Sinä vuonna sinä talvena siellä

Sinäkin vuonna kävelimme Kivistönmäeltä, vaikka oli paukkupakkanen. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka se oli sitä vain lapsen näkökulmasta. Hollolankadun ja Paasikivenkadun kulmassa oli grillikioski, josta tuli aina herkullinen tuoksu. Emme kuitenkaan muistaakseni pahemmin pysähtyneet kioskille noiden vuosien aikana.

Jossain kohtaa oli Meiran tehtaanmyymälä. Joskus isä osti sieltä lihapiirakoita. Pappa laahusti aina hitaammin perässä, koska oli jo lähempänä kahdeksaakymmentä ikävuotta. Mamma kyllä jaksoi, koska oli pappaa paljon nuorempi.

Kisa-alueella oli mahtavaa syödä kuumaa makkaraa sinapin kera. Makkara maistui sitä paremmalta, mitä kovempi pakkanen oli. Katsomoissa kiertelivät myyjät kantaen styrox-kylmälaukuissaan kuumia Milkkis-tetroja samalla huutaa kailottaen ”kuumaa kaakaota!”. Lahden suurhalli haisi aina jotenkin hassulta, mutta siellä oli kiva käydä lämmittelemässä kovimpina pakkasina.

Suurmäen iltamäenlaskussa oli aina upea tunnelma. Poljimme jyrkkään mäkeen lumeen tasanteen, jossa oli parempi seistä pidemmän aikaa. Välillä hytkyimme ja pompimme, jotta hyisessä mäkimontussa olisi lämpimämpi olla. Iltamäkikisassa oli aina monta kymmentä tuhatta katsojaa, parhaimmillaan taisi olla yli 80 000. Mutta silloin olikin vuosi 1989 ja Lahden MM-hiihdot.

Usein pappa ja mamma lähtivät kotiin hyvissä ajoin ennen iltamäkikilpailun loppua, koska pappa ei jaksanut enää olla ja halusi kotiin. Tai ainakin niin mamma aina sanoi. Minä jäin isän kanssa loppuun asti, koska mäkikisan päätyttyä oli ilotulitus. Aivan lopuksi, kun yleisö alkoi purkautua montusta kohti kotia, alkoi kaiuttimista soida Lahden kummallinen mainosbiisi ”Lahti by night”, joka kuulosti jo lapsen korvaankin uskomattoman typerältä ja vanhentuneelta. Minua ärsytti, miksi ääliömäisen tyhmää renkutusta piti ylipäätään soittaa.

Illan päätteeksi taivalsimme isän kanssa takaisin Kivistönmäelle papan ja mamman luokse heidän kerrostaloasuntoonsa. Mamma oli laittanut saunan päälle ja pääsimme heti palattuamme saunomaan. Minua ja isää varten oli sijattu vuoteet patjoille olohuoneen lattialle. Joskus nukuimme vuodesohvallakin, mutta sen jouset natisivat sen verran häiritsevästi, että oli mukavampi nukkua lattialla. Saunan jälkeen ennen nukkumista sain katsoa telkkarista Hart & Hart -sarjaa, jossa ökyrikas Hartin pariskunta ratkoi rikoksia apunaan uskollinen palvelijansa Max. Ohjelman jälkeen oli kiva käydä kuorsaavan isän viereen nukkumaan. Minun oli hyvä olla.

The Grand Slippery Slip Flip-Flop'n Clog Tour

Siinä on englanninkielinen otsikko, sorry my bad. Kannan vastuun, mutta se vaan kuulosti ihan helvetin hauskalta. No hauskalta kuitenkin. Onpa ainakin omaa hauskaa, vähät minä muista.

Kuljen kesät läpeensä varvassandaaleissa. Joka paikkaan ja aina, kun suinkin mahdollista. Itse asiassa mieluiten kävelisin paljain jaloin, mutta en viitsi ottaa riskiä, mitä kaikkea ylläripylläriä niiden reissujen jälkeen jalanpohjista saisi irrotella.

Omistan nolon monta paria varvassandaaleita. On pihatöihin omansa, sitten koiralenkille toiset, töihin ja vapaa-ajalle omansa ja pari paria päälle. On siis sen verran tarpeeksi, että voisi olettaa, että kuvittelen olevani mustekala. Oikea varvastossujen Imelda Marcos. Nyt tuli niin vanha läppä, että harva muistaa tuota pikku knoppia. Mutta siitä googlettamaan Imelda Marcosin kengät.

Pikkukivana sivuaskeleena, tai kuvaavammin sivukompurointina, tuli mieleen, että olihan minulla noin 10 vuoden mittainen puukenkäkausi, vaikkei minulla ole edes hollantilaista verenperintöä. Pidin muinoin kesäisin Sysmän mökkirannassa aina räjähtäneitä puukenkiä jalassa ja niistä muodostuivat oikea tavaramerkkini, etten edes tohtinut rikkoa perinnettä. Kaikki aina päivittelivät, kuinka vaaralliset vekottimet ne ovat ja tottahan se oli. On turha laskea, kuinka monta kertaa taitoin nilkkani puukkarit jalassa ja kuinka monta kertaa vedin lipat niiden kanssa sateen kastelemalla nurmikolla. Puukengät muuttuivat todella vittumaisen liukkaiksi kusiluistimiksi sadekelillä. Pito oli tasan nolla. Mutta kaikesta huolimatta pidin niitä mökillä aina jalassa ihan periaatteesta. Mutta se puukkareista.

Sain äskettäin kunnian tehdä vähän pidemmän kestotestin varvastossuilla kävelemisessä. Vitsikkään väärinymmärryksen seurauksena päädyin kävelemään läpsyttimet jalassa työpaikalta kotiin eli reilu 13 kilometriä. Ei se kuulosta paljolta, mutta yhtä kyytiä marssien saattaa havaita erinäisiä puutteita varvassandaalien ergonomiassa. Jo puolivälissä Via Dolorosaa alkoi jalkateriä särkeä kohtalaisesti. 10 kilometrin kohdalla särky oli jo helvetillinen ja lisäksi tuntui, että jalkaterät olisivat tulessa. Myös lonkat esittivät alleviivaavaa kritiikkiä jalkinevalinnasta. Suuri helpotus saapui reilu kilometri ennen kotia rankkasateen muodossa. Jalkapoloiseni huusivat hoosiannaa, kun kesäsade jäähdytti ja helpotti niiden tuskaa. Viimeisen kilometrin kuljin paljain jaloin ja varvastossujen riisuminen tuntui siinä kohtaa euforiselta. Toisena syynä oli, että läpsyt alkavat ikävästi luistaa jalkapohjan alla, kun ne kastuvat.

Vaikkei maratoneille kannata ehkä lähteä varvassandaaleissa, on ne silti hiton mukavat kesäjalkineet. Jalka saa olla vapaana kuin taivaan linnun jalka ja hengittää kesää, eikä tarvitse mitään sukkia pilaamaan fiilistä. Kyllä jalkoja saa taas homehduttaa kenkien sisällä suurimman osan vuotta.

Panin juoksuksi

En minä niinku silleen pannut juoksuksi. Sitä äkkiä saattaa unelmoida, että kirmasin lailla nuoren uuhen yli kasteisten niittyjen, vuolaiden vetten ja vaahtoavien vaarojen, mutta se on vain mitä kauneinta unta, josta ei tarvitse herätä, koska sitä ei koskaan nähnytkään. Joten takaisin lenkkareihin. Uutuuttaan mustana orina hohtavat Asicsit sujahtivat jalkaterieni ympärille kalenterinlyömällä 15.1.2024. Ja ei, en ollut tehnyt mitään uudenvuodenlupausta. Edellisestä juoksulenkistä olikin vierähtänyt rapiat 25 vuotta. Juoksin parikymmentä vuotta ympäri kenttää pallon teoriassa ennakoitavissa olevia liikkeitä mukaillen oppimatta kuitenkaan koskaan pelaamaan jalkapalloa. Samanaikaisesti olin parit vuosikymmenet putkeen kehunut inhoavani juoksua lukuun ottamatta yöjuoksua. Joskus reilu parikymppisenä olin muutaman kerran juoksemassa ihan oma-aloitteisesti, mutta homma päättyi loppujen lopuksi siihen, että helvetilliset penikkasäryt iskivät pohkeiden sisäsyrjään ja luovutin.

Sää oli mitä ideaalisin tammikuun talvikeli, eli monta astetta lämmintä eikä lumesta tietoakaan. Itse juoksemisessa eli hölköttelyssä ei juuri kuvattavaa löydy. Tai no: Hölköti kölköti. Teki se vähän pipiä kropassa, varsinkin loppua kohden kolmen kilometrin pätkällä. No pain, no gain. Ei triumfaattinen suoritus, mutta parempi kuin oli olettanut. Peruskunto näyttää olevan siedettävällä tasolla eikä ylipainoa ole kertynyt. Kohta tulee kuvia Tinderiin. Alku- ja loppulämmittelyt ja sen sellaiset homostelulta näyttävät venyttelyt jätin luonnollisesti amatööreille ja testosteronin erityksen vajaatoiminnasta kärsiville. Slay, motherfu**ers! (Hyi, epäkorrektia!)

Rakas juoppojuoksupäiväkirja: Olen juossut. Ainakin omassa mielikuvituksessani miellän toiminnan juoksuaskeliksi, koska eivät ne kävelyaskeliakaan olleet. Suljetaan kaikki soveltumattomat vaihtoehdot pois ja katsotaan, mitä jää jäljelle. Tästä johtaen jatkan juoksemista. Kelloni ja siihen liittyvän kaikkitietävän jumalallisen sovelluksen mukaan olen osoittanut kykenevyyttäni tammi-helmikuun aikana vajaan 30 kilometrin verran tähän päivämäärään mennessä.

Jälkivenäyttelyt: Uuhi? Eikö se ole naispuolinen lammas? No pässi mikä pässi.

Jälkijälki…: Jaa että ikäkriisi? No mikä ettei. Pannaan pakettiin.

Urheilumieltä koko rahan edestä

Kun olin kouluikäinen hikarin alku, haikailin joskus jotain urheilullista harrastusta. En ollut ihailtu atleetti koululiikunnassa, vaikka muistaakseni ala-asteella sain hyvin suoritettua taulukon mukaisia voimisteluliikkeitä ja lentopallossa olin suosittu pomminvarmana avaussyöttöjen lyöjänä. Jos sai verkon yli, se suurella todennäköisyydellä myös putosi kenttään. Ylä-asteella koin urheilu-urani tähtihetket, kun minut valittiin useana vuonna koulun uintijoukkueeseen ja sain kahdesti hopeaa koulujen välisissä viestiuinneissa. Sitä muistelen vieläkin lämmöllä ja sen ansiosta napsui todistukseen kymppi liikunnasta tuona ajanjaksona, mutta muina aikoina ei sellaisia numeroita näkynyt.

Jos erehdyin haaveilemaan seuratason harrastamisesta, isäni ampui sellaiset hörhöilyt perusvarmasti alas. Hänellä oli selvät sävelet: minun menestykseni tulee keskittyä vain ja ainoastaan kouluarvosanoihin. Jyrkkyyden taustat olivat johdettavissa. Isäni oma koulutaival oli ollut lyhyt ja kivinen. Hän oli tavallisen kovapäinen Nuoramoisten kansakoulun pölvästi, jolle oppi kaatui ojaan tehokkaimmin opettajan sivaltavan kepin avustuksella. Hänestä tuli duunari ja tällä taipaleella hänen päähänsä iskostui, että minun polkuni tulee olemaan täysin päinvastainen. Kuulin usein hänen suustaan lauseen: ”Pidän huolen, että sinä et tule laivojen kaksoispohjissa konttaamaan.” Siitä voivat fiksummat päätellä, millaisiin työolosuhteisiin hän päätyi. Urheilu-ura jäi lähtötelineisiin, eli pihapeleihin ja koululiikuntaan.

Jälkikasvu on päässyt vapaasti seura-/kilpaurheilun pariin. Heidän myötään seuraharrastamisen realiteetit aukenivat minunlaisellekin pallopäälle. Selkeimmin ymmärsin sen, kuinka auki kukkaron pitää olla. Hahmottui minulle lukemattomia muitakin sangen opettavaisia juiduja, mutta johonkin täytyy rajat vetää. Rahan puutostila on ikiaikainen ihmiskunnan itkemisen aihe, mutta siitä on helppo vääntää itkut, kun sitä suurimmalla osalla ei ole tarpeeksi lukuun ottamatta 1 %:a. Mutta kaikkihan on suhteellista, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu. Kummallakin lapsella harrastustoiminnan kaari on ollut samanlainen. Ensin jokunen vuosi pikkuseurassa, sitten isompaan seuraan olosuhteiden pakottamana. Eräältä taholta minulle kiteytettiin timantintarkasti vanhempien rooli lasten harrastuksessa: kuskaa, kustanna, kannusta. Jos pikkuseuroissa selvisi maksuista vielä vinkumatta, kilahti eri ääni kelloon siirryttäessä isompiin seuroihin. Pojan harrastuksen kuukausimaksu asettui 50 euroon, mutta tyttären uudessa seurassa läimittiin ympäri korvia isolla lapasella: 300 e/kk. Ei naurattanut, vaan ahdisti. Katsoisin, että tuollaisen summan veloittaminen on törkeää ja tulkittavissa rikolliseksi toiminnaksi. Taitaa olla (rikollis)organisaatiossa vähän enemmän väliportaan valmennuspäälliköitä. Jotain syvästi mätää on. Kummankaan muksun maksut eivät suinkaan jääneet siihen. Päälle tulevat lukuisat laskut varusteista, kisa-/pelimatkoista, leireistä, buffet-velvoitteista sekä kaikenlaisen ihme varainkeruukrääsän pakko-ostamisesta/-myynnistä.

Vanhemmille kuskaamisen kuormituskin voi olla kohtalaisen kovaa koettelemusta, esim. lähdetäänpä arki-iltana työpäivän jälkeen pelireissulle 160 kilometrin päähän. Elämä suunnitellaan treeniaikojen ja tulevien pelien ja kilpailujen mukaan. Ja bensaa, aikaa ja rahaa palaa. Lapsen sietokyvyssä ja jaksamisessa ei välttämättä ole ongelmaa, varsinkin jos hän pitää harrastuksestaan, mutta toisenlaista näkökulmaa voi tarjota keski-ikää hapokkaasti käyvä oravanpyörässä jauhautunut raakki, jonka psyyke tikittää aikapommin tavoin. En puhu itsestäni, enhän? Paljon esiintyy sitäkin, että reipas seuratoiminta ajaa lapsen loppuun teini-ikään mennessä ja se on sen jälkeen heipat harrastukselle.

Kun urheiluharrastus painottuu yhä enemmän hyvätuloisten perheiden penskojen etuoikeudeksi, täytyy seurojen kehittää takaportteja, joilla kyvykkäät ja rahattomat voidaan pitää mukana toiminnassa. Apuun tulevat seurojen säätiöt, joilta voi anoa perusteluin tukea kohtuuttomiin maksuihin. Kuinka reilua ja hyväntahoista, ihan tulee tippa silmään ja sen päälle housuun. Voin aistia filantrooppisen ilmaston terveen raikkaan tuulahduksen. Samalla seuran on huolehdittava, että riittävä määrä maksukykyisiä pelinappuloita roikkuu mukana toiminnassa, jotta raskas seurakoneisto pysyy rasvoissa ja päästään jatkossakin huristelemaan seuran logoilla varustetuilla autoilla ja tekemään ryhmäkoulutusmatkoja Costa del Sol Eternolle. Väliin putoava keskituloinen perhe saa laskea tosissaan lanttejaan, millä konsteilla lapset pidetään kiinni harrastuksessa. Ja siinäkin puhutaan vain yhdestä harrastuksesta per kersa. Enkä uskalla edes perehtyä, kuinka paljon julkisista varoista kaadetaan (huippu)urheilulle rahaa. Tervehenkinen urheilukulttuuri rakentaa pöhötyksestään ympärilleen Berliinin muuria, johon lukemattomien perheiden kirkassilmäiset pikku haaveilijat voivat iskeä päänsä. Mutta onneksi on, mistä valita: Pleikkari, Xbox tai Nintendo.

Preben Elkjær

Tanskalainen jalkapallo on aina ollut ilo silmälle. Kun Suomea ei ole näkynyt maisemissa arvokisojen aikaan, on voinut kannattaa Tanskaa, sillä ”we are red, we are white, we are danish dynamite!” Plussaa on, että Tanska on läheinen Pohjoismaa ja lisäksi Tanska ei ole Ruotsi. Seurasin vuoden 1992 EM-kisoja, kun Tanska teki jotain käsittämätöntä ja eteni kisojen varapaikalta (korvasi sisällissotaan päätyneen Jugoslavian) Euroopan mestariksi. Siinä on temppu, johon on vaikea löytää vertaistaan. Tosin EM-kisat olivat tuolloin (viimeistä kertaa) vaatimattomat 8 joukkueen kisat, mutta oli siellä kivikovat vastukset. Tulipa mieleen, että Kreikan Euroopan mestaruus 2004 taisi olla yhtä kova suoritus, vaikkei sen kuuluisan puolustusbussin parkkeeraaminen ollut mitään kaunista katseltavaa.

Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.

Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).

Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.

Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.

Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa

Hei sinä kamppailulajien ystävä! Pitkän linjan urheiluseura Porin Karhu-Markut ry järjestää turpiin vetämisen peruskurssin kaikille suomalaisesta perinnelajista kiinnostuneille. Jos tunnet, että karate, judo, jiujitsu, taekwondo, potkunyrkkeily, capoeira, vapaaottelu tahi taiji ovat pelkkiä paritansseja tai olet jo muuten lämmitellyt elämässäsi riittävästi, tarjoamme suoraviivaisen vaihtoehdon suoraselkäisen toiminnan ystäville.

Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.

Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.

Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.

Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.

Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.

Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.

Perjantain räävittömimmät Kaká-jutut

Neymar soittaa illalla Messille.
– Moi Leo, voitko lainata autoasi?
– No joo, mutta miksi?
– Kun oma auto on rikki ja pitäisi päästä Kakálle.

Messin puhelin soi aamuyöstä.
– Moi, tässä Neymar. Voisitko tuoda tänne grilliruokaa ja jotain paperia tai pyyhkeitä, kun tuli vähän sotkettua paikkoja.
– Missä oikein olet?
– Ollaan tässä Kakálla istumassa iltaa.

Neymar ilmestyy myöhässä treeneihin. Valmentaja alkaa raivota.
– Neymar! Etkö tiedä, mitä kello on? Ja mitkä ihmeen pöksyt sinulla on jalassa?
– Ai nämä? Nämä ovat Kakán housut. Omani repesivät Kakán kanssa kamppaillessa.

Kaká näyttää esimerkillistä asennetta Brasilian maajoukkueen harjoituksissa. Neymar kuiskaa Hulkille:
– Täytyy myöntää, että tykkään tosi paljon Kakásta.

Argentiina valmistautuu illan maajoukkueotteluun Brasiliaa vastaan. Argentiinan päävalmentaja valmistaa joukkuettaan koitokseen.
– Te tiedätte, mikä meillä on vastassa ja te tiedätte Brasilian hyökkäysvoiman. Ja varsinkin keskikentällä on kaikin keinoin estettävä Kakán eteneminen.

Kaká, Neymar ja David Luiz ovat oluella baarissa. Kaká alkaa nousuhumalassa uhota ja rähjätä. Neymar sanoo David Luizille:
– Älä välitä tuosta. Sen täytyy vaan joskus pitää yllä kovan Kakán mainetta.

Kaká vaikuttaa harjoituksissa väsyneeltä ja haluttomalta. Valmentaja puuskahtaa apuvalmentajalle:
– Välillä tuntuu, että alan kyllästyä Kakán vetelyyteen.

Neymar on treenien jälkeen tekemässä lähtöä ja huikkaa ohimennen Oscarille:
– Hei Oscar, lähdetkö kanssani käymään Kakálla?

Neymar ja Kaká ovat olleet Oscarin luona kylässä ja ovat lähdössä. Neymar ja Kaká poistuvat ulko-ovesta, mutta hetken kuluttua kuuluu hurja mäjähdys ja Neymar ryntää takaisin sisälle.
– Oscar, soita ambulanssi! Auto ajoi Kakán yli!

Neymar saa kuulla, että Hulk on juoruillut ikäviä asioita Kakáan liittyen. Neymar päättää mennä puhuttelemaan Hulkia:
– Tiedätkö Hulk, että minä olen Kakán ystävä enkä siedä, että puhut pahaa Kakásta!

Kaká on kutsunut Neymarin äitinsä luokse syömään. Äiti on nähnyt vaivaa ruoan eteen ja utelee Neymarilta, onko ruoka hyvää. Neymar vilkaisee Kakáa ja sanoo kierrellen:
– Enpä oikein tiedä, mutta Kakálle maistuu.

Kaká on äitinsä luona käymässä. Äiti huutaa:
– Ricardo Izecson dos Santos Leite, tule heti tänne!
– Äiti, tiedät hyvin, etten pidä yhtään tuosta nimestä. Kutsu minua Kakáksi.

Vihainen golf-kirjoitus

– Mitä jos lähdettäisiin joskus pelaamaan vähän golfia?
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.

Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.

Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.

Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.

Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.