Vähän väliä välispiikille

Olisko tää nyt kaiken hyvän alku ja juuri
voisko käydä näin satumainen tuuri
ystävän vieraan ja tunnetun hätä on suuri
apu ratsuineen katoamistempun teki juuri
monituisen omituisen rivin korvamatokuuri alkaa
ekasta ei tietty askeleesta mut yhtä jalkaa
pystymäkeen riennämme kuin punaposket
keskenkasvuiset laskemme kosket
korskeat ja vetiset syvänteet mielemme
kierrämme kaukaa siitä kovin kevenemme
emme vitsiä vanhaa katkeemaan saa
eikä tarvitsekaan joku vain huutaa jatkakaa
samaa rataa uutta kierrosta lähtee
juoksemaan vaan seuratako rataa vai tähtee
jota ei kiinni saa mut se kauniisti meille
loistaa unelmiamme toistaa enkeleille
kepeille epeleille kuiskaa tavoittele aina
mitä vain tavoitella voi erääntyy joskus laina
maksuun menee kerralla oikein niin
ei toista kertaa tarvitse kokeilla koriin
heittää vapaaheittoviivalta kalkkia
maultaan muistuttavalta mut talkkia
voi taputella lisää kannikoille
ei leivän vaan niille kotoisille
pehmoisille tyynyille kotikullan turvaan
painamme pään lämpimään arvaan
et huomennakin silmät aukeaa
totuuksille kotikutoisille keskelle tyhjää aukeaa
omille tai toisten yksi yhden kerran lysti noille oville
vieraille ei kolkutella saada saattaa korville
uusia säkeitä säkeittäin kuultavaa
ja äkkiä pinta muistuttaa läpikuultavaa
niin ehkä kaikki onkin pelkkää tuulta vaan.

Välispiikin jälkiseuranta: Ei jäänyt kapeintakaan väliä välispiikille, en kai vielä siitä joudu piikille?

Kymmenen harha-askelta mielen mestaukseen

Saanen antaa luvan itselleni esitellä itseni. Olen Garri Guggensberg, henkisen valmennuksen überbuddha ja monien menehtyneiden shelf help -kirjojen kirjoittaja. Olen mestari yhdistelemään satunnaisia asioita toisiinsa järjettömillä aasinsilloilla sekä laukomaan naurettavia yksinkertaisuuksia suurina viisauksina. Välillä höpisen ”opettavaisia” tarinoita omasta elämästäni, joista lopuksi kukaan ei löydä mitään pointtia saati yhtymäkohtaa yhtään mihinkään. Olin joskus aiemmin tavallinen kuolevainen, joka jossain vaiheessa oivalsi, että minussa on suuren ajattelijan ainesta ja osaan kirjoittaa tekstiä (kaikki on suhteellista).

Minulla on myös laaja ystäväpiiri, johon luonnollisesti kuuluu pelkästään suuria ajattelijoita. Siteeraan ystäviäni mielelläni, koska ulosanti, mitä he säteilevät, edustaa timantiksi hiottua viisautta. Seuraavaksi haluan esitellä valittuja otteita viimeisimmästä teoksestani 10 harha-askelta mielen mestaukseen:

”Kaikella on siis hintansa, mutta senkin uhalla, että mahdollisesti saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella, kutsun sinut edelleen tälle tutkimusmatkalle.”
MMT kommentoi: Tämä lainaus siksi, että on sattunut koominen kömmähdys lauserakenteessa. Eli kirjoittaja pitää uhkana, että saavutamme mestaruuden jollain elämän osa-alueella? Huono lähtökohta teokselle. Puhumattakaan, että koko virke koostuu tyhjistä sanoista, tyhjistä vihjailuista, tyhjästä sisällöstä.

”Tieto on tärkeää, ymmärrys vielä jalompaa. Opi rakastamaan viisautta, jalosta ymmärrys teoiksi ja ymmärrä tekoja. Silloin viisaus on elämää ja elämä viisautta.”
MMT kommentoi: Yksi esimerkki siitä, miten korneilla latteuksilla voi vetää maton oman hengentuotteensa alta jo alkumetreillä.

”Sekä mielessä että kehossa toimii sopeumaongelmien systeemi. Sopeumaongelma tarkoittaa yleisimmin tilannetta, jossa yksilön on vaikea sopeutua ympäristön muutoksiin ja vaatimuksiin. Sopeumaongelma syntyy usein (kehomielijärjestelmän) vajaakäytön tai liikakäytön seurauksena.”
MMT:n kommentti: Luonnollinen ongelmatilanne, johon ihminen elämässään törmää, verhottuna pseudoälylliseen diipadaapajargoniin.

”Uteliaisuuden avulla voimme päästä mestaruuden polulle pelaamaan oikeaa ja tärkeää peliä nimeltään hyvä elämä.”
MMT:n kommentti: Voi hyvää päivää, mikä naamapalmua säteilevä täytelauseiden pohjanoteeraus.

”Ihminen on pääsääntöisesti tavoitteisiin ja tuloksiin tähtäävä olento.”
MMT:n kommentti: Huh huh, onpa rohkea yleistys. Entä jos olemmekin todellisuudessa päämäärättömiä pimeässä harhailijoita, joiden mieleen on alusta asti yhteiskuntajärjestelmän vaikutuspiiriin joutuneina istutettu illuusio merkityksellisyydestä ja tietynlaisten elämäntavoitteiden saavuttamisen palkitsevuudesta?

”Ihminen, joka ei tunne sisäistä motivaatiotaan, ei tunne sydäntään, ja hän käy oikeutta salaisuuksien puolesta. Salaisuuksien puolustaminen johtaa salaisuuksien toteuttamaan kohtaloon.”
MMT:n kommentti: Nyt operoidaan sellaisella metatasolla, että kuulostaa joltain BS-mystiikalta. Salaisuuksista puhuminen on tosi jännää, eikö vaan? Terkkuja Rhonda Byrneltä.

”Tien ja tehtävän selkeyttäminen avaa ymmärrystä siitä, mikä on tien oikea suunta ja mitkä ovat tavoitteet. Selkeys auttaa hahmottamaan mestaruuden polkua. Ajattelun kirkkaudessa ja selkeydessä on voimaa. Mestaruuden polku on päämäärätietoista etenemistä.”
MMT:n kommentti: Aina voi yrittää puhutella lukijaa jossain ylätason sfääreissä leijuvilla ontoilla elämänohjeilla. Raaputapa vähän tuonkin verbaalisen ilmapallon pintaa ja kas, kuuluu poks.

”Kun päätetään olla tekemättä tarpeeksi siksi, että päätöksen seuraukset tuntuvat liian kivuliailta tässä ja nyt, saattaa päättämättömyydestä seurata kivun pitkittyminen.” (Mika Aaltola kirjassaan Havahtuminen).
MMT:n kommentti: Ehdottomasti siteerauksen arvoinen virke. Yksinkertaisenkin viestin voi muuttaa kapulakielellä kryptiseksi. Toki sen ymmärtää, kun tiedostaa, millaisen oraakkelin suusta se on lähtenyt.

”Kun epäonnistut, kannattaa muistaa Matti Nykäsen sanat. ”Jos joku on varma, niin se on aivan varma.””
MMT:n kommentti: Tämä oli vitsi, olihan? Tutkittuani kontekstia alkoi nousta pelko puseroon, että ei ole.

”Luopumisen viisautta onkin luopua kulloinkin oikeista asioista.”
MMT:n kommentti: Alkeellinen moka hämärtää viestin sisältö ilmaisemalla asia (loppuun harkitsematta) päin persettä. Ajatuksena varmaan oli, että pitäisi luopua oikein valituista vääristä asioista, eikä luopua oikeista ja jättää väärät jäljelle. Tai luopua oikeista asioista ja pitää feikit ja mielikuvituksen tuotetta olevat asiat?

”Parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää, mahdollisesti.” – Esa Saarinen
MMT:n kommentti: Lopun kaneetti ”mahdollisesti” kruunaa tämänkin verbaalisen kalkkunan ja maksimoi huumoriarvon. Perusvarmaa Esaa, ehkä kenties mahdollisesti.

”Kun tiedät, että et ymmärrä, olet oikealla tiellä. Kun ymmärrät, niin opit. Kun osaat, niin uskot. Kun uskot, niin tunnet. Kun tunnet, olet.”
MMT:n kommentti: Piirileikkiä voi jatkaa loputtomiin: Kun et ymmärrä, niin opit. Kun uskot, niin osaat. Kun tunnet, niin uskot. Kun olet, niin tunnet, ettet tiedä, että ymmärrät, kun opit, että uskot, että hukkasit punaisen lankasi juuri lopullisesti.

”Mentaalinen kirkkaus on aivojen ja sydämen sekä ajattelun ja tunteiden liitto.”
MMT:n kommentti: Eiköhän lausuta jotain ylevää ja maailmoja syleilevää ilman järjellistä sisältöä. Katsos vaan, onnistui.

”On inhimillistä eksyä polulta. Mikäli polkua ei ole laisinkaan, sille ei voi palata. Aina voi aloittaa alusta, ja tutulle polulle voi palata. Kun polku on selkeä, muista pitää kirkkaana mielessä, kuka sitä kulkee ja kuka menoasi ohjaa: maailma, muut ihmiset vai sinä.”
MMT:n kommentti: VMP, alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Polku-sanaa kannattaa viljellä, koska se vihjaa uskonnoissa ja itämaisessa mystiikassa jostain suuresta viisaudesta ja korkeammista päämääristä. Metatason järkeilyä for ultra-dummies.

Myönnän syyllisyyteni, että olen aika tuhma poika kirjoittaessani tällaista. Todellisuudessa edellä esitetyssä rivakassa pilkkakirveen heilutuksessa on roastauksen kohteena entinen Karhuryhmän poliisi Harri Gustafsberg ja hänen elämänhallintaoppaansa ”10 askelta mielen mestaruuteen”. En ole hetkeen lukenut mitään yhtä hölmöä vakavissaan kirjoitettua tekstiä. Kokonaisuudessaan tyhjyyttään kumiseva horina ”mielen mestaruudesta” kuulostaa päälle liimatun väkinäiseltä yliyrittämiseltä rakentaa jotain tuotemerkkiä. Oliko jo perustettu nettikauppa, josta saa ”Mielen Mestari” -t-paitoja ja -lippiksiä?

Teos ei ole kuitenkaan läpeensä huono (toim. huom. kehu!) ja loppua kohden voi löytyä monelle pallolla pyörivälle pönttöpäälle paljonkin pohdittavaa ja sovellettavaa. Joskaan ei mitään omaperäisen nerokasta, mutta tämän alan kirjallisuudessa törmää tuskin koskaan sellaiseen (joka ei olisi varastettu jostain muualta historian hämärästä). Suurin ongelma on, että ensimmäisen noin 60 sivun aikana suuri henkinen guru-ukko laukoo sellaisella antaumuksella latteuksia ja ääliömäisyyksiä, että se murentaa pitkälti uskottavuuden kaikelta sen jälkeiseltä annilta.

11. jälkiaskeljälki: Toimitukseen juuri tulleen tiedon mukaan Harrilta pötkähtää piakkoin uusi tuotos elämäämme sulostuttamaan. Nimi on ”10 askelta päätöksentekoon”. Eli Harrin ikioma brändi onkin ”10 askelta ties mihin”. Siitä sitten jatkamaan: 10 askelta kuilun partaalle ja yli, 10 askelta portaita pitkin taivasta tavoitellen, 10 askelta lähimpään Alkoon, 10 askelta toisten varpailla, 10 askelta oikealla tiellä, mutta väärään suuntaan. Jäämme odottamaan ”mielenkiinnolla”.

Siinä junassa

– Anteeksi rouva, saanko istua tähän?
– Minä istun siinä, mutta olkaa hyvä.
– Kiitos. Osaatteko sanoa, minne tämä idän pikajuna on matkalla?
– Itään.
– Aivan, niin tietenkin. Paljonko tuo kalliin näköinen kaviaari mahtaa maksaa?
– Ei mitään.
– Hmm, ymmärrän. Onpa tämä pöytäliina valkoinen!
– Odottakaa hetki. Tarjoilija vaihtaa sen.
– Luonnollisesti. Mistä päin rouva on kotoisin, jos saan kysyä?
– Savannahista.
– Savannilta! Sepä perin poikkeuksellista! Oletteko kohdanneet elämänne aikana runsaasti villieläimiä?
– En ensimmäistäkään.
– Hmm, saatan ymmärtää tuonkin. Tämä vaunu on sangen viihtyisä, totta tosiaan. Itsellenikin on hieman mysteeri, miksi olen täällä.
– Ensimmäistä kertaa alatte kiinnostaa minua. Oletteko kenties etsimässä jotain?
– Luulen niin. Olen viime ajat kuumeisesti pohtinut, mitä se voisi olla. Minulla on vahva tunne, että olen lähellä määränpäätäni.
– Ajatteletteko, että tämä juna johdattaa teidät määränpäähänne?
– Se on paljon mahdollista. Hyppäsin vain junaan eräältä asemalta. Aseman nimeä en osaa sanoa, enkä sitä, missä maassa se oli.
– Tuo on sangen ymmärrettävää. Koin itsekin vastaavan tilanteen aikoinaan. Kas, sieltä tarjoilija tuokin jo samppanjan. Liityttekö seuraani?
– Olen jo seurassanne.
– Katsos niin olettekin. Olen joskus hieman hajamielinen.
– Otammeko lasilliset yhdessä, kerran olemme tässä?
– Suuri ilo ja kunnia. Nauttikaamme hetkestä. Tchin-tchin.
– Kas, puhutte japania. Kunnioitettavaa.
– Juokaa nyt.
– Teillä on pitkä siemaus, huomasin.
– Teillä hieman pidempi, koska lasinne on tyhjä.
– Kovin totta. Minulla saattoi olla kova jano. Toki tiedän, että janoani ei yksi samppanjalasillinen sammuta.
– Samppanja harvoin sammuttaa kenenkään janoa. Mitä laatua janonne mahtaa olla?
– Saanen vastata, että sitä ainoaa, jolla on merkitystä.
– Ahaa, senhän olisi pitänyt olla selvää. Pahoitteluni, etten heti oivaltanut itsestäänselvyyksiä.
– Perin inhimillistä. Pitäisikö meidän kenties ottaa toiset lasilliset tätä perin jaloa kuplivaa?
– Tietenkin. Mille kilistäisimme?
– Tälle matkalle. Ja määränpäälle.
– Prost. Tiedättekö muuten, milloin matkanne alkoi?
– Pitäisikö minun tietää vastaus vai tiedättekö te enemmän kuin minä?
– Tiedän paljon enemmän kuin te. Te olette kohtaamani herrasmies tällä matkalla. Mutta kieltämättä viihdyn seurassanne. Teissä on jotain… sanoisinko poikkeuksellista.
– Sananne imartelevat minua suuresti. Samoin tunnustan, että nautin seurastanne. Te kiehdotte minua jopa ymmärryksen ylittävissä mittasuhteissa.
– Tuo on mitä suurin kohteliaisuus. Te kerta kaikkiaan osaatte valita sananne. Teistä huokuu sivistys, hienostuneisuus sekä kunnioitus naisia kohtaan. Arvostan sitä.
– Jättäkäämme molemminpuoliset kohteliaisuudet tähän, niin nautittavia kuin ne ovatkin. Aistin, että tässä vaunussa on hieman erikoinen tunnelma. Muissa pöydissä istuvat asiakkaat eivät ole tilanneet hetkeen mitään.
– Heillä ei ole enää jano.
– Hmm, selitys on tuokin. Olen ehkä liian epäileväinen. Olen taipuvainen kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin.
– Teistä paljastuu yhä lisää kiehtovia piirteitä.
– Kiitän. Olen aina ollut tarkkaavainen ympäristöstäni.
– Sen huomaan. Voisimme kilistää myös sille.
– Kernaasti. Hauskaa, kuinka uskomattomasti kiinnostatte minua. On vaikea uskoa, että törmään kaltaiseenne naiseen täällä.
– Ei se ole ollenkaan vaikeaa. Olemmehan matkalla.
– Niin kyllä. Kauanko muuten olemme olleet jo matkalla?
– Jonkin aikaa. Muistatteko määränpäätänne?
– En muista. Outoa.
– Ei ollenkaan. Matkalla joskus unohtaa sen.
– Kyllä, joskus käy niin. Hämmentävää. Te, arvon rouva, olette mitä varmimmin parasta seuraa, jonka olen koskaan kohdannut junassa, tai ehkä missään muuallakaan. Te… säteilette minua kohti. Ikään kuin te täydentäisitte sen kaiken, mitä minusta puuttuu. Minusta tuntuu, että voisin olla kanssanne ikuisuuden.
– Niin, ikuisuuden. Ei se ole mahdotonta. Minulla on sama tunne. Itse asiassa olen varma, että toiveenne toteutuu. Olemmehan matkalla.
– Niin todellakin. Yhteisellä matkalla.

Pirun risteys

Kävin pienen humoristisen sananvaihdon kollegan kanssa työpaikalla, kun kaveri selitti jollekin toiselle jostain ihan minkä vaan myymisestä. Varsinainen aihe jäi minulle epäselväksi, mutta päätin silti sekaantua asiaan omalla asiattomalla kommentillani:

– Auttaisiko, jos myisi myös oman sielunsa?
– Joo siitä vaan. Ei muuta kuin lennät New Orleansiin, vastasi kaveri.
– Jaa häh? Miksi New Orleansiin?
– Etkö sä tiedä sitä tarinaa, kun se tyyppi myi sielunsa paholaiselle risteyksessä? Joku kitaristi.

No en tiennyt, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Google laulamaan. Hyvin pian oivalsin, että työkaverini oli ilmeisesti jossain kohtaa eksynyt katsomaan Netflix-dokumentin Devil at the Crossroads. Dokkari kertoo blueskitaristi ja -laulaja Robert Johnsoniin (1911–1938) liittyvästä myytistä, jonka mukaan hän olisi myynyt sielunsa paholaiselle eräässä risteyksessä ja saanut vastalahjana erinomaisen kitaransoittotaidon. Tarina kopioi saksalaista kansantarua Faustista, joka samoin teki risteyksessä diilin sarviveijarin kanssa. Nähtävästi paholainen on viehtynyt risteyksen tarjoamaan symboliikkaan.

Risteyksellä on ollut kautta historian vahva kytkös yliluonnolliseen. Kreikkalaisessa ja roomalaisessa mytologiassa risteyksiin liittyy erilaisia hengellisiä rituaaleja ja uhrauksia, ja uskoa siirtymisestä sekä fyysisesti että henkisesti joihinkin toisiin maailmoihin. Länsimaisista kansantarustoista löytyy enemmänkin kytköksiä risteyksen ja paholaisen välillä, kuin myös brasilialaisissa taruissa.

Legenda Robert Johnsonista ja paholaisesta on yhä elävää historiaa, vaikka onkin pelkkää satuilua ja aikalaisten todistamana todettu vähän erilaiseksi tarinaksi. Myytti alkoi kehittyä Johnsonin kuoleman jälkeen, eikä hänellä itsellään ollut mitään tekemistä sen kanssa, vaikka kirjoittikin lauluja paholaiseen liittyen, kuten ”Hellhound on My Trail” ja ”Me and the Devil Blues”. Mutta saatanan kanssa pelehtiminen on varsin ominaista bluesmusiikissa.

Koska sijoitutaan Yhdysvaltoihin, on Johnsonin treffit vanhan vihtahousun kanssa onnistuttu paikantamaan tarkoin turistihoukuttimeksi. Paholaisen risteys sijaitsee Clarksdalen pikkukaupungissa Mississipin osavaltiossa valtateiden 61 ja 49 risteyksessä. Täytyy toki joka punaniskataajamassa olla jotain nähtävää, kuten risteys. Nippelitietona Clarksdalen löytää navigoimalla New Orleansista 540 kilometriä pohjoiseen, joten bon voyage, olihan New Orleans alun perin ranskalaisten perustama siirtokunta.

Olisihan se vänkää (?), jos voisi törmätä manalan herraan jollain öisellä kadulla. Ja alettaisiin pikku bisnestä tehdä aamuyön tunteina. Hauska ajatusleikki (???). Mitähän kehtaisi pyytää omaa sieluaan vastaan? Ja kuinka kovassa kurssissa sieluni mahtaa olla globaaleilla sielumarkkinoilla? Jälleenmyyntiarvoa voi olla hankala onkia esiin. Kyseessä on luonnollisesti käytetty tuote, kulunut ja virttynyt, ja ajan saatossa kenties tummunutkin. Toki edelleen käyttökelpoinen ja täysin toimiva. En muista, että olisi koskaan ilmoitellut mitään vakavampia vikakoodeja. Enkä kertoisi, jos olisikin.

Näillä kotikulmilla en ole oletettavasti ikinä mainittuun herrasmieheen törmätä, vaikka olen kaikenlaisiin kellonaikoihin kaduilla toikkaroinutkin. Tai ehkä olen, mutta sitten minun on täytynyt olla aika jurrissa. Eikä minkäänlaista katukauppaakaan ole käyty, tai pirustako minä tiedän, mutta arvon blogistille ei ole tarjottu yhtään mitään. Ei edes lämmintä kättä. Ja usein on se tilanne, ettei näillä kaduilla näe edes ristin sielua. Olisikohan sillä muuten kova markkina-arvo? 

”Moi, soittelin, että mä oon nyt täällä. Missä helvetissä sä oot?”
(kuva luotu tekoälyllä)

Holy glaze plus lisukkeet

Jokunen epämääräinen päivä sitten tyttäreni leipoi muffinsseja serkkunsa synttäreille ja teki nappisuorituksen. Vaikken pidä itseäni muffinssiasiantuntijana, tuntui leipomuksen rakenne ja mehevyys niin optimaalisilta, että tuskin kovin paljon paremmin voisi enää onnistua. Siitäpä yllyin ylistelemähän tytärtäni ansaitusti. Ylisanoja saattoi ryöpytä hieman liikaa, kun aikansa vieressä kuunneltuaan poikani totesi: ”Holy glaze”. Tyttäreni alkoi nauraa ja sanoi olevansa samaa mieltä veljensä kanssa. Minulla sen sijaan alkoi aivoissa raksuttaa kiivaasti, tai vähintään melkein reipasta kävelyvauhtia, jos suhteutetaan suuremman populaation keskiarvoon.

Jonkin verran englantia ymmärtävänä pääsin jyvälle uuden käsitteen ideasta. Onhan sanan ”glaze” yksi yhteen vastine suomen kielessä glaseeraus tai glasyyri. Toimenpiteenä on antaa kiiltävä pinta ruoalle käyttämällä sokerin ominaisuutta karamellisoitua kiilloksi kohteen pinnalle. Glaseeraamista voi siis käyttää yhtä lailla lihalle kuin kakulle. Toki kakuissa kiiltävän kuorrutuksen aikaansaamiseksi käytetään usein myös liivatetta tai tomusokerista ja munanvalkuaisesta tehtävää sokerikuorrutetta. Se astronomiasta.

Mutta nyt olin sortunut täysin toisenlaiseen glaseeraamiseen eli teinislangilla gleisaamiseen. Olin hypettänyt tyttäreni aikaansaannosta sen verran isolla kauhalla, että verbaalinen kokonaisuus oli tulkittavissa siirtyneen OD:n ja feikin puolelle. Ymmärsin sen itsekin, mutta siinä hetkessä minua alkoi kolkuttaa tunne, etten anna tarpeeksi tunnustusta lapsilleni, mikä johti ylitsevuotaviin kehusanoihin.

Nuorisoslangi on kiehtova aihe, varsinkin näin kaikesta etääntyneeseen ikään tultuani, vaikkakin suurin osa uudissanoista omaksutaan ja muunnetaan englannin kielestä. Ilmaisut ovat usein nokkelia, hauskoja ja suoraan kohteeseen osuvia. Olen oppinut jälkikasvultani kippokaupalla värikkäitä käsitteitä, kuten sigma, sigma move, aura farming, aura points, instant karma, (Italian) brainrot, skibidi (toilet), six – seven, slay, cringe, rizz, rizzler, Chad, Stacy, legit, no cap, lowkey, delulu, broski, unc, lit, yapping, npc, default, boss level ja final boss, näin muutamia mainitakseni. Tässä inkarnoituu melkein uudelle olemassaolon tasolle makustellessa näitä fantastisia kielikukkasia. Jääköön vaille selityksiä, koska jokainen osaa googlettaa ja koska muuten meneillään oleva blogsuttelu karkaisi eeppisiin ulottuvuuksiin. Laajenna sanavarastoasi, lohkaisi Valitut Palatkin aikoinaan.

Jälkilämpimäiset: Word aukoo minulle, että kirjoitan väärin kirjoittaessani ”muffinssi”. Pitäisi kirjoittaa ”muffini”. En tasan kirjoita. Minulle se on edelleen muffinssi. Muffini sitä paitsi kuulostaa vielä homommalta kuin muffinssi (Eikö kuulosta? :D). Syyllistyn taas itseni toistoon, koska juurihan kohkasin samasta aiheesta vuonna 2014.

Jälkiglasitukset: Opin Urban Dictionaryn avustuksella myös, että ”gleisaamisella”, tai sanalla ”glazing”, on myös edellisestä poikkeava härski seksuaalinen merkitys. Jätän kuvailematta. Vilkkaalla mielikuvituksella varustetut voivat oivaltaa.

Paijataan Alienia

Alien, kaikille populaarikulttuurin historiaa tunteville tuttu pummilla matkustava ”kahdeksas matkustaja”, on ehdottomasti elokuvahistorian häijyimpiä pirulaisia, mitä tiedän. Ensimmäisen leffan mainoslauseena oli lisäksi ”avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi”. Eipä ei, eikä kannatakaan huudella pitkin kyliä, koska Alienille tulee helpompi työ löytää ja vaientaa möykkääjä.

Mainittu kummajainen on varsin persoonattomasti ja vaatimattomasti nimetty laiton siirtolainen, joka leffasta toiseen on osoittanut ihmiselle, mitä tarkoittaa, kun evoluutio hioo lajikohtaisen selviytymiskyvyn huippuunsa. Alien-saagan toisessa elokuvassa mörrimöykkyä kutsuttiin myös xenomorfiksi, joka on johdettu kreikan kielen sanoista ja tarkoittaa suomeksi ”vieras (elämän)muoto”. Alienin hahmo syntyi alun perin sveitsiläisen surrealistitaiteilija H. R. Gigerin vähintäänkin omalaatuisessa mielessä ja esiintyi maalauksissaan Necronom IV ja Necronom V.

Tuntemaani elokuvahistoriaa vasten katsoin uteliaisuudesta Disney+ -kanavalta viimeisimmän tuotoksen Alien-saagassa. Ensimmäistä kertaa Alienia tarjoiltiin tuutista sarjamuodossa otsikolla Alien: Earth. Minulla oli jokseenkin skeptiset ennakkofiilikset, millaista saippuaoopperaa oli luvassa. Epäluuloni saivat vahvistusta tuekseen jo heti ensimmäisessä jaksossa. Joukko syöpään kuolemassa olevia lapsia saa uuden elämän, kun heidän tietoisuutensa ja muistonsa siirretään uusiin synteettisiin ihmiskehoihin. Kehot ovat reilu parikymppisten nuorten kehoja. Pari yksilöä näistä uusista ihmenuorista käyttäytyy toki edelleen kiusallisen lapsellisesti, ja sekös on hassua (toim. huom. ei ole, etenkään Alien-sarjassa). Ominaispiirteinä synteettisillä ihmisillä on, että he ovat fyysisesti väkivahvoja verrattuna homo sapiensiin, ja myös ilman tuntoaistia, koska eivät ole millänsäkään edes lävistävistä luodeista. Alkaako haiskahtaa Marvelilta?

Mutta missä on Alien? Se pääsee irralleen kuljetusaluksen syöksyessä maahan ja ensitöikseen lahtaa verryttelynä nipun hylkyä tutkimaan tulleita täyspölvästejä sotilaita sopiviksi annospaloiksi. Sen jälkeen hännäkäs veijari jääkin täysin sivuosaan, kun keskitytään angstaaviin keinonuoriin ja maailmaa hallitsevien suuryritysten juonitteluihin, joista yhden johdossa häärii nuoreksi psykoottiseksi kusiaiseksi varttunut lapsinero (Lex Luthor, sinäkö se oot?). Alkaako haiskahtaa nuortensarjalta?

Kun sarja pääsee hieman edistymään, saadaan mukavasti viimeinenkin naula arkkuun. Sarjan keskeisin synteettinen naishenkilö oppii kommunikoimaan Alienin kanssa. Kohtsillään vaihdellaankin kuulumisia Alienien naksuttelu & raksuttelu -kielellä, joka muistuttaa suuresti silloin tällöin vatsastani kuuluvia ääniä. Ja eikös siitä synny sydämellinen luottamus- ja ystävyyssuhde primitiivisen saalistajan ja tytön välille. Välillä oikein silitellään väärinymmärretyn kuolaajan suippoa päätä. On niin herttaisen ihanaa. Ihan kuin Free Willy tai Musta ori tai Kaunotar ja hirviö tai Lassie palaa kotiin. Alkaako haiskahtaa Alien-raukan kuohitsemiselta?

Viimeisessä jaksossa onnistutaan vielä kertaalleen luuttuamaan lattiaa katsojarievulla. Moninaisten käänteiden jälkeen synteettinen ja sympaattinen nuoriso pääsee niskan päälle läpipöhkössä valtataistelujen köydenvedossa. Kirkasotsaiset tekonuoret saavat vapautensa, eivätkä ole enää tutkimuskohteita, ja poseeraavat supersankareina uljaasti rivissä. Heille tulitukea on antamassa irvisteleväksi lemmikiksi kesytetty Alien hellässä huomassaan lapsi-Alien. Mahtista, uusi Baby Yoda! Mittarit söpöysmaksimiin!

Kaikki kahdeksan jaksoa putkeen lusittuani halusin tunkea pääni syvälle sohvatyynyjen väliin. Olen kuullut, että sarjaa on yleisesti ylistetty. Jos se on oikeasti hyvä, meni minulla jotain olennaista ohi. Saatan olla tyhmä tai vanha tai molempia sarjan nerouden ymmärtämiseen. Kun ne kauniit muistijäljet kertovat murhaavan tehokkaasta pedosta, jonka selviytymismekanismi kehottaa sammuttamaan kaikkien vähänkin liikkuvien organismien elintoiminnot. Ja joka ei todellakaan saavu mestoille haalimaan uusia 
fb-kavereita. Kiitos minua varten ei tarvitse tehdä toista kautta.

Jälkixenosmurffailut: Haluan ehdottomasti jouluksi Baby-Alien -pehmolelun, joka kainalossa näen vaaleanpunaisia unia siitä, kuinka Mikki Hiiri ja Alien menevät samaan kehään myllyttämään celebrity deathmatchin (flashback menneiltä ajoilta). Alien mikkihiiritetty, check.