäinen repeilyn aihe oli se, että ratkaisu löytyi paikasta nimeltä Pitsiwiki. En tosiaan kuvitellut, että sellainen wiki kuin ”pitsiwiki” olisi olemassa. Kaikki wikit ovat näköjään mahdollisia. Pitsiwikin mukaan ”nyytinkejä papeloitaessa eli itäsuomalaisittain pitsiä nyplätessä käytetään nypylöinä papeloita”. Löytyi myös kuvia sorvatuista ja veistetyistä papeloista eli kapeista puupalikoista. Joka tapauksessa papelon yhdistäminen ruokaan vaatii jo raskaskätisempää mielikuvitusta. Papelon nieleminen tuottaa varmasti tuskaa.

Lisäksi löytyi monenlaisia muita papeloita, kuten esim. meksikolainen käsityökauppa, urheiluseura ja joitakin Papelo-sukunimisiä tyyppejä. Sekä papelorikko, tuo maanmainio kuivien paikkojen valkokukkainen rikkokasvi. Se niistä papeloista.

Jk: Minulla on riittänyt omaa hauskaa, kun selvisi, että jenkeissä on sellainen arvostettu vaatesuunnittelija kuin James Perse. Ei pitäisi sortua anaalivaiheen pelleilyihin, vaan tätäkin asiaa tulisi tutkia omana itsenään eli per se.

Poliisihella tien päällä taas

Poliisihella on taas partioinut pitkin Suomea pillit katolla ja vastukset kuumina. Alla tapauksia menneiltä kuukausilta.

Mies käyttäytyi uhkaavasti
Poliisihella kutsuttiin joulukuussa kotikäynnille, kun perheen miehen ilmoitettiin käyttäytyvän uhmakkaasti. Poliisihellan saavuttua paikalle selvisi, että mies kiukutteli vihreiden papujen syömisestä ja uhkasi ”vetää tuollaiset vihreät paskapökäleet vessasta alas”. Uhkaava tilanne saatiin kuitenkin laukeamaan, kun vaimo sanoi laittavansa ”jalat ristiin kuukaudeksi, jolleivät pavut mene vessan sijasta kurkusta alas”. Tämän jälkeen mies söi pavut päästämättä hiiskaustakaan. Poliisihellalle jäi epäselväksi, mitä tekemistä jalkojen risteämisellä on papujen syönnin kanssa.

Raivostunut asiakas huitoi henkilökuntaa
Syyskuussa poliisihella sai hälytyksen paikalliseen ruokaravintolaan, jossa asiakas oli raivostunut saatuaan väärin kypsennetyn naudan sisäfileepihvin. Mieshenkilö oli tilannut pihvin medium plussana, mutta saanut pihvin, jonka kypsyysaste oli medium miinus. Seurauksena asiakas oli valinnut astalokseen vedellä kastellun lautasliinan, jolla kävi huitomaan tarjoiluhenkilökuntaa. Poliisihella sai rauhoitettua asiakkaan puhumalla, minkä jälkeen hella siirtyi keittiön puolelle opastamaan kokkia pihvin paistamisessa. Lopulta asiakas sai oikein kypsennetyn pihvin.

Tunteet kuumenivat grillikioskilla
Poliisihella hälytettiin marraskuisena aamuyönä grillikioskille, kun kaksi nuorta miestä tönivät toisiaan jonossa. Epäselvyyttä oli syntynyt siitä, kumpi oli ensin tilausvuorossa. Kuulusteltuaan riidan osapuolia hella sai selville, että kumpikin mieshenkilö oli tilaamassa kerroshampurilaista. Moitittuaan miehiä surkeasta valinnasta poliisihella lähetti miehet matkoihinsa, ohitti sitten jonon ja tilasi makkaraperunat valkosipulimajoneesilla, joka on ainoa oikea valinta aamuyön suolaisen nälkään.

Höynäytetyt maatiaisperunat

Läheisen einehtimispaikkani ruokalista aiheuttaa kaltaiselleni paatuneelle kyynikolle sarkasmin sävyttämiä riemunkiljahduksia. Ruokalan tapa värittää ruoka-annoksien nimiä on kerrassaan upeaa työtä. Löytyy ”talon karitsalaatikkoa”, ”Provencen kanakeittoa”, ”kinkkukiusausta á la Ritva” ja vaikka mitä. Vertaansa vailla on ”höyrytetyt maalaisperunat”, joka on huomattavasti houkuttelevampi ilmaisu keitetyille perunoille. Varsinkin perunoiden maalaisuus on vallan mainio täky. Maaseutuhan majailee yhä mielissämme hohtavan puhtoisena ja saasteettomana idyllinä, missä kaikki on luonnonmukaista ja ahon laitaa käydään ilman paitaa. Perusteeton yleistys; sovitaan sitten niin, että minun mielessäni. Saattaa olla, että maalaisuudella halutaan loppujen lopuksi viestiä siitä, että perunat on keitetty tai höyrytetty kuorineen päivineen ja asiakas saa itse kuoria perunansa. Niin tai näin, miellän perunapellot kiinteästi maaseutuun ja maalaisuuteen kuuluvaksi eikä ajatus cityperunoista juuri mieltä kiihota. Toki tiedostan myös jossain päin viljellyn näkökulman, että kasvatti perunansa sitten missä tahansa kehäkolmosen ulkopuolella, voidaan perunat luokitella maalaisiksi eli landelaisiksi.

Yleensä maalaisperunoilla viitataan kuorellisiin lohkoperunoihin, vaikkakin ymmärrän logiikan edellä kuvatussa nimeämistavassa. Luonnollisesti maalaisempaan tunnelmaan päästään, kun peruna tarjoillaan lähes alkuperäisessä olomuodossaan. Kun vielä malttaisivat jättää perunat pesemättä ja keittämättä, saavutettaisiin maalaisuuden lakipiste. Eikö tällä hetkellä ole raakaravintotrendi? Taidan tyytyä purjehtimaan trendien aallonpohjalla.

Jälkikirpaisu: Olisi mielenkiintoista nähdä tilastot, kuinka paljon perunoiden kulutus ruokalassa vähenee, kun perunat eivät ole valmiiksi kuorittuja. Monella voi olla kuorimiselle fyysinen este, kuten uusavuttomuus, joka voidaan viestiä esim. ilmaisulla ”emmä jaksa”. En pelkää perunoiden kuorimista, koska minulle opetettiin jo lapsena kätevä tekniikka: pitkä viilto perunan päälle pituussuuntaan ja viiltoa aloituskohtana käyttäen kaavitaan veitsen kanssa viillon molemmin puolin kuoret näppärästi ja nopeasti pois. Ihailin aina isoäitini viimeistellyn hiottua tekniikkaa. Silmä tuskin ehti mukaan, kun kuoret olivat suitsait kadonneet perunasta.

Jk 2: ”Pikkuperunat” on aivan älyvapaa lastenohjelma.

Leipurin Lasikko in memoriam

Takauma: heinäkuu 2013 ja kesä kukkeimmillaan. Riemurinnoin kaahailen Sysmän kirkonkylälle, sillä okulaareissani siintelevät maailmankaikkeuden parhaimmat berliininmunkit. No en kaahaillut, vaan ajoin harkitsevasti noudattaen sallittuja tiekohtaisia nopeusrajoituksia. Maagisia munkkeja leipoo sysmäläinen pikkuleipomo nimeltään Leipurin Lasikko. Tätä jumalten herkkua olen nauttinut niin kauan kuin muistan, eikä parempaa ole löytynyt. Munkin ylivertaisuus piilee täytteessä, ei kliseisen pinkissä sokerikuorrutteessa. Täyte on vaniljavoikreemiä, jota on lapettu reilulla kädellä munkin väliin. Hintaan 1,70 euroa saa suut makiaksi ja kusetuksen makua ei ole pätkääkään. Kurvaan ensimmäisenä Leipurin Lasikon pihaan, etten vain jää ilman tuoreita kaloripommeja. Mutta kaloripommin sijasta saan eteeni toisenlaisen pommin. Kiinteistö on tyhjillään. Oven ikkunassa on lappu ”liike lopettanut”.

Kahvila-konditoria Leipurin Lasikko oli poistunut kaupparekisteristä 26.4.2013. Samaan syssyyn oli lätkäissyt lapun luukulle kylän legendaarinen juottola Napostella, joka oli osa samaa firmaa ja kiinteistöä. Sysmän kyläkuolema on näyttänyt jo pitkään vääjäämättömältä, mutta silti tuli kulman takaa pesismailasta. Sitä olettaa elämässään monet asiat vakioiksi, jotka jatkuvat ikuisuuteen. Se on harha, johon ihminen tuudittaa itsensä, koska päinvastaisen alituinen olettaminen on psyykkisesti melko rasittavaa. Elämä on ketju huonoja vaihtokauppoja. Nyt vaihdettiin ylivertainen berliininmunkki kauniin katkeraksi muistoksi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän munkinmässyttelyhetkistä.

Epälogi: Kaikki nämä vuodet olen ollut autuaan tietämätön siitä, mitä ”lasikko” tarkoittaa. Merkillistä, että kiinnostus leipomon nimeen sisältyvää harvinaisempaa sanaa kohtaan herää vasta nyt. Lasikko on se tyypillinen kaikissa leipomo-kahviloissa pönöttävä lasivitriinitiski, jossa pullat ja paakelsit ovat esillä.

Mikä hiertää

Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.

Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.

Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.

Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.

Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.

Muusaa ja riistaa

Jokaisella miespuolisella kirjailijalla, muusikolla tai muunlaisella taiteilijalla tulisi olla oma muusa, josta ammentaa luovuutta. Tässä vaiheessa viisasteleva blogini lukija, jonka olen luonut harhaisessa mielessäni, huutelee jo, että eihän paskan luomiseen tarvita kuin talikko. Hänelle vastaan, että naama kiinni ja ei huudella vieraisiin pöytiin. Asia on vakava.

Jokaisen tuotteliaan miehisen taiteilijan taustalla vaikuttaa muusa. Hänestä voi ammentaa, hän toimii vastavoimana ja häneen voi tarpeen tullen kompastua. Kun muusa lähtee, lähtee samasta ovesta myös taiteilijan luomiskyky. Varmasti on olemassa huonojakin muusia. Mieleen tulee heti Juhani Palmu. Kuinka viallinen muusa voi olla, jos hän saa miehen maalaamaan kaikki kankaat täyteen pelkkiä latoja?

Kenties kaikki tekstini ovat mitä ovat, koska minulta puuttuu selkeä inspiraation lähde eli muusa. Vaimoa on turha kysellä muusaksi. Omahyväiset kirjoitukseni eivät kuulemma kiinnosta häntä pätkääkään. Noilla sanoilla hiveli hän itsetuntoani jo vuosia sitten ja tarjous pätee edelleen. Voinko luoda mielikuvitusmuusan? Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska olenhan luonut niin paljon mielikuvitusblogilukijoitakin. Jos laitetaan vaikka sellainen, jolla on isot puskurit ja kunnon tarttumapinnalla varustettu berberi. Hänen nimensä voisi olla Kalliope.

Muusasta päästään sujuvasti riistakäristykseen. Sitä nimittäin söin tänään lounaalla. Tutkiskeltuani hetken tarkemmin riistakäristyksen koostumusta jo sammuneeksi luultuun mieleeni heräsi kysymys. Otetaan kaksi sattumanvaraista teuraaksi kasvatettavaa kotieläintä, kutsuttakoon niitä vaikka Lehmäksi ja Siaksi, ja päästetään ne vapaasti kirmailemaan metsikköön. Tämän jälkeen otetaan riittävän suurikaliiberinen ampuma-ase ja lasautetaan tarkalla kaukolaukauksella nuo kaksi luontokappaletta hengiltä. Ovatko ne nyt riistaa, koska ne käyskentelivät metsässä eivätkä aitauksessa/karsinassa? Riistakäristyksen kera tarjoiltiin muusia.

Jossain päin Suomea puhutaan muussista ja toisaalla taas muusista. Minulle se on muusia. Kaksoisässä korostaa muusia liikaa ja muussi varastaa kaiken huomion lauseessa. Kun Googleen laittaa hakusanaksi ”muussi”, kysyy Google: ”Tarkoititko: muusi?” Sitä ei tapahdu toisinpäin. Word näköjään mieltää muussin kokonaan vääräksi sanaksi. Niin reippaasti ohjelma laittaa punaista siksakkia muussin alle. ”Teen sinusta muusia”, lauloivat Eputkin aikoinaan. Vai oliko Martti Syrjällä tarkoitus tehdä yhdestä naisesta useampi muusa?

Herne-maissi-paprika -bisnestä

Otetaan joka talouden yleisen hyväksynnän ansainnut perusvihannes, hämmentävä sekasikiö nimeltään herne-maissi-paprika. Kuvittelisi, että tällaisen vihannessekoituksen osanottajat olisivat järjestäneet keskinäiset suhteensa tasa-arvoisesti. Tahtoo sanoa, että kutakin vihannesta olisi pussissa yhtä paljon eli noin 33,3333333333 %. Eipä tietenkään ole. Apetit-valmistajalla suhdeluvut ovat herne 50 %, maissi 36 % ja paprika 14 %. S-ryhmän Rainbow’lla jako menee herne 60 %, maissi 30 % ja paprika 10 %. Herneet, nuo vittumaiset pikku viherpiiperöiset, suorittavat julmaa inkvisitiotaan kauppojen pakastealtaissa.

Väistämätön, looginen, kronologinen ja melankolinen johtopäätös on, että herneiden osuus pakastevihanneksissa on suuri siksi, että herneet ovat edullisempia kuin maissit ja paprikat. Valmistaja pyrkii tällaisella toiminnalla kustannussäästöihin ja samalla omistajiensa hyvinvoinnin lisäämiseen. Tuotantotoiminnassa pyritään käyttämään raaka-aineita mahdollisimman taloudellisesti, koska se on tehokasta toimintaa. Hemapa-tuotteessa asialle ei voi mitään, koska se on alan käytäntö. Tai voi sittenkin: osta pussi herneitä, pussi maissia ja pussi paprikaa. Tai vielä parempi: osta tuoreita vihanneksia. ”Fresh ingredients”, sanoi Gordon Ramsay.

Valmistaja tinkii surutta raaka-aineiden laadusta niin kauan kuin on varmaa, että asiakkaat eivät sitä huomaa. Jos mennään sen rajan yli, että laadusta tinkimisen on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymiseen, on kyseessä tietoinen riskinotto.

Herne-maissi-paprikassa laatu näyttäytyy kahdelta kantilta. Ensinnäkin herneiden suhteellinen osuus määrittelee laatua. Onhan se kuluttajan kannalta hieman erikoista, että mainittua tuotetta ostaessa puolet tuotteesta on hernettä. Vitutus saattaa kasvaa, jos herneitä on reipas enemmistö ja maissinjyviä ja paprikanpaloja näkyy vain siellä täällä. Mutta tietenkin kansa ostaa Rainbow’ta, koska se on hieman edullisempaa kuin Apetit. Halpisvihannekset voi kivasti sijoittaa kaljalaatikoiden päälle. Jäähdyttävät oluet valmiiksi.

Kuinka moni tihrustelee tuoteselostetta takapuolelta, puhumattakaan siitä, että vertailisi tuotteita pakastealtaan äärellä? Mieletöntä touhua. Jos siinä lukee herne-maissi-paprika, niin silloin se jumalauta on herne-maissi-paprikaa! Mutta missä kulkee hernepitoisuuden kipuraja ihmisillä? Onko se 70 % vai jopa 80 %? Nimeksi pitäisi vaihtaa HERNE-maissi-paprika tai herne-herne-herne-maissi-paprika.

Toinen näkökulma laatuun on, että herneet, maissit ja paprikat ovat kelpo tavaraa, siis kuranttia. Siinä vaiheessa, kun kastikkeen seassa lilluu jotain ruskeita könttejä, on ylitetty kuluttajan sietokynnys. Onneksi tällaista ei ole sattunut näköpiiriin kovin usein. Ehkä Euroshoppereissa, mutta nehän eivät olekaan ruokaa.

Vihannespusseissa laadun huononeminen on vielä kohtuullisen helppoa havaita, mutta annas olla, jos katsotaan vaikka tietokonetta. Kuka nyt avaisi tietokonetta ja tiirailisi, millaisia komponentteja on käytetty. Ja vaikka sen tekisikin, niin sittenkin pitäisi olla perehtynyt asiaan, jotta ymmärtäisi, ovatko osat laatukamaa vai jotain törkeää rupua. Tietokoneiden mainoksissa luetellaan kyllä käytettyjä osia, mutta sekään ei tuo varmuutta, koska samat valmistajat tuottavat samaan aikaan eliittikomponentteja sekä bulkkiroskaa.

Palataan herne-maissi-paprikaan. Laadusta voi tinkiä ja varmasti tingitään niin kauan kuin siitä ei jää kiinni. Monet tinkivät kiinnijäämisen uhallakin. Risky business nääs. Toisessa ääripäässä luvataan premiumia ja toisessa Euroshopperia, mutta kuka takaa, mitä loppujen lopuksi saa? Kädet ristiin ettei ainakaan ruokamyrkytystä tai GM-vihanneksia.