Nti Marble: Mihinkäs minä ne marmorikuulani taas kadotinkaan?
Watson: Ne ovat siinä edessänne pöydällä, neiti Marble.
Nti Marble: Aivan.
Marble ottaa yhden kuulista pöydältä ja laittaa suuhunsa.
Watson: Piparminttupastillinne ovat pyjamanne taskussa.
Nti Marble: Niin tietenkin. Huomasitteko, että kirjaston viinikirahvi tuoksui merkilliseltä?
Watson: Karahvi, neiti Marble. Epäilettekö myrkkyä? Mutta eversti Wilkinson löydettiin miekka selässä.
Nti Marble: Epäilen korkkivikaa. Tai sitten kirahvi oli huonosti pesty. Toisaalta oli sääli heittää viiniä pois, joten nautin itsekseni koko kirahvin sisällön.
Marble lopettaa marmorikuulan imeskelyn, ottaa kuulan pois suustaan ja nostaa pullon 12-vuotiasta Famous Grousea huulilleen. (toim. huom. Famous Grouse on kuuluisa metsäkana)
Nti Marble: Oli se juotavaa, kunhan ei anna maun viipyillä suussa. Miksi minulla on pyjama päällä keskellä päivää? Mieleni alkoi tehdä banaania, outoa.
Watson: Krhm, nyt on yö. Palataksemme siihen kirjaston ruumiiseen…
Nti Marble: Viinejä on niin monenlaisia, mutta viime kädessä ne kaikki maistuvat samalta minulle.
Watson: Niin tuota, ruumis kirjastossa…
Nti Marble: Punaviini, valkoviini, roséviini, kuohuviini. Kaikki ne ovat viinirypäleistä tehtyjä. Siksi niitä sanotaan viineiksi. Vai menikö se toisinpäin? Ah, melkein unohdin, että olen englanninkielinen. I heard it through the grapevine. Kun kukaan muu mua auta ei, jää Marvin Gaye. Nyt on todettava, että onneksi viski ei maistu rypäleille.
Watson: Neiti Marble, meillä olisi tämä mysteeri ratkottavanamme.
Nti Marble: Viinit ja viskit kypsytetään tynnyreissä. Tynnyrit kumisevat, kun ne ovat tyhjiä.
Watson: Neiti Marble, saanko mitä kohteliaimmin muistuttaa…
Nti Marble: Vii-vii-viiniä, vii-vii-viskiä.
Watson: Neiti Marble?
Nti Marble: Saanko mitä kohteliaimmin kysyä, rakas Watson, mitä te teette tässä romaanissa?
Linkkivinkki: Kannattaa luupata tuubista Littlest Pet Shop -hahmoilla näytelty kolmiosainen trilleri ”rikostutkia Neiti Marble: Murha Hotellissa”. En ole tehnyt kyseistä mestariteosta enkä laita linkkiä alle. Jännittävää elokuvailtaa.
perjantai 20. joulukuuta 2013
tiistai 29. lokakuuta 2013
Tozi Trendikäz Top -lista: viikonpäivät TOP 7
Parhaimmat viikonpäivät kautta aikain:
1. Lauantai
2. Perjantai
3. Keskiviikko
4. Torstai
5. Tiistai
6. Maanantai
7. Sunnuntai
Onpa kovaa settiä, totesi ummettava. Tulossa: kuukaudet TOP 12! Oho, tulee jo:
1. Heinäkuu
2. Kesäkuu
3. Toukokuu
4. Elokuu
5. Huhtikuu
6. Joulukuu
7. Maaliskuu
8. Syyskuu
9. Helmikuu
10. Tammikuu
11. Lokakuu
12. Marraskuu
Ja sitten elinvuodet TOP 37… ei jaksa, hohhoijaa. Taso laskee.
Jälkiä kirjoitukseen: Ummetuksesta tuli mieleen juttu, kun pikku-Kalle kertoi koulussa, että hänen isänsä kärsii ripulista. Kalle oli kuullut illalla vanhempien makuuhuoneen oven läpi, kuinka äiti oli hieman kireänä kivahtanut isälle: ”No mikä on, ettei se paska jäykisty!” Ummetuksesta ripuliin ei ole kaikkein huonoin aasinsilta. Varpusparviko se tuolla lehahti lentoon? Täytyypä mennä katsomaan.
1. Lauantai
2. Perjantai
3. Keskiviikko
4. Torstai
5. Tiistai
6. Maanantai
7. Sunnuntai
Onpa kovaa settiä, totesi ummettava. Tulossa: kuukaudet TOP 12! Oho, tulee jo:
1. Heinäkuu
2. Kesäkuu
3. Toukokuu
4. Elokuu
5. Huhtikuu
6. Joulukuu
7. Maaliskuu
8. Syyskuu
9. Helmikuu
10. Tammikuu
11. Lokakuu
12. Marraskuu
Ja sitten elinvuodet TOP 37… ei jaksa, hohhoijaa. Taso laskee.
Jälkiä kirjoitukseen: Ummetuksesta tuli mieleen juttu, kun pikku-Kalle kertoi koulussa, että hänen isänsä kärsii ripulista. Kalle oli kuullut illalla vanhempien makuuhuoneen oven läpi, kuinka äiti oli hieman kireänä kivahtanut isälle: ”No mikä on, ettei se paska jäykisty!” Ummetuksesta ripuliin ei ole kaikkein huonoin aasinsilta. Varpusparviko se tuolla lehahti lentoon? Täytyypä mennä katsomaan.
maanantai 30. syyskuuta 2013
Kahvia ja muita addiktiivisia aineita
Kahvi on jalo hyötykasvi, jonka tuottamista pavuista saadaan paahtamalla, jauhamalla ja uuttamalla aikaiseksi pahaa juomaa. Käsittämätöntä on, kuinka jotkut pystyvät tempomaan kahvinsa mustana naamioon. Kahvin saan maistumaan siedettävimmältä, kun lisään puolet kermaa ynnä maitoa (ei kehtaa laittaa pelkkää kermaa) ja noin viisi teelusikallista sokeria. Kerma taittaa kahvin kitkerää makua paljon paremmin kuin pelkkä maito. Tietenkin airish kohviit ja sen sellaiset uppoavat muitta mutkitta.
Kaikenlaisia suodatinkahvilaatuja olen juonut, mutta hyvään en ole törmännyt. On niissä toki eroja. On vähemmän kuraa, peruskuraa ja törkeää kuraa. Olen myös ihan fiineissä kahviloissa nauttinut kahvijuomia, mutten niissäkään ole kahvista nauttinut. Olen kuullut väitteen, että uusista pavuista vastajauhettu kahvi olisi kaikkea muuta kuin kitkerää, mutta sellaista en tiettävästi ole päässyt kokeilemaan.
Silti juon kahvia, kuulunhan kahvinjuojakansaan. Ei siitä ole paljon aikaa, kun en juonut ollenkaan kahvia. Sitten iski lasten syntymä, työelämä, keski-ikä ynnä muita uuvuttavia tekijöitä. Kahvilla on selkeä välitön piristävä vaikutus minuun. Myös ajattelutoiminta tuntuu saavan lisäkierroksia kahvista. Kahvin positiivisista terveydellisistä vaikutuksista on monenlaisia tieteellisiä todisteita. Tosin sokerin käyttöni on sellaista överitasoa, että haittoja tullee enemmän. Eikä niistä reippaista maitorasvoistakaan taida hyötyä olla. Allekirjoitan väitteen, että sokeri on aikamme pahin huumausaine, koska en ole päässyt kokeilemaan järeämpiä huumausaineita. Sokerin yletön nauttiminen pudottaa vireystasoani huomattavasti. Sokerista ei oikein pääse eroon, jos ei ole rautaista tahtotilaa. Ja minullahan ei ole. Tykkään sokerista eri muodoissa, joten pakko saada lisää.
Kivoimpia sokerin ja kofeiinin yhdistäviä myrkkyliemiä ovat energiajuomat. Niissä ei ole edes kahvin hyviä puolia, vaan pelkkiä huonoja. Joten juon niitäkin ja varmasti liikaa. Tällä hetkellä (ja se hetki meni jo) teinien johtoajatuksena toimii ”ES pärisee” halvimman energiajuoman Euro Shopperin mukaisesti. Energiajuomilla nuoriso pysyy päivät hereillä ja tol(k)uissaan, koska yöt täytyy takoa GTA V:tä ja muita oppimispelejä. Setä kärisee, jonnet tärisee.
Jälkikurnutus: Ulkoilutakissani lukee isolla kirjaimet ”XTS” ja alla selitys ”x-treme series”. Lapsilleko näitä takkeja tehdään? Lisäksi takissa on teksti ”high performance”. Hyvä, jos takki yltää sellaiseen, koska takin kantaja ei yllä, ei edes energiajuomapärinöissä.
Kaikenlaisia suodatinkahvilaatuja olen juonut, mutta hyvään en ole törmännyt. On niissä toki eroja. On vähemmän kuraa, peruskuraa ja törkeää kuraa. Olen myös ihan fiineissä kahviloissa nauttinut kahvijuomia, mutten niissäkään ole kahvista nauttinut. Olen kuullut väitteen, että uusista pavuista vastajauhettu kahvi olisi kaikkea muuta kuin kitkerää, mutta sellaista en tiettävästi ole päässyt kokeilemaan.
Silti juon kahvia, kuulunhan kahvinjuojakansaan. Ei siitä ole paljon aikaa, kun en juonut ollenkaan kahvia. Sitten iski lasten syntymä, työelämä, keski-ikä ynnä muita uuvuttavia tekijöitä. Kahvilla on selkeä välitön piristävä vaikutus minuun. Myös ajattelutoiminta tuntuu saavan lisäkierroksia kahvista. Kahvin positiivisista terveydellisistä vaikutuksista on monenlaisia tieteellisiä todisteita. Tosin sokerin käyttöni on sellaista överitasoa, että haittoja tullee enemmän. Eikä niistä reippaista maitorasvoistakaan taida hyötyä olla. Allekirjoitan väitteen, että sokeri on aikamme pahin huumausaine, koska en ole päässyt kokeilemaan järeämpiä huumausaineita. Sokerin yletön nauttiminen pudottaa vireystasoani huomattavasti. Sokerista ei oikein pääse eroon, jos ei ole rautaista tahtotilaa. Ja minullahan ei ole. Tykkään sokerista eri muodoissa, joten pakko saada lisää.
Kivoimpia sokerin ja kofeiinin yhdistäviä myrkkyliemiä ovat energiajuomat. Niissä ei ole edes kahvin hyviä puolia, vaan pelkkiä huonoja. Joten juon niitäkin ja varmasti liikaa. Tällä hetkellä (ja se hetki meni jo) teinien johtoajatuksena toimii ”ES pärisee” halvimman energiajuoman Euro Shopperin mukaisesti. Energiajuomilla nuoriso pysyy päivät hereillä ja tol(k)uissaan, koska yöt täytyy takoa GTA V:tä ja muita oppimispelejä. Setä kärisee, jonnet tärisee.
Jälkikurnutus: Ulkoilutakissani lukee isolla kirjaimet ”XTS” ja alla selitys ”x-treme series”. Lapsilleko näitä takkeja tehdään? Lisäksi takissa on teksti ”high performance”. Hyvä, jos takki yltää sellaiseen, koska takin kantaja ei yllä, ei edes energiajuomapärinöissä.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Mä kuuntelen Jörkkaa, del två
Kaikki tietävät, tai ainakin minä tiedän, että kaikki suomenruotsalaiset ovat syntyperäisiä intellektuelleja, mutta kuka tiesi sen, että Jörn Donner on Suomen siedettävin suomenruotsalainen intellektuelli. Tämä mies on ollut niin monessa mukana, ettei kukaan pysy laskuissa. Tällä hepulla on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksien ohessa myös verraton itseironian taju. Mutta osaa Jörkka antaa muillekin. Juuri äskettäin hän lätki suomenruotsalaisella sukallaan eduskunnan toimintaa ympäri korvia:
”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”
Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith. Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.
Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.
Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.
Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.
Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.
”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”
Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith. Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.
Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.
Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.
Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.
Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.
perjantai 30. elokuuta 2013
Uusia sahtisananlaskuja tosi miehisille sahtiveikoille
”Jo on niin hyvää sahtia, ettei itikoidenkaan ininä haittaa”, tokaisi entinen isäntä, kun akka sahdinjuonnista naputti.
Mitä vahvempi sahti, sitä muikeampi mies.
”Ennen sahdilla ojaan kaadun kuin leivällä tiellä pysyn”, tuumi äijä sahtipäissään horsmien seassa.
”Olihan se keskenkäynyttä, mutta milläs sitä muuten janoansa sammutti”, sanoi isäntä, kun keskeneräistä sahtia juotuaan housuihinsa paskansi.
Mies on parhaimmillaan täysissä sielun ja ruumiin sahdeissa.
”Mikä se sellainen saatanan mies on, jollei sahdinteko luonnistu, tai edes sahdinjuonti”, manasi isäntä sahtipäissään kelvotonta jälkikasvuaan.
”Sanasta miestä, kahvasta sahtikannua ja tisseistä Suojasen Sannia”, lausui Tammelan kelpo nuorimies.
Hyvä sahti hymyn tuopi, paras sahti muistin viepi.
Satoi tai paistoi, sahti maistuu – eikä tarvitse piitata, sataako tai paistaako.
Taisi olla taivahan taatto hyvällä tuulella, kun yhdisti sahdissa leivän, juoman ja jälkiruoan.
”Mitä sitä luppoajalla tekisi, jollei sahtia olisi”, tuumaili Lautsillan Ossi pirtinpenkillä.
”Katoavaista on tuo maallinen omaisuus, mutta onneksi sahdit tuli juotua”, totesi isäntä kaaduttuaan sahdeissaan lypsyjakkaralta.
Kyllä sahdista tappelun aikaiseksi saa, mutta se vasta on hyvä syy tapella.
Asiapuhe alkaa, kun sahtikannun pohja pilkottaa.
Jos talo tunnetaan vahvasta sahdista, niin tietää, että talo on vankasti rakennettu.
Viinissä totuus, mutta sahdissa tarkoitus.
Mitä vahvempi sahti, sitä muikeampi mies.
”Ennen sahdilla ojaan kaadun kuin leivällä tiellä pysyn”, tuumi äijä sahtipäissään horsmien seassa.
”Olihan se keskenkäynyttä, mutta milläs sitä muuten janoansa sammutti”, sanoi isäntä, kun keskeneräistä sahtia juotuaan housuihinsa paskansi.
Mies on parhaimmillaan täysissä sielun ja ruumiin sahdeissa.
”Mikä se sellainen saatanan mies on, jollei sahdinteko luonnistu, tai edes sahdinjuonti”, manasi isäntä sahtipäissään kelvotonta jälkikasvuaan.
”Sanasta miestä, kahvasta sahtikannua ja tisseistä Suojasen Sannia”, lausui Tammelan kelpo nuorimies.
Hyvä sahti hymyn tuopi, paras sahti muistin viepi.
Satoi tai paistoi, sahti maistuu – eikä tarvitse piitata, sataako tai paistaako.
Taisi olla taivahan taatto hyvällä tuulella, kun yhdisti sahdissa leivän, juoman ja jälkiruoan.
”Mitä sitä luppoajalla tekisi, jollei sahtia olisi”, tuumaili Lautsillan Ossi pirtinpenkillä.
”Katoavaista on tuo maallinen omaisuus, mutta onneksi sahdit tuli juotua”, totesi isäntä kaaduttuaan sahdeissaan lypsyjakkaralta.
Kyllä sahdista tappelun aikaiseksi saa, mutta se vasta on hyvä syy tapella.
Asiapuhe alkaa, kun sahtikannun pohja pilkottaa.
Jos talo tunnetaan vahvasta sahdista, niin tietää, että talo on vankasti rakennettu.
Viinissä totuus, mutta sahdissa tarkoitus.
maanantai 26. elokuuta 2013
Viimeiset mohikaanit
Tapahtuipa helteisenä heinäkuun lopun päivänä vuonna 2013 Sysmän S-marketin pihassa: Sisäänkäynnin luona jutteli kuusissakymmenissä oleva äijänkupelo, jossa huomio kiinnittyi peukutuksen arvoisiin poskipulareihin sekä naamavärkin helakkaan punoitukseen, joka ei ollut aiheutunut auringonpaisteesta. Kasvojen turpea rosoisuus alleviivasi tuttua tarinaa, jossa mies tuntee itse tuoppinsa jäljet, kuten Rautavaaran Tapsa aikoinaan luikautti. Myöhemmin kaupan sisällä ei tarvinnut lähestyä kovin monen metrin päähän ukosta, kun melkein vedet tirahtivat silmistä, muttei liikutuksesta. Sen verran tymäkästi oli annosteltu eau de Wanhan Wiinan miesten tuoksua. Kenenkään kaupassa olijan ei tarvinnut enempää vakuuttua siitä, että miehellä oli takanaan sellainen raja-arvoja rikkova ränni, jossa lempeämmät liemet oli jätetty suosiolla hyllylle. Mutta niin vain retku suoritti ostoksiaan muina miehinä, vaikka taakse jäi koko käytävän pituudelta karmea katku.
Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.
Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.
Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.
Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.
Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.
Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Keittoa kiskomassa Sokrateen kanssa
Jatkoa viime numerosta.
Mä: Kuis istuu keisarin uudet vaatteet?
Iso S: Älä vittuile, niis kisois jäät meinaa kakkoseks. Kassit tuntuu olevan kauheessa puristuksessa. Ne hikoileekin niin, et kohta ne liukenee huit helvettii. Tulee ikävä toogaa. Usko pois ettei me siel toogan alla mitään sloggei pidetty. Kato nyt tätä paitaaki. Onks se jotenki tarkoitus, et mun manboobsit näkyy tästä läpi? Kuolleena ei ehtiny treenata rantakuntoon.
Mä: Okei, uskon mä vähemmälläki paatoksella, et tooga oli parempi. Mut noin sä et pistä niin paljo silmää.
Iso S: Eiks se ole tarkotus, et mä pistän silmään? Vähän niinku paarma. Tooga on ultimate misumagneetti.
Mä: Ihan totta? Pitäiskö mun hankkii kans tooga? Btw paarmat ei pistä silmään.
Iso S: Saatana saivartelet isommilles. Mut nyt täytyy alkaa luuppailee lupaavii keissejä läpi. Tää paarma haluu pörrätä mekkojen alla. Mun pallit on ihan liekeissä. Sekä kuvaannollisesti et kirjaimellisesti.
Mä: Joo puhutaa jostain muusta ku sun kulkusista. Kylmä keitto jäähdyttää ne kivasti.
Iso S: Vähän tää bisse tökkii mua. Oon aina ollu enemmän hedelmä- kuin viljakoulukuntaa näis käymistuotteis. Barbaarit juo kaljaa, viini on viisasten liemi, vaik en mä tässä omaa toogan helmaa haluukaan nostaa. Sanoinko mä jo, et mul on ikävä mun toogaa?
Mä: Vast sataseitsemän kertaa. Viinissä totuus ja sillee.
Iso S: Liian monet aamut oon kokenu, kun viinin takii oon joutunu kattoo Totuutta silmiin. Mut ei slaidata apatiaan. Toisaalta Totuutta on ihan kiva kattoo silmiin. Tietää sillon, et se on paikalla, eikä tarvi ettii sitä kissojen ja koirien kanssa. Tiesiks et Totuudel on siniset silmät?
Mä: Nyt sä taas yrität tota diippii shittii. Mua alkaa jo nyt huimata. Vai johtuuks se vaan nestehukast?
Iso S: Gnothi seauton. Nunc est bibendum.
Mä: Häh?
Iso S: Kuhan härnään. Otetaas toiselleki sandaalille. Mun uudet sandaalit on muuten tosi jees pitää jalas, vaikkei heti uskois. On nää kuitenkin ihan törkeen rumat kapistukset. Ja mistä nää on tehty? Värjätyst ja hyydytetyst mannapuurost?
Mä: Jostain hiton muovimassast. Olis siel ollu jotain esteettisempääki kuin violetit crocsit.
Iso S: Estetiikka on pelkkää paskaa. Mä kutsun mun vessapaperii Estetiikaks.
Mä: Ooksä juonu liian vähän vai miks sä muutut sekavammaks?
Iso S: Se on varmaan naisenpuutet. Kunnon petipeuhut selvittää pään. Vyyhti purkautuu, kun purkautuu. Mä oon aina tarvinnu kunnon raivottaren pitämään mut ruodus. Ksanthippe oli sellainen muidu, et huh hah hei. Saatana et sain siltä kyytiä, mones mieles tulkittuna.
Mä: Helppo uskoo.
Iso S: Niinhän sä luulet. Viime kädes mä tiedän vaan sen, etten tiedä mitään naisist. Mut hei, nyt mä tarviin viinii pöytään. Mun pakki menee ihan sekasin ölpen lipittämisestä. Kohta multa tulee sellasia kaasunpurkauksia, et pöytiin alkaa tulla kummasti tilaa. Voitas kohta suunnata tältä hikiseltä terassilta johonki orgioihin, kuhan on ensin kaapattu pari nymfii messiin. Hei tarjoilija, kaks eiku kolme ruukkuu punaviinii, tänks!
Mä: Kuis istuu keisarin uudet vaatteet?
Iso S: Älä vittuile, niis kisois jäät meinaa kakkoseks. Kassit tuntuu olevan kauheessa puristuksessa. Ne hikoileekin niin, et kohta ne liukenee huit helvettii. Tulee ikävä toogaa. Usko pois ettei me siel toogan alla mitään sloggei pidetty. Kato nyt tätä paitaaki. Onks se jotenki tarkoitus, et mun manboobsit näkyy tästä läpi? Kuolleena ei ehtiny treenata rantakuntoon.
Mä: Okei, uskon mä vähemmälläki paatoksella, et tooga oli parempi. Mut noin sä et pistä niin paljo silmää.
Iso S: Eiks se ole tarkotus, et mä pistän silmään? Vähän niinku paarma. Tooga on ultimate misumagneetti.
Mä: Ihan totta? Pitäiskö mun hankkii kans tooga? Btw paarmat ei pistä silmään.
Iso S: Saatana saivartelet isommilles. Mut nyt täytyy alkaa luuppailee lupaavii keissejä läpi. Tää paarma haluu pörrätä mekkojen alla. Mun pallit on ihan liekeissä. Sekä kuvaannollisesti et kirjaimellisesti.
Mä: Joo puhutaa jostain muusta ku sun kulkusista. Kylmä keitto jäähdyttää ne kivasti.
Iso S: Vähän tää bisse tökkii mua. Oon aina ollu enemmän hedelmä- kuin viljakoulukuntaa näis käymistuotteis. Barbaarit juo kaljaa, viini on viisasten liemi, vaik en mä tässä omaa toogan helmaa haluukaan nostaa. Sanoinko mä jo, et mul on ikävä mun toogaa?
Mä: Vast sataseitsemän kertaa. Viinissä totuus ja sillee.
Iso S: Liian monet aamut oon kokenu, kun viinin takii oon joutunu kattoo Totuutta silmiin. Mut ei slaidata apatiaan. Toisaalta Totuutta on ihan kiva kattoo silmiin. Tietää sillon, et se on paikalla, eikä tarvi ettii sitä kissojen ja koirien kanssa. Tiesiks et Totuudel on siniset silmät?
Mä: Nyt sä taas yrität tota diippii shittii. Mua alkaa jo nyt huimata. Vai johtuuks se vaan nestehukast?
Iso S: Gnothi seauton. Nunc est bibendum.
Mä: Häh?
Iso S: Kuhan härnään. Otetaas toiselleki sandaalille. Mun uudet sandaalit on muuten tosi jees pitää jalas, vaikkei heti uskois. On nää kuitenkin ihan törkeen rumat kapistukset. Ja mistä nää on tehty? Värjätyst ja hyydytetyst mannapuurost?
Mä: Jostain hiton muovimassast. Olis siel ollu jotain esteettisempääki kuin violetit crocsit.
Iso S: Estetiikka on pelkkää paskaa. Mä kutsun mun vessapaperii Estetiikaks.
Mä: Ooksä juonu liian vähän vai miks sä muutut sekavammaks?
Iso S: Se on varmaan naisenpuutet. Kunnon petipeuhut selvittää pään. Vyyhti purkautuu, kun purkautuu. Mä oon aina tarvinnu kunnon raivottaren pitämään mut ruodus. Ksanthippe oli sellainen muidu, et huh hah hei. Saatana et sain siltä kyytiä, mones mieles tulkittuna.
Mä: Helppo uskoo.
Iso S: Niinhän sä luulet. Viime kädes mä tiedän vaan sen, etten tiedä mitään naisist. Mut hei, nyt mä tarviin viinii pöytään. Mun pakki menee ihan sekasin ölpen lipittämisestä. Kohta multa tulee sellasia kaasunpurkauksia, et pöytiin alkaa tulla kummasti tilaa. Voitas kohta suunnata tältä hikiseltä terassilta johonki orgioihin, kuhan on ensin kaapattu pari nymfii messiin. Hei tarjoilija, kaks eiku kolme ruukkuu punaviinii, tänks!
torstai 20. kesäkuuta 2013
Ei päästy puusta pitkään, kun kaikki meni heti puihin
– Terve, mitä mies!
– Morjensta, eipä kurjuutta kummempaa.
– Ei ole nähtykään pitkään aikaan. Onko sulla kiire? Haluaisitko painaa Puuta?
– No ei kai tässä niin kiire ole, etteikö hetken ehtisi.
– Hieno juttu. Hei Anna, lähdepä mun kaverin kanssa meidän kämpille. Voitte sutia sängyssä tai olohuoneen lattialla tai missä mieli tekee. Mulla ei ole väliä. Taidan itse lähteä tästä paskalle tuohon kahvilaan. Se on moro.
– Morjensta, eipä kurjuutta kummempaa.
– Ei ole nähtykään pitkään aikaan. Onko sulla kiire? Haluaisitko painaa Puuta?
– No ei kai tässä niin kiire ole, etteikö hetken ehtisi.
– Hieno juttu. Hei Anna, lähdepä mun kaverin kanssa meidän kämpille. Voitte sutia sängyssä tai olohuoneen lattialla tai missä mieli tekee. Mulla ei ole väliä. Taidan itse lähteä tästä paskalle tuohon kahvilaan. Se on moro.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Turbotimanttitäräys: typerryttävä tuokiokuva Takapajulasta
Tuhannen tuiterissa toikkaroinut Tampio takoi Teemua tauluun Tarvasjoen Tavernassa. Teemu tokeni tiputuksessa, tonni tuli tilille tuskaa taittamaan. Tappion tunne tukisti tuimasti Teemua. Turpasaunotettu tunari tuumi: ”Toivotan Tampion Tuonelaan tappajan tarmolla.” Tuhoisat tuumaukset toivat toipilaalle tykytyksiä. Teemu tahtoi tilit tasoihin; tosikko toi taskussaan tuliaseen Tavernaan. Tampio toljotti tuohtunutta Teemua, tunsi tutinaa töppösissään. Teemu tulitti tumput täristen Tavernan tuusannuuskaksi. Taistelun tuoksinassa Tampio tukehtui tilataideteokseen. Teemu toimitettiin toviksi tiilenpäätangoa tulkitsemaan.
Tuttuakin tutumpaa tuubaa?
Tuttuakin tutumpaa tuubaa?
perjantai 7. kesäkuuta 2013
Jäätävää läppää Sokrateen kanssa
Mä: Hei kato Sokru! Kuis panee, jäbä?
Iso S: Kato dude! Mitäs tässä, ihan makeesti menee.
Mä: Mitennii ”makeesti”? Onks heebo voittanu lotossa vai ooksä iskeny Miss Turun?
Iso S: Eiku mä palasin just kuolleista. Aika tajunnanräjäyttävää settii oli.
Mä: Ainiijoo, sullahan oli niitä myrkkymaljajuttui et cetera. No miten on menny tän uuden tulemisen kanssa? Ooksä sluibaillu vai onks ollu vientiä?
Iso S: Aika pitkälti lossitellu ja miettiny menninkäisii. Tietty jotain pientä säätöö.
Mä: Oleksä ehtiny sopii jotain duettoo Himasen kanssa?
Iso S: No saatana sano muuta! Se retku on saatava takasin ruotuun. Mä oon etsiny jätkää joka vitun kolosta mut se niilo pakoilee mua. Ei se niin tyhmä oo etteikö se tajua, että tältä naavaparralta tulee isän kädestä perskannikoille, jos saan sen nulikan käsiini. Vittu niitä sen selontekoja, oikeesti!
Mä: Iisisti, kaveri. Taisin tökkii arkaa kohtaa. Unohdetaan Himis. Mä tiedän, lähetää terassille kietasee parit bisset.
Iso S: Puhut vähän mutta asiaa. Näillä keleillä on varmaa säärtä ja tissii terassit pullollaan. Vois ottaa kiikariin jotain hoitoo. Kun mä alan selittää mun klassisesta tiedon määritelmästä, niin kissoilla alkaa silmät pyörii päässä ja topit putoomaan päältä.
Mä: Joo oon kuullu et oot armottomii kaatomiehii sekä juomissa että naisissa. Mun korvii on kantautunu sun Ateenan dokausajoilta silkkaa eeppistä legendaa. Ketäs sun ränniremmii kuulukaa: Alkibiades, Kritias, Kharmides, Lysias. Oliks muita?
Iso S: Ainaski Kriton ja Thrasymakhos, ja ties ketä muita. Alkibiades oli kaikkein kovin nappomies, sanottiinkin sitä Alkkisbiadesiksi, heh. Hiukan pätkii muistikuvat, kuljin aika sumus niinä aikoina. Aamusin kun heräs, niin lattioilla vaan pyöri tyhjii viiniamforoita ja sammunutta jengii. Juttukin kyl luisti eri tahtii silloin, oisit nähny ja kuullu kun mä vein isoja ja pieniä viskaaleja ihan kuusnolla grillitavernalle. Pääasiassa ihan tsoukilla heitin pienessä simassa, mut eihä siitä kaikki tykänny, kuten tiedetää. Jotkut spedet kelas, et ”Sokru vittuilee meille raskaasti”.
Mä: Tietsä mitä Platonille kuuluu?
Iso S: En, mut jos sä näät sitä, niin kerro sille, et mä tuun tempaseen sitä tauluun ja potkiin sen pallit Padasjoelle. Se on kirjottanu musta pelkkää paskaa. Mä en voi tajuta, miten se uuno tajus kaikki mun jutut väärin. Mut nyt mulla alkaa tosissaan kuivaa suuta tää paskanpuhuminen. Vinettoa naamioon, niin läppä luistaa. Lähetää liitää.
Mä: Okei. Mut eka täytyy tehdä noille sun releille jotain. Ei poket huoli sua sisään tossa paskasessa toogassa. Ja missä sun sandaalitkin on?
Iso S: Släbärit katos jonneki pöheikköön viime reissulla toogabileissä.
Mä: Mennään Gantstoren tai Stockan kautta ja updeitataan sut. Kunnon updeittaus, niin sujuu deittaus, kai sä tiiät. Eletää sentää nykyaikaa eikä mitää 399 eKr.
Iso S: Joo Nykyaika, paska pätkä, nukahin alkumetreillä. Ei veny noihi mustavalkosii juttuihi.
Mä: Joo joo. Ensin ulkoinen kuositus, sitte sisäinen eli keitoille.
Iso S: Onks siel punkeroo kans? Jotenki tottu lipittelee sitä jo aikoinaa.
To be continued… or not.
Iso S: Kato dude! Mitäs tässä, ihan makeesti menee.
Mä: Mitennii ”makeesti”? Onks heebo voittanu lotossa vai ooksä iskeny Miss Turun?
Iso S: Eiku mä palasin just kuolleista. Aika tajunnanräjäyttävää settii oli.
Mä: Ainiijoo, sullahan oli niitä myrkkymaljajuttui et cetera. No miten on menny tän uuden tulemisen kanssa? Ooksä sluibaillu vai onks ollu vientiä?
Iso S: Aika pitkälti lossitellu ja miettiny menninkäisii. Tietty jotain pientä säätöö.
Mä: Oleksä ehtiny sopii jotain duettoo Himasen kanssa?
Iso S: No saatana sano muuta! Se retku on saatava takasin ruotuun. Mä oon etsiny jätkää joka vitun kolosta mut se niilo pakoilee mua. Ei se niin tyhmä oo etteikö se tajua, että tältä naavaparralta tulee isän kädestä perskannikoille, jos saan sen nulikan käsiini. Vittu niitä sen selontekoja, oikeesti!
Mä: Iisisti, kaveri. Taisin tökkii arkaa kohtaa. Unohdetaan Himis. Mä tiedän, lähetää terassille kietasee parit bisset.
Iso S: Puhut vähän mutta asiaa. Näillä keleillä on varmaa säärtä ja tissii terassit pullollaan. Vois ottaa kiikariin jotain hoitoo. Kun mä alan selittää mun klassisesta tiedon määritelmästä, niin kissoilla alkaa silmät pyörii päässä ja topit putoomaan päältä.
Mä: Joo oon kuullu et oot armottomii kaatomiehii sekä juomissa että naisissa. Mun korvii on kantautunu sun Ateenan dokausajoilta silkkaa eeppistä legendaa. Ketäs sun ränniremmii kuulukaa: Alkibiades, Kritias, Kharmides, Lysias. Oliks muita?
Iso S: Ainaski Kriton ja Thrasymakhos, ja ties ketä muita. Alkibiades oli kaikkein kovin nappomies, sanottiinkin sitä Alkkisbiadesiksi, heh. Hiukan pätkii muistikuvat, kuljin aika sumus niinä aikoina. Aamusin kun heräs, niin lattioilla vaan pyöri tyhjii viiniamforoita ja sammunutta jengii. Juttukin kyl luisti eri tahtii silloin, oisit nähny ja kuullu kun mä vein isoja ja pieniä viskaaleja ihan kuusnolla grillitavernalle. Pääasiassa ihan tsoukilla heitin pienessä simassa, mut eihä siitä kaikki tykänny, kuten tiedetää. Jotkut spedet kelas, et ”Sokru vittuilee meille raskaasti”.
Mä: Tietsä mitä Platonille kuuluu?
Iso S: En, mut jos sä näät sitä, niin kerro sille, et mä tuun tempaseen sitä tauluun ja potkiin sen pallit Padasjoelle. Se on kirjottanu musta pelkkää paskaa. Mä en voi tajuta, miten se uuno tajus kaikki mun jutut väärin. Mut nyt mulla alkaa tosissaan kuivaa suuta tää paskanpuhuminen. Vinettoa naamioon, niin läppä luistaa. Lähetää liitää.
Mä: Okei. Mut eka täytyy tehdä noille sun releille jotain. Ei poket huoli sua sisään tossa paskasessa toogassa. Ja missä sun sandaalitkin on?
Iso S: Släbärit katos jonneki pöheikköön viime reissulla toogabileissä.
Mä: Mennään Gantstoren tai Stockan kautta ja updeitataan sut. Kunnon updeittaus, niin sujuu deittaus, kai sä tiiät. Eletää sentää nykyaikaa eikä mitää 399 eKr.
Iso S: Joo Nykyaika, paska pätkä, nukahin alkumetreillä. Ei veny noihi mustavalkosii juttuihi.
Mä: Joo joo. Ensin ulkoinen kuositus, sitte sisäinen eli keitoille.
Iso S: Onks siel punkeroo kans? Jotenki tottu lipittelee sitä jo aikoinaa.
To be continued… or not.
torstai 30. toukokuuta 2013
Pyöräilykypärä on vaarallinen kapine
Lehdessä oli uutinen 37-vuotiaasta miehestä, joka ei ollut koskaan suostunut pitämään pyöräilykypärää päässään. Älyttömäksi sinällään tavanomaisen tilanteen teki se, että miehellä oli ollut kypärä olemassa jo 13 vuoden ajan, koska hän oli saanut sen aikoinaan kaupanpäällisinä ostaessaan rullaluistimet. Kypärä oli lojunut kaapissa koskemattomana. Kuitenkin eräänä aamuna miehen alle kouluikäiset lapset, jotka käyttivät kypärää, vaatimalla vaativat miestä laittamaan pyöräilykypärän päähänsä. Niinpä mies vihdoin taipui ja lähti pyöräilemään töihin kypärä päässään.
Työmatkalla kävi niin, että kolmion takaa tuli auto pysähtymättä ja ajoi miehen päälle suojatiellä. Miehen molemmat jalat murtuivat ja hän sai pahoja ruhjeita. Kypärä pysyi päässä, vaikka mies singahti kunnioitettavan matkan ennen kohtaamistaan asfaltin kanssa. Ennen tätä tapahtumaa mies ei ollut koskaan elämänsä aikana loukannut itseään merkittävästi missään tilanteessa saati saanut murtumaa mihinkään kohtaan kehoaan. Tämä lyhykäinen uutinen osoittaa sen, millaisiin vaaratilanteisiin ihminen altistuu pitäessään pyöräilykypärää päässään.
Myönnän, etten lukenut kyseistä uutista, koska sitä ei ole olemassa. On hyvin todennäköistä, että joskus jossain päin maailmaa on noin tapahtunutkin, mutta minä en ole siitä tietoinen. En kuitenkaan vetänyt hatusta koko juttua. Tarinan alkuosa töihin lähtöön asti on totta ja tapahtui minulle tällä kyseisellä päivämäärällä 30. toukokuuta vuonna 2013 AD. Töihin polkiessa pohdiskelin, millaista kohtalon ironiaa olisi, jos joutuisin nyt onnettomuuteen, kun minulla on se pirun potta päässäni. En tosiaan ole koskaan murtanut yhtään luutani enkä ole joutunut onnettomuuksiin. Eihän se ole pelkkää tuuria, vaan kymmenien vuosien aikana opittua varovaisuutta ja ennakointikykyä. Autoilijoiden ja muiden tielläliikkujien toiminnasta ei kannata olettaa yhtään mitään, vaan kaikkeen pitää varautua myös muiden osalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Mutta kypärää en ole suostunut tähän päivään asti pitämään, koska olen ottanut siinä tiedostetun riskin ja koska olen jäärä. Onhan se idioottien perustelu, ettei minulle voi jatkossakaan sattua mitään kerran ei ole tähän mennessä sattunut. Tähän päättyy liikennevalistusosuus, sanoi Enska-vainaa (lapsille tiedoksi: Ensio Itkonen oli Suomen kuuluisin autokoulunopettaja, joka opasti tielläliikkujia Hannu Karpon ohjelmissa 1980-luvulla).
Jälkivitsikirjoitus: Poliisi pysäytti mopolla ilman kypärää viilettäneen papan ja tiedusteli, mihin miehen kypärä on jäänyt. Tähän pappa kivahti: ”No Syvärille, saatana!” Vitsiltä on terä tylsynyt pahasti, koska kohta ei ole enää veteraaneja eivätkä he ainakaan mopoilukunnossa ole.
Työmatkalla kävi niin, että kolmion takaa tuli auto pysähtymättä ja ajoi miehen päälle suojatiellä. Miehen molemmat jalat murtuivat ja hän sai pahoja ruhjeita. Kypärä pysyi päässä, vaikka mies singahti kunnioitettavan matkan ennen kohtaamistaan asfaltin kanssa. Ennen tätä tapahtumaa mies ei ollut koskaan elämänsä aikana loukannut itseään merkittävästi missään tilanteessa saati saanut murtumaa mihinkään kohtaan kehoaan. Tämä lyhykäinen uutinen osoittaa sen, millaisiin vaaratilanteisiin ihminen altistuu pitäessään pyöräilykypärää päässään.
Myönnän, etten lukenut kyseistä uutista, koska sitä ei ole olemassa. On hyvin todennäköistä, että joskus jossain päin maailmaa on noin tapahtunutkin, mutta minä en ole siitä tietoinen. En kuitenkaan vetänyt hatusta koko juttua. Tarinan alkuosa töihin lähtöön asti on totta ja tapahtui minulle tällä kyseisellä päivämäärällä 30. toukokuuta vuonna 2013 AD. Töihin polkiessa pohdiskelin, millaista kohtalon ironiaa olisi, jos joutuisin nyt onnettomuuteen, kun minulla on se pirun potta päässäni. En tosiaan ole koskaan murtanut yhtään luutani enkä ole joutunut onnettomuuksiin. Eihän se ole pelkkää tuuria, vaan kymmenien vuosien aikana opittua varovaisuutta ja ennakointikykyä. Autoilijoiden ja muiden tielläliikkujien toiminnasta ei kannata olettaa yhtään mitään, vaan kaikkeen pitää varautua myös muiden osalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Mutta kypärää en ole suostunut tähän päivään asti pitämään, koska olen ottanut siinä tiedostetun riskin ja koska olen jäärä. Onhan se idioottien perustelu, ettei minulle voi jatkossakaan sattua mitään kerran ei ole tähän mennessä sattunut. Tähän päättyy liikennevalistusosuus, sanoi Enska-vainaa (lapsille tiedoksi: Ensio Itkonen oli Suomen kuuluisin autokoulunopettaja, joka opasti tielläliikkujia Hannu Karpon ohjelmissa 1980-luvulla).
Jälkivitsikirjoitus: Poliisi pysäytti mopolla ilman kypärää viilettäneen papan ja tiedusteli, mihin miehen kypärä on jäänyt. Tähän pappa kivahti: ”No Syvärille, saatana!” Vitsiltä on terä tylsynyt pahasti, koska kohta ei ole enää veteraaneja eivätkä he ainakaan mopoilukunnossa ole.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Väärin blogattu
Joskus tekee hyvää pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksensa, mitä on saanut aikaan. Jos näky on kuin Lappi saksalaisten jäljiltä, kannattanee jatkossa pitää nenä vain menosuunnassa. Mutta jos savuavien raunioiden keskellä näkyy jotain ehjää ja kaunista, voi miettiä, miten ja miksi niin on käynyt. Olisiko jotain opittavaa, mitä hyödyntää edessäpäin. Päläpälä ja höpöhöpö, eiköhän se riittänyt kyökkifilosofiasta. Ei tuollaista kuraa kovin kauaa jaksa.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Mikä hiertää
Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Koiranomistajien vuodenaika
Nyt on juuri se aika vuodesta, jota kaikki koiraihmiset ovat odottaneet kuin kevätaurinkoa nousevaa. Ulkoillessa paikassa jos toisessa pääsee nauttimaan hajuaistin kautta ihmisen luovuuden ja periksiantamattomuuden hedelmää. Minne meneekin, sierainten hajureseptoreiden herkimpiä kieliä hivelee koiranpaskan tuoksun jylhä sinfonia.
Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.
Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!
Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.
Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.
Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!
Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Päivän rezepti, osa 3
Yhdysvaltalainen kriitikko ja hyvä ystäväni George Jean Nathan sanoi taannoin, että ”juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisiksi” (”I drink to make other people interesting”). Okei, eihän Nathan ystäväpiiriini kuulu, koska ensinnäkään minulla ei ole sen vertaa ystäviä, jotta heistä saisi mitenkään muodostettua piiriä, ja toiseksi, koska mies heitti lusikan nurkkaan parikymmentä vuotta ennen kuin itse tartuin lusikkaan, kuitenkin eri lusikkaan kuin minkä Nathan heitti pois. Lisäksi fraasi oli ilmeisesti alun perin Nathanin kaverin läppä, mutta koska henkilö jäi tuntemattomaksi, kaappasi Nathan pisteet aforismista.
Kansanviisauden näytteen idea on siinä, että ympäröivät ihmiset egosentrisine maailmankuvineen ja joutavine hölinöineen ovat viime kädessä yhdentekevää ja pitkästyttävää porukkaa. Samat puuhastelut ja pulinat toistuvat luuppina kerrasta ja vuodesta toiseen. Ratkaisun avain löytyy (taas kerran) väkijuomista. Alkoholin tuomassa maailmaa syleilevässä olotilassa ihmiset vaikuttavat ainakin hetkellisesti mielenkiintoisemmilta, vaikkei todellisuudessa ulosanti ole muuttunut mihinkään. Vaikka vaikutelma on pelkkää harhaa, auttaa se jaksamaan lässytystä hieman pidempään kuin selvin päin.
Missä mainio heitto lankeaa loveen, ja nyt ajatus karkasi hetkeksi aivan muihin loviin, on sen sisältämä oletus lausujan mielenkiintoisuudesta. Hieno kyyninen sivallus alkaa pahasti vesittyä, kun luisuu pohtimaan, asettuuko sanoja muiden yläpuolelle. Jos leimautuminen omahyväiseksi mulkeroksi halutaan välttää, on lausahdusta korjattava. Eli näin tai jotain sinnepäin: ”Juon tehdäkseni itseni sekä muut ihmiset mielenkiintoisiksi.” Nyt sanoja asettuu samaan pelleporukkaan muiden kanssa. Omat asiat eivät ole sen mielenkiintoisempia kuin muidenkaan. Siitä seuraa, että seurassa pitäisi kaikkien olla pääasiassa hiljaa paitsi silloin, kun kaikki ovat päissään. Siitä tulikin mieleen pari seuraavaa viisautta: ”parempi olla hiljaa ja antaa toisten luulla tyhmäksi kuin avata suunsa ja poistaa kaikki epäilys” ja ”todellisuus on alkoholin puutteen aiheuttama harha.” Annetaan nyt olla.
Jälkiviisastelukirjoitus: Tämän aivoflatustuotoksen tarkoituksena ei ole kannustaa ketään käyttämään alkoholia. Tässä maassa sitä osaa lähes jokainen juoda ilman kannustustakin. Nyt maistuisi kylmä olut, eiks jeh?
Kansanviisauden näytteen idea on siinä, että ympäröivät ihmiset egosentrisine maailmankuvineen ja joutavine hölinöineen ovat viime kädessä yhdentekevää ja pitkästyttävää porukkaa. Samat puuhastelut ja pulinat toistuvat luuppina kerrasta ja vuodesta toiseen. Ratkaisun avain löytyy (taas kerran) väkijuomista. Alkoholin tuomassa maailmaa syleilevässä olotilassa ihmiset vaikuttavat ainakin hetkellisesti mielenkiintoisemmilta, vaikkei todellisuudessa ulosanti ole muuttunut mihinkään. Vaikka vaikutelma on pelkkää harhaa, auttaa se jaksamaan lässytystä hieman pidempään kuin selvin päin.
Missä mainio heitto lankeaa loveen, ja nyt ajatus karkasi hetkeksi aivan muihin loviin, on sen sisältämä oletus lausujan mielenkiintoisuudesta. Hieno kyyninen sivallus alkaa pahasti vesittyä, kun luisuu pohtimaan, asettuuko sanoja muiden yläpuolelle. Jos leimautuminen omahyväiseksi mulkeroksi halutaan välttää, on lausahdusta korjattava. Eli näin tai jotain sinnepäin: ”Juon tehdäkseni itseni sekä muut ihmiset mielenkiintoisiksi.” Nyt sanoja asettuu samaan pelleporukkaan muiden kanssa. Omat asiat eivät ole sen mielenkiintoisempia kuin muidenkaan. Siitä seuraa, että seurassa pitäisi kaikkien olla pääasiassa hiljaa paitsi silloin, kun kaikki ovat päissään. Siitä tulikin mieleen pari seuraavaa viisautta: ”parempi olla hiljaa ja antaa toisten luulla tyhmäksi kuin avata suunsa ja poistaa kaikki epäilys” ja ”todellisuus on alkoholin puutteen aiheuttama harha.” Annetaan nyt olla.
Jälkiviisastelukirjoitus: Tämän aivoflatustuotoksen tarkoituksena ei ole kannustaa ketään käyttämään alkoholia. Tässä maassa sitä osaa lähes jokainen juoda ilman kannustustakin. Nyt maistuisi kylmä olut, eiks jeh?
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Lupsakkaat luppakorvat
Lukion lopettanut Lenni luikauttaa laulun lehmälle. Linnutkin liikuttuvat loilotuksesta. Luulikki Lehmä lepää levollisena, luulee laulua liturgiaksi. Luokaton lepakko lentää ladon lautaseinään. Lannistumaton lahna lilluu lammessa. Lumikko lipoo läpinäkyvästä lähteestä. Lenni lukee lumpeenlehdistä lankeemuksen loistosta. Laiturin liplatus luo lumouksen luomakunnalle.
Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.
Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.
Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!
Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.
Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.
Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Voi Dave Gahan, minkä teit
Runsaasti, mutta hillitysti arvostamani Depeche Mode -tanssiorkesterin solisti Dave Gahan oli vielä freesi kaveri Exciter-levyn ilmestyessä vuonna 2001 (hieno levy, mutta kyllä Ultra on minulle ykkönen). Asian voi tarkistaa vaikka mahtavan Freelove-biisin videon avulla. Samoin Playing the Angel -albumin Suffer Well -videolla (2006) tallailee katuja vielä keski-ikäinen tuttu Gahan. Nyt uuden Heaven-singlen ja -videon ilmestyttyä muutos on tapahtunut. Gahan harmaantuu hyvää vauhtia. Uurteet ovat vallanneet kasvot.
Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.
Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.
Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.
Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.
Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?
Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.
Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.
Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.
Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.
Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?
torstai 14. maaliskuuta 2013
Muusaa ja riistaa
Jokaisella miespuolisella kirjailijalla, muusikolla tai muunlaisella taiteilijalla tulisi olla oma muusa, josta ammentaa luovuutta. Tässä vaiheessa viisasteleva blogini lukija, jonka olen luonut harhaisessa mielessäni, huutelee jo, että eihän paskan luomiseen tarvita kuin talikko. Hänelle vastaan, että naama kiinni ja ei huudella vieraisiin pöytiin. Asia on vakava.
Jokaisen tuotteliaan miehisen taiteilijan taustalla vaikuttaa muusa. Hänestä voi ammentaa, hän toimii vastavoimana ja häneen voi tarpeen tullen kompastua. Kun muusa lähtee, lähtee samasta ovesta myös taiteilijan luomiskyky. Varmasti on olemassa huonojakin muusia. Mieleen tulee heti Juhani Palmu. Kuinka viallinen muusa voi olla, jos hän saa miehen maalaamaan kaikki kankaat täyteen pelkkiä latoja?
Kenties kaikki tekstini ovat mitä ovat, koska minulta puuttuu selkeä inspiraation lähde eli muusa. Vaimoa on turha kysellä muusaksi. Omahyväiset kirjoitukseni eivät kuulemma kiinnosta häntä pätkääkään. Noilla sanoilla hiveli hän itsetuntoani jo vuosia sitten ja tarjous pätee edelleen. Voinko luoda mielikuvitusmuusan? Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska olenhan luonut niin paljon mielikuvitusblogilukijoitakin. Jos laitetaan vaikka sellainen, jolla on isot puskurit ja kunnon tarttumapinnalla varustettu berberi. Hänen nimensä voisi olla Kalliope.
Muusasta päästään sujuvasti riistakäristykseen. Sitä nimittäin söin tänään lounaalla. Tutkiskeltuani hetken tarkemmin riistakäristyksen koostumusta jo sammuneeksi luultuun mieleeni heräsi kysymys. Otetaan kaksi sattumanvaraista teuraaksi kasvatettavaa kotieläintä, kutsuttakoon niitä vaikka Lehmäksi ja Siaksi, ja päästetään ne vapaasti kirmailemaan metsikköön. Tämän jälkeen otetaan riittävän suurikaliiberinen ampuma-ase ja lasautetaan tarkalla kaukolaukauksella nuo kaksi luontokappaletta hengiltä. Ovatko ne nyt riistaa, koska ne käyskentelivät metsässä eivätkä aitauksessa/karsinassa? Riistakäristyksen kera tarjoiltiin muusia.
Jossain päin Suomea puhutaan muussista ja toisaalla taas muusista. Minulle se on muusia. Kaksoisässä korostaa muusia liikaa ja muussi varastaa kaiken huomion lauseessa. Kun Googleen laittaa hakusanaksi ”muussi”, kysyy Google: ”Tarkoititko: muusi?” Sitä ei tapahdu toisinpäin. Word näköjään mieltää muussin kokonaan vääräksi sanaksi. Niin reippaasti ohjelma laittaa punaista siksakkia muussin alle. ”Teen sinusta muusia”, lauloivat Eputkin aikoinaan. Vai oliko Martti Syrjällä tarkoitus tehdä yhdestä naisesta useampi muusa?
Jokaisen tuotteliaan miehisen taiteilijan taustalla vaikuttaa muusa. Hänestä voi ammentaa, hän toimii vastavoimana ja häneen voi tarpeen tullen kompastua. Kun muusa lähtee, lähtee samasta ovesta myös taiteilijan luomiskyky. Varmasti on olemassa huonojakin muusia. Mieleen tulee heti Juhani Palmu. Kuinka viallinen muusa voi olla, jos hän saa miehen maalaamaan kaikki kankaat täyteen pelkkiä latoja?
Kenties kaikki tekstini ovat mitä ovat, koska minulta puuttuu selkeä inspiraation lähde eli muusa. Vaimoa on turha kysellä muusaksi. Omahyväiset kirjoitukseni eivät kuulemma kiinnosta häntä pätkääkään. Noilla sanoilla hiveli hän itsetuntoani jo vuosia sitten ja tarjous pätee edelleen. Voinko luoda mielikuvitusmuusan? Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska olenhan luonut niin paljon mielikuvitusblogilukijoitakin. Jos laitetaan vaikka sellainen, jolla on isot puskurit ja kunnon tarttumapinnalla varustettu berberi. Hänen nimensä voisi olla Kalliope.
Muusasta päästään sujuvasti riistakäristykseen. Sitä nimittäin söin tänään lounaalla. Tutkiskeltuani hetken tarkemmin riistakäristyksen koostumusta jo sammuneeksi luultuun mieleeni heräsi kysymys. Otetaan kaksi sattumanvaraista teuraaksi kasvatettavaa kotieläintä, kutsuttakoon niitä vaikka Lehmäksi ja Siaksi, ja päästetään ne vapaasti kirmailemaan metsikköön. Tämän jälkeen otetaan riittävän suurikaliiberinen ampuma-ase ja lasautetaan tarkalla kaukolaukauksella nuo kaksi luontokappaletta hengiltä. Ovatko ne nyt riistaa, koska ne käyskentelivät metsässä eivätkä aitauksessa/karsinassa? Riistakäristyksen kera tarjoiltiin muusia.
Jossain päin Suomea puhutaan muussista ja toisaalla taas muusista. Minulle se on muusia. Kaksoisässä korostaa muusia liikaa ja muussi varastaa kaiken huomion lauseessa. Kun Googleen laittaa hakusanaksi ”muussi”, kysyy Google: ”Tarkoititko: muusi?” Sitä ei tapahdu toisinpäin. Word näköjään mieltää muussin kokonaan vääräksi sanaksi. Niin reippaasti ohjelma laittaa punaista siksakkia muussin alle. ”Teen sinusta muusia”, lauloivat Eputkin aikoinaan. Vai oliko Martti Syrjällä tarkoitus tehdä yhdestä naisesta useampi muusa?
perjantai 15. helmikuuta 2013
18 + 18 = 36
Vielä pienen hetken saan nauttia hyvin jännästä 36 vuoden iästä. Jännän iästä tekee se, että olin 18 vuotta sitten 18-vuotias. Sehän on olevinaan nuorille jonkinlainen virstanpylväs, jolloin portit aukeavat laillisesti kaikkeen kivaan (lue: autoiluun, alkoholiin ja baareihin). Itse olin vielä kirkasotsainen lukiolainen, mutta sen verran olin kielletyn kiljun makuun päässyt, että ehkä otsa oli siinä vähän himmennyt. 18 vuotta merkitsee täysi-ikäisyyttä, mutta aikuisuudesta se on vielä niin kaukana, että aikuisuutta ei edes horisontissa näy, vaikka kuinka tehokkailla kiikareilla tiirailisi.
Eihän sitä 18-vuotiaana kersana voinut ymmärtää, että ikääntyminen on pirullinen ansa. Kun on tyhmä ja naiivi, niin näkee vain uusia oikeuksia, mutta ei ymmärrä, että kahmalokaupalla vastuuta ja velvoitteita odottaa nurkan takana. Itsenäistymisen nimeen vannotaan, mutta sen ikävät puolet, siis ne jotka eivät ole kivoja juttuja, laiminlyödään ja unohdetaan.
On oikeastaan aika kuristava ajatus, että 18 vuoden iästä on 18 vuotta aikaa. Ajatus vanhenemisesta on ikävä, joten sellainen mörkö on syytä sysätä mielen peräkammareihin vauhdilla ja voimalla. Mutta maltan tuskin odottaa, kun saan kirjoittaa otsikolla ”20 + 20 = 40”. Unohtamatta otsikoita ”19 + 19 = 38”, ”18,5 + 18,5 = 37”, ”18 + 19 = 37” ja ”20 + 19 = 38?”. Rehti ollakseni (miksen olisi?) en odota mitään noista. Kuka nyt ikääntymistä odottaisi, ainakaan enää tässä iässä, kun on tajunnut, mitä tuleman pitää. Enkä näe mitään jännää 36 vuoden iässä. Paska ikä, muttei niin paska kuin 37 vuotta, joka on vuoden verran paskempi kuin 36.
Eihän sitä 18-vuotiaana kersana voinut ymmärtää, että ikääntyminen on pirullinen ansa. Kun on tyhmä ja naiivi, niin näkee vain uusia oikeuksia, mutta ei ymmärrä, että kahmalokaupalla vastuuta ja velvoitteita odottaa nurkan takana. Itsenäistymisen nimeen vannotaan, mutta sen ikävät puolet, siis ne jotka eivät ole kivoja juttuja, laiminlyödään ja unohdetaan.
On oikeastaan aika kuristava ajatus, että 18 vuoden iästä on 18 vuotta aikaa. Ajatus vanhenemisesta on ikävä, joten sellainen mörkö on syytä sysätä mielen peräkammareihin vauhdilla ja voimalla. Mutta maltan tuskin odottaa, kun saan kirjoittaa otsikolla ”20 + 20 = 40”. Unohtamatta otsikoita ”19 + 19 = 38”, ”18,5 + 18,5 = 37”, ”18 + 19 = 37” ja ”20 + 19 = 38?”. Rehti ollakseni (miksen olisi?) en odota mitään noista. Kuka nyt ikääntymistä odottaisi, ainakaan enää tässä iässä, kun on tajunnut, mitä tuleman pitää. Enkä näe mitään jännää 36 vuoden iässä. Paska ikä, muttei niin paska kuin 37 vuotta, joka on vuoden verran paskempi kuin 36.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Tuokiokuvia Takapajulasta
Tamppasin takapihalla tauhkaa Taunuksestani. Taunuksen turbo tahmasi tukoksesta. Tauolla tupakoin takapenkillä tulvivassa Torniossa. Taivalluksen tarpeessa tuhosin tonneittain Tolua. Tajuihini tultuani tuuperruin tuolille. Törttöilyn taustalla tuparit tuomion temppelillä. Tuon tuostakin täsmennän typeryyttäni toivottomilla teoilla.
Taneli Tapiiri tappoi tinassa talikolla Tampereen taatelintallaajat. Tanelin tipaton tuotti turhan tuotteliaan takaisinperinnän. Tapiirille tuli tuomio: tunti turpaan talon takana. Tuomari tumppasi tupakan Tanelin takapuoleen.
Tauno Talonmiestä tökki turhautuminen työntekoon. Tauno tuuppasi Taiston tantereeseen. Taisto tuijotti tuimasti. Tuli tuhosi Talonmiehen tönön. Taisto todettiin totuudentorveksi. Tollokin tajuaa todelliset tarkoitusperät: Taiston tiellä tuli tuo tuhkan tullessaan.
Toivon taivaalliset teekutsut täyttivät Tainan toiveen. Taina tanssi Toivon transsiin. Tökerön tohvelisankarin talo tyhjennettiin, Tallinnan tuliaisetkin takavarikoitiin. Toivuttuaan transsista Toivo tarpoi trenssissä torille tavoittelemaan tavaroitaan.
Toissijainen töherrys: Toivoisitko toisenlaista torttua? Taivaanrannan taiteilijan taattua tavaraa tarjoaa tämäkin tunkio.
Taneli Tapiiri tappoi tinassa talikolla Tampereen taatelintallaajat. Tanelin tipaton tuotti turhan tuotteliaan takaisinperinnän. Tapiirille tuli tuomio: tunti turpaan talon takana. Tuomari tumppasi tupakan Tanelin takapuoleen.
Tauno Talonmiestä tökki turhautuminen työntekoon. Tauno tuuppasi Taiston tantereeseen. Taisto tuijotti tuimasti. Tuli tuhosi Talonmiehen tönön. Taisto todettiin totuudentorveksi. Tollokin tajuaa todelliset tarkoitusperät: Taiston tiellä tuli tuo tuhkan tullessaan.
Toivon taivaalliset teekutsut täyttivät Tainan toiveen. Taina tanssi Toivon transsiin. Tökerön tohvelisankarin talo tyhjennettiin, Tallinnan tuliaisetkin takavarikoitiin. Toivuttuaan transsista Toivo tarpoi trenssissä torille tavoittelemaan tavaroitaan.
Toissijainen töherrys: Toivoisitko toisenlaista torttua? Taivaanrannan taiteilijan taattua tavaraa tarjoaa tämäkin tunkio.
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Suomenkieli pulassa
Nyt on vakavaa asijaa. Nimittäin Suomenkieli on ahdinkossa. En tiedä mitenpäin tässä olisi kun tilanne on niin paha että pahaa tekee. Sain uuden pankki kortin. Pankin nimi on uudessa kortissa muutettu sellaseksi kuin Danske Bank. Tiättävästi eka sana viittaa Tanskalaisuuteen ja toka sana pankkiin. Nyt sitten mut on pakotettu Tanskalaiseksi. Aijemmassa kortissa oli vielä Suomenkieli ja oikein kirjoitus kunnossa. Siinä luki Sampo Pankki just niinku pitääkin. Sampo kertoi että ollaan raha asioiden äärellä kuten raha-sampo. Lisäksi se oli jokin ihme juttu kansallis eepoksessamme kalevalassa. Sen kirjoitti reijo mäki tai sitten se oli se muinainen kalju äijä kekkonen. Ajattelin tässä nyt vaan sydäntäni purkaa ku niin ahdistaa ettei paskakaan meinaa tulla ulos. Oliko tässä nyt jotain oma perästä no ei Helvetissä ollut. Paskaläppä on paskaläppää vaikka meierivoissa paistais. Ja meieristä tuli tietty heti mieleen tissit. Isot Tissit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)