Miilunpolttajat

Jostain kasarin puolivälin tienoilta ysärin alkupuolelle vanhemmillani oli mökki eräässä tuppukylässä Euran lähettyvillä, sellainen kuivan maan torppa. En viihtynyt siellä oikein koskaan. Tylsä ja epämiellyttävä mesta, ja tönön vieressä seissyt suuri latorakennus oli pelottava paikka mennä vessaan (puucee sijaitsi siis siellä) iltamyöhäisellä, kun oli pimeää. Olin aina kuulevinani outoja ääniä rakennuksesta. Ladossa oli suuri puuvajaosa, jonka perällä puuceekoppi sijaitsi, sitten entinen navettaosa ja lopuksi sauna- ja pukuhuonetilat. Joskus pelkäsin lähes hysteerisesti, kun saatoin kuulla hitaita askelia navettaosan betonilattiaa vasten, tai ikään kuin ladon avovintillä käveli määrätietoisesti joku/jokin. Olisi tullut löysät housuun, jollen olisi istunut jo valmiiksi vessassa. Tarpeet hoidettuani ryntäsin sivuille katsomatta ulos ladosta, etten kohtaisi mitään shokeeraavaa.

Mökin naapurissa asui kaksistaan leppoisa paikallinen pariskunta, joiden tytär oli jo muuttanut pois opiskelemaan. Tekemättä enempiä turhia nimenmuunnoksia todistajien suojelemiseksi heidän nimensä olivat Annikki ja Tuomo. Annikki oli varsinaissuomalainen maalaisemäntä, huivi päässä ja sangen puhelias. Tuomo oli kuiva ja laiha äijänkäppänä, joka ei useimmiten ehtinyt montaa sanaa mihinkään väliin sanomaan, mutta ei se häntä tuntunut haittaavan. Mies oli reuman runtelema ja muistan selvästi hänen karun näköiset koukistuneet kätensä, mutta eipä sairaus hänen työntekoaan estänyt.

Kävimme silloin tällöin isän kanssa moikkaamassa naapureitamme. Annikilla oli huvittava maneeri, sillä aina kun isäni oli äänessä ja selitti jotain juttua, Annikki kiekui joka väliin ”Nii ain!” ja ”Nii oikke!”. Kuittauksia tuli ilmoille niin tiheällä rytmillä, että hokemat palaavat edelleen sangen eläväisinä filminpätkinä tietoisuuteen. Ollessamme kahden kesken isä kutsui Annikkia usein lempinimellä ”Hanhikki”. Sinällään osuva, koska oli hän melkoinen kaakattaja.

Annikin ja Tuomon elinkeino oli miilunpoltto eli grillihiilien valmistus kaupunkilaiskermaperseille. Kyseinen elinkeino taitaa olla kadonnut kokonaan Suomesta, joten saatoin todistaa käsityöläisammatin viimeisiä edustajia tässä maassa. Vierailimme isän kanssa muutaman kerran heidän miilullaan, joka muistutti lähinnä useaan kertaan karrelle palanutta matalaa tehdashallia, joka jollain ihmeen taialla pysyi edelleen pystyssä.

Heidän työnsä oli kaikessa koruttomuudessaan sitä, että he lappoivat miilun ovista sisään puunrunkoja, jotka sitten ”hiillostettiin”, eli virallisesti kuivatislattiin, sopivaan olomuotoon kitupolttamalla eli säätämällä (tai estämällä) miiluun pääsevän hapen määrää. Kun miilunpoltto oli tehty, he pätkivät rungot sopiviksi paloiksi ja pussittivat 10 kg:n säkkeihin. Jo alakoululaisena nuijapäänä ymmärsin, kun katsoin heidän mustanpuhuvaa habitustaan miilulla, että tässä ei leipä helpolla irtoa. Vaatteet noessa, kasvot noessa, kädet noessa enkä tohdi arvata, kuinka paljon nokea oli löytänyt tiensä keuhkoihin asti vuosikymmenten aikana. Rankkaa fyysistä työtä, ja siellä Tuomokin raatoi selkä köyryssä pahasti reumaisena miehenä. Eikä mitään käryä, kuinka leveän leivän syrjään pääsi kiinni tuollaisella elinkeinolla.

Isä kehui aina naapureiden hiiliä korkealaatuisiksi, koska ne eivät sisältäneet ”mujua”, eli sellaista hienojakoista hiilitöhnöä, jolla ei tee mitään. Ehta rakkaudella (?) ja ammattitaidolla synnytetty kotimainen laatutuote. Kaupunkilaislapselle miilunpoltto oli silmät apposelleen avaava näky, joka iskettiin jykevällä hiilihangolla nassikan säilömuistiin. Elettiin sitä ennenkin, ja millä tavalla. Sitä sopii miettiä, kun seuraavan kerran alatte vinkua saatuanne vääränlaista maitoa Latte Macchiatoonne.

Asiantuntijat asialla

Raskain mielin olen viime ajat seurannut kahden slaavilaisen kansan toverillisia ammustenvaihtoviikkoja. Sukeltamatta enempää siihen olen myös seurannut hyttysten tavoin sikiävien asiantuntijoiden invaasiota. Mullistukset, konfliktit ja muut mittavan mediahuomion arvoiset tapahtumat aiheuttavat piikin asiantuntijuuden ilmaantumisessa.

Yliopistoista, tutkimuslaitoksista, Puolustusvoimista ja kirjahyllyn välistä pöllähtää pölypilven lailla asiantuntijoiden lausuntoja, joissa osataan pätevästi kertoa tapahtumien tulevista kehityskaarista vahva ehdollisuus taustalla loimottaen. Kun otsikkoon lätkäistään ”asiantuntija kertoo” tai ”nyt tuli asiantuntijalta varoitus”, voi olla varmaa, että juttu otetaan tosissaan, koska asiantuntija.

Asiantuntija on henkilö, joka tuntee asian, mutta jonka ymmärrys siitä on puutteellinen. Asiantuntijan tehtävänä on vahvaan (?) asiaan perehtyneisyyteensä nojautuen heittää ilmaan tulevaisuuteen suuntaavia skenaarioita eli arvauksia. Edellisessä lauseessa esiintyy sana ”tulevaisuus”, joten varmojen tietojen antaminen ko. ajanjaksosta edellyttää yliluonnollisia kykyjä. Asiantuntijan kannattaakin pudotella lausuntojaan mahdollisimman tiheään, jotta edes jokin niistä osuisi oikeaan tai riittävän lähelle, jolloin ansioluetteloon voi lisätä rivin ”olin tässäkin asiassa oikeassa”. Tulee mieleeni legendaariset Tangomarkkinakinkerit lapsuuden mökkikesinä, kun sukumme kokoontui television ääreen riitelemään Tangomarkkinoiden voittajista. Isoäitini totesi aina voittajien selvittyä ”no minähän sanoin”, koska oli veikannut jossain kohtaa finaalia joka ainoaa ehdokasta voittajaksi. Ja siitähän rähinä syntyi, joka vuosi.

Nuorena kaupallisen alan opiskelijana 90-luvun lopulla hoksasin eräänä päivänä, että olen asiantuntija sijoittamisessa. ”Sijoitusasiantuntija” on yksi suurimmista asiantuntijuuteen liittyvistä vitseistä. Jokainen märkäkorva, joka istutetaan pankin lasikuutioon ja kehotetaan myymään sijoitustuotteita, on siitä hetkestä sijoitusasiantuntija. Hän on kaveri, joka kertoo, että ässäarvasta voi tulla jokaisella raaputuskerralla varma voitto. Pankin sijoitusneuvoissa on ongelmana ns. eturistiriita, perinnesuomen kielellä oma lehmä ojassa. Puhumattakaan taustalle häivytettävästä osakkeiden kurssikehityksen arvausaspektista. Itse en kuunnellut kenenkään neuvoja, mutta olin varovainen ”sijoittajaprofiililtani”, enkä halunnut harrastaa osakkeiden lyhytkauppaa Reutersin päätteeltä. Marssin pankkiin ja sijoitin pienen summan osakerahastoon, joka keskittyi Japaniin. Tulevina vuosina sainkin sitten kiristellä hampaitani, kun totesin rahaston olevan aina vain syvemmällä persneton puolella. Onnekseni sain todeta elämän olevan suurta aaltoliikettä, joka on havaittavissa osakekurssien (pitkän aikavälin) kehityksessäkin. 2020-luvun alkupuolella ko. rahasto oli n. 200 prosenttia plussalla. Ei tarvitse olla kateellinen, koska eihän minulla ollut silloin paljoa sijoittaa, joten nettosin aika vähän. Mutta tajusin, millainen hyve on kärsivällisyys.

Olen alkanut ohittaa rekkalasteittain ”asiantuntija”-uutisia. Vaikka random pikkutakkipökkelö olisi koko tiedostavan elämänsä omistautunut esim. tietyn maan poliittiseen historiaan viimeisen 1000 vuoden ajalta (oletko se sinä, Asperger?), ei hän sittenkään viime kädessä tiedä tulevasta. Hän voi ehkä antaa nipun hyviä arvauksia, joista voi valita itselle mieluisan tai vaikka mieltä mukavasti rauhoittavan asiantuntijalausunnon.

Kaikki valta maan päällä ja S-marketin kassalla

Muuan miekkonen, voisimme kutsua häntä vaikka Brianiksi, riippui ristillä. Viimeisillä voimillaan hänen onnistui kaivaa lannevaatteensa vyötäröltä (älkää kysykö, miten) kännykkänsä ja käynnistämään S-mobiili -sovelluksensa. Sieltä hän löysi mobiilikupongin, jossa kerrottiin ”tällä kupongilla saat lähimmästä S-ryhmän toimipisteestä yhden taivaspaikan veloituksetta”. Miekkonen painoi ”Lunasta kuponki” -painiketta ja totesi tämän jälkeen: ”Se on lunastettu”. Yhtäkkiä taivaasta jyrähti ääni: ”Ai jai sinä onneton heppu, minkä menit tekemään! Lunastit kupongin liian aikaisin! Minun olisi pitänyt painaa ”Lunasta kuponki” -nappia, jotta olisit voinut hyödyntää edun! Nyt kämmäsit sen verran raskaasti, että jäi etu saamatta! Hyvää päivänjatkoa.” Kyllä sieppasi miestä, kun hän oli roikkunut ristillä koko päivän turhan takia, ja illalla kotona vaimokin sätti pataluhaksi kuultuaan munauksesta. Tasan ei käy taivaspaikat, sanoi Jehovan todistaja, kun laskutoimituksissaan sekosi (sadattaneljättäkymmenettäneljättätuhannetta kertaa).

Jaa, no saatoin pikkaisen värittää tositarinaa, jotta sain siihen enemmän draaman kaarta. Selkeytän nyt ilmaisuani, ja kerron asioiden kulun ilman allegorioita. S-ryhmä on keksinyt toteuttaa vanhan kunnon kuponkialennuksen mobiilisovelluksessaan. Yksi tällainen etu oli, että kilon jööti spagettia irtosi 0,49 eurolla (norm. 1,85 e). Vaimo oli oikein opiskellut kupongin käyttöä etukäteen ja lukenut ohjeista, että ”lunasta kuponki painikkeella ja näytä lunastettu kuponki kassalla”. Näin hän teki, ja lunasti kupongin kassalla vähän ennen kuin näytti sen kassatädille. Mutta kassatädillä olikin toisenlainen käsitys asiasta, ja julisti ääneen, että hänen olisi itse pitänyt painaa painiketta, jotta alennuksen saisi. Vaimo kertoi, mitä ohjeissa oli lukenut ja näytti vielä kupongissa näkyvää aikaleimaa, että se oli muutama sekunti sitten lunastettu. Kassatäti oli vielä mussuttanut jotain ja asia oli jäänyt sikseen. Kotona vaimo havaitsi kuitista, että ilkeä täti ei ollut antanut alennusta.

Rahallisesti ei ole iso asia, mutta periaate on. Voihan aina olla huono päivä, onhan minullakin ollut esim. rankkoja krapulapäiviä, kun aikoinaan nuorena jannuna könötin vuosikaudet Citymarketin kassalla jonkinmoisen tienestin toivossa. Mutta faktat kuitenkin ovat, mitä ovat, ja jonkinlainen ammattimaisuus pitäisi kyetä säilyttämään työssään, vaikka se muuten kuinka katkeraa kalkkia olisikin. Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää enää yksi kysymys: missä on Hannu Karpo, kun häntä eniten kaivataan? Tai laittakaa edes Karpon karvalakki tulemaan.

Tapahtui näinä päivinä

Elämä on jännä sillisalaatti, tai jätekasa, joka haisee vuoden vanhalle sillisalaatille. Viime päivinä tuli työpaikalla vastaan tilanteita, joista kehkeytyi lähes surrealistisia tunnelmatuokioita.

Pörinää porakoneesta
Eräänä päivänä jossain naapuritilassa oli porakoneen saanut käteensä ilmeisesti vähän kokemattomampi remppamies. Hän porasi tuntikausia ja aina vain lyhyitä pätkiä. Pörrr-pörrr-pör-pör-pör-pörrr-pörrrrrr-pör-pörr -tyyliin jatkettiin porailua loputtomiin. Olin onnistunut sulkemaan koko äänen pois ja keskittymään työhöni, kunnes eräs työtoveri totesi käytävällä seisoessaan, että ”Kuuntele, ihan kuin pienet possut röhkisivät.” Lauseeseen kytkeytyi eräs sisäpiirihuumorijatkumo, jossa ko. työtoveri vihjailee minun olevan eläimiin sekaantuja, joka on erityisesti mieltynyt sikoihin. Luit oikein. Joka tapauksessa kyseinen lausahdus aiheutti sen, etten pystynyt enää keskittymään työhön, vaan ainoastaan porakoneen ääneen ja minua alkoi naurattaa tolkuttomasti. Hihittelin ja tyrskin kuin järkeä vailla enkä tahtonut saada sitä loppumaan, koska aina, kun porakone alkoi taas laulaa, sain uuden naurukohtauksen.

Joking Charlie
Työtovereiden kesken tuli puhe ensiapukurssista, johon en ole koskaan osallistunut, mutta useat työtoverit ovat. Juttu siirtyi kuuluisaan Anne-nukkeen, jota käytetään elvytysharjoituksissa. Joku totesi, että elvytysnukkeja on olemassa eri ikäluokissa, joiden nimet ovat vähemmän luovasti esim. pikku-Anne ja vauva-Anne. Eräs haki googlettamalla vastausta kysymykseen, eikö miespuolista elvytysnukkea ole. Pian hän kertoi, että on sellainen ja nimi on Choking Charlie. Valitettavasti minulla ei ollut oikein hoksottimet päällä ja kuulin ”Joking Charlie”. Aloin ihmetellä, miksi se on vitsaileva Charlie. Hönkäileekö se suustaan samalla vitsejä, kun sitä painelee rinnasta? Elvytysnukella on läppävika? Hetken päästä tajusin sanan oleva ”tukehtuva” eikä ”vitsaileva”. Ja taas tuli naurukohtaus. Choking Charlie on tiettävästi tarkoitettu Heimlichin otteen harjoittelemiseen.

Eläkeläisten laskiaisseksirieha
Kahvipöydässä oli pieni kunnallinen tiedotuslehti, jossa työtoverin huomio kiinnittyi Eläkeläisliiton yhden paikallisjaoston tapahtumailmoitukseen. Siinä kerrottiin tulevasta laskiaisriehasta. Sanatarkkaan tietyiltä osin karsittuna ilmoitus kuului näin: ”Laskiaisrieha -teemalla seksi. Aloitetaan hernekeitolla... arvokasta, vaihtelevaa ohjelmaa… Kimppakyyti.” Siitä revittiin kaikki mahdolliset kaksi- ja yksimielisyydet irti. Tunnustusta jaettiin mm. luovasta ajatuksesta käyttää hernekeittoa esileikkinä. Oivaltavaa oli myös seksi-teeman aiheuttama mielleyhtymä ilmoituksen päättäneessä sanassa ”kimppakyyti”. Hämärän peittoon jäi, oliko ilmoitus tehty täysin tarkoituksella vai pitikö ”seksin” tilalla lukea jotain muuta?

Kopittelua

Työpaikkajargon yksi eniten allekirjoittaneen korvia rasittavia asioita heti sä-passiivin jälkeen. Jonkin fraasin saadessa sijaa työyhteisössä yleistyy hokema nopeasti epidemiaksi. Koen vahvoja antipatioita tällaisia ilmiöitä kohtaan.

Pahin kaikista työpaikkaani piinaavista bullshit-hokemista on kopin ottaminen joka jutusta. ”Otat sä kopin tästä?”, ”Kuka ottaa tästä kopin?”, ”Tästä hommasta täytyy jonkun ottaa koppia”, ja tarina jatkuu. Tällaisten pellelausahdusten avulla varmaan ajatellaan kevennettävän duunin vittumaisuutta, tai kuvitellaan päästävän johonkin ”ytimeen”, ammattimaiseen otteeseen ja vaikutelmaan, jonka ilmentymän osana ääliömäisten heittojen viljely on. Ja tässä työyhteisössähän kopitellaan ja olan takaa. Eräs työtoveri välitti kerran sähköpostilla minulle tehtävän, jonka hän höysti loppukaneetilla ”Voisitko sä ottaa kopin tästä?” Vastasin hänelle: ”En saanut kiinni. Voitko heittää uudelleen?”

Toinen yhtä kammottava fraasi on alas istuminen. ”Meidän täytyy istua tästä aiheesta alas” tarkoittaa taas yhden palaverin tai neuvottelun pitämistä lisää. Palaverin pitämiselle on ominaista, että jäsenmäärältään vaihteleva joukko ihmisiä kokoontuu johonkin tilaan istumaan tuoleille yhden pöydän ympärille. ”Neukkareiden” tuolit ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että niille tulee asettautua istumaan metodilla, jossa perskannikat siirtyvät seisoma-asentoon nähden alempana sijaitsevalle tasolle lepäämään. Tämä on perusmuotoisen ”paltsun” tai ”meetingin” edellytys. Joskus näkee baarijakkaroita, joille täytyykin istua ylös.

Sitten on ”taklaaminen”. Se on urheilun maailmasta tuttu voimankäyttöä ilmaiseva termi, joka on siirretty työelämään hassun hauskaksi metaforaksi ongelmien ratkaisemiselle/selättämiselle. Oletettavasti ”taklaamisella” haetaan dynaamisuutta tai ”me pystymme tähän” -asennetta, mutta valitettavan usein ko. idioottisanan kuulee sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse aio laittaa tikku ristiin ongelmien taklaamiseksi.

Joitakin kunnianmainintoja on vielä jaettavana erinäisille ilmaisuille. ”Haastava” oli entisen työtoverini rakastama sana. Koska ”vaikea” on liian pelottava ja negatiivisesti latautunut, verhotaan se haastavaksi. Kukapa ei haastavuudesta tykkäisi. Tässäpä teille haastava tehtävä (eli vittumaisen vaikea), joten nyt voitte näyttää, mihin pystytte! Eräs työpaikan taukki taas tykkää ”jumpata” kaikkea. Jos sitä sun tätä täytyy vielä jumpata, on se suomeksi, ettei valmista ole tullut, ja prosessi on edelleen kesken ja eväät levällään.

Viimeiseksi käsitteen ”niinko” merkityksestä. Se ei ole välittömästi työelämäsidonnainen rasitesana, vaan lähinnä täytesanana toimiva tyhjänpäiväisyys/tyhjäpäisyys. Ihmiset, joilla verbaalinen ilmaisu takkuaa, täyttävät mielellään ajatustoimintansa suvantokohdat täytesanoilla. Sellaisia ovat mm. ”elikkä”, ”tietsä”, ”tota” ja ”ööö”. Eräällä kouluaikojeni opettajalla oli vallan eriskummallinen tapa liittää jutustelunsa notkahdukset yhteen. Hän käytti ja-sanaa siten, että niitä saattoi ketjuttaa loputtomasti katkoksen pituudesta riippuen. Kun hän haki jatkoa ajatukselleen, hän saattoi sanoa esim. ”ja-ja-ja-ja------ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja-ja”. Kun tämä toistui riittävän useasti, alkoi kuulijakunnassa syntyä melkoista hilpeyttä. Onneton opettaja ei oikein itse tajunnut maneeriaan. Kollegani höystää puheensa täytesanalla ”niinko”, joka on läheistä sukua ”niinku”:lle, mutta kuulostaa vielä tyhmemmältä. ”Ännu lite dummare”, kuten vanha kunnon Curt ”Curre” Lindström olisi todennut. Vai olisiko?

Tavallinen työpäivä toimistolla

– Töttöröö-röö, julistan palaverin täten avatuksi.
– Kuik kuik kuik-kuik kuik-kuik-kuik-kuik kuik.
– Teillä on asiaa, sihteeri Marsu Marsipaani?
– Kuik?
– Se tavallinen, kiitos. Ei sokeria, tilkka kermaa ja siivu kalkkunaa. Ravistettuna, ei sekoiltuna. Asiaan. Katossa näette talousbudjettilöllön, joka vaatii toimenpiteitä. Korostan, että vaatii vaatii vaatii vaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatii.
– Tilt.
– Terävä huomio, asiantuntija Flipperi. Tiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaa.
– Tilt tilt.
– Puheenjohtaja Pelle! Voinko puhutella tai huhutella teitä?
– Sano ihan Hermanni vaan.
– En tasan sano.
– Siinä tapauksessa voitte huhutella, talouspullasuti Pöllö.
– Huh-huh-huhuu.
– Talouspullasutimme sutii tänään tyhjää, mutta alleviivaan, että löllö on edelleen katossa. Vaatiivaatii.
– Plup plup plurrrrrrrrrr.
– Onko teillä ratkaisuehdotus, kuraattori Vesi-Automaatti?
– Join itseni juuri tyhjäksi ja minulla on kova pissahätä. Saanko luvan?
– Saatte luvan kanssa.
– Kiitos. En muuten palaa enää koskaan takaisin. Ja kostoksi kaikesta juon Tyynenmeren ja pissaan senkin.
– Puheenjohtaja Hermanni, mitä pahaa löllö on tehnyt? Voi ei, sanoin teitä Hermanniksi!
– Parahin talouspullasuti Pöllö, mahamakkarani eivät pidä löllöistä. Lisäksi karttakeppini kertoi, että löllöt ovat epäluotettavia.
– Puheenjohtaja! Muistiinpanopaperini loppuivat, koska piirsin niihin kaikkiin pippelin kuvan.
– Tässä lisää paperia, suunnittelija Ala-Koululainen. Mutta haluan huomionne takaisin pippeliin. Anteeksi löllöön. Seuranhakuapplikaatiomme indikoi, että löllö on kasvanut viime kerrasta. Tuhma löllö.
– Ehdotan, että puhumme sille nätisti.
– Ehdotus hylätty, rovasti Kauno Puhe. En halua puhua nätisti löllöille. Kas, löllö putosi näköjään katosta pöydälle, joten tilanne ratkesi. Voisiko joku viedä sen kotiinsa ja antaa sille savumakrillia?
– Kuik.
– Kiitos, sihteeri Marsu. Sitten muut asiat. Tämän vuoden pikkujoulut on peruutettu, koska en saanut niitä osumaan taskuparkkiin. Suunnittelija Ala-Koululainen ehdotti, että pitäisimme nöyhtäpalleroiden kierittämiskilpailun. Hyväksyin ehdotuksen. Lisäksi suunnittelija Ala-Koululaisen aloitteesta koko ensi viikon ajan tarjoillaan lounaaksi nakkivanukasta kumilautasilta. Lopuksi vielä mainitsen, että haluan kieriä piparitaikinassa. Julistan palaverin uudelleen avatuksi, koska löllö hyppäsi takaisin kattoon.

Vielä ylenkatsomista

En puhunutkaan suutani puhtaaksi kanssatyöntekijöistäni. Olen saanut maistiaisia, mitä on todellinen hevoshulluus, ja maku muistuttaa jotain pahempaa kuin hevosen paska. En ole koskaan kuullut yhtä haltioitunutta puhetta hevostenhoidosta kuin työtoverini meille tarjoilee. Hän alleviivaten hengittää hevosia. Hän jakaa hevosten ilosanomaa silmät kiiluen meille onnettomille, jotka emme karkuunkaan pääse. Kahvipöydässä tunnelmat ovat piinaavat, kun hevosvuodatus pääsee vauhtiin. Hänellä on myös kyky kääntää aihe kuin aihe jotain kautta hevosiin. Lisäksi henkilöllä on toinenkin ongelmallinen luonteenpiirre. Hän pystyy esittämään mielipiteitä aihepiireistä, joista ei selvästikään tiedä mitään. Tällaista käyttäytymistä kutsutaan kansanomaisemmin tyhmyyden julkituomiseksi. Tunnen lähestyväni tilannetta, jossa kiemurtelen tuolillani, huokailen ja kasvoiltani pystyy selvästi lukemaan sanat ”en helvetti kestä enempää, ampukaa minut”.

Kälättäjän tapaus kurkottelee karuja mittasuhteita. Hc-tason professionaali pystyy viettämään jopa toista tuntia työpäivästä määkimällä kaikesta, minkä vain ehtii kiinni saada. Pääsemme porautumaan yhä syvemmälle hänen sielunmaisemaansa, kun saamme kuulla seikkaperäiset selvitykset hänen sukulaistensa tekemisistä ja mitä muuta heille tai heidän kuoppaiselle pihatielleen kuuluu. Luoja armahtaa, mutta hän ei. Ei muuta kuin kuuloketulpat syvemmälle korviin.

Vielä viimeisenä pohjakosketuksena mainitsen henkilön, joka on omaksunut valistajan roolin. Hän on äkännyt jossain työnkuvansa luonnehdinnan yhteydessä sanan ”asiantuntija” ja ottanut sen avosylin omakseen. Rooli on valitettavasti epäluonnollisen päälleliimatun läpinäkyvä ja siksi häiritsevä. Hänen puhetyylinsä muuttuu käden käänteessä virkamiesmäiseksi besserwisser-pajatukseksi, kun hän pääsee jakamaan tietoaan tyhmemmille yksilöille. Klassista pätemisen tarpeen purkamista. Hämmästyttävää tosin on hänen tietämyksensä määrä, joka pakottaa olettamaan, että hän on opetellut ulkoa ainoan lipun ja lapun, jotka ikinä on tuotu hänen silmiensä eteen. Kuten ajalle ominaista, hänellekään mikään asia ei ole vaikea, vaan ”haastava”. Sitä hän toistelee mielellään ja lauseissa paino keskittyy aina kyseiselle sanalle.

Jälkiherkistelyt: Nythän on niin, että näin ei saisi tehdä, siis herjata työtovereita. Ihmisiähän hekin vain ovat puutteineen kaikkineen. Mutta voin puolustautua sillä, että tein tämän terapeuttisessa hengessä. Se uskoo, ken tahtoo, minä en.

Jälkiherkistelyihin herkistyminen: Miten voin verrata minkään makua hevosen paskan makuun?

Miten ylenkatsoa kanssaihmisiä

Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.

Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.

Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.

Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.

On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.

Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.

Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.

Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.

Arki alkaa A:lla

Aamu ajaa ajatukset arkiseen aherrukseen. Autuus antaa armon ahdistukselle. Aloitamme ahkeroimisen auttaaksemme ansioitamme. Angstin aallot agitoivat asemiamme. Autan armeijan apinaa ammuksella. ”Askeleemme ammentavat ajastamme”, aprikoi antilooppi ammeessa. Anoppi apinoi alituiseen alligaattoria. Ajatuksissani ahmin antaumuksella avokadoa. Antabusta ahdinkoon, avot!

Alkukirjoitus: Antti ajattelee anustaan Annankadulla. Ajatus ahdistaa Anttia.
– Peruskoulun aapinen seksuaalisesti patoutuneille, sivu 6, Gummerus 1983.
Pitäisiköhän pyrkiä takaisin raiteille?

Jälkikirjoitus: Ei kannata pyrkiä takaisin raiteille, jos vastakkaisesta suunnasta on tulossa juna. Joskus tekee hyvää samoilla puskissa ja uida syvissä vesissä. Ojan ja ilon kautta!

Lopuksi haluan kiittää Juicea alusta. Kiitti.

Tie vie, Jussi ei 3: Suo, Kuokka ja Jussi ryhtyvät bisnesmiehiksi

Ensin oli Suo, Kuokka ja Jussi. Hommat luistivat niin kivasti, että toimintaa laajennettiin ja firmaan houkuteltiin kovan luokan osaajia: Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja monta muuta. Jonkin ajan kuluttua koko hoito päätettiin yhtiöittää. Syntyi Suo, Kuokka ja Jussi Oy. Osakkeet jaettiin kolmen perustajajäsenen kesken. Nettisivuilla yrityksen arvoiksi julistettiin ”suomalaisesta maaperästä kumpuaville perinteille syvään kumartaminen ja suomalaisen työn nostaminen sille kuuluvalle jalustalle”. Yrityksellä meni lujaa ja niinpä puolentoista vuoden päästä firman koko osakekanta myytiin jättisummalla monikansalliselle Outsourcing Ltd:lle. Suo ja Kuokka ja Jussi jäivät yrityksen palkkalistoille tittelillä Senior Strategic Business Process Consulting Manager. Outsourcing Ltd:n johto piti puheen Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n työntekijöille, jossa korostettiin ”lokaalin toimijan pitkän tähtäimen strategista tärkeyttä alan dynaamisten markkinoiden tasapainottavana faktorina” sekä ”yrityksen inhimillisten resurssien keskeistä asemaa yrityksen avainmenestystekijöiden muodostamassa ydinkompetenssipoolissa”. Kirves, Leka, Talikko ja moni muu ei ymmärtänyt koukeroisista lauseista sanaakaan, ja toisaalla Suo, Kuokka ja Jussi olivat nauraa itseltään kalsarit kosteiksi, mutta väliäkö sillä. Niinpä vuoden kuluttua koko Suo, Kuokka ja Jussi Oy:n toiminta siirrettiin Pakistaniin ja kaikki työntekijät irtisanottiin. Niin jäi Kirves, Leka, Talikko, Vesuri, Tahko, Viikate ja moni muu ihmettelemään, miten asunto- ja autolaina nyt maksetaan. Suo, Kuokka ja Jussi muuttivat Málagaan ja ryhtyivät kokopäivätoimisiksi viininmaistelijoiksi.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän kliseekukkasen vain ja ainoastaan siksi, jotta saisin kutsua tätä sekä edellistä ja sitä edellistä trilogiaksi.

Melatoniini, tuo jumalten nektari

Olen taas viisastunut niin, että muutos on havaittavissa jopa päivänvalossa ilman kiikareita. Olen oppinut, että melatoniini on ihmisen luontaisesti erittämä pimeä- tai unihormoni, joka ylläpitää unta. Hienoin juttu melatoniinissa on se, että kyseistä hormonia saa nykyisellään suoraan lääkkeenä, joka todistettavasti auttaa nukahtamisessa. Melatoniini on siis paljon luonnollisempi vaihtoehto unilääkkeeksi kuin kovan kaliiberin kemialliset mömmöt, jotka saattavat aiheuttaa kaikenlaisia arveluttavia sivuvaikutuksia, kuten hallusinaatioita ja joukkomurhia.

Minulla oli tässä taannoin kausi, kun en meinannut millään pysyä hereillä töissä. Työni on normaalia (mikä nyt normaaliksi voidaan määritellä) kahdeksasta neljään työn ääressä kulutettavaa aikaa eikä mitään yövuoropöllöilyjä. Iltapäivisin alkoi aina armoton pilkkiminen ja välillä oli tempaistava pieni siesta vessassa, kun silmät eivät pysyneet auki. Mutta tuosta on jo aikaa, eikä minua ei ole nukuttanut töissä ainakaan puoleen vuoteen. Mikä siis neuvoksi? No melatoniini tietenkin. Tietojeni mukaan Virosta saa melatoniinia apteekeista ilman reseptiä. Eiköhän sillä korjaannu unensaantivaikeudet työpaikalla. Sama lääke moneen tarkoitukseen: toiset napsivat melatoniinia, jotta saisivat öisin unta, minä sen vuoksi, jotta saisin töissä unta.

Kuka tekisi työt, kun minä kehitän itseäni?

Olisi kiva lukea päätoimisesti älykkäiden ihmisten älykkäitä kirjoja ja kirjoituksia. Kun lukee paljon, voi joukkoon eksyä myös viisaiden ihmisten viisaita kirjoituksia, jolloin kenties itsekin viisastuisi. Aina joukkoon eksyy kaikkea joutavaa paskaa, jonka olisi voinut jättää lukematta. Mutta se olkoon viihdettä eikä kaduta sitä, koska pelkän asian lukeminen pehmentää ajan mittaan pään ja voi johtaa harhaan omasta kaikkivoipaisuudesta. Kaiken lukemisen oheen voisi välillä pohdiskella syvällisiä ja kuopsuttaa nivusaluettaan. Esteeksi tälle kaikelle itsensä kehittämiselle, persoonallisuuden muokkaukselle ja muulle ufoilulle muodostuu päivätyö.

Jos työ ei ole kutsumus, se on vitsaus. Tai jotain muuta. Vaikkapa riippakivi, joka järven selälle soutaessasi on kiinni jalassasi eikä veneen lenkissä. Päästyäsi järven selälle mieleesi saattaa juolahtaa, miksi ihmeessä olet soutanut sinne ja mihin tämäkin vertaus johtaa. Ennen kuin pussitan itseni lopullisesti, leikitään, että vene on työyhteisösi. Ja riippakivi on työnteko ja asenteesi siihen. Keikutapa venettä ja päädyt riippakivesi kanssa pohjaan. Hyppää pois veneestä ja yritä uida – sama lopputulos. Tavallisin materialistisin avuin varustetulle tavalliselle ihmiselle jää aika vähän vaihtoehtoja työlle. Sitä on pakko tehdä, jos mielii pitää perheen leivässä, ja leluissa, ja autovakuutuksissa, ja asuntoveloissa, ja lääkkeissä, ja huvipuistoissa, ja uimakouluissa. Muodostuiko kuva? Jos ei, niin se johtuu siitä, etteivät kielikuvani toimi.

Todistettavasti työ on osa elämääni, joten työelämää on olemassa. Voisin kyllä kernaasti irrottaa työn elämästä. Jotta työelämä soljuisi edes siedettävästi, tulisi riippakivi varmaan nähdä jonakin muuna kuin riippakivenä. Jos se olisi pala styroksia, siihen voisi suhtautua kevyemmin. Jos siitä löytäisi uusia haasteita, kivestä voisi tulla vaikka lokkilintu. Uusien haasteiden ja lokin kanssa on vain se riski, että juttu voi paskoa silmille. Mene sanomaan esimiehelle, että tarvitset lisää haasteita, niin saat varmasti lisää töitä. Lisää rahaa et kuitenkaan tule näkemään. Paitsi että työ voi muuttua työvoittoiseksi, vaarana on työn muuttuminen mielekkääksi ilman lisäkorvausta. Sekös hiertäisi. Työn hallinta on sitä, että pystyy sisällyttämään työpäivään maksimaalisen määrän lossittelua (= tehotonta työaikaa) ja salaamaan sen muilta. Työnteon teeskentely on siis olennainen osa työn hallintaa.

Monelle nuoremman sukupolven edustajalle on valjennut, että kannattaa toteuttaa kutsumustaan, vaikkei siitä saakaan työtä aikaiseksi. Sitten ollaan työttömiä ja nautitaan elämästä suppeammin resurssein. Se on ihan jees, lauloi Egotrippi.

Yritin opettaa teelusikkaani tekemään työni puolestani, vaan eihän se piru pysynyt edes pystyssä. Liekö kännissä. Siinä se vain makailee päivät pitkät pöydällä tiedottomassa tilassa. Ehkä lusikka on nähnyt sen verran paljon työtäni, että se teeskentelee kuollutta, jottei joutuisi vaikeuksiin eli töihin. Tulen kateelliseksi teelusikalleni. Se on fiksumpi kuin minä.