Nestor

Tyhmältä kuulostava, ja sitähän se on, nimi kuuluu ruotsalaiselle hard rock -bändille, joka soittaa ihan itse tekemäänsä kasarirokkia. Tuskinpa muut kuin alan hartaimmat harrastajat (en kuitenkaan ole hartain harrastaja) tunnistavat nimeä. Nestorin tarina on hämmentävä. Bändi perustettiin vuonna 1989, mutta ensimmäisen levynsä ja läpimurtonsa se teki vuonna 2021.

Nestor sai alkunsa Falköpingin pikkukaupungissa Ruotsissa, kun neljä teini-ikäistä poikaa laulaja Tobias Gustavssonin ja kitaristi Jonny Wemmenstedtin johdolla perustivat bändin. Bändin muiksi jäseniksi tulivat kosketinsoittaja Martin Frejinger, basisti Marcus Åblad ja rumpali Mattias Carlsson. Bändi sai nostetta, kun se vuonna 1993 voitti maanlaajuisen nuorille suunnatun Musik Direkt -kilpailun. Julkisuudesta huolimatta Nestorin ura ei lähtenyt kiitoon ja haaveet albumistakin vesittyivät, ja lopulta vuonna 1995 pojat lähtivät eri suuntiin elämässään. He pitivät kuitenkin silloin tällöin toisiinsa yhteyttä.

Sitten tuli vuosi 2021. Tobias Gustavsson, joka oli kaikki vuodet toiminut musiikkialalla mm. biisintekijänä, keksi pyytää vanhat bändikaverinsa kokoon ja järjestää hieman suuremman mittaluokan jälleennäkemisen. Gustavssonin kohtalaisen kunnianhimoiseen suunnitelmaan kuului mm. kokonaisen albumin teko, musiikkivideot sekä keikkailu. Wemmenstedt oli ollut mukana musiikkibisneksessä ja lisäksi toiminut tatuointiyrittäjänä, Frejinger oli Mölnlycken lukion rehtori, Åblad poliisin ryhmänjohtaja ja Carlsson ammattivalokuvaaja. Vaikka aikaa oli kulunut 26 vuotta, olivat viittä kymppiä käyvät miehet valmiita hyppäämään rokkarin elämään. He halusivat toteuttaa unelmansa, vaikka mahdollisuus avautuikin jokseenkin jälkijunassa. En voi muuta kuin ihailla näiden kavereiden uskomatonta heittäytymistä. On totaalisen hämmentävää kuunnella Nestoria ja ajatella, että nämä heebot päättivät ryhtyä rock-tähdiksi minun iässäni. Helvetillisen hienoa.

Tobias Gustavsson oli primus motor, joka päätti ammentaa Nestorin uudessa tulemisessa surutta kasarihenkeä ja -kuvastoa. Olihan bändillä historiallinen peruste palata noihin aikoihin. Ensimmäinen pitkäsoitto Kids in a Ghost Town julkaistiin syksyllä 2021 ja se pursusi kasarisoundia ja uskomattoman tarttuvia melodioita. Nestor on hiottu ammattimaisuudella täydellisyyteen, eikä mitään ole jätetty sattuman varaan. Biisejä kuunnellessa huomaa nopeasti, että vaikutteita on otettu lukuisilta 80-luvun isoilta bändeiltä. Journey, Survivor, Foreigner, Def Leppard, Toto, Van Halen, Bon Jovi, Cutting Crew, Kiss ja tottakai Ruotsin ylpeys Europe kuuluvat jossain rivien väleissä. Vähän väliä tulee fiilis, että ”tässä on jotain tuttua”. Biisit tarttuvat takiaisen lailla ja jäävät soimaan päähän.

Eikä homma jäänyt yhteen levytykseen. Nestor on keikkaillut koko ajan ja perusti jopa vuosittain järjestettävän Nestorfest-kesäfestarin kotikaupunkiinsa Falköpingiin. Lisäksi vuonna 2024 julkaistiin toinen täyspitkä albumi Teenage Rebel.

Kuten tuon ikäisiltä äijiltä sopii odottaa, on kappaleiden tekemisessä ja esittämisessä mukana hienostunut kieli poskessa -vivahde, mutta ei niitä kunnianhimottomuudesta voi syyttää. Sävellykset ja tuotanto ovat kivikovaa mestariluokkaa. Kannattaa tsekata Nestorin musavideoita, esim. biiseistä 1989, On The Run, Signed In Blood, Caroline ja In The Name Of Rock’n Roll. Svedut osaavat, siis että tsissus mitä settiä.

Nestoria kuunnellessa käy hyvin äkkiä myös selväksi, minkä tason kitarajumala Jonny Wemmenstedt on. Kun Jonny laittaa tilutikkunsa laulamaan, homma on sillä taputeltu. Hän on täysin suvereeni skitan riplaaja ja suureksi riemuksi pääsee käytännössä joka tsibaleella esittelemään käsittämättömiä tilutustaitojaan. Kitarasoolot myötäilevät aina kappaleen sävellystä, joten kaikki menee totaalisen nappiin. Ei voi kuin kuolaten katsoa Jonnyn otteita.

Pakko heittää lopuksi muutamia nostoja, jotka ovat tuoneet minulle huikeaa energiaa, kun kuuntelen Nestoria. Suurin osa Nestorin biiseistä on ollut minulle henkisesti nostattavia. Olen soittanut repeatilla suorastaan mielenvikaisen monta kertaa Carolinea. Vaikka muutenkin styge on mielettömän mieletön (plus tottahan toki Jonnyn kitaratiluttelusoolo!), niin kappaleen outro on parhaimpia, ellei jopa paras, mitä olen koskaan kuullut. Kuuntele kohdasta 3:50, jollei muuten nappaa (I dance with your shadow on the streetlight, can you hear me calling…). Addicted To Your Love, jumalainen draivi biisissä, ja sanat kourivat syvältä henk.koht. tasolla. Teenage Rebel taas on aivan jäätävä kasaripenskan hypetysbiisi. Signed In Blood on bändin nuoruusmuistelokappale ja sellaisena tolkuttoman upea videoineen päivineen: ”Cause when all is said and done, we’re still brothers in arms til’ end of time…”. Ja vielä yksi: Perfect 10, joka lähtiessään laukalle on päivänselvä Kiss-pastissi, ja alkaa sanoilla ”She’s got eyes like Demi Moore and body like Sharon Stone…” Kiitos riittää, minne voin luovuttaa kaikki rahani?

Kyllä vain ja vain kyllä, tämä kaikkinensa on vatsalihaksia kouristava syvä kumarrus ja kunnianosoitus bändille nimeltä Nestor, jonka sattumoisin löysin reilu vuosi sitten. Nestor on antanut minulle suunnattoman paljon lämpöä ja hyvää oloa. He ovat voimaannuttaneet tätä alati kriisiytyvää bloggaria uskomattomalla tavalla. I salute you, we’re still here and shouting out loud!

Sitten sitä ei niin diippii jälkishittii: Nestorin luonnehdintaa lainattuna eräältä toiselta sivustolta: ”This shit is more infectious than Turbo Covid and more fun than a free hobo wine kiosk at an 80s-themed metalfest.”

Vielä vähän lisää jälkishittii: Nestor teki kappaleessa ”Tomorrow” dueton yhdessä Samantha Foxin kanssa!

Sinä vuonna sinä talvena siellä

Sinäkin vuonna kävelimme Kivistönmäeltä, vaikka oli paukkupakkanen. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka se oli sitä vain lapsen näkökulmasta. Hollolankadun ja Paasikivenkadun kulmassa oli grillikioski, josta tuli aina herkullinen tuoksu. Emme kuitenkaan muistaakseni pahemmin pysähtyneet kioskille noiden vuosien aikana.

Jossain kohtaa oli Meiran tehtaanmyymälä. Joskus isä osti sieltä lihapiirakoita. Pappa laahusti aina hitaammin perässä, koska oli jo lähempänä kahdeksaakymmentä ikävuotta. Mamma kyllä jaksoi, koska oli pappaa paljon nuorempi.

Kisa-alueella oli mahtavaa syödä kuumaa makkaraa sinapin kera. Makkara maistui sitä paremmalta, mitä kovempi pakkanen oli. Katsomoissa kiertelivät myyjät kantaen styrox-kylmälaukuissaan kuumia Milkkis-tetroja samalla huutaa kailottaen ”kuumaa kaakaota!”. Lahden suurhalli haisi aina jotenkin hassulta, mutta siellä oli kiva käydä lämmittelemässä kovimpina pakkasina.

Suurmäen iltamäenlaskussa oli aina upea tunnelma. Poljimme jyrkkään mäkeen lumeen tasanteen, jossa oli parempi seistä pidemmän aikaa. Välillä hytkyimme ja pompimme, jotta hyisessä mäkimontussa olisi lämpimämpi olla. Iltamäkikisassa oli aina monta kymmentä tuhatta katsojaa, parhaimmillaan taisi olla yli 80 000. Mutta silloin olikin vuosi 1989 ja Lahden MM-hiihdot.

Usein pappa ja mamma lähtivät kotiin hyvissä ajoin ennen iltamäkikilpailun loppua, koska pappa ei jaksanut enää olla ja halusi kotiin. Tai ainakin niin mamma aina sanoi. Minä jäin isän kanssa loppuun asti, koska mäkikisan päätyttyä oli ilotulitus. Aivan lopuksi, kun yleisö alkoi purkautua montusta kohti kotia, alkoi kaiuttimista soida Lahden kummallinen mainosbiisi ”Lahti by night”, joka kuulosti jo lapsen korvaankin uskomattoman typerältä ja vanhentuneelta. Minua ärsytti, miksi ääliömäisen tyhmää renkutusta piti ylipäätään soittaa.

Illan päätteeksi taivalsimme isän kanssa takaisin Kivistönmäelle papan ja mamman luokse heidän kerrostaloasuntoonsa. Mamma oli laittanut saunan päälle ja pääsimme heti palattuamme saunomaan. Minua ja isää varten oli sijattu vuoteet patjoille olohuoneen lattialle. Joskus nukuimme vuodesohvallakin, mutta sen jouset natisivat sen verran häiritsevästi, että oli mukavampi nukkua lattialla. Saunan jälkeen ennen nukkumista sain katsoa telkkarista Hart & Hart -sarjaa, jossa ökyrikas Hartin pariskunta ratkoi rikoksia apunaan uskollinen palvelijansa Max. Ohjelman jälkeen oli kiva käydä kuorsaavan isän viereen nukkumaan. Minun oli hyvä olla.

Latotanssit

Sinä kesänä kauan sitten. Elettiin 1980-luvun loppua. Sysmän Nuoramoisissa isovanhempieni mökkirannassa oltiin valmistautumassa latotansseihin. Myös naapurimökiltä oli lähdössä isompi porukka tansseihin. Tanssipaikalle ei ollut kovin pitkä matka, mutta kuka nyt hienoissa hepenissä haluaisi kävellä tai pyöräillä sinne. Puhumattakaan, että saapuisi hikimärkänä paikalle. Niinpä jonkun (tai joidenkin) oli uhrauduttava kuskiksi. Joskus kyyti oli sellaista, että useampi penska istui aikuisten sylissä ja auto oli täyteen ahdettu, ettei tarvitsisi useammalla autolla mennä. Kukapa kuivin suin tansseissa haluaisi olla.

Lukuisina lauantai-iltoina Nuoramoisten kyläyhteisö kokoontui kiitettävällä osanotolla viettämään mukavaa aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tanssin lomassa. Tietenkin sellaisessa kylässä jokainen tunsi jokaisen enemmän tai vähemmän hyvin.

Tanssipaikkaa toimitti nimensä mukaisesti jonkun isännän iso lato. Siinä oli avara tanssitila, jonka reunoilla kulkivat pitkät penkkirivit, ja vieressä buffetin puoli. Paikalle oli tilattu joku c-luokan tanssiorkesteri, mutta mitäpä sillä oli merkitystä, kunhan soitto kulki ja solisti oli kelvollisen laulutaitoinen.

Joka kerta tarjolla oli myös tikka- ja renkaanheittokilpailut. Pari vuotta vanhempi serkkuni oli aivan pistämätön renkaanheitossa ja voittikin useamman kerran kisat. Muuta hupia lapsille olivat buffetin limsan ja karkkien mättäminen sekä aikuisten touhuille naureskelu. Kesäillassa aikuisten naamat punoittivat tanssista sekä juomista. Olikohan buffetissa myynnissä keskiketterää vai vain I-olutta, sitä en muista, mutta vahvemmat juomat löytyivät parkkipaikan takakonteista. Sieltä miesväki kävi hakemassa nestemäistä itsevarmuutta sahdin tai kirkkaan muodossa.

Varsin hauskaa oli seurata tanssien (ja Nuoramoisten) ”virallisen maskotin” Kalja-Arvon edesottamuksia. Tuo punoittavanaamainen äijänpätkä huonosti istuvassa puvussaan toikkaroi ympäri latotanssialuetta vailla pienintäkään tolkkua. Fysiikan lakeja uhmaava veijari oli pääasiassa aina tuhdeissa laitamyötäisissä, mutta jollain kumman tavalla jalat kuljettivat miestä edelleen, vaikka ymmärryksen hengetär olikin pakannut laukkunsa jo hyvissä ajoin.

Eräissä latotansseissa sain todistaa kappaletta kauneinta kansanperinnettä, kun riittävät promillet nostivat joidenkin vanhat kaunat pintaan. Pari kylän nuorempaa isäntää panivat kunnolla painiksi, eikä suinkaan toverillisessa hengessä. Mutta silläkään metodilla ei saatu vanhoja riitoja sovittua.

Kerran kävi joidenkin kuskaussählinkien vuoksi niin, että tansseista mökille päin ei ollutkaan enää riittävästi autossa paikkoja. Minä, isäni ja serkkuni kävelimme tanssipaikalta pitkin Niementietä mökille joskus klo 1 aikoja aamuyöllä. Mökkitiellä näin tien reunoilla tiettävästi ensi kertaa kiiltomatojen loistavan. Se oli maagista.

Latotanssit ja niiden tunnelma olivat ikimuistoinen elämys kaupunkilaiskersalle. Tansseja ehdittiin järjestää useampana vuonna. Niissä sai kokea pienen maistiaisen entisajan hengestä, ajasta, jolloin maalaiskylät olivat vielä voimissaan. Mutta sitä en silloin ymmärtänyt, että latotanssit symboloivat tuonkin kylän ja idyllin viimeisiä hengenvetoja.

Melkein koko kansan Vesku

Enpä olisi arvannut, että jonain päivänä kirjoittaisin tällaisesta aiheesta kuin Vesa-Matti Loiri. Mutta jostakin on taivuttava jauhamaan, koska olen historiallisen laajamittaisesti laiminlyönyt rakasta jätetunkiotani.

Ensikosketuksen Loiriin sain 80-lukulaisena kersana, kun Spede Show pyöri töllöttimessä. Sketsikimaraa killitti mielellään, koska hahmot olivat (lapsen silmin) hulvattomia. Pikkupojat, Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela, Auvo ja Kultsi ja sen sellaiset olivat silkkaa hupia. Naisen logiikka -jatkumo ei avautunut vielä siinä iässä riittävissä määrin, että sitä olisi pitänyt huvittavana. Lähinnä ärsytti se venytetty jankuttaminen. 1980-luvun värillistä Spede Show’ta ASA 6000:sta tapittaessa ei tullut mieleenkään, että todellisuudessa kyse oli suomiviihteen reliikistä, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1964.

Spede Show’n jälkeen Loiri sai oman nimikkoshow’nsa Vesku Show, joka jatkoi hyväksi havaittua metodia tappaa sketsihahmoista viimeisetkin hauskuuden rippeet kuluttamalla ne loppuun ja sen yli. Parhaitenhan tällä saralla kunnostautuivat aikanaan P-P Petelius ja Aake Kalliala, jotka jatkoivat Hymyhuulissa (hyvä sketsisarja) kehitetyillä hahmoilla seuraaviin sarjoihinsa Pulttibois ja Manitbois (kerrankin osuva nimi), joissa he häpeilemättä lypsivät loputtomiin jo kauan sitten kuollutta lehmää. Mutta isolle osalle kansaa sarjat taisivat olla mitä parhainta viihdettä. Kertoi jotain aivotoiminnan tasosta, jos kykeni nauramaan totaalisen ala-arvoiselle aivoripulille.

Veskun Uuno Turhapuro -toilailut olivat kasarilla parasta A-ryhmää ja varsinaisia rahasampoja, mutta ysärille tultaessa sukellettiin kaikilla mittapuilla pöntöstä alas. Leffojen punainen lanka oli kadonnut historian lehdille ja siitä huolimatta uutta tuuttasi tulemaan. Joka elokuva onnistui alittamaan riman edellistä alempaa. Vielä vähemmän ymmärrystä heruu niille arjen sankareille, jotka pystyvät katsomaan telkkarin Turhapuro-uusintakimaran uudestaan ja uudestaan ja pitää pökellyksiä joka kerta vähintään yhtä hauskoina.

Loiri oli tolkuton monilahjakkuus. Hän oli näyttelijä, laulaja, huilisti, jalkapalloilija, jääkiekkoilija, nyrkkeilijä, vesipalloilija, käsipalloilija, biljardin pelaaja ja naistenmies. Hänen viriliteettinsä on täytynyt kulkea aivan omilla lukemillaan. Vai antoiko ADHD boostia kaikkeen, mene ja tiedä (mitähän sekin tarkoittaa?). Meillä kotona pyöri joitakin vuosia sitten Jalkapalloraketti-kirja vuodelta 1973, jonka kuvituksissa Vesku esitteli maalivahdin torjuntoja. Mihin hän ikinä ryhtyikin, hän onnistui muuttamaan sen käsissään kullaksi. Ja mediahuomio oli taattu.

Loirin laulajan ura ei koskaan uponnut minuun. Loirista alkoi kehkeytyä jo 70-luvulla Suuri (yli)Tulkitsija ja kehitys saavutti lakipisteensä 2000-luvulla. Tästä näkövinkkelistä hänen paras (ja siedettävin) esityksensä on ollut joululaulu nimeltä Tonttu, siis se loputtoman pitkä ”Pakkasyö on ja leiskuen…”. Muuten minulla meni yli ymmärryksen, miten esim. albumeista Ivalo, Inari ja Kasari tuli megasuosittuja. Nämä keuhkotautisen lehtokurpan rohinaa muistuttavat tulkinnat saivat sekä keskikaljakansan että kulttuuripiirit vetistelemään joukkopsykoosissa ja nimittämään Loirin kansallispyhimykseksi. Minun korvissani Loiri veti kaiken niin överiksi, että aloin epäillä hänen esiintyvän kieli poskessa kokeillen, mikä vielä menee läpi.

Ehkei ole syytä epäillä hänen vilpittömyyttään. V-M Loiri oli ilmeisesti heittäytyjä (ilmankos kaikki maalivahtihommat kiinnostivat), joka antoi sielunsa, ruumiinsa ja sydämensä siihen, mitä teki. En toki osaa kuin arvella, että laulajan hommissakin hän varmaan vajosi jonkinlaisiin ”tiloihin” eikä kai osannutkaan toimia muulla tavoin kuin satakymmenen lasissa. Oli aika Veskunkin lähteä, mutta paljon hän ehti. Olisi tainnut suomirockin historian kannalta niinkin merkittävää lauluntekijää kuin Jussi Hakulinen kismittää tapa, jolla hänet sivuutettiin, koska meni kuolemaan päivää ennen Loiria. Sitä voi ihan vapaasti funtsia legendan biisilistaa: Likaiset legendat, Särkynyt enkeli, Antakaa heidän juosta, Kuorotyttö, Joutsenlaulu, Rakkaus on lumivalkoinen, Hän tanssi kanssa enkeleiden, Voima, Rouva Paju ja jatkuu ja jatkuu. Ja vaikka Vesku osasikin tehdä lähes kaikkea ja oli Suuri Taiteilija, niin biisejä hän ei tehnyt. Kevyet mullat Jussi, jäit taas varjoon, etkä saanut sinäkään valtiollisia hautajaisia. Eikä Lindholmin Olli.

Jälki-jussitukset: Kiitos Hakulisen Jussi myös Yö:n biisistä Tie sydämeeni (albumilta Kuolematon 2005). On yksi omista suosikeista, vaikka helmasyntikliseiset sanoitukset pikkasen kirskuvat hiekkana rattaissa.

Skorpioneja illan pimeydessä

Olin äskettäin iltalenkillä koiran kanssa, kun havaitsin pari nuorisotalon virkaa toimittavaa ajoneuvoa parkissa. Tavallisestihan autossa lojuvat kuolemattomat suorittavat sosiaalisia velvoitteitaan kukin uppoutumalla omaan luuriinsa, mitä nyt joku joskus saattaa muistaa laittaa biisin soimaan. Auton kajareista voi kajahtaa nykyään sen sellaisia juttuja, kuten Drake, Travis Scott, Silk Sonic, Dua Lipa tai Billie Eilish, jotka terminaaliseen henkiseen jumitilaan edenneet X-sukupolven edustajat kategorioisivat genreen ”-ttu mitä paskaa”. Mutta tällä kertaa pääsivät yllättämään. Kun jonkin matkan päässä kuulin autosta raikuvan biisin ensisävelet, oivalsin oitis, mitä on tulossa. Se oli Scorpionsin Send me an angel, mikä saikin loihdittua hymyn virneen kulahtaneeseen naamaan.

90-luvun alkupuolella aloin kuluttaa tosissani musiikkia, ja tuolloin myös Scorpions ilmestyi kuvioihin. En erityisemmin fanittanut bändiä, mutta pidin monista kappaleista. Scorpionsin Crazy World oli yksi aivan ensimmäisistä julkaisuista, jotka saivat kunnian liittyä musiikkikokoelmaani virallisena c-kasettina, eikä minään nuhjuisena kohinakopiona. Kasetilla oli Send me an angelin lisäksi mm. radiossa täysin pahki puhki soitettu megahitti Wind of change. Pidin kuitenkin enemmän ensiksi mainitusta ja sen vuoksi oikeastaan kasetin ostinkin. Muut biisit olivat yhdentekevyyden suohon uponnutta tusinamössöä, jota ei kannata muistella.

Scorpionsin vahvuus olikin aina rock-balladeissa, kuten ylitsepääsemätön vuodatus Still loving you. En mikään Scorpions-tietopankki ole, mutta nopeatempoisempia hittejä on vaikea saada mieleen. Pappajengin vanhoilla päivillä muutama vuosi sitten julkaisema We built this house taitaa olla sellainen. Eipä olisi kukaan enää uskonut, että yhtyeeltä olisi tullut enää ainuttakaan superhittiä, mutta niin vain kävi Ein Berliner eli saksalainen munkki (Klaus) Meinella ja (Rudolf) Schenkerillä.

Crazy Worldin vauhdittamana päätin hankkia Scorpionsin seuraavankin pitkäsoiton, joka nimettiin Face the Heat. Se oli kokonaisuudessaan melko latteaa kamaa, joka ei kiinnostanut minua pätkääkään. Paitsi kaksi biisiä, jotka olivat Destin ja Daddy’s girl. Balladeja kumpikin, kas kummaa. Minulle kävi kuitenkin kömmähdys, sillä kasetin ostettuani minulle valkeni, että kappaleet olivat bonusbiisejä, joita ei ollut lisätty kasettiversioon, vaan CD:lle. Pikkaisen kyrsi.

Mitä tulee Daddy’s girl -siivuun, on pahasti väärin puhua sen kohdalla balladista, joka vie ajatukset johonkin hempeilyyn. Sanoitus on kylmäävää kuunneltavaa, sillä aiheena on insesti. Näin traagista matskua harvemmin kuulee biiseissä käsiteltävän.

Scorpions on saanut osaltani levätä rauhassa, sillä lederhosen-rokkarit eivät ole eksyneet aikoihin soittolistoilleni. Varmaan täytyy pitää itselle pieni kertauskurssi Skorppareista. Mutta propseja nykynuorisolle vanhojen sytkäriballadien muistamisesta, saihan hyvän fiiliksen aikaiseksi.

Mandalorialaisia ja muita uskovaisia

Tykitinpä verkkokalvoille tuossa männä kuukautena Star Wars Mandalorian -sarjan pari tuotantokautta. Disney+ -kanavalta tuskin irtoaa tällä hetkellä paljon muuta kiinnostavaa katsottavaa meikäläiselle, mutta se tuli mukavasti tarjottimelle, kun Epic Games tarjosi kahden kuukauden ilmaisjaksoa kaikille niille, jotka ovat törsänneet rahaa firman Fortnite-peliin. Ja poikahan on laittanut fyffeä sileäksi virtuaalivarusteisiin, joten poiki se jotain hyödyllistä.

Vanhan liiton Star Wars -tikkarina olin epätavallisen kiinnostunut Mandalorianista, koska siinä suhmuroidaan itselle tutuimmassa alkuperäisen trilogian maailmassa. Syöttiä hyödynnetäänkin koko rahalla, sillä old school -fanihörhöjen masurapsutusta on joka jaksossa. Nielen minäkin sen mukisematta, ja kieltämättä aika banaanina olen sarjaa töllöttänyt. Tuttuja hahmoja, tuttuja droideja, tuttuja aluksia, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia tulee vastaan vilisemällä. Kuin olisin tullut kotiin, taisin tullakin. Produktioon upotettu mittava mikkihiirirahavuori näkyy tehosteiden laadussa. Välillä joku maisema kyllä näyttää keinotekoiselta ja jotkut (taistelu)kohtaukset nolon kömpelöiltä ja epäuskottavilta aikuisen silmään, mutta sellaista se on aina ollut Star Warsissa, ts. This Is The Way.

Juonenkuljetus tuntuu tuon tuostakin tönköltä. Mando (tehtiin sinunkaupat) eli oikealta nimeltään Din Djarin poukkoilee planeetalta toiselle edestakaisin pieni vihreä menninkäispehmolelu (se kuuluisa Baby Yoda) kainalossa. Matkan varrelle ripotellaan animaatioista tai leffoista tuttuja tyyppejä sekä älytön määrä harjoitusmaalitauluina toimivia storm troopereita. Osa kummajaisgalleriasta on uusia hahmoja, jotka joidenkin jaksojen kuluttua pelmahtavat uudelleen eteen. Saadaan jaksot näyttämään vähemmän irrallisilta, kun tällä tavalla näppärästi liimaillaan yhteen. Ilkeän Imperiumin jämät tekevät elämän edelleen hankalaksi, varsinkin kun johdossa teutaroi Imperiumille sydämensä menettänyt Moff Gideon mandalorialaisilta pöllitty musta valomiekka kädessään. Taisi loppua väripurkit kesken, kun piti mustaksi jättää. Minä olin aina luullut, että vain jedeillä ja sitheillä on oikeus leikkiä lasermiekoilla. Nämä Imperiumin arvonimet, kuten mainittu moff, ovat aina jaksaneet huvittaa. Uudessa toivossa (Star Wars IV) esiintyi Grand Moff Tarkin, eli suurmoffi Tarkin. Kuulostaa yhtä vakuuttavalta kuin smurffi ja suursmurffi (= pappasmurffi).

Vähän söi mandalorialaisen uskottavuutta, kun kakkoskauden lopussa nimihenkilönä toimiva A-luokan tappaja ja kovakypäräinen karjujen karju vetistelee pienen vihreän isokorvaisen tonttu-ukon edessä. Taitaa heppu pehmetä ja toteaa kohta olevansa väärällä alalla, joten kolmannella tuotantokaudella hän siirtynee jäätelökauppiaaksi Tatooinelle. Boba Fett oli palannut elävien kirjoihin kyllästyttyään punkkaamaan Sarlacc-hiekkakuoppahirviön kidassa (Star Wars VI: Jedin paluu) ja oli onneksi kylmän vittumainen oma itsensä, vaikka joku olikin nyysinyt häneltä iskältä saadun haarniskan. Sekös Bobaa harmitti. Imperiumin iskusotilaiden kypärät olivat kuin munankuoria, kun Boba Fett treenasi vähän vihanhallintaa. Boba Fettin paluun varsinainen syy oli, että Disney on luvannut kaverille oman nimikkosarjan The Book of Boba Fett.

Valomerkin jälkeiset drinksut Mos Eisleyn kanttiinissa: Kyllä olisi kelvannut mandalorialaisen alus Razor Crest legoversiona, mutta kun menivät räjäyttämään sen sarjassa tuhannen päreiksi, niin eihän siinä enää mitään järkeä ole. Kun avaisi ko. legolaatikon ja kurkkaisi sisään, täytyisi todeta, että tämä onkin jo valmis.

Noppamiekkailua parhaasta päästä

Naapurin kaveri oli saanut lahjaksi erikoisen opuksen. Se oli pokkarin kokoinen miekan ja magian fantasiamaailmaan sijoittuva kirja, joka olikin peli. Pelikirja oli jaettu 400 lyhykäiseen kappaleeseen, joissa sai tehdä itse valintoja, miten edetä pelissä, tyyliin ”jos haluat avata arkun, siirry kappaleeseen se ja se, jos taas haluat jatkaa mieluummin matkaa, siirry kappaleeseen se ja se”. Pelissä saattoi kerätä reppuun matkan varrelta löytämiään hienoja esineitä ja kultarahoja. Joillekin esineille ja mynteille oli myöhemmin pelissä jopa käyttöä. Välillä kohtasi ystävällisiä olentoja, joiden kanssa tuli mukavasti juttuun, ja välillä otettiin noppamittelöä hättiäisiä vastaan. Opuksessa oli myös siellä täällä komeita piirroskuvia kirjan tapahtumista. Kirja oli yläotsikoitu Taistelupeli-nimikkeellä ja itse teoksen nimi oli Velhovuoren aarre. Sen olivat kirjoittaneet herrat Ian Livingstone ja Steve Jackson. Näillä nykyisin vanhoilla herroilla on hyvin pitkä ansiolista alalta. Peli nostatti pikku pojankoltiaisessa sellaisen hypen, että oli pakko saada itsekin sellainen omistukseen.

Velhovuoren aarre oli Taistelupeli-sarjan (Fighting Fantasy) ensimmäinen osa, jonka Otava julkaisi vuonna 1987. Taistelupeli-kirjat myötäilivät Suomeenkin tuolloin rantautunutta roolipelitrendiä, joskin kirjat olivat kädestä pitäen ohjattuja perinteisiä pelejä, kun taas roolipeleissä olivat eväät levällään omien liirumlaarumien luomista varten. En koskaan vajonnut roolipelien suohon, koska ne vaikuttivat aivan liian sekavilta ja vaikeaselkoisilta minun käsityskyvylleni. Menköön tyhmyyden piikkiin, mutta en voinut ymmärtää, miksi peliin pitäisi itse luoda käsikirjoitus. Penskana kävin kerran JollyP-nimisessä lelukaupassa ja näin hyllyssä suomennetun RuneQuest-roolipelin lisäosan Omenakuja. Kirjanen herätti mielenkiinnon, koska sen kannessa oli kuva haarniskaan sonnustautuneesta ja asein varustellusta tuiman näköisestä ankasta. Veijari näytti enemmän ankalta kuin Aku Ankka (netti kertoi, että nimi oli Vaakkujaakko, mahtava nimi). Opus sisälsi karttoja, kuvia ja kuvauksia olennoista, alueista ja ties mistä, muttei mitään valmista pelin tapaista. Niin kivoilta kuin RuneQuest, Dungeons & Dragons ja sen sellaiset näyttivätkin, minua ei kiehtonut ajatus, että pitäisi omin kätösin tekaista peli johonkin kontekstiin. Aivan liian työlästä, ja miksi maksaa kaikista sääntökirjoista ja nopista ja figuureista, ja sen kaiken jälkeenkään ei ole olemassa mitään pelattavaa? Onneksi pääsin muksuna käsiksi sellaisiin upeisiin lautapeleihin kuin Talisman ja HeroQuest (ja Space Crusade), joita pelattiin tolkullisesti laadituilla säännöillä ja johdonmukaisella kaavalla. Ne sivusivat roolipelimaailmaa, mutta eivät onneksi olleet roolipelejä.

Siis takaisin Taistelupeleihin. Velhovuoren aarteen jatkoksi julkaistiin Mustan Tornin valtias ja Kauhujen metsä, jotka olivat kivaa actionia, vaikka Mustan tornin valtiaaseen ympätty taikojen tekeminen riepoi mieltä. Kauhujen metsä oli perinteistä miekalla mättöä. Näiden jälkeen seurasivat osat 4 ja 5 eli Avaruuden vangit ja Varkaiden kaupunki. Jälkimmäinen oli kerrassaan fantastista meininkiä Port Blacksandin kaupungissa, mutta Avaruuden vangit oli megalomaaninen pettymys. Nimen mukaisesti kirja oli Star Trekistä ideansa kopioinut scifi-seikkailupeli, joka ei toiminut pätkääkään. Se oli piinallisen huonoa luettavaa ja pelattavaa, mm. peli päättyi joka käänteessä äkilliseen kuolemaan, mutta onneksi roskan pystyi unohtamaan ja palaamaan neljään hyvään teokseen.

Odotin pitkään ja hartaasti seuraavia osia Otavalta, mutta niitä ei koskaan ilmestynyt. Suosio ei ollut riittävän laajamittaista. En silloin tiennyt, oliko kirjoja edes tehty enemmän kuin nuo viisi. Kaivoin tietooni aikuisiällä, että olihan niitä julkaistu sellainen 60 kappaletta. Ja sitten keksin haalia kymmenittäin uudelleen julkaistuja englanninkielisiä Fighting Fantasy -opuksia itselleni. Pakkomielteisyyden tähtihetken selostus jääköön väliin, koska olen jo maininnut asiasta toisaalla, enkä jaksa toistaa toistaa toistaa poistaa loistaa soistaa itseäni aina.

Kun meno menee kovaksi, kovat menevät menojaan

Ei se ihan noin käänny, vaikka kuulostaakin suomen kielessä sujuvalta noin ilmaistuna. ”When going gets tough, the tough get going” käännettäisiin oikeammin luultavasti ”kun meno menee kovaksi, kovat ryhtyvät toimeen”. Tai kuten hienommin asia ilmaistaan: ”Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi voimakasluonteiset ihmiset panevat toimeksi”.

Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).

Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.

Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.

Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).

Göden koe-eläimet

Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoja Koe-eläinpuisto -radio-ohjelman yhteydessä. Jossain vaiheessa ysärin loppupuolella lauantai-iltoja odotti innolla, koska silloin pari tuntia vierähti rattoisasti radion ämyrin äärellä kuunnellen Radiomafian laadukasta verovaroin kustannettua ohjelmatarjontaa.

On toisaalta hämmentävä ajatus, että Gösta Sundqvistin alusta loppuun käsikirjoittama Koe-eläinpuisto -ohjelmasarja tosiaan maksettiin verovaroista. Jos ensimmäisen Koe-eläinpuiston kuuntelemisen jälkeen ei vielä tajunnut, mitä tuli juuri kuultua, niin viimeistään toisen ohjelman kohdalla jutun juoni aukeni täydellisesti. Jaksosta toiseen sama sekalainen ja sekopäinen hahmogalleria kokoontui yhteen mitä käsittämättömimmissä tilaisuuksissa ja tilanteissa. Gösta tai Gösse tai Göde tai Sunkka toimi ohjelman ”asiallisena” juontajana ja piti ikään kuin suitsista kiinni, kun muut henkilöt dokasivat, sikailivat ja keskittyivät täydellä antaumuksella rivouksiin, kaksimielisyyksiin ja muuhun navanalaiseen ulosantiin.

Kaikki oli vain Sundqvistin kieron ja rasvakylläisen mielikuvituksen tuotetta, mutta kuuntelijalle luotiin (ronskisti yliammuttu) asetelma aidoista henkilöistä ja todellisesta tilanteesta. Täytyi olla täysi urvelo, jos otti ohjelman todesta, mutta setti vedettiin aina pokkana läpi ja samat henkilöt kulkivat juonessa ohjelmasta toiseen.

Radion historiassa ei oltu vastaavaa kuultu, kun pörröparta-Gösta päästi hahmonsa valloilleen, ja tuskinpa kuullaan sen jälkeenkään. Iki-ihanat laulava ratikkakuski Aarne ”Iso-Pitkä” Tenkanen, isännöitsijä Olli ”Kulli-Olli” Granström, matkaemäntä Tarja ”Loppana” Loponen, kunnanlääkäri ja gynekologi Tapani ”Tappi” Mertanen, hiihtäjälegenda Antero ”Antsa” Halonen ja lukemattomat muut vinksahtaneet ja viinaan loputtomasti menevät tyypit tulivat tutuiksi Koe-eläinpuiston kunniakkaan elinkaaren aikana. Usein olin tukehtua nauruun radion edessä lattialla köllötellessäni. Ohjelma teki taatusti Suomen ennätyksen sukuelimien ja yhdynnän synonyymien keksimisessä.

Oma lukunsa on paikat ja tilaisuudet, joista ohjelma muka lähetettiin suorana. Näitä olivat mm. isojen poikien puuhamaa Puliveivari, vähävaraisten ja varattomien venemessut, miesten klinikka, Faki-Faki-landia -kylpylähuvipuiston avajaiset, Ravintola Räsypokan Mr. Märkä Alushousu -kisan alkukarsinnat, Matkatoimisto Ale-alen matka Doloresien saariryhmälle, M/S Dirty Dick -laiva, Oljannevan hyttysfarmi sekä Keikistele ja Keimaile – KeKe 97 -tapahtuma. Ja siinä oli vain pieni raapaisu.

Jouluaattona tuli erikoislähetys, joka kulki nimellä Kuusijuhla – Sex Festival, ja tapaninpäivänä vuorostaan ulostui eetteristä Tenkasen tapanintanssit. Vaikka otsikot olivatkin erilaisia, sama Koe-eläinpuiston meno jatkui niissä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon herneitä löysi tiensä sieraimiin, kun törkyturvat saivat mellastaa niinkin hartaan juhlan kuin jouluaaton kunniaksi. Siitä huolimatta Kuusijuhla – Sex Festivaleja pukkasi ulos järjestysnumeroon X asti (ohjelma nimettiin roomalaisilla numeroilla I-X).

Koe-eläinpuisto upposi keskenkasvuiseen kloppiin kuin suvunjatkamisen sojottava sukellusvene mekonalaiseen maailmaan. Saattaapa olla, että seuraukset olivat sangen kauaskantoiset. Tänä päivänäkin saan kuulla ripitystä siitä, että voisin edes jossain seurassa rajoittaa kaksimielisyyksien laukomista. Siitä tuskiin pääsee täyteen selvyyteen, oliko ohjelman vaikutukset niin syvältä kouraisevia vai onko piirre ollut allekirjoittaneessa aina sisäänrakennettuna, mihin ohjelma antoi vähän lisää lentopetrolia. On hienoa, että tätä radiotoiminnan toteemipaalua on yllin kyllin taltioituna YouTubeen sekä erinäisille nettisivuille, jotta nuoremmatkin sukupolvet pääsevät kuulostelemaan, miten ennen osattiin ottaa ilo irti. Vaivihkaa rikastutti kieltäkin, kun kuunteli sanataiteilija Sundqvistin luovaa kielenkäyttöä.

”[Ooh, lääh, puuh, aah, iih, ooh] Tuulikki, tää on taivas!” – Aarne Tenkanen

”Sä tuoksuit hyvälle, taas kun minuun tunkeuduit syvälle, niin ihanalta tuntui, sun kaira mun kolossain.” – Natalie (& Aarne Tenkanen): Kaira kolossa

Jälkikäteensopiva kirjoitus: Koe-eläinpuiston piinallisinta antia olivat Göstan biisivalinnat. Hän kun ei valinnut ohjelmaan sen hetken hittimateriaalia tai välttämättä muutenkaan mukiinmenevää kuulijaystävällistä mainstreamia, vaan iso osa putosi kirkkaasti ”mitä helvettiä” -osastoon. Välitsibaleina saattoi tulla syystä unohdettuja kotimaisia iskelmiä tai humppia sekä ulkomaisia kummajaisia, joita ei ollut koskaan kuullutkaan eikä olisi tarvinnutkaan kuulla.

Pikkuautoileva nuorimies

Leevi and the Leavingsin biisissä Rikas, rakas ja yksinäinen lauletaan ”Sinä nainen joka kaipaat pientä seikkailua toisinaan, olen autoileva poikamies ja innostunut tanssimaan.” Koska otsikon oli tarkoitus viitata minuun enkä ole enää aikoihin ollut poikamies, vaihdoin sanan nuoreksi mieheksi. En ole nuorimieskään, mutta sen verran voi aina valehdella. Itselleen tietenkin.

Älyttömän, turhan ja kaukaa haetun johdannon jälkeen voin uida selville vesille siitä, miten edellinen liittyy mihinkään. Vastikään kirjaviisastuneena edellä mainitun yhtyeen keulahahmon Gösta Sundqvistin elämästä sain tietooni, että Gösta tykkäsi pikkuautojen keräilystä. Mieltymyksen kohteina olivat Matchboxin ja Corgin metalliset pikkuautot, joita karvaturri kuulemma mielellään haeskeli kirppareilta. Tästä palautui mieleeni pahamaineinen episodi omasta elämästäni, joka liittyi samaan harrastukseen. Nyt kotipesien pikku psykiatrit tarkkana, koska seuraa monessa mielessä mehukas tapausesimerkki analysoitavaksi.

Tapaus kehkeytyi ja saavutti kulminaatiopisteensä monta vuotta sitten. Satuin jonkin mielenhäiriön (näitä on ollut aika paljon) kautta saamaan pakkomielteen Matchbox-pikkuautosta, jonka muistin omistaneeni lapsena ja joka katosi selittämättömästi. Kyse oli punaisesta Renault 17 TL -urheiluautosta. Tästä inspiroituneena/kajahtaneena päätin kahlata vähän Huuto.netiä ja kas kummaa, sieltä alkoi löytyä vaikka mitä miniatyyriautoa.

En tainnut heti löytää hakemaani koslaa, mutta haaviin tarttui monenlaista muuta mielenkiintoista pientä nelipyöräistä, jotka olivat omiaan nostattamaan nostalgiapärinöitä. Sekalaisesta myyjien joukosta löytyi nopeasti nokialainen keräilijä, joka myi kernaasti minulle ylijäämämatskuaan. Jossain vaiheessa hän taisi mainita, että Matchboxeja ym. die-casteja löytyi häneltä kaapin perältä toistatuhatta kappaletta. Kenties kaveri hönötti minua kaupanteossa satanolla, mutta hänen pikkuautonsa olivat hyväkuntoisia verrattuna moniin muihin myyjiin, jotka julkesivat tarjota kaupaksi mitä tahansa raatoja, jotka kunnostaan päätelleen olivat levänneet hiekkalaatikon syvyyksissä vuosikymmeniä ennen siirtymistään myyntiartikkeleiksi.

Aikani haalittuani näitä 80-lukulaisen penskan aarteita luottotoimittajaltani hoksasin alkaa tähyillä isoilta apajilta eli Iso-Britannian eBaysta. Mikäs sen otollisempi paikka metsästää Matchboxeja, koska Englanti on niiden alkuperäinen kotimaa. Jos pohjassa luki ”Made in England” ja ”Superfast”, oltiin Aidon Asian äärellä. EBay UK -ympyröissä sekopäisyys sai uusia kierroksia, koska siellä diilejä pyörittivät tosi tekijät. Eräs myyjä lykki joka viikko huutokaupattavaksi ison kasan käytännössä iskemättömiä 70- ja 80-luvun helmiä, joista käytiin huutojen sulkeutumisaikaan sunnuntai-iltaisin ankaria huutoskaboja. Näissä kisoissa yksittäisen pikkuauton hinta saattoi kevyesti kohota yli kymmenen euron, kun Suomessa vielä selvisi muutaman euron kappalehinnalla. Objektien laadullinen taso oli toki ihan toista luokkaa. Monet autoista olivat jopa yhä paketissa vuosikymmenten jälkeen, ei siis koskaan avattukaan. Ovat arvokkaampia avaamattomissa paketeissa. Kuinka ihastuttavan mielipuolista menoa.

Aika pian EBayhin siirtymisen jälkeen sekoilu saavutti kyllääntymispisteensä. Palasiko tolkku takaisin taajamaan vai alkoiko rahanmeno hirvittää, vaikea sanoa. Euroja oli taatusti palanut useampi satanen. Tuli se halvemmaksi kuin autojen keräileminen Teemu Selänteellä. Todellinen tyhjätaskun autoharrastus. Painevalettuja pikku perkeleitä kertyi lopulta yli 70 kappaletta, myös Renault 17 TL. Tapauskertomus voidaan päättää samoihin loppusanoihin kuin viimeksi viitatessani samaan juttuun: tätäkin hulluudella silattua kokoelmaa saa nyt ihailla itsekseen ja kiteyttää tietoisuuteensa sen yhden olennaisen kysymyksen: miksi?

MMT:n iltapäiväkerhon kailotusklubi

Hirmu Hallitsija
(Lauletaan Mikko Alatalon puvuntakin taskussa asuvan tyrannosauruksen äänellä)

Olipa kerran hullu paha poika
Hirmu Hallitsija nimeltään
se huvittelee viemällä kansalta toivon
ja ampumalla ihmisiä tykillään
se on niin tuhma että joka iikka
pystyy sen näkemään
ja muiden kukkaroille se mielellään
tulee kyläilemään

Jos Hirmu Hallitsijalla on paha mieli
ei kansa pysty nukkumaan
koska kansa pelkää mielipuolta
ihan tosissaan
jos Hirmu Hallitsija tulee ruokapöytään
se mussuttaa kaviaariaan
ja heinän se saa kansan suussa
pahalta maistumaan

Kyllä kylässä voi käydä Hirmu Hallitsija
kun on hirmuhallitsijapäivä
onhan se kiva että valtiolla on
oma sadistinen psykopaatti
mutta älä tule liian usein sekoboltsi
tule vain kerran vuosituhannessa
kun sä pistät kaiken ihan vituralleen
ja psyko syyttää muita maita
vaikka kaiken takana onkin vain vinksahtanut psyyke

Kun aamulla pitäisi maata johtamaan lähteä
niin Hirmu Hallitsijaa kiukuttaa
kun ministerit neuvoivat vääriin koreihin
kultamunat laittamaan
se Hirmu Hallitsijaa taatusti yllyttää
ministerien jalat katkomaan
ja iloisesti nakuttelee konekiväärillään
kun saa ministerit teloittaa

Kyllä kylässä voi käydä…

Kädestä vedetyt kortit

Taisi olla itse V. A. Koskenkorva (Valtion Alkon Koskenkorva), joka tokaisi aikoinaan tyhjentävän itsestään selvästi pirtin pöydän ääressä, että ”niillä korteilla pelataan, jotka on käteen jaettu”. Lausahduksen sipulimaisen kerroksinen monitulkintaisuus on sellainen loputon analyysin aarrearkku, ettei tämän blogin pituus riitä mitenkään sen itseään tyydyttävään läpikäymiseen. Keskitytään siis mieluummin kortteihin, vaikka monet mieltäisivätkin, että käteen on jaettu kunnon korttien sijaan pelkkiä hanuja. V. A. Koskenkorva ei tiettävästi ollut sukua V. A. Koskenniemelle (Veikko Antero Koskenniemi).

Kortit ovat olleet tunnetusti kohtalon symboleita. Tapio Rautavaara -vainaa lauloi korttipakasta ja Ahti Lampi luikautti ylenpalttisen kurjuuden ylistyksen Elämän valttikortit (Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain…), jossa voi kohtuuhelposti arvata, miten korteille kävi. Suomalaisen melankolian käsikirjoituksessa lukee, että kortit ovat pysyvästi hukassa tai ne ovat vähintäänkin väärät kortit. Jo tovin vainautunut Lemmy Kilmister lauloi taas pataässästä (The Ace of Spades), mutta siitä ei ole käryä, miksi hän lauloi siitä.

Nuorna poikana lätkittiin korttia mammani kanssa oikein urakalla. Suosikit olivat huutopussi ja ristiseiska. Mamma oli kova korttihai ja sen sai huomata usein pelissä. Sanontoja löytyi joka maalle, ”ruudut on suuret sano lasimestar”, ”ristillistä ol Tiina-vainaan elämä”, ”pata putos muttei halennu” ja ”hertuuti pyhä isä lapsia”. Mamma ajoi meidät pojat huutopussissa moneen kertaan Porvooseen, jolloin pistetilille sai piirtää silakan tai sen ruodon kuvan (joutui Porvoon silakkamarkkinoille?), ts. pisteet menivät nollille.

Nykyäänkin kortit ovat paljon esillä. Varsinkin natsikorttia on vedetty ahkerasti esiin, kun pyritään leimaamaan toinen syystä tai syyttä suvaitsemattomaksi (lue: rasistiksi). Vastavetona voi tempaista suvakkikortin, jossa toista osapuolta saa syyttää naiivin sokeasta kaiken hyväksyvästä suvaitsevaisuudesta. Tätä kautta päästään kivasti loputtomaan köydenvetoasetelmaan kaikenkarvaisille ja -karvattomille ajattelun monitahokkaille suunnatuilla keskustelupalstoilla. Olen kahlannut korttipakan 52 korttia moneen kertaan läpi, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt kumpaakaan mainituista korteista. Ehkä tärppää Uno-korteista tai Musta Pekka -korteista (hullunkuriset perheet)? Juuri saamani tiedon mukaan nykyisin puhutaankin Pekka-korteista. Onko Pekka vaihtanut väriä? Pekka teki michaeljacksonit? Epäilykset vahvistuvat, että edellä mainitut hukatut kortit löytyisivät Pekan lajitovereista. Olen joskus miehenalkuna tempaissut hullunkuriset perseet, mutta niissä kinkereissä en ole Pekkaa nähnyt, vaikkei kukaan muukaan ollut Pekkaa pahempi.

Korttipelit olivat ihan mukavaa viihdettä. Samasta pakasta pystyy ammentamaan rajattomasti erilaisia pelejä ja temppuja. Miten nerokas keksintö. Länsimaiset pelikortit tunnistaa aina helposti, koska ne ovat lähes poikkeuksetta samankokoisia ja -muotoisia ja tunnusmerkit ovat selvästi havaittavissa. Olihan toki myös oudon soikeat Turun Linna -pelikortit, kuinkas muuten tunnistaisi turkulaisiksi. Pappani jaksoi takoa perinteistä pasianssia mökin pöydän ääressä satoja ja taas satoja tunteja. Kortit haisivat aina törkeän pahalle. Mamma pesi niitä silloin tällöin puhtaammiksi ja vähemmän haiseviksi. Canasta on myös kiehtova peli, jonka serkkuni opetti minulle joskus kymmenvuotiaana. Jossain vaiheessa taisin hävinneeni joitakin kymppejä kaveripiirin Texas Hold ’em turnauksissa. Oli se silti ihan hupia. On sääli, ettei tule enää tartuttua korttipakkaan, kun on älypuhelin. Hei reliikki, lataa korttipeliappsi äläkä vingu kuin Pingu.

Itkettävät jälkisipulit: Joku jossain leffassa tai jossain heitti joskus hienosti toisesta henkilöstä luonnehdinnan, joka meni jotakuinkin ehkä näin: ”Olet kuin sipuli, jonka kuorikerros on paskaa, ja vaikka kuinka kuorisi, niin alta löytyy loputtomiin lisää samaa paskaa.”

Tärkeä jälkikäteinen lisäys, muttei sipulista: nippuside on myös nerokas keksintö.

Kent är död, länge leve Kent

Joskus 90-luvun lopulla seisoin tavaratalon cd-alelaarin edessä ja punnitsin tiukasti ja hartaudella vaikeaa valintaa: ostaako Kentin Isola-albumi (1997) ruotsin- vai englanninkielisenä versiona.  Toisaalta englanti houkutti siinä mielessä, että sanoista olisi tajunnut paremmin tai ylipäänsä jotain, mutta toisaalta musiikin nauttijan fundamentalismiaatteen mukaisesti valinnan pitäisi olla alkuperäiskieli. Päädyin ostamaan svenska talande platan.

Eihän siitä kauheasti käteen jäänyt. Om du var här oli ok hitti, mutta muuten levy ei oikein auennut. Liekö ongelmana ollut kielimuuri vai se, että soundimaailma soveltui parhaiten aamuyön pikkutunneille pimeässä huoneessa tapahtuvaan yksinäiseen humalaiseen itsetutkiskeluun. Isola jäi yhteen tai kahteen kuuntelukertaan.

Seuraavan kerran Kent tulikin vähän kovemmalla ryminällä porstuasta sisään. Ensin ilmestyi Vapen & ammunition -levy (2002), joka iski rajusti, ja sen perään Du & jag döden (2005), joka iski vielä rajummin. Molemmat albumit olivat pullollaan hittejä, kuten Vapen & ammunitionin Dom andra, Kärleken väntar, Pärlor ja FF sekä Du & jag dödenin Max 500, Palace & Main, Den döda vinkeln, 400 slag ja Romeo återvänder ensam. Kaikkein kovimmin kolisi Palace & Main -biisi, jonka kitaravallit särisevät orgastisiin sfääreihin. Tuota kappaletta jaksoinkin toistaa yhdellä kertaa jopa toistakymmentä kertaa putkeen. Lisäksi opettelin sanat ulkoa ja mitä ne merkitsivät. On meinaan sellaista omistautumista, nääs.

Samoihin aikoihin satuin työskentelemään samassa paikassa sellaisen kaverin kanssa, joka oli varsinainen Kent-entusiasti. Hän omisti kaikki Kent-levyt. Sain levyjä lainaksi, joista kyhäsin itselleni kokoelman, joka pääasiassa koostui The hjärta & smärta EP:stä, johon tykästyin, sekä B-sidor 95–00 -levyn biiseistä. Aikani fiilistelin, kunnes Kent vaipui unholaan.

Kent tuuppasi viimeisen keikkansa 17.12.2016. Siihen päättyi Joakim Bergin, Martin Sköldin, Sami Sirviön ja Markus Mustosen 26 vuoden mittainen bändiharrastus. On kunnioitettava saavutus, että nuo neljä hurria/ hurrifinskiä pysyivät väleissä neljännesvuosisadan ajan. Tässä kevään korvalla heräsin kuuntelemaan pitkästä aikaa Kentiä. Minulla ei oikeastaan ole ollut juurikaan tietoa siitä, mitä Kentille on kuulunut vuoden 2005 jälkeen. Levyjä on ilmestynyt tasaisesti, mutta hype on tainnut jäädä taakse jo kauan sitten. Bongasin jopa yhden uudemman kappaleen, jota pidin erinomaisena: La Belle Epoque albumilta Tigerdrottningen (2014). Latasin kännykkään myös paljon hittibiisejä suosikkilevyiltäni Vapen & ammunition ja Du & jag döden. Lisäksi kaivoin sellaiset b-puolihelmet kuin VinterNoll2 ja Nihilisten. Pitkän ajan jälkeen melankoliset Kent-soundit ovat kuulostaneet taas tajuntaa laajentavilta.

En efterskrift: Ruotsi oli koulussa ihan kiva kieli, koska se oli niin helppo opetella. Minulla ei ole ollut mitään syytä kapinoida ”pakkoruotsia” vastaan. Tosin en osaa sitä enää juuri yhtään, eikä minulla koskaan ollut rohkeutta yrittää puhua ruotsia missään yhteydessä, joten se siitä ”kielitaidosta”.

Ett postskriptum: Kent on julkaissut yhden kappaleen suomeksi. Kyseessä on improvisoitu ja rumpali Markus Mustosen laulama Papin jahti. On muuten sen verran härkänen rykäisy, että ei voi mitenkään olla selvin päin kyhätty.
 
Ett mellanstick: Minulle tyypillinen piirre on aina ”jumittaa” jonkun musiikkiteoksen kohdalla niin, että kuuntelen sitä liki peräperää kymmeniä kertoja. Kentin tehtyä uuden tulemisen soittolistalleni tuon kohtalon koki kappale Romeo återvänder ensam. Siinä on sellaiset syvältä kouraisevat ja puhuttelevat depechemodemaiset vibat, että totaalisen subjektiiviseen näkemykseeni vakaasti luottaen olen valmis julistamaan tuonkin stycken mestariteokseksi.

Shokkihoitoa Star Warsin malliin

Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.

Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.

Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.

Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.

Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.

Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.

DM

Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.

Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.

Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.

Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.

Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.

Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!

https://vimeo.com/68569605

Freddie oli (perä)moottori

Popula meni tyystin banaaneiksi Queen-yhtyeen Greatest Hits II -platan ilmestymisestä loppuvuonna 1991. Megalomaaniseen myyntiin antoi vauhtia samaan syssyyn ajoittunut laulaja Freddie Mercuryn kuoleminen AIDSiin. Joka tuutista soi kiivaalla rumputulella The Show Must Go On, tulkittiinhan se Freddien eräänlaiseksi testamentiksi. Itse en päässyt hommassa oikein taajuudelle. The Show Must Go On on mahtipontisen mahtava rockbiisi, mutta tiheys, jolla se soi kanavilla, oli aivan liikaa.

Oma suosikkini on vuoden 1989 The Miracle-albumilla julkaistu siivu I Want It All, joka on ärhäkkäästi potkiva rockrykäisy. Siinä keski-ikäisellä Freddiellä oli kunnon uho päällä. Biisin energia tarttuu lujalla otteella killuttimista kiinni, kuitenkin silleen heterosti. Videolla tulee mainiosti esiin Freddien rockkukkomaneerit. Tsibale taisi olla aikoinaan ensikosketus Queeniin. Myöhemmin minulle selvisi, että näillä sedillä on jotain muutakin historiaa takanaan.

Oudoin ja lähtemättömin fiilis jäi kuitenkin kappaleesta You Don’t Fool Me. Biisi ilmestyi Made In Heaven -albumilla loppuvuodesta 1995. Siinä Freddie Mercury kajauttaa vielä haudan takaa ilmoille hienon äänensä. Laulu on vangitseva, mutta siitä jää kolkko ja kylmä tunne. Kuin jokin olisi vinksallaan. Selvääkin selvemmin ainakin se oli pielessä, että Mercury oli ehtinyt juhlia tuonpuoleisessa jo neljä vuotta ja kyseinen biisi oli rakennettu postuumisti hänen jälkeenjättämistään vokaalinpätkistä.

Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).

Levyraadista on aikaa

Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.

Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.

Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.

Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.

Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!

Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.

Kahjon keräilemisen oppitunti

Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.

Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.

Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.

Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.

Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.

Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.

Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.

Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.

Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.

Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.

Colailua

”Drinkin’ rum and Coca-Cola, go down Point Koomahnah, both mother and daughter, workin’ for the Yankee dollar” oli yksi niistä renkutuksista, joita saatoin lapsena kuulla automatkoilla kasettisoittimesta, kun isäni itse nauhoittamat kasetit avarsivat musiikillista maailmankuvaani. En tajunnut laulusta muuta kuin että siinä lauletaan rommista ja Coca-Colasta. Laululla on muuten mielenkiintoinen historia, jota voi googletella omien mielihalujen mukaan.

Vaikka rommi ja kokis on onnistunut yhdistelmä samoin kuin sitruunainen versio Cuba Libre, asian ytimessä on tällä kertaa kola. Juon sitä aika paljon. Harvassa on ne päivät, jolloin ei kasvisuutejuomaa kaatuisi kurkusta alas. Määrällisesti kuljetaan kai vielä kohtuuden rajoissa. Ainakin näin valehtelen itselleni. Lukiossa rinnakkaisluokalla oli minua pari päätä pitempi urpo, jonka näki välitunnilla aina Pepsi-pullo kädessä. Kuulemma kiskoi sitä pari litraa päivässä, ja nimenomaan sen oli oltava Pepsiä, ei mitään muuta merkkiä.

Minulle uppoaa kaikki merkit ihan sujuvasti, mutta sokerittomia versioita en suosi. Sen verran on kuitenkin annettava myönnytystä, että Pepsi Max on siedettävän makuinen, vaikka siinäkin makeutusaineet tulevat selvästi esiin. Jos rankataan merkkejä, on Pepsi ollut perinteisesti ykkönen, vaikka viime aikoina on tullut ryystettyä runsaasti Rainbow-bulkkikolaa, koska budjetti tykkää siitä ja se kuitenkin maistuu kolalta. Kaikkien aikojen suosikki on lapsuuden nostalgiaherkku Schweppes Cola, joka valitettavasti katosi Suomesta jo vuosikymmeniä sitten. Olikohan todella maku parempi vai onko aika kullannut senkin?

Lapsena tuli satunnaisesti juotua myös Dr Pepperiä, josta en juuri pitänyt, koska maku oli outo, mutta koska minua vanhemmat serkkuni ylistivät Deeku Pepperiä, niin pakkohan sitä oli juoda. Nykyisin arvostan Pepperin yleisestä linjasta poikkeavaa makua. Vaikka Dr Pepper kuuluu limsojen ryöstöhintaluokkaan, on se miellyttävää vaihtelua. Mieleen on jäänyt myös mahtava tv-mainos, jossa parrakas prätkäukko ajelee kylmäkaapilla varustetulla trikellä pitkin aavikkoa ja sinkoilee limua kaikille janoisille. Mainos oli yllättävää kyllä suomalaista tuotantoa ja löytyy tietenkin Youtubesta. Muistin syövereihin tallentui myös mainokseen liittynyt laulunpätkä: ”Dr Pepper USA [juu-es-ei], toiset tykkää, toiset ei. Ovela maku, pakko maistaa!”