Käkeensaajat ry kokoontuu

– Jaahas, se olisi taas aika Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kokoukselle. Tuttuun tapaan vedetään yhteen toivottavasti tapahtumarikas kulunut viikko. Kuka tällä kertaa aloittaisi? Miten olisi Jorma? Mikäs muuten Jormalla siellä pullottaa?
– Joo se tämä jalassa oleva kipsi, joka pullottaa. Jalka on murtunut aika monesta kohtaa, joten kyllä tässä saa tovin odotella, että pääsisi eroon kipsistä. Älkää sitten ihmetelkö, jos ei ole tulevina kuukausina pahemmin kerrottavaa.
– Kerropa nyt Jorma, miten pääsit ansioitumaan tällä kertaa. Taitaa tulla kunniakas merkintä ansioluetteloon.
– Jos lyhyesti kuvailisi tapahtumien kulun, niin ehtii muutkin päästä ääneen. Siinä oli parkkiksella kokoontunut joku nuorisoporukka, joka oli peilailemassa tuunattuja Audejaan. Letkautin siinä, että tietääkö pojat, mitä ne neljä rengasta Audin nokassa tarkoittaa. Ennen kuin ne ehtivät sen enempää ihmetellä kysymystä, jatkoin, että ne renkaat tarkoittavat sitä, että kuskina on nelinkertainen persläpi. Ehdin sitten vielä lisätä, että taitavat pojat muutenkin olla enemmän persreikien perään, kun ei näy ensimmäistäkään tyttöä porukassa. Että on vissiin peräröörin rassaajien ja tuhkaluukkuun tunkeutujien kokoontumisajo kyseessä. Paljon enempää en ehtinyt vittuilla, kun yksi niistä kaasutti Audilla päin. Yritin väistää, mutta lonkka otti osumaa ja jalka meni murskaksi.
– Aika kovaa settiä pääsit esittämään. Kyllä olet tosi Jorma mieheksi, ei voi muuta sanoa. Eiköhän muut anneta oikein aplodit Jormalle, ennen kuin jatketaan.
* tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tap-tap *
– Sitten olisi varmaan meidän nuorisojaoston, eli Epen vuoro. Oh hoh, onpa sinulla pää turvoksissa. Pystytkö edes puhumaan?
– Joo, kyllä minulla sentään hampaita suuhun jäi siitä vuorovaikutustilanteesta.
– Kerro nyt Epe ihmeessä, miten tuollaiseen lopputulemaan päädyttiin?
– No joo, tämä on aika tavanomainen tarina. Olimme HPK:n faniklubin kanssa vieraspelissä Porissa. Oli siinä vähän suu kosteana, kun päätin avata sanaisen arkkuni hallin kaljajuottolassa. Totesin paikallisille urpoille, että on tuo Ässät sellainen mekkoihin pukeutuva homolauma, ettei varmaan kannata päästää pelin jälkeen pukukoppiin kameroita todistamaan, mitä siellä tapahtuu. Sitten tulikin pataan oikein kunnolla. Sain siinä lattialla maatessani vielä vähän monoakin kaupan päälle, ennen kuin kaverit ehtivät tulla väliin.
– No olihan tuo aika peruskauraa, mutta sen verran täytyy antaa Epelle tunnustusta, että on pojalla aina ollut hyvin sana hallussa. Seurassa kuin seurassa Epe saa kenet tahansa vittuuntumaan tuossa tuokiossa. On se hieno lahja. Mutta tähän väliin tällainen ilmoitusluonteinen asia. Tämän vuoden Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kesäretki suuntautuu Pohjanmaalle lestadiolaisten suviseuratapahtumaan. Perinteiseen tapaan soluttaudutaan porukkaan ja aiheutetaan eripuraa kukin omalla tyylillään. Siellä on oikein otollista maaperää aukoa antaumuksella päätään uskiksille. Haastekerroinkin on aika mukava, jos saa suviseurassa kunnon rähinän aikaiseksi. Vanhan kaavan mukaan parhaat suoritukset palkitaan. Muistanette vielä hyvin Riston upean revittelyn viime vuoden Flow-festivaaleilla, minkä seurauksena Risto makasi kaksi viikkoa letkuissa sairaalan vuodeosastolla. Että sellaista, mutta eteenpäin, sanoi hauki rannassa. Jaaha, olisiko nyhveröosastoamme edustavan Kukkakeppi-Kaapon vuoro. No keneltä tuli tällä viikolla turpiin? Saitko tavalliseen tapaan selkäsaunan virtahepotyttöystävältäsi? Tuliko riitaa Warzonen pelaamisesta?

Pulliaisten puheenvuoroparaati

Ihmisen kannattaa kerätä elämässään kokemuksia, jotta voi jälkeenpäin kehua olevansa monta kokemusta rikkaampi. Varsinkin minunlaisteni tyhjätaskujen kohdalla se on ainoa väylä rikastua. Kokemukset voivat olla paitsi hyviä, myös huonoja ja siltä väliltä. Kokemuskokoelmani karttui äskettäin jälkikasvun urheiluseuran vanhempainpalaverilla.

Urheiluseuran vanhempainpalaveriin mahtuu kevyesti edustava joukko suomalaisia kaikista yhteiskuntaluokista, monenlaisista lähtökohdista ponnistaneita, erilaisissa ympäristöissä varttuneita, eri tulotasoilla operoivia, mitä hämmästyttävimmillä persoonallisuuden piirteillä varustettuja yksilöitä. Tällainen tiivistetty suomalaisuuden kirjo on mielenkiintoinen kulttuuriantropologinen tarkkailukohde.

Näinkin heterogeenisessä populaatiossa näkee hyvin nopeasti, mistä puusta kukin on veistetty. On niitä, jotka lähettävät vaihtelevissa määrin ärsykkeitä ympäristöönsä ja on niitä, jotka reagoivat niihin. Ja on niitä, jotka pysyvät hiljaa tuli mitä tahansa. Tämänkertaiseen ryhmään mahtui muutama feminiini lajin edustaja, joilla oli kova tarve esittää näkemyksiään, vaikka viestin muotoilusta ja sisällön ohuudesta päätellen olisi ollut parempi jättää esittämättä edes osa niistä. Kuten tavallista, kaikki eivät punnitse sanojaan, vaan antavat huolettomasti pulpahdella ulos kaikenlaista. Allekirjoittanut taas punnitsee sanojaan niin tarkkaan, että katsoo paremmaksi olla useimmissa tilanteissa kokonaan hiljaa. Itsekritiikki on parhaimmillaan sitä, että katsoo ajatustensa ja mielipiteidensä olevan sitä tasoa, ettei yksikään ansaitse saada verbaalista muotoa. Myötähäpeän tunne puskee pintaan, kun henkilö takertuu (hölmöön) johtoajatukseensa ja käy jankuttamaan sitä puuduttavuuteen asti. On hauska bongata vaivautuneita ilmeitä muiden kasvoilla.

Itsensä esille tuomisen tarve ilmenee monilla ja taustalla on taatusti monenkirjavia tietoisia ja tiedostamattomia motiiveja. Tavallaan on kuitenkin hyvä, että pidäkkeettömiä löytyy, koska ilman heitä tuskin syntyisi juurikaan keskustelua. Tarvittaisiin vain joku, joka ohjaa homman takaisin uomiinsa, kun joillakin keulii oikein kunnolla. Eräs mieshenkilö rohkeni heittää ilmoille melko provosoivan mielipiteen joukkueen vanhempien Whatsapp-ryhmästä. Se sisälsi sivalluksen eräille aikuisikäisille ”peukuttajille”, joilla on taipumus heittää kaikkiin juttuihin tyhjiä kuittauksiaan. Mielipide aiheutti ansaitusti kuhinaa. En ole varma, ymmärsivätkö kaikki piikin, mutta hatunnosto herralle, joka pisti itsensä rohkeasti likoon.

Olisin varmaan saanut tilaisuudesta enemmänkin irti, mutta palaverin venyessä ja venyessä keskityin mielessäni rukoilemaan sen päättymistä. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan saturaatiopiste, jolloin mielenkiinto tilaisuutta kohtaan romahtaa totaalisesti. Joillekin ei ole mikään ongelma jatkaa avautumista vaikka aamuyölle, kunhan joku vain jaksaa kuunnella.

Vielä ylenkatsomista

En puhunutkaan suutani puhtaaksi kanssatyöntekijöistäni. Olen saanut maistiaisia, mitä on todellinen hevoshulluus, ja maku muistuttaa jotain pahempaa kuin hevosen paska. En ole koskaan kuullut yhtä haltioitunutta puhetta hevostenhoidosta kuin työtoverini meille tarjoilee. Hän alleviivaten hengittää hevosia. Hän jakaa hevosten ilosanomaa silmät kiiluen meille onnettomille, jotka emme karkuunkaan pääse. Kahvipöydässä tunnelmat ovat piinaavat, kun hevosvuodatus pääsee vauhtiin. Hänellä on myös kyky kääntää aihe kuin aihe jotain kautta hevosiin. Lisäksi henkilöllä on toinenkin ongelmallinen luonteenpiirre. Hän pystyy esittämään mielipiteitä aihepiireistä, joista ei selvästikään tiedä mitään. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan kansanomaisemmin tyhmyyden julkituomiseksi. Tunnen lähestyväni tilannetta, jossa kiemurtelen tuolillani, huokailen ja kasvoiltani pystyy selvästi lukemaan sanat ”en helvetti kestä enempää, ampukaa minut”.

Kälättäjän tapaus kurkottelee karuja mittasuhteita. Hc-tason professionaali pystyy viettämään jopa toista tuntia työpäivästä määkimällä kaikesta, minkä vain ehtii kiinni saada. Pääsemme porautumaan yhä syvemmälle hänen sielunmaisemaansa, kun saamme kuulla seikkaperäiset selvitykset hänen sukulaistensa tekemisistä ja mitä muuta heille tai heidän kuoppaiselle pihatielleen kuuluu. Luoja armahtaa, mutta hän ei. Ei muuta kuin kuuloketulpat syvemmälle korviin.

Vielä viimeisenä pohjakosketuksena mainitsen henkilön, joka on omaksunut valistajan roolin. Hän on äkännyt jossain työnkuvansa luonnehdinnan yhteydessä sanan ”asiantuntija” ja ottanut sen avosylin omakseen. Rooli on valitettavasti epäluonnollisen päälleliimatun läpinäkyvä ja siksi häiritsevä. Hänen puhetyylinsä muuttuu käden käänteessä virkamiesmäiseksi besserwisser-pajatukseksi, kun hän pääsee jakamaan tietoaan tyhmemmille yksilöille. Klassista pätemisen tarpeen purkamista. Hämmästyttävää tosin on hänen tietämyksensä määrä, joka pakottaa olettamaan, että hän on opetellut ulkoa ainoan lipun ja lapun, jotka ikinä on tuotu hänen silmiensä eteen. Kuten ajalle ominaista, hänellekään mikään asia ei ole vaikea, vaan ”haastava”. Sitä hän toistelee mielellään ja lauseissa paino keskittyy aina kyseiselle sanalle.

Jälkiherkistelyt: Nythän on niin, että näin ei saisi tehdä, siis herjata työtovereita. Ihmisiähän hekin vain ovat puutteineen kaikkineen. Mutta voin puolustautua sillä, että tein tämän terapeuttisessa hengessä. Se uskoo, ken tahtoo, minä en.

Jälkiherkistelyihin herkistyminen: Miten voin verrata minkään makua hevosen paskan makuun?

Miten ylenkatsoa kanssaihmisiä

Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.

Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.

Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.

Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.

On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.

Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.

Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.

Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.