Varaslähtö vaikeuksiin

Vaakamies Väinö vatvoo vaikeita valintojaan
Vaihtoehtojen vähyys valvottaa vapauttaen vajaatoimintojen vyyhdin
Väinö vaikeroi viikon verran vaiteliasta voimattomuuttaan
Vastuu vääntää vikuroivana vitsauksena vatsassa
Vertaistuen vajavuus vaikeuttaa vieroitushoitoa
Vastoin valmiuttaan vastoinkäymisiin Väinö verhoutuu veitsen valossa vihan viittaan
Vallan vaakakupissa vaihtuvuus vartioi vakautta
Vaan valtikka vaatii veronsa varkain
Vähät välitetään väärinkäytöksistä
Valkoinen värjäytyy verenpunaiseksi
Verhot vedetään veljeyden velvoittavuuteen
Varkaiden valiot voivat vokotella voitokkaina
Vihdoin vimma viiltää Väinön virtapankin viileäksi
Vihoviimeinen viisaus viimeistelee väkinäisten vitsien veistelyn
Vajaamielisten virkamies vie vihatun viivanvetonsa viekkaasti virnuillen 
Vähenee vääryys vaateliaiden vihamiesten varomattomuuteen
Vähitellen väistyy valheiden verkko
Vastamäki vääntyy viimein vinoon
Valo vyöryy valtoimenaan vapauden vartijoille
Viljavat vainiot virtaavat vaimeita vastauksiaan
Viisaimmat vaikenevat vaalien varjeluksen vahtikoiraansa

Kirjoitan, onko siihen jotain sanottavaa?

Jatkoa ajanlaskun aamuhärmästä.

Ilmanvaihtohormissa on suuren turhailujuhlan tuntua. Pian tutuiksi tulevilla riveillä kirjoitan blogikirjoituksen blogikirjoituksistani. Joko taas. Kyllä taas, koska voin tehdä blogissani just, mitä haluan, joten siitäs scheisse, arvon ajatusteni lukija(t). Minä kirjoitan ihan mistä vain, mitä ikinä päähäni pälkähtää, silmiini välkähtää tai korviini särähtää.

Tänä yönä, kun tähdet yhä suosivat rohkeaa, vaikka onkin päivä tai ilta tai ehkä ei, kuitenkin jokin vuorokauden aika, mutta siitä huolimatta tarkalleen 31.12.2025 palloillen jossain kauppakeskuksen välipäivähelvetin esikartanoissa, vaikka ehken ole enää sielläkään, olen kirjoittanut tämä sutjakkaasti etenevä kokonaisuus mukaan lukien 300 nerokasta, verokasta, kehokasta, vinokasta, pinokasta, himokasta, kohokasta, kasta gris också, tuhokasta, öhökasta ja ennen kaikkea, framför allt, kaikkea mahdollista järjen kukkuvan äänen rajaseuduilla sukkuloivaa postausta. Vaikken enää koskaan kirjoittaisi mitään, olen hiton iloinen, että ylipäätään aloin kirjoittaa. Btw jos en kirjoita enää mitään, on se merkki siitä, että olen jättänyt puurolusikan narikkaan. Tein vuonna 2010 itselleni ison palveluksen, vaikken silloin ymmärtänyt homman hienoutta. 15 vuotta, eikä suotta, on hemmetin pitkä aika ihmisen elämässä. Vanhenin tuossa ajassa 34-vuotiaasta 49-vuotiaaksi. Lapseni vanhenivat samassa ajassa 2- ja 4-vuotiaista 17- ja 19-vuotiaiksi. Ja se jos jokin antaa perspektiiviä (tai persnettoa) ajan kulumiselle.

Olen rakastanut tätä harrastusta. Oli kompuroivia vuosia, varsinkin 2022-2024, jolloin tuijottelin tyhjyyteen tai omaan napaan tai vaikka sinne, enkä nähnyt enää pituus- enkä leveysakselia enkä sielun syvyysulottuvuuteen, mutta selvisin lopulta siitäkin voittajana, a wiener takes it all, ainakin toistaiseksi. Löysin kuitenkin uuden punaisen langan, uuden inspiraation ilmaista sitä, mitä olen.

Kun kelailin läpi tuottamaani tekstimassaa, sain käsityksen, ettei tyylini (?) ole muuttunut juuri mihinkään 15 vuoden aikana. Joku voisi kysyä, missä on henkinen kypsyminen. Se on siellä rivien välissä, usko pois. Tunnustan, että vuodatukseni ovat viime aikoina kääntyneet aika ajoin selvästi henkilökohtaisemmiksi johtuen extremistisistä eksistentialistisista yms. kriiseilyistä. Se on tuonut vakavampia sävyjä tekstiin. Mutta muuten kautta aikain kaikessa paistaa sama virnuilu ja sarkastinen ote käsittelyssä olevia aiheita kohtaan.

Hauskaa on ollut. Siis minulla, sillä on toissijaista, onko kenelläkään muulla ollut. Tein pikku projektin ja tsekkasin 299 aiempaa aikaansaannostani pikaisesti. Kahlattuani koko kirjoitusteni tuhkavuoren läpi tein tilaston siitä, mitkä ovat olleet keskeiset johtoajatukset postauksissani. Mitä jäi vetävän käteen, ei pää, mutta:

• Henkilökohtaista avautumista, ts. tilitystä, muisteloita, aivoituksia, jne. (onneksi valtaosa ei järin vakavalla naamalla tehtyjä): 60 kirjoitusta eli 20 % koko roskasta.
• Kirjoista, kirjoittamisesta ja kieleen liittyvistä juiduista: 50 raapustusta eli 16,7 %.
• Pelkkää pelleilyä -kategoria, eli puhdasta spedeilyä, tolloilua, perseilyä, you name it, I fuckin’ did it, and will do it again: 49 kpl eli 16,3 %.
• Musiikkiin liittyvää hölötystä: 25 kpl eli 8,3 %.
• Fiktiivisiksi luomuksiksi (jollain tasolla) tulkittavat tuherrukset: 24 kpl eli 8 %.
• Vinoilua suomalaisuudesta: 14 kpl eli 4,7 %.
• Vittuilua, viisastelua, julistamista, ”setä neuvoo” -fiilis: 14 kpl eli 4,7 % (ts. tekstejä, joista jää hienoinen paskan maku suuhun, eli ei hyvä).
• Taloudellisen ajattelun perusteita: 12 söherrystä eli 4 %.

Ja niinpä niin, emme puhkea kyyneliin, emmekä sano näkemiin, sillä aion yhä katsoa sinua suoraan silmiin. Näin näimme blogikirjoituksen numero 300. Näyttää hienolta nollineen kaikkineen. Tämä on myös 60. kirjoitus vuodelle 2025. Käsittämätön luku lukuisten laihojen vuosien jälkeen. Olenpa ollut luova pikku pirulainen. Minulle riittää omat onnitteluni, koska en havainnut onnittelijoiden jonoa ovellani. Rappurallin havaitsin, mutta se ei onnitellut, vaan makasi tuppisuuna typerä ilme kasvoillaan. Vanhaa suomalaista sananlaskua siteeraten: Kukas ketun hännän nostaisi, tuskinpa kukaan, jos se on ollut koko ajan kainalossa.

Jälkikirjoituksen jälkinäytöksen epilogi: Syvä kiitos ja kumarrus, isot rispektit, high fivet ja fist bumpit myös jälkikirjoituksille, jotka ovat esittäneet tärkeää sivuosaa ainakin tsiljoonassa kirjoituksessani.

No toki toinen bonusjälkikirvoitus: En osaa seistä päälläni, mutta osaan istua perseelläni.

Hank Moody - A True Bromance

Tutustuin Henry James ”Hank” Moodyyn ensimmäisen kerran keväällä 2008. Heti ensiesittäytymisen myötä oli selvää, että tämän kaverin vetovoimaa ei pidä aliarvioida. Varsinkin miespuolisen väen kannalta oli parempi, että oli hyvää pataa Hankin kanssa, eikä joutunut törmäyskurssille hänen kanssaan. Kyse ei ollut Hankin kohdalla fyysisistä vahvuuksista, tai tavallaan oli ainakin seksuaalisessa mielessä, vaan hänen ylivertaisesta sanavalmiudestaan ja kyvystään ottaa tilanne kuin tilanne haltuunsa. Viiltävä äly, terävyys, itsevarmuus ja reagointinopeus toivat Hankille kilpailuedun sosiaalisessa kanssakäymisessä erityisesti suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Siksi oli eduksi, että miehenä oli samalla puolella Hankin kanssa. Se toi mukanaan monenlaisia etuisuuksia sekä toki myös ongelmia.

Hank Moody oli ammatiltaan kirjailija. Suvereeni puhumisen lahja ja taiturimainen sanaston käyttö olivat hänen keskeisiä vahvuuksiaan. Moody julkaisi kolme romaania: South of Heaven, Seasons in the Abyss sekä God Hates Us All, josta muodostui hänen suurin hittinsä. Romaanien mainiot nimet ovat sattumoisin myös legendaarisen thrash metal -bändi Slayerin julkaisemien albumien nimiä.

Kirjoitan Hankista menneessä aikamuodossa, koska hän oli päähenkilönä seitsemän kautta jatkuneessa ja vuonna 2014 päättyneessä tv-sarjassa Californication. Sarja vangitsi kiinnostukseni heti. Suorasukainen epäsovinnainen kirjailijaretku, joka kärsii menestysromaaninsa jälkeisestä tyhjän paperin kammosta, eli englannin kielessä ”writer’s block” -ilmiönä tunnettu psykologinen takalukko. Hank Moodya esitti David Duchovny, jota olin digannut jo Salaisten kansioiden (X-Files) läpimurtoroolinsa (Fox Mulder) aikaan. Hank on keski-ikäinen sinkku, jonka liitto hänen todellisen rakkautensa kanssa hajosi, hän vonkaa joka välissä ex-vaimoaan takaisin, myös nykyisten miesystävien edessä, ja antaa välillä kyseenalaista esimerkkiä teini-ikäiselle tyttärelleen. Aikansa hän käyttää päihteisiin, irtosuhteisiin sekä hanttihommiin, mm. kirjoittamalla blogia Hell-A Magazineen. Täytyy vajota todella alas, jos kirjailija nöyrtyy kirjoittamaan blogia, näkee Hank asian.

Hank Moody on kaikesta hälläväliydestään, cooliudestaan ja itsevarmuudestaan (sellaista henkilöä kuvaa nuorten tällä hetkellä suosima sana ”nonchalant”) huolimatta traaginen hahmo. Hän on tuuliajolla L.A.:ssa, eikä ei pysty kiinnittymään mihinkään. Käytännössä hänen ainoa pelastusrenkaansa on hänen tyttärensä Becca, joka antaa Hankille tarkoituksen läpi sarjan. Vähän väliä hän pyrkii pääsemään takaisin ex-vaimonsa Karenin suosioon ja onnistuukin silloin tällöin, mutta jo seuraavassa käänteessä saa toiminnallaan osakkeensa romahtamaan ja vedettyä mahdollisuutensa vessasta alas.

Hank on reitiltään eksynyt risteilyohjus itsetuhoisessa käyttäytymisessään, mutta pystyy kuitenkin elämään itsensä kanssa, koska hän lopulta uskoo tuovansa perheensä takaisin yhteen. Hän on mielipiteistä välittämättä aina oma häpeämätön itsensä, välillä vastenmielinen ja välillä vastustamaton. Hank Moodyn ainoa oikea ystävä ja uskollinen wingman on hänen agenttinsa Charlie Runkle, ja parivaljakko pitää kolhuista ja kuopista huolimatta yhtä.

Koin hätkähdyttävän oivalluksen. Kun aloin miettiä tätä juttua ja keriä vyyhtiä ajassa taaksepäin, on Hank tainnut myötävaikuttaa oman kirjoitusharrastukseni alkamiseen. Diggasin ihan kybällä Californicationia, koska se oli poikkeuksellinen ja julkea, ts. todella erilainen kuin silotellut ja sliipatut jenkki-sitcomit, joten eipä ihme, että sitä esitettiin myöhäisillassa. Väljästi ajatellen minulla taisi olla bromanssi Hankin kanssa, ja ajankohta näyttäisi sopivan hyvin yksiin oman kirjoittamisharrastukseni kanssa. Tarkoittaa tämän blogin starttia 14.9.2010. Jos näin todella tapahtui joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla: thanks bro, I owe you a big one!

Jälkijöpötys: ”Bromancen” lisäksi opin sarjasta myös toisen bro-alkuisen sanan: ”Broner”, eli hetkellisen heteroseksuaalisen syvän tunneyhteyden kokeminen miespuolista ystävää kohtaan, mikä tässä tapauksessa yltää erektioon asti, kuitenkaan ilman minkäänlaisia homoseksuaalisia taipumuksia.

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.

Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Pimenee?

Tässä päivänä eräisenä, kenties salaperäisenä, muttei järin kesäisenä, MMT-toimituksen postilaatikkoon tupsahti ihmetystä herättänyt lehti. Tällä kertaa ei kuitenkaan ollut kyseessä miestenlehti, koska ensinnäkin se ei herättäisi toimituksessa ihmetystä, vaan riemastusta (ja pitkän jonon vessaan), ja toiseksi aitoja miestenlehtiä ei ole enää olemassa, sillä ne ovat nykyään enää miesten lifestyle-lehtiä, jotka on suunnattu itseään rakastaville ja rakasteleville Chadeille ja joillekin ”pickup artisteille” ja puppelipojille. Ei siis niille herrasmiehille, jotka antavat sängen ja kikkelikarvojen kauniisti kukoistaa ja juovat bisseä kalsareissa takapihalla samalla, kun kaatavat (saatanan) saamattoman naapurin rehottavaa pensasaitaa moottorisahalla, ja tarpeen tullen kulkevat omia polkujaan kuselle kuusiaidan hellään huomaan, missä oravat kuiskuttelevat hälle salaisuuksiaan luonnon lahjomattomista laeista.

Mutta ei, ei ja miinus yksi ”ei”, MMT:n toimitukseen saapuneen aikakauslehden kannessa luki ”Katternö”. Ensimmäinen mielleyhtymä oli, että edellisten firman juhlien loppusaldona MMT on harhautunut ostamaan saaren, joka on täynnä kissoja. Mikä painajainen. Mutta kyse ei ollut kissoista eikä kissan (ketun?) hännistä saati edes saaresta, vaan jostain naurettavasta kylästä Pietarsaaren lähellä. Mutta kylälläpä (läl-läl-lää) ei ollut mitään tekemistä julkaisun kanssa.

Myskisestä nimestään huolimatta muu kansilehdestä oli kirjailtu suomenkielisillä sanoilla. Lehden merkillisen nimen alla oli hieman paniikkitilannetta lieventävä luonnehdinta ”Pohjalainen lehti”. Se sai toimituksen pohtimaan omia juuriaan. Tiettävästi mikään sukuhaara ei kytke MMT:a pohjanmaalaisuuteen – luojan kiitos – vaan sukurasitteet keskittyvät Itä-Hämeeseen ja… Satakuntaan? Kuvittelin aina, että Honkilahden kylä oli osa Varsinais-Suomea, mutta näin ei olekaan. Tämä oli pienoinen shokki MMT:lle (eli ei hyvä juttu), mutta palaamme tuohon ehkä myöhemmin.

Kannen oikean alakulman pieni präntti hälvensi toimituksen hämmennystä: aviisi oli sähköyhtiön asiakkaille suunnattu julkaisu. Kannessa möllötti lierihattuinen partasuu, jota tituleerattiin ”Martin, vaivaisukkomestari”. Muita sillisalaattimaisia otsikoita olivat ”Christinan elämä karhujen ja susien keskellä”, ”Mitä tapahtuu, jos kaikki yhtäkkiä pimenee” ja ”Ilmalaivan tuhoisa syöksy”. Hieman surrealistinen tunnelma levisi toimituksessa.

Vaivaisukot palauttivat muistoja lapsuudesta (älkää kysykö), Christina taas vei ajatukset Kevin Costneriin tanssimassa sekä susien että karhujen kanssa ja ilmalaivasta napsahti nuppiin tietenkin zeppeliini Hindenburgin roihahdus. Mutta skenaario ”mitä jos kaikki pimenee” synnytti pelon ilmapiirin toimituksen keskuuteen. Jos kaikki MMT:ssa pimenisivät yhtaikaa? Jokainen MMT-toimituksessa on enemmän tai vähemmän kuuppa himmeänä kaiken aikaa, mutta mitä sitten, jos valot sammuisivat lopullisesti?

Kaiken pimeneminen on kompleksinen kysymys. Pienin murhe olisi kuitenkin toimituksen laitteiden ja valojen pimeneminen, koska täällä tuskin kukaan on osannut tehdä mitään hyödyllistä tähän päivään mennessä, oli sähköä tai ei. Ilman sähköä olisi ehkä tullut vähemmän vahinkoja. Toisaalta kun muistelee, kuinka outoja ja kyseenalaisia asioita on tapahtunut toimituksen tiloissa sähkökatkojen aikana, ei valojen sammuminenkaan ole välttämättä hyvä homma. Mutta juttu mutkistuu, kun estradille astuvat muut vaihtoehdot.

MMT:n ”työn” luonteesta johtuen mielenterveys on ollut alati veitsen terällä. Ilman tuota salaista asetta tähän blogiin olisi tuskin syntynyt ensimmäistäkään kirjoitusta. Toki toimituksessa on aina osattu käyttää myös monenkirjavia muita inspiraation lähteitä, mutta niiden parissa emme jumita tällä kertaa. Tasapainottelu järjen lepattavan liekin ja totaalisen pimeyden välillä on oma haastava maailmansa. Täydelliseen pimeyteen katoamisella olisi arvaamattomia seurauksia, esim. kirjoitetut tekstit saattaisivat muuttua tolkullisiksi ja johdonmukaisiksi pohdiskeleviksi kirjoitelmiksi, mittavat alkoholi- ja energiajuomakustannukset putoaisivat minimiin, voisimme ottaa vastaan talonmiehen pestin Overlook-hotelliin talveksi, tunnistaisimme mustaan kaapupukuun ja naurettavaan mustaan kypärään sonnustautuneen vaivalloisesti hengittävän friikin isäksemme, laskisimme gorilloja lampaiden sijaan, telmisimme pandojen kanssa sumuisilla vuorilla, löytäisimme aamiaismurojen seasta kadonneet ruuvimme tai ymmärtäisimme vihdoin, mitä meille halutaan kertoa, kun joku konsuli/konsulentti/konstaapeli sössöttää meille ”resilienssistä” ja ”prokrastinaatiosta”.

Lässyti lässyti joo, mitä vain voi tapahtua, koska mitä vain tapahtuu yhtä mittaa, jos vain vaivautuu olemaan valvetilassa. MMT-toimituksessakin olemme tiedostaneet, että on ajanhukkaa yllättyä enää mistään. Saattaa olla, että hartioilla keikkuvan hauraan pikku kuulan pimeneminen voisi jopa selkeyttää aistinvaraisen todellisuuden tulkitsemista. Mutta siihen asti toimitus jatkaa valitsemallaan harhapolulla ja komia pohojalaanen Katternö-makasiini löytää tiensä paperinkeräykseen. Näin tuosta vaan kirjoittelee kuusisataa sanaa puuta heinää yhden sähköyhtiön asiakaslehden inspiroimana. Ja se, lapsukaiset, on laatutietoista toimitustyötä parahultaisimmillaan.

Jälkijäkätys: Olemme toimituksessa tehneet yhteistuumin havainnon, että myös illat pimenevät vauhdilla. Winter is coming, joten haukatkaapa siitä.

O pen eli kansallislaulu kynälle

O pen
sinä kynistä terävin
pidät aistini terässä
vaikken pysy perässä
olet penna mahtavin

O pen
olen aina avoinna ajatuksillesi
en vierasta vieraita aatoksia
älä syötä aineita kovin toksisia
olet penna kaunehin

O pen
tunnen voimasi sormissani
ja viet minut uusille urille
et anna aihetta itsekurille
olet penna loistavin

O pen
avoin on maailma ympärilläsi
et koskaan minua hukkaa
ei aivoistani löydy nukkaa
olet penna puhtahin

O pen
kuiskaat anteliaasti aiheesi
vaikka sepustelisi puuceestä
sen eestä puuttuvasta veestä
olet penna törkyisin

O pen
tuot sanat tuhannet luokseni
muokkaan ne mielessäni kierossa
monesti kuun kierrossa
olet penna päättömin

O pen
avaat päättymättömän kirjasi
sanaista arkkuasi narautat
auringonlaskuun karautat
olet penna uljahin

O pen
hajoitat ja hallitset
tuot kaapit ulottuvilleni
olet myös Amityvilleni
olet penna painajaismaisin

O pen
Seesamikadun aukaiset
nuket karvaiset hyökkäävät
kauheat tarinansa yökkäävät
olet penna reppavin

O pen
olet parempi kuin no pen
syökset tahrasi paperille
vaik toivoisin tahroja lakanalle
olet korvike et järin hääppöinen

O pen
olen lumiukko leffasta Frozen
nuppi aina huurussa
unettomana Turussa
olet penna sekavin

O pen
viet joskus poluille hämärille
tarjoilet talon erikoisen
pallon liian kierteisen
olet penna pikku pirulainen

Jälkihoidot: Mitä viineriä nyt taas? Aamulääkkeet putosivat lattialle ja koira söi ne. Nyt se on hyperonnellinen koira. Hauvan häntä vipatti niin, että irtosi hanurista ja alkoi elää omaa elämäänsä. Muutti just tosi kivaan kaksioon Vaasan Gerbyhyn ja opiskelee liikuntatieteiden maisteriksi.

Jälkihoidon jälkikirjoitus: Suomisanakirja-sivusto antaa mielenkiintoisen tulkinnan sanalle ”reppava”: ”Reppava tarkoittaa sellaista, joka liikkuu tai kulkee repun kanssa. Esim. Hän oli reppava matkustaja, joka kantoi kaikkia tavaroitaan repussaan. Reppava viittaa usein ihmiseen tai eläimeen, joka kuljettaa tavaroitaan repussa.” En taida olla ainoa, joka on hukannut lääkkeensä. Mutta sehän on vaan posia.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

Muistiin pantu ja pois pyyhitty

 

MMT muistaa kuolleisuutensa ja pääse asiaan

Tunnettehan te hänet. Hän on luki- ja lähetyshäiriötön ja muutenkin kaikilta osin vihreetön veijari, mies, joka ei ole muu eikä muu kuin kliinisesti puhdas maskuliini, hän, joka ymmärtää Limoncellon ja avokadopastan ja on vielä senkin jälkeen maskuliini. Hän on vanhan kansan sananlasku, hän on menneiden talvien lumi, hän on tulevien talvien kesä, hän on mummon jäljet lumihangessa, vaarin housut narulla kuivumassa, hän tietää puhumatta ja puhuu tietämättä, mistä puhuu, hän on tulevien aikojen menneisyys, joka asuu sinussa, hän näkee kaiken läpi ymmärtämättä näkemäänsä, hän tietää viisastumatta tiedostaan, hän oppii virheistään toistamaan virheitään, hän vielä kaiken jälkeen, kun kukaan ei ole enää kuuntelemassa, toistaa itseään. Hän on MMT, läpikäymättömien korpimaiden viimeinen eksynyt lammas, susi hyvän paimenen vaatteissa, hyvä paimen sudet kintereillään, susi jo syntyessään, hukkaan joutunut palapelin pala, pahnan pohjimmainen pohjanoteeraus, ylemmällä ymmärryksen tasolla operoiva oraakkeli, opetuslasten opettajan oppi-isä, onkeensa ottamaton mato, nakkikioskin jonon viimeinen riidanhaastaja, jakamattomien osamäärien murto-osa, ja viime kädessä yksinkertainen kuolevainen, joka ei taaskaan ymmärtänyt siirtyä aiheeseen järjelliseen aikaan.

Oli aikoja, jolloin tämä maanpäällinen ruumiillistuma ymmärsi oman kuolleisuutensa lukumääräksi numeron yksi. Yksilökohtaisessa kokemuksessa kuolleisuuden ollessa 1 eli 1/1 eli tasan 100 % on eloon jäämisen todennäköisyys aika huono. Ihminen on siitä erikoinen olento, että se ei lannistu tämän tiedon edessä, vaan jatkaa todellisuudessa tarpomistaan ikään kuin kyseistä faktaa ei tarvitsisi noteerata. Niin se kuitenkin menee, tylyt tosiasiat on syytä sysätä syrjään, jotta missään olisi mitään mieltä.

Koin minäkin erinäisissä teini-iän angstisimmissa aallonpohjissa syvää eksistentialistista ahdistusta. Muistan kyllä joskus jopa itkeneeni hysteerisesti yksinäni kuolemanpelkoani. En muista, tapahtuiko sitä montakin kertaa. Mutta sitä se ihmisenä oleminen teettää.

Vanha kunnon Juice (Leskinen) muistutti asiasta lukemattomia kertoja: ”elämä on kuolemista”, ”ei elämästä selviä hengissä”. Varmemmaksi vakuudeksi hän demonstroi asian juomalla itsensä hengiltä todistajien läsnä ollessa. Kaveri tiesi, mistä puhui, tai lauloi.

Asiaan pääseminen on joillekin yllättävän vaikeaa. Tunnistatte tuttavapiiristänne varmasti henkilön, joka haluaa kertoa jotain, jossa on varmasti jokin pointti, mutta hän alkaa varmuuden vuoksi taustoittaa asiaa alkaen ajanlaskumme alusta. Pahimmassa tapauksessa alkuräjähdyksestä. Tunnette sen kihelmöinnin ja syyhyn aivopoimuissanne, kun alustus jatkuu ja jatkuu jaarin jaarin jaa jaa vaarilla oli talo, mutta ”punchlineen” ei päästä itkemällä, rukoilemalla, manaamalla saati toivottamalla hänet helvetin perukoille. Koska mikään ei auta. Ja se on juuri sitä, mitä tässä ja nyt tapahtuu.

Kirjoitelman aiheen piti olla alun perin ihan oikea kaunokirjallinen tuotos. Siihen viittasi alkuperäinen otsikkokin, kunnes päätin hieman muokata sitä. Mutta asiapitoisuus saattaa löytyä ehkä jo ensi numerossa, tai myöhemmässä riippuen ja roikkuen asianosaisen mielenmaisemasta. Näyttääkö maisema Edelfeltin, Picasson, Dalin vai Munchin maalaamalta, odotamme jännityksellä. Muutkin ehdotukset otetaan huomioon. Katsokaas ja tiedättehän, no paskat te tiedätte yhtään mitään, joten älkää edes yrittäkö. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan sitä, mitä tulee. Nyt tuli tätä. Yritin pakottaa itseni muottiin, tiettyyn johtoajatukseen, teemaan, aiheeseen, pidättäytymään kontekstissa. Hus pois turhat luulot itsestäni enkä pidättäydy missään. No joo, tällä hetkellä pidättelen pissahätääni eli pidättäydyn pissaamasta oransseihin kalsareihini. Mistähän hitosta tuo reikä niihin on tullut?

Miten olen tässä

Nyt pitäisi olla vitsit vähissä, ja kenties onkin. Olen kadottanut ison osan itsestäni tolkuttoman pitkäksi aikaa. Se käy liian helposti, lipuu vain vähitellen yhdentekevyyden tilaan, missä ei enää tiedä, mistä aloittaa ja miksi.

Ojasta noustaan, koska jos ei nousta, on joutsenlaulu edessä. Luulen, että suurin ongelma kaikkina näinä aikoina on ollut se, että kynnys pukea tyhmiä saati fiksuja (selvästi vähemmistönä) ajatuksia sanoiksi kohosi liian korkealle. Aiemmin (ks. kaikki aiemmat mussutukset) kirjoittelin kaikkea mahdollista paskaa maan ja taivaan väliltä vailla liiallista itsekritiikkiä ja peiliin tuijottamista. Miten ihmeessä päädyin sensuroimaan kaiken itsessäni, syytä voi vain arvailla.

Nyt heinäkuun 21. päivänä vuonna 2024 on viimeinen hetki lopettaa itsekritiikissä ja -tuhossa kylpeminen ja puristaa palleista niin, että sattuu. Valitettava tosiasia on, että virikkeet ovat olleet omalta osaltani vähissä. Kaiken mahdollisen hukuttaminen alkoholiin on lyhytkestoinen kujanjuoksu, joten näiden pikkuhiljaa näivettyvien aivosolujen on astuttava esiin ja pysäytettävä vääjäämätön kehityskulku.

Tänä iltana, tai nyt jo yönä, toivon kokevani reinkarnaation, jotta saisin kiinni punaisesta langasta, jonka hukkasin useita vuosia sitten. Kuulostaa aika dramaattiselta verrattuna aiempaan ulosantiin, mutta on vain pakko aloittaa jostain. Se sielu, joka tässä hommassa on ollut mukana, on nyt otettava uudestaan haltuun. On harvoja asioita, joita todella rakastan ja jotka antavat sisältöä elämääni, ja nyt siis puhun virikkeistä, ja kirjoittaminen on yksi niistä. Vaikka en koskaan tule näkemään tunnustusta tai huomiota yhdentekevästä blogistani, enkä edes odota sellaista, on se kaikkineen minulle kuitenkin terapeuttinen kokemus, koska saan kirjoittaa sanoja näkyviin.

Siihen nähden on vaikea ymmärtää, miksi ikinä edes sain itseni lukkoon, jos vain kirjoitan itselleni. Kuinka voi silloin olla liian itsekriittinen. Joten nyt on vuodatukset vuodatettu ja laitetaan taas oma persoona peliin. Tämä on uusi alku, koska se on saatana pakko olla.

Jälikset: Katsos vaan, olisikohan ihan itseni toistoa. Nolo jätkä.

Käkeensaajat ry kokoontuu

– Jaahas, se olisi taas aika Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kokoukselle. Tuttuun tapaan vedetään yhteen toivottavasti tapahtumarikas kulunut viikko. Kuka tällä kertaa aloittaisi? Miten olisi Jorma? Mikäs muuten Jormalla siellä pullottaa?
– Joo se tämä jalassa oleva kipsi, joka pullottaa. Jalka on murtunut aika monesta kohtaa, joten kyllä tässä saa tovin odotella, että pääsisi eroon kipsistä. Älkää sitten ihmetelkö, jos ei ole tulevina kuukausina pahemmin kerrottavaa.
– Kerropa nyt Jorma, miten pääsit ansioitumaan tällä kertaa. Taitaa tulla kunniakas merkintä ansioluetteloon.
– Jos lyhyesti kuvailisi tapahtumien kulun, niin ehtii muutkin päästä ääneen. Siinä oli parkkiksella kokoontunut joku nuorisoporukka, joka oli peilailemassa tuunattuja Audejaan. Letkautin siinä, että tietääkö pojat, mitä ne neljä rengasta Audin nokassa tarkoittaa. Ennen kuin ne ehtivät sen enempää ihmetellä kysymystä, jatkoin, että ne renkaat tarkoittavat sitä, että kuskina on nelinkertainen persläpi. Ehdin sitten vielä lisätä, että taitavat pojat muutenkin olla enemmän persreikien perään, kun ei näy ensimmäistäkään tyttöä porukassa. Että on vissiin peräröörin rassaajien ja tuhkaluukkuun tunkeutujien kokoontumisajo kyseessä. Paljon enempää en ehtinyt vittuilla, kun yksi niistä kaasutti Audilla päin. Yritin väistää, mutta lonkka otti osumaa ja jalka meni murskaksi.
– Aika kovaa settiä pääsit esittämään. Kyllä olet tosi Jorma mieheksi, ei voi muuta sanoa. Eiköhän muut anneta oikein aplodit Jormalle, ennen kuin jatketaan.
* tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tap-tap *
– Sitten olisi varmaan meidän nuorisojaoston, eli Epen vuoro. Oh hoh, onpa sinulla pää turvoksissa. Pystytkö edes puhumaan?
– Joo, kyllä minulla sentään hampaita suuhun jäi siitä vuorovaikutustilanteesta.
– Kerro nyt Epe ihmeessä, miten tuollaiseen lopputulemaan päädyttiin?
– No joo, tämä on aika tavanomainen tarina. Olimme HPK:n faniklubin kanssa vieraspelissä Porissa. Oli siinä vähän suu kosteana, kun päätin avata sanaisen arkkuni hallin kaljajuottolassa. Totesin paikallisille urpoille, että on tuo Ässät sellainen mekkoihin pukeutuva homolauma, ettei varmaan kannata päästää pelin jälkeen pukukoppiin kameroita todistamaan, mitä siellä tapahtuu. Sitten tulikin pataan oikein kunnolla. Sain siinä lattialla maatessani vielä vähän monoakin kaupan päälle, ennen kuin kaverit ehtivät tulla väliin.
– No olihan tuo aika peruskauraa, mutta sen verran täytyy antaa Epelle tunnustusta, että on pojalla aina ollut hyvin sana hallussa. Seurassa kuin seurassa Epe saa kenet tahansa vittuuntumaan tuossa tuokiossa. On se hieno lahja. Mutta tähän väliin tällainen ilmoitusluonteinen asia. Tämän vuoden Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kesäretki suuntautuu Pohjanmaalle lestadiolaisten suviseuratapahtumaan. Perinteiseen tapaan soluttaudutaan porukkaan ja aiheutetaan eripuraa kukin omalla tyylillään. Siellä on oikein otollista maaperää aukoa antaumuksella päätään uskiksille. Haastekerroinkin on aika mukava, jos saa suviseurassa kunnon rähinän aikaiseksi. Vanhan kaavan mukaan parhaat suoritukset palkitaan. Muistanette vielä hyvin Riston upean revittelyn viime vuoden Flow-festivaaleilla, minkä seurauksena Risto makasi kaksi viikkoa letkuissa sairaalan vuodeosastolla. Että sellaista, mutta eteenpäin, sanoi hauki rannassa. Jaaha, olisiko nyhveröosastoamme edustavan Kukkakeppi-Kaapon vuoro. No keneltä tuli tällä viikolla turpiin? Saitko tavalliseen tapaan selkäsaunan virtahepotyttöystävältäsi? Tuliko riitaa Warzonen pelaamisesta?

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Miehekäs sisustuslehti

MMT-toimituksen ohrainen virvoitusjuoma väärään kurkkuun solahti, kun postiluukusta kolahti lehtitilaustarjous uudesta sisustuslehdestä. Lehden mainostettu anti teki niin suuren vaikutuksen, että koko toimitus teki saman tien kestotilauksen, vaikkei ole nähnyt vielä ensimmäistäkään numeroa. Puhumattakaan siitä, että olemme jo melkein voittaneet uuden auton. Arvontakupongin kuvassa näkyi kuitenkin Fiat 500, joten jäimme pienen ihmetyksen valtaan siitä, mitä tekemistä kuvan Fiatilla on palkinnoksi luvatun auton kanssa.

Toimitus on uudesta makasiinista innoissaan kuin pikkupoika pornolehdestä, koska katsomme sillä olevan valtavaa potentiaalia. Haluamme antaa täyden tukemme tällaiselle julkaisulle, joka ei esittele epätoivoisia kikkoja sixpackin kehittämiseen saati kuolleena syntyneitä pokausneuvoja, joten seuraavassa lehden esittelymateriaali lyhentämättömänä:

”Upouusi lehti iskee miehiseen makuun kuin vesuri vävypojan vätyksen pohkeeseen! Koti ja heittiö – sisustus- ja lifestyle-lehti tosikarjuille ja sellaisiksi haluaville! Jos rintamuksessasi orastaa jo ensimmäinen rintakarva, lehti on kuin tehty juuri sinulle! Ensimmäisessä tuplajättinumerossa jopa 169 sivua, joiden päälle kaataa kaljat. Lehden sivut on tehty erityisen imukykyisestä paperista! Avausnumerosta löydät mm. seuraavat mielenkiintoiset artikkelit:
- Kestotesti: kuinka kauan voi asua kämpässä siivoamatta?
- 10 keinoa peittää nopeasti oksennuksen haju asunnossa
- Pelit ja leikit: vietä hauska rähinäkänninen ilta ystävien seurassa – puukkohippa kotosalla
- Etiketti: riittääkö iltakattaukseen pelkkä viina vai pitäisikö olla purtavaa
- Hinta-prosenttisuhde ratkaisee? Asiantuntijaraati arvioi tositirpomiseen ideaaliset noin kympin hedelmäviinit
- Hanki paskainen sohva halvalla kirppikseltä – sohvatyynyjen välissä löytöjen aarreaitta
- Raakana vai lantringilla? Keskustelua dokaamisen filosofiasta
- 5 + 1 hyvää paikkaa sammua illan päätteeksi + BONUS: selviämisputkan sisustusratkaisut
- Yliarvostettu naapurisopu: kuinka välttää häätö vuokrakämpästä
- Viikon menu kympin budjetilla, enemmän pelimerkkejä alkoholiin
- Talotohtori neuvoo: miten osua aamuyöstä avaimella (kotioven) avaimenreikään ilman, että 130 desibeliä ylittyy
- Uudessa reportaasisarjassa Koti ja heittiö kiertää Suomen kovimmissa räkälöissä: Ensimmäinen pysäkki Saarijärvi – hyvää humalaista seuraa (jos sietää keskisuomalaisia), juopuneiden karaokea ja Kari Tapiota jukeboksista.

Hae uusi Koti ja heittiö lehtipisteestä jo tänään! Jos olet jo juonut kaikki päivärahasi, siitä vain kääntämään lehti lähimmästä lehtipisteestä. Pääasia, että me kustantajana saamme rahamme.”

Kirjapiirin kummimmat MMT-suositukset

Kyllästyttyään hetkellisesti oman kuvajaisensa tuijottamiseen lammen pinnasta keksi kaikkivoipa kirjapiiri kiinnittää huomion välillä itseensä. Tästä oivalluksesta inspiroituneena päätti pikku piiri (pikku-pikku-bikineissä) luoda kirjallisen silmäyksen MMT-tuotantoon kuluneelta vuosikymmeneltä, jotta arvon kirjoittaja pääsisi nostamaan omaa häntäänsä nähdäkseen, kuinka likainen se perärööri onkaan. Tämä on tiettävästi lajiaan ensimmäinen syväluotaava, ts. kolonoskooppinen, penetroituminen paikoin kryptiseen MMT-materiaaliin. Vaatimattomuuden mukavuusalueelta poistuminen on MMT-toimitukselle mullistava asia, sillä tähän asti sillä on ollut tapana pitää kynttilää vakan alla vähintään siihen asti, kunnes vakka on ihan liekeissä.

Piiri on seurannut läheltä, suorastaan tappituntumalta, MMT:n värikkäitä edesottamuksia koko sen elinkaaren ajalta, joten ylimmälle kirja-auktoriteetille on muodostunut syvällinen ja jopa diippi (hau diip is joor lav?) käsitys kirjallisen tuotannon ylä- ja alamäistä. Vaikka pääsääntöisesti persliukua on harrastettu sujuvasti alamäkeen ja jyrkässä kulmassa, on joskus luiskahtanut joukkoon myös silmäiltävää lukemistoa aikuiseen makuun. Jos ei muuta, niin ainakin kuvat voi katsoa.

Seuraavassa kirjapiirin omaan napalmiin perustuva subjektiivinen käsitys MMT-blogin valonpilkahduksista järjestettynä kronologisesti vanhimmasta uusimpaan. Mitään paremmuusjärjestystä on turha yrittää, sillä komparatiivin ja superlatiivin sovittaminen näihin sepustuksiin on yksinkertaisesti mahdoton yhtälö. Otsikon jälkeen on lisätty lyhyt luonnehdinta, miksi teksti on ylipäätään maininnan arvoinen.

”Mä kuuntelen Jörkkaa – koska hän on oikeassa” (2010) ja ”Mä kuuntelen Jörkkaa, del två” (2013)
Lukeminen kannattaa aina, jos tekstissä mainitaan Jörn Donner. R.I.P. Jörkka (1933–2020).

”Moottorisaha on äijää” (2011)
Tunnustuksellinen ja intohimoinen vuodatus aina tärkeästä aiheesta.

”Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?” (2012)
Paikoittain jotain järkeä plus kivoja kielikuvia. Kaikki tykkäävät riippakivistä.

”Riippumaton” (2012)
Neroutta hipovaa tieteellistä pohdintaa. Tai ainakin hyvin harhautettu.

”Käsi kalsareissa” (2012)
Rohkea, aikaansa edellä ollut ulostulo. Pioneeritoimintaa.

”Herne-maissi-paprika -bisnestä” (2012)
Hämmentävä matematiikan, ekonomian, kotitalouden ja käyttäytymispsykologian oppitunti.

”Koiranomistajien vuodenaika” (2013)
Tyhmimmänkin koiranomistajan luulisi ymmärtävän, että meneillään on sarkasmiin verhoiltu vittuilun vuorisaarna.

”Viimeiset mohikaanit” (2013)
Kossunkostea tribuutti ja muistelo eräästä unholan maille hiipuvasta menneen maailman miestyypistä.

”Neiti Marble ja katkenneen ajatuksen arvoitus” (2013)
Kerrassaan hienostunut kamarinäytelmä.

”Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa” (2014)
Psykedeelinen trippi nimeltä mainitsemattoman ihmisen pään sisään. Loputon ketju piiloviestejä.

”Leijonan osa” (2014)
Hillitön sanallinen ilotulitus ja sekopäinen sillisalaatti, joka pysyy jotenkuten hanskassa loppuun asti. Muistuttaa jotain, mitä ei saa päähänsä. Suomen historian paras loppukaneetti.

”Tulemattomia uutuuksia” (2015)
Nokkelaa sanailua, varsinkin lopun paskajuttu on timanttista paskaa.

”Iso viitonen” (2016)
Kaheli ajatuspieru yhdistää nakit ja persoonallisuusteoria. Ja taas kritiikkiä ruokateollisuudelle.

”Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti” (2018)
Irtonaista revittelyä ja onnistunut loppukliimaksi.

”Ihan O:na donitsista” (2018)
Perusteellinen vuodatus yksinkertaisesta asiasta kompattuna liiketoiminnan kannattavuuslaskennan oppitunnilla. Pari nokkelaa heittoa.

”Tavallinen työpäivä toimistolla” (2018)
Psykostimulanttien vaikutuksen alaisena kirjoitettu mininäytelmä.

”Lupauksia herättävä kirjoitelma” (2019)
Tiukkaa tykitystä kuluneesta aiheesta. Useampi pikkunäppärä lohkaisu.

”Zen ja pyykinripustamisen taito” (2019)
Itämainen viisaus yhdistettynä Marttaliiton palstaan, toimii.

”Kisumisun muistolle?” (2019)
Valitettavan totuudenmukainen esimerkki ihmisten luisumisesta hullumpaan suuntaan.

”Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa” (2019)
Jokseenkin kliseinen, mutta eheänä pysyvä irrottelu kansanperinteestä.

Erityismaininta sitkeästi elävien kirjoissa pysyvästä Sokrates eli Sokru -sarjasta (osat I-III 2013, osa IV 2014, osa V 2017 pääosassa Johan August Sandels). Dialogiin on laitettu enemmän paukkuja kuin normaalisti. Pyhän Göstan (Sundqvist) henki on vahvasti läsnä.

Täyskymppinä kaksisataa lasissa

Voi minua sentimentaalista tuhnuista äijänkäppänää. Ajoitin tämän tekstin niin, että tällä päivämäärällä 14.9.2020 tulee täyteen tasan tarkkaan 10 vuotta siitä, kun julkaisin ensimmäisen raapustukseni. Samalla tämä on 200. postaukseni MMT-otsakkeen alla. Melkein liikutun, mutten sittenkään. Kyynisyys estää.

Soin ajatuksen, ja toista ehkä puoleen väliin, harkinnalle siitä, mitä mieltä on rummuttaa blogin synttäriä. Eihän se ole elävä olento, eihän? On se. Ei ole. Olenpas. Et ole, ja nyt suu kiinni, Sulevi. On naurettavaa kiillottaa omaa erinomaisuuttaan sillä, että kilistelee omalle blogilleen, ikään kuin siinä olisi mitään ihmeellistä ja massasta poikkeavaa. Sinne se paska uppoaa muun lietteen sekaan eikä nouse ylös. Mutta toisaalta, olenhan toisaalta, kun luo retrospektiivisen katsauksen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa, päätyy höyhenenkevyesti toteamukseen, että ei elämä jakanut (kenellekään) roolia normaalien näytelmään, joten jatketaan, kun kerran tuli jo housuihin 10 vuotta takaperin.

En ole täällä henkistä tyhjyyttä kumisevassa MMT-toimituksessa koskaan kuvitellutkaan rajaavani aihepiirejäni niin, että julkaisuilla olisi jotain yhtenäistä teemaa, saati päivänpolttavuutta, tai välttämättä muutakaan kosketuspintaa yhtään mihinkään. Pikemminkin olen ajatellut blogin toimivan luonnollisesti ja naturistisesti (kirjoitan aina alasti ja naputtelen yhdellä ”sormella”) siten, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tulee. Päähän voi pulpahtaa vaikka mitä mörököllejä, varsinkin silloin, kun hiiret ovat taas käyneet syömässä toimituksen psyykelääkkeet. Tästä seuraa, että välillä voi ilmaantua ihan asiallisiakin asioita (ainakin osittain) käsiteltäväksi, mutta seuraavaksi jotain aivan muuta. ”And now for something completely different”, kuten muinainen Monty Python tokaisi lukemattomia kertoja.

Tajunnanvirtatekniikka on aina ollut kiehtova systeemi. Juttu toimii niin, että seurataan ajatusten virtaa, vaikka se rönsyilisi ja eksyisi aiheesta mihin tahansa. Varsinkin unen ja valveen rajamailla voi syntyä melko levotonta settiä. Lyhyemmissä hölinöissä toimii ihan kivasti välillä, mutta enpä lähtisi romaania sillä johtoajatuksella kirjoittamaan. Silloin tällöin voi kokeilla myös suurten (kuolleiden) taiteilijoiden suosimaa hallitsemattoman alkoholin käytön tekniikkaa. Samoin älytön kahvin ryystäminen voi virittää ajatuksenjuoksun ylikierroksille.

Vähemmän totisesti tilanne on se, etten ole käynyt julkisesti kylillä huutelemassa pikku projektistani, ts. kukaan ei tietääkseni tiedä. Terapeuttinen harrastushan tämä on, ainakin paremman (eli seksin) puutteessa. Pää saa virikkeitä ja päässä saa viirata vapaasti. Omaa hupia riittää, niin kuin masturbointia eli egorunkkausta. Näillä eväillä kohti uusia rimanalituksia. Hii-ohoi, sheivatkaa purjeet, mahalaskuja näkyvissä!

Alkueliönä puolivälissä pulloa

Voit luottaa tähän retkuun
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.

Anekdootteja aivokuolleille

Käsin poimittuina Valittujen Paskojen aivopierujen aarrearkusta.

Kaksi koiraa, Viri ja Vori, olivat kävelyllä ja kuuntelivat samalla Sannin uutta biisiä. Viri huomasi tienpientareella koirankakan ja piipahti haistelemaan sitä. Kotvan kuluttua se palasi takaisin.
Vori: No miltä vaikutti?
Viri: Ihan paskalta.

Einari oli tullut maalta kaupunkiin ja lampsi ensitöikseen tavarataloon katsomaan itselleen kalsareita. Einarilla oli jalassaan lehmänlantaiset saappaat, mikä ei jäänyt myyjältä huomaamatta, eli haistamatta.  Myyjä lähestyi Einaria nenäänsä nyrpistellen.
Myyjä: Anteeksi herra, mutta teidän saappaanne tuoksuvat aika voimakkaasti.
Einari: No minä riisun ne pois. Mutta ei se mitään auta, kun minulla on myös paskat housuissa.

Siiri, kavereiden kesken Simppu, poistui paikallisesta Alepasta kassi täynnä panimotuotteita piristämään ankeaa keskiviikkoiltaa. Simppu liukastui aika pian kumoon tammikuisella liukkaalla kadulla. Kassi iskeytyi katuun ja sieltä alkoi kuulua pahaenteistä sihinää.
Simppu: Vittu vitun vittu!
Ohikulkija: Kävikö pahasti?
Simppu: Ei kun kivasti. Tykkään vain tosi paljon ”vitun” hokemisesta.
Ohikulkija: Onko tuo sarkasmia?
Simppu: Häh? Onko naamassani jotain ihottumaa?
Ohikulkija: Pelleiletkö kanssani?
Simppu: Ite oot Pelle Hermanni.
Ohikulkija: Nyt ei kestä kuulla enempää.
Simppu: Hei, olisko sulla heittää vitosta pariin bisseen?

Jare ja Lepa kävelivät kadulla, kun Jare havaitsi maassa osittain tallotun salmiakkikarkin. Jare poimi sen ja laittoi suuhunsa. Lepa katsoi kauhistuneena.
Lepa: Hyi saatana, tajuut sä, paljonko tossa oli pöpöjä?
Jare: Häh, miks ne karkkeihin pöpöjä laittaisi?

Isä käy illalla ekaluokkalaisen Juliuksen huoneessa toivottamassa hyvää yötä. Juliusta pelottaa.
Isä: Hyvää yötä, Julius.
Julius: Iskä, mä luulen, että mun peiton alla liikkuu mörköjä.
Isä: Julius, ne ovat sinun jalkasi.
Julius: Ai niinpäs ovatkin. Hyvää yötä.

Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa

Hei sinä kamppailulajien ystävä! Pitkän linjan urheiluseura Porin Karhu-Markut ry järjestää turpiin vetämisen peruskurssin kaikille suomalaisesta perinnelajista kiinnostuneille. Jos tunnet, että karate, judo, jiujitsu, taekwondo, potkunyrkkeily, capoeira, vapaaottelu tahi taiji ovat pelkkiä paritansseja tai olet jo muuten lämmitellyt elämässäsi riittävästi, tarjoamme suoraviivaisen vaihtoehdon suoraselkäisen toiminnan ystäville.

Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.

Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.

Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.

Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.

Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.

Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.

Kaino pyyntö kaivon pohjalta

En toivo mitään muuta kuin että rakastaisitte minua lähimmäisenänne ja hyväksyisitte minut sellaisena kuin olen, eli

hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.

Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.