Viisi hienohelmaa lainehilla

Jatkoa sieltä, täältä tai tuolta.

Sokrates: Kautta Zeuksen zeppeliinin, mikä tuo ukkonen on, joka jylisee päässäni. Jaaha, ihan näyttäisi siltä, että sandaalit osoittavat kohti kattoa, eli se tavallinen tarina taas. Uskallanko udella, mikä maa ja mikä valuutta nyt on vuorossa.
Platon: Tässä olotilassa jättäisin kyselytunnin mahdollisimman lyhyeksi, vanha karvahanuri.
Sokru: Ainakin tunnistan opetuslapseni kädenlämpöisen vittuilun.
Platon: Muistan aina lämmöllä sinua, mölinämaisteri, vaikka oletkin ihan helvetin rasittava paarma.
Mä: Kylläpä ne suut taas napsuu, kun käden ulottuvilla ei ole juomaa.
Sokru: Kohta napsuu myös rystyset, kunhan saan Platonistin näkökenttääni.
Mä: Noh noh, ei tässä mitään myllyjä viritellä. Mutta mistä hitosta Platon ilmestyi tänne? Ja mikä edes on tämä mesta, jota kutsuin just nimellä ”tänne”? Missä ovat kapteeni Morgan ja eversti Sandels?
Platon: Sitten alkoikin toiselta suunnalta kyselytunti. Tähän väliin mainitsen, että nyt riehuu aikamoiset pidot mahassa, joten pian olisi syytä ilmestyä huussi horisonttiin.
Kapteeni Morgan: Mikä mökä nyt taas! Eikö täällä saa kuolleet levätä rauhassa? Kohta alkaa sapeli niittää mainetta ja kunniaa!
Mä: Diplomatia onkin ollut aina yliarvostettua.
Sokru: Ei tässä muuta kuin Platon halusi kohteliaasti vihjaista, että kohta saamme todistaa näyttäviä paskaskraiduja toogassa.
Morgan: No sitten tajuan. Tosimiehillä on aina vähän paskaa housuissa.
Platon: Ei ole edelleenkään housuja.
Mä: Taidat olla Aku Ankalle sukua.
Morgan: Kuka se on? Kuuluuko mate tähän ryyppyremmiin?
Mä: Ei tällä kertaa. Nostan uudelleen kysymyksen esiin: Missä hoodeilla me notkutaan?
Morgan: Näyttää purjeveneen kajuutalta. Tämähän kääntyy vahvasti posin puolelle, jos olemme päässeet jo merille. Voin jo tuntea suolaiset pärskeet ahavoituneilla kasvoillani. Mutta ensin haluan tuntea rommin elävöittävät pärskeet nielussani. No mutta, olen sammunut pullo kädessä. Voi tätä ilon ja onnen päivää!
Eversti Sandels: Vad fan? Heivatkaa purjeet, polttakaa ja jättäkää laiva, everstit ja väkijuomat ensin pelastusveneisiin!
Morgan: Tervehdys taas, Santtu, ja tervetuloa elävien kirjoihin. Sinulla on hyvät unenlahjat. Navigoipa meidät selville vesille täältä, missä olemmekaan. Etkös sinäkin joku merikapteeni ole.
Sandels: Vad i helvete igen? Näytänkö minä merikapteenilta?
Morgan: Ta det lugnt, svedukeikari käkkäräpää. Ihan läpällä heitin.
Sandels: Sitä paitsi tämän tason kadotuksen kantahenkilöstöä ei saa kukaan navigoitua selville vesille. Ystäväiseni, tämän tuomittujen laivan pohja on pysyvästi kiinni rantakivikossa.
Sokru: Kivistä puheen ollen, kassejani kutittaa mielenkiintoisesti.
Mä: Taasko alat heittää legendaa kulkusistasi?
Sokru: Keksitkö parempaa aihetta?
Mä: Totta puhuen en. En keksi mitään aihetta.
Sokru: Sitten voin tarinoida vapaasti perintökalleuksistani.
Platon: Hei tuolla on vessan ovi! Minua ette näekään ainakaan tuntiin. Pelastuin Sokrun kuuluisalta kassimonologilta.
Sandels: Oj joj, tämä aamu alkaakin hyvin…
Mä: Nyt on isoi juttui tulos.
Sokru: Korvat höröllä, niin opitte jotain. Sillä nämä Pallis Athenen, joka muuten oli myös käsitöiden jumalatar, pojat ovat kokeneet paljon sellaista, mistä te pikku kerubit ette osaa uneksiakaan. Oliko se sittenkin Pallas Athene? Tuppaa jumaluudet unohtumaan näin jumalattomassa menossa. Vaikkakin nyt kaksoseni tuntuvat kahdelta painekattilalta. Muistan, kun eräänkin kerran tooga oli hukassa Akropoliksella…
Konstaapeli Meri Poliisi: Heippa pojat, mitäs täällä tapahtuu?
Morgan: Rouva siirtomaavallan edustaja, keskustelemme palleista.
Konstaapeli Meri Poliisi: Sepä kiehtovaa. Kuulkaapa hetki tätä juttua, joka on silkkaa jännää täynnä: Olette murtautuneet laiturissa olleeseen purjeveneeseen ja näystä ja hajusta päätellen ilmeisesti sammuneet tänne. Ja nähtävästi putsanneet veneen viinakaapin. Lähdetäänpä laitokselle selvittelemään vähän asiaa. Limusiini odottaa jo pihalla.
Mä: Pitäisiköhän vihjaista Platonille?
Sokru: Antaa sen jäädä istunnolle. Se vaan puhuisi meidät pahempaan liemeen.
Morgan: Kuulitteko kohtalotoverini, limusiini! Eikös se tarkoita sellaisia ylhäisön hevosvaunuja? Kai teillä on siellä rommitarjoilu?

Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.

Kalaharin maahiset

Kalaharin autiomaassa
oli paljon maitoo maassa
siitä kasvoi maahisia
aivan vitivalkoisia
maahiset nuo Kalaharin
halus nähdä Saraswatin
vaan unohtuipa tuuma tuo
kun tuli vastaan kuuma suo
pulikoivat siinä tovin
kunnes tuli jano kovin
oli aika nousta suosta
ja heti täytyi pakoon juosta
lämpömittarimato matalin
aikeissaan on katalin
ahmaista nuo oudot olennot
tahtoi kuin hauki sudenkorennot
ei madon kotisuota turmella
vaik sen täyttäis gourmet’lla
oli maahiset jäädä pahaan rakoon
ei taipunut liero suon jakoon
tietää pikkuväki totuuden
maan mataluuden ja tuoksun sen
jo unohtui lorun loppu likainen
löytyi tiedon taulu maaginen
siinä Saraswati heille loisti
opit olemisen näille toisti
hyppien kotiin matkas väki
pian tienoot tutut kaikki näki
saadaan tarinalle loppu kiva
jossain maahisille nauroi Šiva

Julkikirjoitus: Rimpsun 12 ensimmäistä riviä kirjoitin 10.10.2011. On mahdotonta arvioida silloista mielentilaani, mikä sai minut laskettelemaan tuollaista lorua, mutta sattuuhan sitä tekevälle. Ja sattuu edelleen. Näin saatiin päätökseen tämä(kin) kesken jäänyt työ, joka on kummitellut muistitikullani 14 vuotta.

Rouva Blackwellin kirjakauppa

Välittömästi näkee, että Tillie Blackwellille hänen kirjakauppansa on kaikki kaikessa. Todellisuudessa näin ei aivan ole, mutta kauppaan sisään astuessaan saa väistämättä sellaisen kuvan. Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppa, kuten kyltissä kaupan sisäänkäynnin päällä lukee, hipoo täydellisyyttä, ja kenties saavuttaakin sen, jos Tillieltä kysytään. Kaikki viimeisen päälle rivissä ja järjestyksessä, jopa kaikki myytävät kynät laatikoissaan siististi suorassa. Ei pölyhiukkasta missään, ei edes likaa lattialla (miten se on mahdollista?). Kirjallisuuden rakastajalle näky on kerrassaan lumoava. Kun sisään astuu, tuntuu kuin syvä rauha ja levollisuus asettuisi sydämeen.

Tummanruskeat kirjahyllyt ympäröivät kirjakaupan seiniä lattiasta kattoon. Tummanpuhuva sisustus luo hieman hämyisen, mutta kodikkaan tunnelman tilaan. Rouva Blackwell valikoi kirjakokoelmansa tarkkaan harkiten ja usean vuosikymmenen kokemukseensa luottaen. Hänen on onnistunut haravoida verkon syövereistä mitä ihmeellisimpiä kiinnostavia pienpainoksia ja muita erikoisuuksia, joita ei suurista verkkokirjakaupoista löydy.

Rouva Blackwellin aviomies, Amos Blackwell, auttaa kirjakaupan arjessa aina, kun omilta kiireiltään ehtii. Nimittäin alle 3000 asukkaan Greentownin (pikemminkin kylä) keskuskadulla sijaitsevaa Rouva Blackwellin Kyläkirjakauppaa vastapäätä toisella puolen katua on Blackwellin Pyörä, jota pyörittää herra Blackwell. Yrityksen puutteesta ei pariskuntaa voi moittia. Herra Blackwell on uskomattoman taitava käsistään, eikä sellaista työkalua olekaan, joka ei Amoksen kädessä pysyisi. Blackwellin Pyörän erikoisuus on englantilaisen perinnepyörävalmistaja Pashleyn edustus. Pashley (perustettu 1926) on Englannin vanhin polkupyörävalmistaja, ja jokainen pyörä on koottu käsityönä, rakkaudella tietenkin.

Ei ole yllättävää, että herra ja rouva Blackwell rakastavat pyöräretkiä. Avioparilla ei ole lapsia, joten heillä sitäkin enemmän aikaa toisilleen. Heidän kotiseutunsa Wairarapan alue tarjoaa ylitsepursuavasti mahdollisuuksia seikkailla polkupyörällä. Kumpikin on teräksen kovassa kunnossa, vaikka Tillie lähestyy viittäkymmentä ikävuotta ja Amos on viidenkymmenenviiden. Pyöräily on heille rakas harrastus, vaikkei ainoa.

Rouva Blackwellin kyläkirjakauppa on Greentownin sydän. Jokainen paikkakunnalle eksyvä turisti löytää varmasti tiensä kirjakauppaan. Julkisivu kutsuu, tai melkeinpä käskee, tulemaan sisään. Tillie on persoonana rajattoman sosiaalinen ja utelias. Kun sisään astuu turisteja, reppureissaajia, diginomadeja ja sen sellaisia travellereita, kysymysten tulvalle ei tule loppua. Tillie haluaa tietää, mistä päin kukin tulee, minne on suuntaamassa, miksi on eksynyt Greentowniin, onko yksin vai seuran kanssa matkassa, mistä on kotoisin, mitä tekee työkseen, jne. puhumattakaan siitä, kuinka paljon hänellä riittää juttua myös kaikesta muusta, tietenkin eritoten kirjallisuudesta.

Kun rouva Blackwell tuntee, että satunnaisella vieraalla on erityinen side kirjallisuuteen, hän haluaa ehdottomasti esitellä kirjakaupan perällä sijaitsevan kirjavarastohuoneen. Sinne pääsevät ihastelemaan harvat. Varastohuoneessa on vähintään tuplaten niin paljon kirjoja kuin kaupan puolella. Siellä on arvokkaita erikoispainoksia ja harvinaisuuksia, joista suurin osa on kaupan, kunhan hinnasta päästään yhteisymmärrykseen. Useimmiten varastohuoneeseen pääsevät vieraat ovat juurikin nuoria yksin matkassa olevia reppureissaajia ja seikkailijoita, sillä he ovat Tillien mielestä kovin kiehtovia tapauksia.

Toisen hyvin rakkaan harrastuksen herra ja rouva Blackwell löysivät jo yli kaksikymmentä vuotta sitten Tillien tilaamista hyvin vaikeasti saatavilla olevista teoksista. Muutamasta hämmentävän vangitsevasta kirjasta, jotka sisälsivät jopa elämänkatsomuksen mullistavia salaisuuksia, he saivat idean, josta syntyi heille pysyvä yhteinen kiinnostuksen kohde. He jopa varta vasten rakensivat harrastushuoneen, jotta voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä ja tuntea yhteenkuuluvuutta.

Rouva Blackwellista on ollut valitettavaa, että kiinnostavat turistivieraat ovat vähentyneet viime vuosina. Parin edellisen vuosikymmenen aikana Wairarapan alueella on kadonnut jäljettömiin useita nuoria reissaajia. Saattaa olla jopa yli kaksikymmentä. Nuoret ovat toki alttiimpia ottamaan riskejä tuntemattomilla alueilla liiallisen itseluottamuksen kannustamana. Alueella on jyrkänteitä, tiheitä metsäalueita, tietenkin valtameri sekä muita vaaran paikkoja, jotka voivat helposti koitua kohtaloksi varomattomalle. Rouva Blackwell on huomannut, että nuoret reissaajat ovat levottomia ja keskittymiskyky ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ne ovat huonoja ominaisuuksia ihmisyksilöille, jotka ovat omin päin matkassa. Sellaiset ihmiset tekevät helpommin kohtalokkaita virheitä.

Rouva Blackwellin (ja myös herra Blackwellin) mielestä oikeiden fyysisten kirjojen lukeminen parantaisi jokaisen kärsivällisyyttä. Nykyinen ”instant”-kulttuuri tarjoilee liikaa nopeita ja helppoja ratkaisuja keskittymiskyvyttömille nuorille. Tillie itse kokee, että hän voi osaltaan ohjata nuoria kiireettömämpään elämäntapaan. Ohjausta hän mielellään tarjoaakin kyläkirjakauppaansa piipahtamaan tuleville seikkailijoille. Kirjat ovat avain pitkäjänteisyyteen ja laajempaan ymmärrykseen kaiken olevaisuudesta. Kirjoille täytyy uhrata aikaa. Kirjoille täytyy uhrata.

Käkeensaajat ry kokoontuu

– Jaahas, se olisi taas aika Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kokoukselle. Tuttuun tapaan vedetään yhteen toivottavasti tapahtumarikas kulunut viikko. Kuka tällä kertaa aloittaisi? Miten olisi Jorma? Mikäs muuten Jormalla siellä pullottaa?
– Joo se tämä jalassa oleva kipsi, joka pullottaa. Jalka on murtunut aika monesta kohtaa, joten kyllä tässä saa tovin odotella, että pääsisi eroon kipsistä. Älkää sitten ihmetelkö, jos ei ole tulevina kuukausina pahemmin kerrottavaa.
– Kerropa nyt Jorma, miten pääsit ansioitumaan tällä kertaa. Taitaa tulla kunniakas merkintä ansioluetteloon.
– Jos lyhyesti kuvailisi tapahtumien kulun, niin ehtii muutkin päästä ääneen. Siinä oli parkkiksella kokoontunut joku nuorisoporukka, joka oli peilailemassa tuunattuja Audejaan. Letkautin siinä, että tietääkö pojat, mitä ne neljä rengasta Audin nokassa tarkoittaa. Ennen kuin ne ehtivät sen enempää ihmetellä kysymystä, jatkoin, että ne renkaat tarkoittavat sitä, että kuskina on nelinkertainen persläpi. Ehdin sitten vielä lisätä, että taitavat pojat muutenkin olla enemmän persreikien perään, kun ei näy ensimmäistäkään tyttöä porukassa. Että on vissiin peräröörin rassaajien ja tuhkaluukkuun tunkeutujien kokoontumisajo kyseessä. Paljon enempää en ehtinyt vittuilla, kun yksi niistä kaasutti Audilla päin. Yritin väistää, mutta lonkka otti osumaa ja jalka meni murskaksi.
– Aika kovaa settiä pääsit esittämään. Kyllä olet tosi Jorma mieheksi, ei voi muuta sanoa. Eiköhän muut anneta oikein aplodit Jormalle, ennen kuin jatketaan.
* tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tapu-tap-tap *
– Sitten olisi varmaan meidän nuorisojaoston, eli Epen vuoro. Oh hoh, onpa sinulla pää turvoksissa. Pystytkö edes puhumaan?
– Joo, kyllä minulla sentään hampaita suuhun jäi siitä vuorovaikutustilanteesta.
– Kerro nyt Epe ihmeessä, miten tuollaiseen lopputulemaan päädyttiin?
– No joo, tämä on aika tavanomainen tarina. Olimme HPK:n faniklubin kanssa vieraspelissä Porissa. Oli siinä vähän suu kosteana, kun päätin avata sanaisen arkkuni hallin kaljajuottolassa. Totesin paikallisille urpoille, että on tuo Ässät sellainen mekkoihin pukeutuva homolauma, ettei varmaan kannata päästää pelin jälkeen pukukoppiin kameroita todistamaan, mitä siellä tapahtuu. Sitten tulikin pataan oikein kunnolla. Sain siinä lattialla maatessani vielä vähän monoakin kaupan päälle, ennen kuin kaverit ehtivät tulla väliin.
– No olihan tuo aika peruskauraa, mutta sen verran täytyy antaa Epelle tunnustusta, että on pojalla aina ollut hyvin sana hallussa. Seurassa kuin seurassa Epe saa kenet tahansa vittuuntumaan tuossa tuokiossa. On se hieno lahja. Mutta tähän väliin tällainen ilmoitusluonteinen asia. Tämän vuoden Kanta-Hämeen käkeensaajat ry:n kesäretki suuntautuu Pohjanmaalle lestadiolaisten suviseuratapahtumaan. Perinteiseen tapaan soluttaudutaan porukkaan ja aiheutetaan eripuraa kukin omalla tyylillään. Siellä on oikein otollista maaperää aukoa antaumuksella päätään uskiksille. Haastekerroinkin on aika mukava, jos saa suviseurassa kunnon rähinän aikaiseksi. Vanhan kaavan mukaan parhaat suoritukset palkitaan. Muistanette vielä hyvin Riston upean revittelyn viime vuoden Flow-festivaaleilla, minkä seurauksena Risto makasi kaksi viikkoa letkuissa sairaalan vuodeosastolla. Että sellaista, mutta eteenpäin, sanoi hauki rannassa. Jaaha, olisiko nyhveröosastoamme edustavan Kukkakeppi-Kaapon vuoro. No keneltä tuli tällä viikolla turpiin? Saitko tavalliseen tapaan selkäsaunan virtahepotyttöystävältäsi? Tuliko riitaa Warzonen pelaamisesta?

Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Zen ja pyykinripustamisen taito

Oppilas: Mestari, näytä minulle tie.
Mestari: Lapseni, se tie on pitkä ja kivikkoinen, täynnä petollisia paikkoja. Mutta kärsivällisyydellä senkin matkan saa taitettua. Meidän tulee aloittaa oikean välineen valinnasta, sillä perusteelliset alkuvalmistelut tai pohjustustyöt tasoittavat polkuamme. Olemme oikealla tiellä, jos valitsemme omilla jaloillaan seisovan siivekkeellisen kuivaustelineen, koska siihen mahtuu runsaasti pyykkiä. Sen on hyvä olla kokoontaitettava, jotta sen saa tarpeen tullen pois tieltä. Etsinnässä ei saa hätäillä, koska muuten voi tuhlata rahansa heti hajoavaan malliin. Telinettä tulee tarkastella huolella, jotta sen voi havaita olevan vankkatekoinen. Liitokset ja nivelet voivat olla heikkoja kohtia.
Oppilas: Ammennan viisauttasi ja tutkin sitä sydämessäni. Entä sitten? Miten jatkamme eteenpäin?
Mestari: Seuraavaksi siirrymme pyykin valmisteluun, jotta löydämme suunnitelmallisuuden ja johdonmukaisuuden hyveet. Ensimmäiseksi erottelemme kasasta paljon ripustustilaa vievät vaatteet, kuten paidat, housut ja mekot. Nämä asettelemme telineelle siten, että leveytensä puolesta tavallisesti eniten tilaa vievät paidat ripustetaan telineen siivekkeille. Samalla ymmärrämme tasapainon idean. Jos ripustamme vaatteita vain yhdelle siivekkeelle, eikä painoa ole lainkaan toisella siivekkeellä tai kuivaustelineen keskiosalla, teline kaatuu. Kaikessa pitää pyrkiä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun siivekkeet tulevat täyteen, siirrytään täyttämään keskiosaa. Jos pyykkiä on vain vähän, kannattaa käyttää ainoastaan telineen keskiosaa ja taittaa lopuksi siivekkeet pois tieltä. Jos paitoja ja housuja on todella paljon, kannattaa harkita vaihtoehtoisia ratkaisuja: osan paidoista voi ripustaa henkareille jonnekin muualle, jos tilaa löytyy. Takit tulee aina ripustaa tukeville henkareille.
Oppilas: Sanasi ovat viisauden virtaavaa vettä, niin elävää ja mukautuvaa. Kertokaa lisää!
Mestari: Malttia, nuori oppilaani. Kokemus ei kiirehtimällä kartu. Kaikki virtaa, sen voi parhaiten havaita pysähtymällä ja tarkkailemalla. Kiitollisena panen kuitenkin merkille valtaisan oppimisen halun, sen sisältäsi säteilevän voiman.
Oppilas: Entä alusvaatteet, suuri Mestari?
Mestari: Lyhyet alushousut asetellaan telineelle poikittain, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa. Niiden ripustaminen samansuuntaisesti edistää sisäistä rauhaa. Sukat tulee ripustaa siten, että niiden kärkien tulee osoittaa samaan suuntaan. Sukkien ollessa pyykkinarulla vieri vieressä täydellisessä järjestyksessä voimme aistia harmoniaa ympäristömme kanssa. Tällä tavoin pääsemme lähemmäksi mielen täydellistä tasapainoa.
Oppilas: Onko vielä jotain huomioitavaa, Mestari?
Mestari: Mainitsen vielä, että pyykkiä ei kannata asetella toistensa päälle, sillä se hidastaa kuivumista. Vaatteiden paksuimmat kohdat, kuten housujen vyötäröt, kuivuvat hitaimmin. Työn voi katsoa tehdyksi, kun ei ole enää ripustettavaa pyykkiä jäljellä. Tuolloin mieli on levollinen ja voimme tuntea yhteyden maailmankaikkeuteen. Pitää muistaa, että vaatteiden kuivuttua ne tulee oikeaoppisesti korjata pois telineeltä, laskostaa ja siirtää niille kuuluville paikoilleen, mutta siihen perehdymme toisella oppitunnilla.
Oppilas: Mestari, tämä kaikki on ollut valaisevaa ja syvän viisauden sanoistanne riittää minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa. Yksi kysymys askarruttaa vielä mieltäni: Mestarini, oletteko mielenvikainen?
Mestari: Lapseni, oppilaani, elämme aikoja, joina meidän kaikkien täytyy olla mielenvikaisia pysyäksemme järjissämme.

Tavallinen työpäivä toimistolla

– Töttöröö-röö, julistan palaverin täten avatuksi.
– Kuik kuik kuik-kuik kuik-kuik-kuik-kuik kuik.
– Teillä on asiaa, sihteeri Marsu Marsipaani?
– Kuik?
– Se tavallinen, kiitos. Ei sokeria, tilkka kermaa ja siivu kalkkunaa. Ravistettuna, ei sekoiltuna. Asiaan. Katossa näette talousbudjettilöllön, joka vaatii toimenpiteitä. Korostan, että vaatii vaatii vaatii vaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatii.
– Tilt.
– Terävä huomio, asiantuntija Flipperi. Tiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaa.
– Tilt tilt.
– Puheenjohtaja Pelle! Voinko puhutella tai huhutella teitä?
– Sano ihan Hermanni vaan.
– En tasan sano.
– Siinä tapauksessa voitte huhutella, talouspullasuti Pöllö.
– Huh-huh-huhuu.
– Talouspullasutimme sutii tänään tyhjää, mutta alleviivaan, että löllö on edelleen katossa. Vaatiivaatii.
– Plup plup plurrrrrrrrrr.
– Onko teillä ratkaisuehdotus, kuraattori Vesi-Automaatti?
– Join itseni juuri tyhjäksi ja minulla on kova pissahätä. Saanko luvan?
– Saatte luvan kanssa.
– Kiitos. En muuten palaa enää koskaan takaisin. Ja kostoksi kaikesta juon Tyynenmeren ja pissaan senkin.
– Puheenjohtaja Hermanni, mitä pahaa löllö on tehnyt? Voi ei, sanoin teitä Hermanniksi!
– Parahin talouspullasuti Pöllö, mahamakkarani eivät pidä löllöistä. Lisäksi karttakeppini kertoi, että löllöt ovat epäluotettavia.
– Puheenjohtaja! Muistiinpanopaperini loppuivat, koska piirsin niihin kaikkiin pippelin kuvan.
– Tässä lisää paperia, suunnittelija Ala-Koululainen. Mutta haluan huomionne takaisin pippeliin. Anteeksi löllöön. Seuranhakuapplikaatiomme indikoi, että löllö on kasvanut viime kerrasta. Tuhma löllö.
– Ehdotan, että puhumme sille nätisti.
– Ehdotus hylätty, rovasti Kauno Puhe. En halua puhua nätisti löllöille. Kas, löllö putosi näköjään katosta pöydälle, joten tilanne ratkesi. Voisiko joku viedä sen kotiinsa ja antaa sille savumakrillia?
– Kuik.
– Kiitos, sihteeri Marsu. Sitten muut asiat. Tämän vuoden pikkujoulut on peruutettu, koska en saanut niitä osumaan taskuparkkiin. Suunnittelija Ala-Koululainen ehdotti, että pitäisimme nöyhtäpalleroiden kierittämiskilpailun. Hyväksyin ehdotuksen. Lisäksi suunnittelija Ala-Koululaisen aloitteesta koko ensi viikon ajan tarjoillaan lounaaksi nakkivanukasta kumilautasilta. Lopuksi vielä mainitsen, että haluan kieriä piparitaikinassa. Julistan palaverin uudelleen avatuksi, koska löllö hyppäsi takaisin kattoon.

Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti

Yritin aikoinaan ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta kaikki yritelmäni potkittiin kustantajan kyydistä pientareelle jo alkumetreillä. En tänä päivänäkään ymmärrä, mikä meni pieleen, sillä tarina-aihioni olivat mielikuvituksellisia ja opettavaisia, kuten lastenkirjojen pitääkin olla. Seuraavassa esittelen joitakin.

Pikku pepun orkesteri
Tarina kertoo tuntemattomana pysyvän lapsen pepusta, jossa suolibakteerit päättävät vaihtelun vuoksi perustaa orkesterin. Tästä seuraa, että lapsen perärööri alkaa soida mitä merkillisimpiä melodioita. Ulkomaailmassa aiheuttamastaan kohusta hämmentyneenä bakteerikanta päättää haudata soittimensa vähin äänin ja pysytellä perinteisempien virikkeiden parissa, kuten ilmavaivojen tuottamisen.

Pikku toukka paksuperse
Pikkuinen toukka on perso ahmimiselle ja tolkuttoman syömisen aiheuttama ylipaino kasaantuu toukan peräpäähän. Ongelma kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että toukan on vaikea liikkua enää minnekään. Apuun rientää sittiäisten rasvaimukeskus. Sittiäiset imevät imukärsillään toukan hanuriosastosta ylimääräisen läskin pois, mistä toukka on ylen kiitollinen. Toukka oppii, mitä merkitsee liikunnan ja syömisen tasapainottaminen.

Perseilijöiden urheilukisat
Pierukaasujen usvaisessa laaksossa majaansa pitävä seesteinen perseiden kylä päättää järjestää ensimmäiset yleisurheilukilpailunsa. Kisaohjelma suunnitellaan huolellisesti, kisapaikat rakennetaan ja lopulta kaikki on tiptop-kunnossa ja kisat valmiina alkamaan. Mutta kun ensimmäinen kisapäivä koittaa, kaikki menee päin persettä: perseet häiritsevät taukoamatta toistensa suorituksia, yleisö öykkäröi ja kannustamisen sijaan ivaa ja herjaa urheilijoita, ja päättömän perseilyn seurauksena kisat päättyvät kaaokseen, joukkotappeluun ja tulipaloon. Kisapaikat tuhoutuvat korjauskelvottomaan kuntoon. Perseet toteavat, että on parempi unohtaa jatkossa älyttömät vouhotukset ja keskittyä arkirutiineihin.

Joka kerta kustantajalta tuli sama tyly vastaus: "Tarinasi on perseestä." Miksi?

Filosofinen tuokio Johan August Sandelsin seurassa

Kyllä, tämäkin on jatkoa, tarkkaan ottaen täältä. 

Minä: Mitä sameat silmäni näkevätkään? Kukas tuolla baaritiskillä notkuu kuin itse Johan August Sandels! Mitä kunnioitettu sotasankari?
Sandels: No hej på er vaan, vanha kuoma. Tulin tähän tuopilliselle, kun pitkän päivän jälkeen tuppasi hieman janottamaan.
Minä: Kyllä sinun metkusi tiedetään, herkkuperse. Etpä ole koskaan tainnut juomaa tai ateriaa jättää väliin minkään syyn takia.
Sandels: Noh, ehkä niissä jutuissa on joskus ollut hieman liioittelun makua. Johan Ludvig Runeberg heitti välillä lonkalta sellaista legendaa, joten propseja voi laittaa sinnekin. Täytyy bjuudata joskus ateria, jos törmään herrasmieheen. Mutta myönnän avoimesti, että olenhan toki suuri kulinaristi. Se ei varmaan ole ihmisen suurin synti, eikä aivan kuolemansyntikään, vaikka välillä läheltä liippaa, Jumala minut armahtakoon.
Minä: Armahtakoon vaikka Teutates. Torttu oli kyllä armoton veijari kiillottamaan kilpeäsi, vaikkakin väänsi persoonastasi vähän kyseenalaisen kuvan. Kuinka monetta tuoppia muuten edetään?
Sandels: Kolmas, viides, kymmenes, kuka niitä laskee. Pääasia on tunne ja seesteinen sielu.
Minä: Horinoista päätellen kuitenkin riittävästi, runoratsu. Mitä elonpolun suurille taistelutantereille kuuluu?
Sandels: En tohdi valittaa, kun on näinkin pitkälle päässyt.
Minä: Totisesti olet pitkälle päässyt. Aika monellekin pitkälle.
Sandels: Kaiholla kyllä muistelen Suomen vuosia. Ne olivat aikaa ne, kun aina oli joku rähinä tai kalas päällä. Ei päässyt mieli tylsistymään. Saipa siinä sivussa aika monen piian ja kartanonfrouvankin helmat kyytiä, kun vähän riehakkaammalle tuulelle satuin. Kerran kulinaristin maineessa olen, niin rehevän raikkaan maalaissuomettaren makua on mahdoton karkottaa mielestään. Se on sitä perimmäistä aitoutta.
Minä: Taisit olla Suomen rakastetuin ruotsalainen, ja taidat olla sitä edelleen ainakin eräässä mielessä, vai pitäisikö sanoa kielessä.
Sandels: Onhan nimeni ollut pitkään kaikkien huulilla, mutta nöyryys pitää säilyttää vaikka kynsin hampain. Olen nähnyt monen hienon toverin kaatuvan viereltäni vain siksi, että maine ja kunnia toi mukanaan pissan på huvudet. Eikä menneisiinkään voi loputtomasti tuudittautua, sillä se on varma väylä melankoliseen mieleen. Sen olen teidän kansastanne nähnyt ja oppinut, millaista perintöä harteillanne kannatte.
Minä: Nyt alkaa tulla sellainen kutina, että minäkin tarvitsen tuopin jos toisenkin, jotta ymmärtäisin paremmin juttujasi.
Sandels: Kostuta kieltäsi, ystäväiseni, jotta sanat soljuvat suustasi vuolaammin. Voisimme keskustella vaikka sotastrategioista ja taistelutaktiikoista. Muistuivatpa mieleeni ajat, kun Suomessa ollessani perehdyin Sunzin oppeihin, vai oliko hän Sun Tzu, tai joku mestari Sun. Ota selvää noista ulkomaan elävistä. Kuitenkin gubbe kirjoitti kerrassaan mainio opuksen. Tiesitkö, että Napoleon Bonapartekin luki hyvin tarkkaan teosta, mutta eipä se suuruudenhullu tappi ainoa lukutaitoinen ollut. Pääsin kerran sotimaan hänen armeijaansa vastaan, taisi olla Leipzigissa 1813.
Minä: Taidan tarvita tosi paljon lisää…
Sokrates: Mitkäs pidot täällä on meneillään? Nyt ruukkukaupalla viiniä pöytään, kun on tuttuja naamoja, joita herjata! Vieraitakin voin herjata, kunhan ensin asetutte kauniisti jonoon.
Minä: Ei jumalauta, Sokru pelmahti ovesta ja vauhti päällä tuttuun tapaan!
Sandels: Maksapoloiseni päästi vaikerruksen.
Sokrates: Verae amicitiae sempiternae sunt, ruotsalainen käkkäräpää.
Sandels: Aina sinä haluat viimeisen sanan, mutta voin suoda sen sinulle, jalomielinen kun olen.
Minä: Ja päissään.

Kaunokirjallista hukkakauraa

Tänään on poikkeuksellisen juhlava päivä, koska aion kokeilla hämmentävää metodia ja lukea kuuluvaan ääneen otteita tekeillä olevasta kaunokirjallisesta teoksestani Iltahämärästä aamuhämärään, ja välissä oli pimeää. Tämä on mielenkiintoinen uusi aluevaltaus, sillä allekirjoittanut tunnetaan ennestään lähinnä tiukan faktapitoisista julkaisuistaan. Tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa voisi luonnehtia film noir -henkiseksi pukudraamaslapstickfarssiksi. Luvassa on siis jotain, mitä on vaikea sanoin kuvailla, vaikka juuri teinkin niin. Sitten lukemaan, sutkautti Lasse Pöysti:

”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”

”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”

”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”

Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.

Seppo-setä sanailee

Turha mult on kaivaa luurankoja kaapista,
kun en ees kehtaa astuu ulos mun vanhast Saabista

Sä näytit mulle risukasaa,
sanoit siin voi paistaa kalaa
Mietin olisko aika vaihtaa alaa,
kun happee haukkaan ylemmiltä salaa
On tää täysin hulluu touhuu,
ilman opettajii käydä kouluu

Kun ei omatunto salli vannoo valaa,
pitäiskö mun alkaa alusta vai loppuun palaa (-ta?)
Mut vaikken enää mitään aikaan saiskaa,
Niin olis mulla ainaski aikaa,
vaiks itselleni kuoppaa kaivaa

Näin jälkkäriksi Seppo-setä totuuksia rustaa,
kertoo kuinka suurta väkee silmään kustaan
Paskapuheessa on se vinha perä,
et kun sitä tarjoillaan heti isompi erä,
on kookkaat köntsät helpompi niellä,
eikä niitä valheeks enää ykskään hölmö miellä

Vaan eipä ole Sepossa saati Saabissa nimeksikään totta,
kunhan tässä jotain ajan kulukseni tarjoan, jotta
täytemaata omaan kuoppaani saan luotua,
ja sitä ennen omani ja toisten juomat loppuun juotua.

Taustaa tällekin kuralle: Muinaistulien yön / venetsialaisten päivänä 29.8.2015 kannoin risuja kokkoon, koska sellainen nakki minulle suotiin. Siinä huhkiessani mieleeni alkoi yhtäkkiä ropista riimejä, eli suurin osa yllä esitetystä paukkui päähäni risunkannon ohessa. Vähän täytyi jälkeenpäin viimeistellä ja editoida. Onko se sitten hyvä vai huono, normaalia vai sairasta, oikein vai väärin, vaniljaa vai suklaata, maitoa vai piimää, pullotettua vai tölkitettyä, luomua vai prosessoitua, saksalaista vai japanilaista, ristiä vai rastia, maskuliinia vai feminiiniä, on sivuseikka. Ei se erotu muun kuonan seasta.

Muumien pako laaksosta

Muumipappa tähyili huolestuneena taivaanrantaa. Kaukana ulapalla pyörremyrsky Iso Myy lähestyi vääjäämättä Muumilaaksoa. Hemulin ennustukset tuhosta olivat sittenkin totta. Nyt oli toimittava nopeasti.

Pappa oli kerännyt joitakin tarpeellisia tavaroita valmiiksi veneeseensä, kuten kirjoituskoneen ja penaalin täynnä teräviä kyniä. Muumimamma, Muumipeikko, Pikku Myy, Niiskuneiti ja Niisku ottivat kukin omia henkilökohtaisia tavaroitaan mukaan. Mamma halusi ehdottomasti ottaa mukaan juuri leipomansa hedelmäkakun. Lähtiessään Muumimamma huomasi, kuinka lepakotkin pakenivat muumitalon ullakolta.

Kaikki olivat nyt tiiviisti veneessä kuin intiaanit kanootissa. Muumipappa irrotti köydet ja ohjasi veneen irti laiturista. Kaikki muumit eivät olleet enää laaksossa. Taivas synkkeni synkkenemistään ja suunnaton myrsky oli jo aivan lähellä Muumilaaksoa. Kun vene oli loittonemassa laiturista, Pappa huomasi, että tuhansia ja taas tuhansia pystyssä sojottavia hattivatteja oli kerääntynyt rannalle. Niitä oli niin paljon, ettei rantahiekkaa näkynyt ollenkaan. Hattivatit aloittivat huojuntansa ja muodostivat valtavan sähkövarauksen, joka purkautui pilviin ja pyörremyrskyyn, ja ne hajosivat hetkessä muumien tuijottaessa suut ammollaan. Yhtäkkiä sää olikin aurinkoinen ja tyyni. Hattivatit vaelsivat rannalta matkoihinsa.

Kaikki muumit palasivat laaksoon. Samana iltana pidettiin juhlat ja tunnelma oli katossa ja housut kadoksissa, kiitos Muumimamman edellisvuotisen käyneen mansikkamehun.

Kanuunassa Sokrateen kanssa

Jatkoa ties mistä.

Iso S: Mitä tapahtui? Onko Zeus heittäny mua salamalla päähän?
Mä: Tais olla Dionysos, joka heitti litratolkulla vinettoa sun suuhun.
Iso S: Ei tsiisus, vaikken kaveria tuntenukkaa. Tulis Haades ja hakis pois.
Mä: Tais loppuillasta Athene loistaa poissaolollaan. Eikä Afroditekaan ollu suosiollinen meille. Tuliks jo lueteltuu kaikki jumalat?
Iso S: Niitä riittää vaiks Akropoliksen lampaat söis. Palataa tähän hetkeen. Kupolissa on sen tason zembalot meneillään, että nyt olis Epione tarpeen. Jos sitä ei oo, niin Buranakin kelpaa. Jalatki särkee ettei mitään tolkkuu. Miks ne on noin likasetki? Ei mut, missä mun uudet läpsyttimet on? Ei saatana, joko taas!
Mä: Hukkasiks sä taas sandaalis? Ei hitto, mä voisin kuolla nauruun, mut mä en uskalla nauraa, koska sillon mun pää halkeais saletisti.
Iso S: Ei jaksa itkee niiden perään. Sä sentään löysit makuusijakses ton sohvan, mut mä oon halaillu tätä lattiaa. Mun ikiaikaiset nikamani ei oikein kestä näin kovaa todellisuutta. Sic biscuitus disintegrat.
Mä: Muuten, sydänystäväs Platon ei vissii oo paikalla, jos se ei sit oo sammunu vessaa tai parvekkeelle. Onkohan Platomeisterille lohjennu?
Iso S: Duobus litigantibus tertius gaudet. Kylläpä tänään irtoo. Mut jos se palikka on saanu muuta kuin platonista rakkautta, niin mä hilaan itteni jojoon Parthenonin kattopilarii. Paitsi jos se on eksyny haaskalle, niin sit alkaa pilkkakirves heiluu.
Mä: Hei, eteisest kuuluu jotain kolinaa. Joku hakkaa oveen. Kai täst on raahauduttava kattoon.
…
Mä: Platonhan se siinä, eikä kahen kilon siika. On siinä ovikellokin ettei tarvi takoo reikää oveen. Kerroinks mä sulle osoitteeni?
Platon: Kyl sä kerroit mulle ja monelle muullekin siellä baarissa. Sun onnes, ettei ne lähteny mukaan. Tai epäonnes, miten sen nyt kattoo. Niin joo ovikello. Kato en muistanu tollasenkaa keksinnön olemassaoloo. Ei meillä vanhoina hyvinä aikoina ovikelloi ollu. Eikä kyl tainnu olla oviikaan.
Mä: Missäs on tullu suhailtua viime yönä?
Platon: Paikka oli selkeesti baari, koska siel oli tiski, josta sai viinaa. Mä desinfioin ruoansulatuskanavaani ihan hissukseen, kun siihen tuli pari steroidimöykkyä jotain soidintanssia esittämään. Nostelin pullistelijat seinälle painimestarin varmuudella. Seuraavaks muistan, et joku muija raahaa mua taksiin. Aamul kun heräsin ja katoin siihe viereen, niin meinasin pelästyy paskat toogaani. Totesin, et nyt oli tullu hirvikolari. Liipotin paikalta toogan helmat lepattaen. Täytyy olla kiitollinen, et osa viime yön koettelemuksista on karannu ikuisten ideoiden maailmaan.
Iso S: Toi tarina paransi heti mun päivääni. Tohon on vaan lisättävä, et ylivoimane enemmistö noista Platonin säätämisistä on peräsin idioottimaisten ideoiden maailmasta.
Platon: Taas se vittuilu alko. Taidan nostaa sutkin kuivumaan, et opit tavoille.
Mä: Iisisti, poika, iisisti. Eksä muista, et provoominen on ollu historian alkuhämäristä asti Sokrun heiniä.
Platon: Tiiän tiiän. En vaan jaksais tota sen virnuiluu tässä olotilassa. Darra alkaa päästä niskan päälle. Nyt olis aika kaivaa ne jemmapullot esiin, jos niitä on jossain.
Mä: Mun kovalevy on formatoitu viime yönä, joten etsivä löytää ja löytäjä saa pitää hauskaa. Etsi vaikka keittiöstä.
Platon: Toi alkuhöpinä meni ihan ohi, mut tajusin sanan ”keittiö”. Sinne siis.
…
Platon: Kato löysin tiskipöydältä pari juomatonta viinipulloa. Nyt pojat ilon kautta ja uuteen nousuun! Tästä se lähtee!
Iso S: Vero possumus, poikaseni. Mut nyt mä lähen paskalle.

Täysi murkku hyönteiseksi

Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.

Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.

Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.

Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.

Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”

Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.

Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.

Ei mitään hohtoa Outlook-hotellissa

”Come play with us, Danny”, huokaili loputon mainosviestien ketju. Kylmä hiki alkoi liimata trikoopaitaa päälleni uudeksi ihoksi. Eihän nimeni edes ole Danny. Kenen viestejä oikein saan? Yritin pitää hermoni kurissa, mutta en keksinyt mitään järkevää kikkaa siihen. Ryntäilin sekopäisenä ja eksyneenä sähköpostiviestien labyrintissa. Yhden kulman takana minua odotti yllätys. Kaunis tyttö seisoi edessäni vieno hymy kasvoillaan. Hänessä oli jotain tuttua. Tyttö raotti huuliaan ja lausui ilmoille tuskin kuultavasti: ”Fire walk with me.” Pakokauhu ryöpsähti tajuntaani niin, etten hetkeen nähnyt kuin valkoista. Räpytin silmiäni. Tyttö oli kadonnut. Samassa ymmärsin, että olin nähnyt tytön nuoruudessani lukion pihalla. Nimi oli Laura jotain. En saanut pinnisteltyä sukunimeä mieleeni. Tuli korvensi ohimoitani. Redrum ei ole sama kuin red room. Voiko sähköpostit polttaa?

Tässä vaiheessa olin jo aivan puhki. Olin juossut Cooperin testin nousematta tuoliltani. Mikä oli Cooperin etunimi? Miksi kaikki nimet ovat hukassa? Kuin kaivaisi kirjaimia kynsien alta. Päätin jättää postin kahlaamisen tältä erää tähän. ”All work and no play makes Jack a dull boy.” Käteni hamuili työpöydällä lojuvaa kahvikuppia ja löysi lopulta sen. Nostin kupin huulille. Nuuhkaisu ja kevyt maistiainen. ”A damn fine cup of coffee”, sanoin itselleni. ”A slice of cherry pie with this, it would kill me.” Onneksi kirsikkapiirakkaa ei näillä lakeuksilla näkynyt.

Yömätöllä Sokrateen kanssa

Jatkoa jostain.

Mä: Kovat oli pojalla puheet, mut tääkö on ainoo saalis tältä illalta? Tässä me väännetään makkaraperunoita eikä hoitoja näy horisontissa.
Iso S: Täs on kieltämättä heikot eväät kehissä. Piparit jäi laatikkoon eikä tää yskökseltä näyttävä majoneesisotku tosiaan mitään ambrosiaa ole.
Mä: Nyt vittu oikeesti, millä me pelastetaan tää fiasko? Peliaikaa on vielä jäljellä, joten ei muuta kuin lapa takasin jäähän. Nyt piirretään uudet kuviot taktiikkatauluun.
Iso S: Nyt jätät noi kiekkometaforat tohon tai multa lentää kiekko. Tää teidän muka urheilulaji on pohjoisten barbaarien junttiviihdettä ja mul on muutenkin vaikeeta pitää sisällä tätä ns. kioskiruoaksi kutsuttua kuraa. Kyl on ruokakulttuuri menny lujaa alamäkeen jos tää on parasta mihin kansalla on varaa. Näin vois ainaki päätellä jonoista. Ja jos saan vielä vittuilla itelleni, niin mun lapa ei oo osoittanu jäähän koko iltana vaan pikemminkin kattoa kohti. Oisko siinä vika eli oli vähän yliyrittämisen makua?
Mä: Voin mä sen verran vinkata, et ne sun jutut oli välillä turhan korkealentosia. Kai sä näit, miten tyhjä katse niillä blondeilla oli? Ei kannata näyttää idiootille, kuinka idiootti se on, kun se ei kuitenkaan hahmota sitä. Oisit vaan puhunu Big Brotherista ja Hulluist Päivist. Kato iso osa ihmisistä nauttii sivistyksensä tv-realityjen ja juorulehtien muodossa.
Iso S: En oo seuraillu näitä viestintävälineitä. Ne tuntuu jotenkin etäisiltä. Eikä ne oo seuraamisen arvosia, koska mä en esiinny niissä. No se oli läppä. Mut voisiksä valottaa, kuka tää Hullu-Päivi on?
Mä: Ei saatana, kato kuka tuolla grillijonossa hoippuu! Sehän on sun frendis Platon. Etkö sä sitä yhdes välis kaivannukin?
Iso S: Yhtä paljo kuin syfilistä. Kai sitä täytyy mennä jututtaa, on se niin orvon näkönen. Mä heitän tän safkan nyt roskiin, koska sieltä se on varmaan tullukin.
…
Iso S: Platon, saatanan onneton paskavarvas! Missä sä oot piilotellu? Ootko pelänny saavas multa kurinpalautuksen?
Platon: Kato pappa itte. Oon mä kuullu perskärpäsistä, mut jo on, kun nyt pörrää perspaarmojakin.
Iso S: Älä yritä olla nokkela. Muista kelle puhut, kersa.
Platon: Pistetäänkö painiksi? Vanhana kansallisena mestarina laitan sut mattoon ennen kuin ehdit sanoa ”Peloponnesos”.
Iso S: Aina sama juttu. Kun sanat juuttuvat kurkkuun heti alkulämmittelyissä, aletaan kammeta esikuvia nurin voimalla. Hengen heikkoutta.
Mä: Noh, isot pojat, eipä aleta heti kehittelee myllyä. Mut asiasta sandaaliin: Mitkä ovat Platoniumin tunnelmat? Onko ollu herukanpoiminta-aika?
Platon: Ei oo herukan herukkaa herunu. Yritin koko illan puhuttaa yhtä messevää perhepäivähoitajaa sukupuolielinten väliseen mittelöön, mutta yksin päädyin agoralle. Muija luiskahti käsistä kusiputkareissulla. Tästä ei paljon Pidot pahene. Mut aattelin tästä tempasta höyrymakkaran naamioon, sinapit toogan rinnuksille ja höökiä kohti seuraavan baarin valoja. Mites teillä? Ei ole tainnut sokraattinen menetelmä purra naisiin, heh.
Iso S: Sokraattinen menetelmä on taas näitä sun juttujas. Ite olisin kutsunu sitä hienovaraisen vittuilun menetelmäks. Oli se vaan hupia, kun veivasin mun kyselyrumbaa ja näin, kuinka jengi alko pudota kärryiltä eikä tajunnu, et mä pidin niitä pilkkanaan. Vanhemmiten oon alkanu suosia enemmän suoraviivaisen vittuilun menetelmää, kun porukka käy koko ajan tyhmemmäks. Miettikää nyt tota Platoniakin: tarkkaavaisin kuuntelija ymmärtää eniten väärin.
Platon: Mä oon kuule tehny sulle sellasen palveluksen, että saisit suudella mun känsäsiä varpaitani. Oli täysi työ muuttaa sun horinoitas ymmärrettäviks kokonaisuuksiks. Vaikka näinhän mä usein, että olit ennen esiintymisiäs liottanu ittes aikamoisis punaviinimarinadeis.
Iso S: Eihän mun puheita ollu tarkotettukaan ymmärrettäviks. Juttuhan oli niin, et tarkotus oli saada sut ymmärtää sun omaa tyhmyyttäs paremmin.
Mä: Te kaksi mussutatte täällä toisillenne vielä huomenaamunakin, jos mä en nyt kohdista teidän huomiotanne johonkin järkevämpään. Mitä jos tehdään niin, että Platon ottaa sen makkaran messiin ja lähetään yksissä tuumin vyöryttään joku kikattava naisseurue jatkoille? Voitte raottaa sanaista arkkuanne oikeaan osoitteeseen. Tee työtä, jolla on tarkoitus, kai te tajuutte.
Iso S: Kuulostaa toimivalta. Ei hukata aikaa enempää.
Platon: Olisko teillä vipata pari paikallisen valuutan yksikköä? Voisin maksaa jöötin käteisellä ja mul on vaan näitä amexin ja dinersin muovilätkiä, kun posti tarjos niitä ilmasiks.

Neiti Marble ja katkenneen ajatuksen arvoitus

Nti Marble: Mihinkäs minä ne marmorikuulani taas kadotinkaan?
Watson: Ne ovat siinä edessänne pöydällä, neiti Marble.
Nti Marble: Aivan.
Marble ottaa yhden kuulista pöydältä ja laittaa suuhunsa.
Watson: Piparminttupastillinne ovat pyjamanne taskussa.
Nti Marble: Niin tietenkin. Huomasitteko, että kirjaston viinikirahvi tuoksui merkilliseltä?
Watson: Karahvi, neiti Marble. Epäilettekö myrkkyä? Mutta eversti Wilkinson löydettiin miekka selässä.
Nti Marble: Epäilen korkkivikaa. Tai sitten kirahvi oli huonosti pesty. Toisaalta oli sääli heittää viiniä pois, joten nautin itsekseni koko kirahvin sisällön.
Marble lopettaa marmorikuulan imeskelyn, ottaa kuulan pois suustaan ja nostaa pullon 12-vuotiasta Famous Grousea huulilleen. (toim. huom. Famous Grouse on kuuluisa metsäkana)
Nti Marble: Oli se juotavaa, kunhan ei anna maun viipyillä suussa. Miksi minulla on pyjama päällä keskellä päivää? Mieleni alkoi tehdä banaania, outoa.
Watson: Krhm, nyt on yö. Palataksemme siihen kirjaston ruumiiseen…
Nti Marble: Viinejä on niin monenlaisia, mutta viime kädessä ne kaikki maistuvat samalta minulle.
Watson: Niin tuota, ruumis kirjastossa…
Nti Marble: Punaviini, valkoviini, roséviini, kuohuviini. Kaikki ne ovat viinirypäleistä tehtyjä. Siksi niitä sanotaan viineiksi. Vai menikö se toisinpäin? Ah, melkein unohdin, että olen englanninkielinen. I heard it through the grapevine. Kun kukaan muu mua auta ei, jää Marvin Gaye. Nyt on todettava, että onneksi viski ei maistu rypäleille.
Watson: Neiti Marble, meillä olisi tämä mysteeri ratkottavanamme.
Nti Marble: Viinit ja viskit kypsytetään tynnyreissä. Tynnyrit kumisevat, kun ne ovat tyhjiä.
Watson: Neiti Marble, saanko mitä kohteliaimmin muistuttaa…
Nti Marble: Vii-vii-viiniä, vii-vii-viskiä.
Watson: Neiti Marble?
Nti Marble: Saanko mitä kohteliaimmin kysyä, rakas Watson, mitä te teette tässä romaanissa?

Linkkivinkki: Kannattaa luupata tuubista Littlest Pet Shop -hahmoilla näytelty kolmiosainen trilleri ”rikostutkia Neiti Marble: Murha Hotellissa”. En ole tehnyt kyseistä mestariteosta enkä laita linkkiä alle. Jännittävää elokuvailtaa.