Pieni kirjallisuuspiiri kokoontuu

Pieni kirjallisuuspieru on vihdoin saanut päätökseen massiivisen luku-urakan. Lukuelämyksiä piirissä aiheutti Hunter S. Thompsonin teos Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Läpyskää voi suoralta kädeltä suositella lämpimästi kaikille kahdella jalalla eteneville heikon karvapeitteen omaaville ihmisapinoille. Romaani (reportaasi?) kertoo journalisti Raoul Duken (Hunter S. Thompsonin salanimi) ja hänen samoalaisen asianajajansa yrityksestä mennä tekemään juttu Las Vegasissa pidettävästä moottoriurheilutapahtumasta. Piiriä viehätti erityisesti sankarikaksikon koko kirjan mittainen huume- ja alkoholihuuruinen sekoilu ja vainoharhaisuus. Kuten ratidioihin taridioihin radioihin perinteisiin kuuluu, piiri lukee maistiaisiksi valittuja otteita kirjasta.

”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”

Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:

”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”

Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:

”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”

”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”

Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:

”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”

Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:

”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”

Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.

Mä kuuntelen Jörkkaa - koska hän on oikeassa

”Lukeminen kannattaa aina”, lohkaisi aikoinaan se tavallinen Jörn Donner lojuessaan vetelänä nojatuolissa helvetinmoisen kirjahyllyn edessä. Jörkan läppä oli perusteltu; esittihän hän sen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon mainoksessa. Jörnille maksettiin lauseestaan, jota hän tuskin oli itse keksinyt, joten markkinointiviestinnän kaupallisten tarkoitusperien hämärässä valossa on periaatteessa samantekevää, vaikka hän olisi istunut järven jäällä ja ilmoittanut, että hanurinsa palelluttaminen kannattaa aina. Toisaalta SSK:lla ei ollut motiivia kannustaa kansaa jäädyttämään istumalihaksiaan, vaan haalia lisää asiakkaita tyyriiseen (ruots. dyr = kallis) kerhoonsa. Mutta Jörnin ilmoille lausuma mainosslogan on tietty edelleen tiukkaa asiaa.

Kirjan ostaminen on auton ostamisen rinnalla elämän hölmöimpiä hankintoja. En sano tekoja, koska vaikka ostaminenkin on tekemistä, ylittää monien muiden tekojen typeryys ostamisen/kuluttamisen typeryyden moninkertaisesti. Joskus kirjan ostaminen saattaa kuitenkin hipoa jopa idiotismia. Mutta minkäs mahdat, kun muksu kinuaa joka vuosi joululahjaksi sitä jokavuotista Guinnessin ennätysten kirjaa, etkä kykene keksimään mitään järkevämpääkään lasta ilahduttavaa lahjaa. Löytyihän mainittu paperisaaste aina minunkin joululahjatoivomuslistastani. Ja hei, ne kirjat olivat vielä 80-luvun lopussakin mustavalkoisia (kannet olivat värilliset) tiiliskiviä, joiden viihdearvo oli reippaasti heikompi nykyversioihin verrattuna (voi sitä kauniiden kansien kimallusta). Aikuisiällä minulle on valjennut, miksen saanut teosta joka vuosi. Voin sieluni korvin kuulla hiekan kirskunnan hampaissa, kun vanhemmat jonottivat kyseinen kurake käsissään kirjakaupan kassalle. Maksutapahtumasta parin kuukauden sisällä teoksen jälleenmyyntiarvo on nolla. Ja siitä muutaman kuukauden sisällä lukuarvo on nolla, koska seuraavan vuoden painos kolkuttaa jo ovella. Kuinkahan monta ennätyskirjojen keräilijäksi tunnustautuvaa jauhopäätä maailmasta löytyy? Ihmiskunnan jauhojen kosteuden jollain haarukalla tiedostaen heitä täytyy olla paljon. Minulla on vuodelta 1988 ja 1991. Haluaisitko ostaa?

Jaaha, eksyin reitiltäni. Perustelu kirjaostosten hölmöyteen on kirjasto. Sinä ja sinä ja sinä myös maksatte veroissanne kalliin hinnan tällaisen julkisen ja kansalaisille ”ilmaisen” palvelun ylläpidosta. Kirjasto on ideana tolkuttoman hieno ja kansan sivistystä edistävä, jos sitä käytetään. Kyllä vain, edellinen virke oli lattea. Jos se uusin Hotakainen on heti saatava luettavaksi, friikki, niin käy varaamassa kirjastosta. Varausmaksu on 1 euro. Ja siinä lensi ikkunasta ulos senkin julkisen palvelun ilmaisuus. Vaan jos oikein tarkkaan ajattelee, on se niille tarpeettomasti kirjastotointa rasittaville kärsimättömille varaajatontuille ihan oikein. Joku saattaa myös ajatella, eikö verovaroin ylläpidetyn julkisen palvelun osittainen maksullisuus vesitä koko julkisen palvelun idean, mutta minä en ajattele sitä – en ainakaan nyt, kun pitäisi pysyä aiheessa (missä aiheessa?).

Mutta on turha kiertää totuutta: ihmisellä on vimmattu omistamisen tarve. Kirjakin on kivempi, kun se on oma. Puhumattakaan, että joillekin kotikirjasto on statussymboli, vaikkei niitä hyllyntäytteitä olisi ikinä lukenutkaan. Kyllä kelpaa röyhistellä, kun Dostojevskit, Waltarit, Haavikot, Wildet ynnä muut Sartret paistattelevet rinta rinnan Boknäs-hyllyn hellässä huomassa. Turhamaisten ja omahyväisten pölvästien käyttäytymismalleista voisi kirjoittaa kokonaisen kirjasarjan samaisten pölvästien hyllyn täytteeksi, mutta sen saa tehdä joku muu, koska minulla ei ole psykologin analysoivaa ymmärrystä. Puhtain rationaalisin perustein mittavan yksityisen kirjakokoelman hankkiminen ei ole tolkullista toimintaa. Toisaalta puhdas rationaalinen ihminen olisi kuollut sukupuuttoon jo ajat sitten, jolloin tässä ei tarvitsisi pohtia kirjojen ostamisen järkevyyttä. Kirjahan on helppo ja ihan mukavakin lahja. Voi sitä huonomminkin rahansa käyttää, esim. lukupäätteeltä luettavaan e-kirjaan.

Kuten kuka tahansa helposti havaitsee, en ole lunastanut tähän mennessä otsikon ja johdantokappaleen lupaustani kirjoittaa hienosta harrastuksesta eli lukemisesta. Sen sijaan olen kirjoittanut sujuvasti aiheen vierestä ja höpötellyt niitä näitä opusten ostamisesta ja omistamisesta. Asian ytimestä on helppo rönsyillä kauemmas ja kauemmas, kunnes kotisatamaa ei enää näy horisontissa. Se on vähän kuten ihmeellisessä liikemaailmassakin: ensin sitä puristaa kumimassasta renkaita ja saappaita ja yhtäkkiä huomaa valmistavansa maailmanlaajuisesti matkapuhelimia ja muuta elektroniikkaa. Hyppäsin taas sivupolulle. En jaksa enää tässä vaiheessa kirjoittaa siitä, mistä minun piti kirjoittaa, vaan annan sen itsensä olla ja aloitan ensi kerralla tiukemmalla otteella. Sitä ennen on vain ratkaistava seuraava ongelma: miten ote voi pysyä tiukkana, kun on löysät ranteet?

Jälkikirjoitus: Ehkä pari muutakin kysymystä kaipaa ratkaisua: Kumpi oli ensin: nojatuoli vai Jörn Donner? Ja kumpi oli kumpi? Miksi sana ”kumpi” näyttää niin hullulta? Miten välttää useiden peräkkäisten kaksoispisteiden käyttö?

Jälkikirjoitus II – jälkikirjoituksen paluu: ”Onko piirrustus-sanassa yksi vai kaksi ii:tä?” kysyy nimim. sydämmellinen immeinen.

Jälkikirjoitus III – jälkikirjoituksen poika: Tiesitkö, että slangisana jörniä tarkoittaa laiskaa sukupuoliyhteyden harjoittamista (= löysää naimista)? Jörkka oli kova jätkä, kun sai omaan nimeensä perustuvan verbin. Ja muutenkin verbinsä veroinen mies.

Jälkikirjoitus IV – jälkikirjoituksen pojan kosto: Tämä teksti on kirjoitettu alun perin lokakuun alussa kello 3:n ja 5:n välillä aamuyöllä, koska unettomuus vaivasi hieman. Vetoan siihen sekä mielenvikaisuuteen.

Opiskelijoilla mielenterveysongelmia, vaan kukapa meistä terveen piparit ansaitsee

Säännöllisin väliajoin uutisoidaan, kuinka opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat kasvussa. Ei mitään ongelmia uskoa asiaa, kun tarkkailee hetken aikaa sekalaista opiskelijapopulaa. Sieltä bongailee kevyesti potentiaalisia nutkeissejä tai vähintään sellaisten esiasteita. Tänään opiskelijaruokalassa (omista opiskelija-ajoista on paha kyllä jo paljon aikaa) suoraan vastapäätäni istuutui yksi psykiatrin leivänpäällinen. Olemus huokui patoutumia ynnä sulkeutuneisuutta. Mentaalimauri hotki ison ruoka-annoksensa jälkiruokineen siinä ajassa, missä minä hörpin kahvini, eikä ilmekään värähtänyt koko aikana. Ajallemme ominainen tehokkuuden vaatimus oli hyvin sisäistetty. En ehkä olisi kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota, jollei hän olisi tuonut hajuhaittaa mukanaan. Dingdongelin ominaistuoksu oli kohtuullisen ryhdikäs hien haju. Tästä pääsemmekin toisenlaiseen ongelmaan. Onko tahdikasta ja oikeutettua huomauttaa kohteliaasti ventovieraalle, että
1. hänen kannattaisi käydä useammin suihkussa,
2. käyttää deodoranttia ja
3. pestä vaatteitaan?

Minullakin kiusaus oli suuri ja muotoilin jo mielessäni avausrepliikkejä tälle einarille, mutta en tietenkään avannut suutani, koska en voi tietää, minkä tason kahjosta on kyse. Puhutteleminen olisi voinut vaikka suistaa reppanan raiteiltaan ja syöksymään kotiinsa riistämään itseltään kainalot pois. Tai vähintään sulkeutumaan viikoiksi opiskelijaboksiinsa ainoana ravintonaan pornosivustojen anti. Vaan mikäpä minä olen ketään tuomitsemaan kakopäiden katrillin tanssijaksi. Ikävän kärynkin siedin miehekkäästi eikä tullut edes oksetusrefleksiä. Voi olla, että joku toinen tarkkaili minua koko ruokailuni ajan ja tuli samaan johtopäätökseen minun suhteeni. Nyt pieni hektinen hetkinen: ”Voi olla, että minua tarkkaillaan.” Ajatushan on tyypillinen merkki siitä, että kaikki muumit eivät ole laaksossa, hissi ei nouse yläkertaan, kellotapulista löytyy lepakoita, kaikki kaapit eivät lämpene ja hedelmäkakusta on sukaatit hukassa. Puolustuksen puheenvuoro: hielle en sentään haise. En ainakaan kovin pahasti. No en aina. Lopeta itsesi kanssa väitteleminen, hän sanoi laittaen pisteen lauseelleen ja nousten tuoliltaan.

Hillot munkista ja rusinat pullasta

Hillomunkkeja on vaikea löytää. Löytämisen tekee vaikeaksi se, että minulla on tietynlainen käsitys siitä, mikä on hillomunkki. Hillomunkki on sellainen, joka antaa nimelleen täyden vastineen, eli munkissa todella on hilloa. Kun munkissa on hilloa, sitä on pursotettu munkkiin kunnolla, eikä millään pipetillä. Tällaiset hillotippamunkit ovat nykyään valitettavan yleisiä. Pidän sellaista lähes petoksena. Jos haluaa välttyä rajulta pettymykseltä, kannattaa ainakin kaikki tarjoushillomunkit kiertää kaukaa. Viimeisin kusetuksen uhriksi joutumiseni oli viime Hulluilla Päivillä. Ostin 5 kappaleen setin ”hulluja munkkeja”, joissa piti olla vaniljakreemiä sisällä. Mauttoman taikinamöhnän sekaan oli uitettu kynnenkärjellinen harvinaisen huonoa kreemiä. Toki munkit olivat muuten kookkaita ja edullisia kokoonsa nähden, mutta kun koolla ei laatua kompensoida. Tuli sellainen olo, että sai olla viimeinen kusetus.

Ilmeisesti hillon markkinahinta on noussut viime vuosina taivaisiin, koska sen reilu annosteleminen munkkeihin on nykyään niin vaikeaa. Mutta luotan vielä jossain määrin erääseen iskevään periaatteeseen: rahalla saa. Jos on valmis maksamaan munkistaan, niin eiköhän sieltä hilloakin löydy. Vähäosaiset ja pihistelijät ravatkoon Citymarketiin hakemaan 5 hillotonta munkkia kahdella eurolla. Valtaväestön eli karvalakkikansan hovihankkijoina toimivat suuret automarketit toki tietävät, mitä kansa tahtoo: paljon ja halvalla. Tähän yhtälöön ei laatu mahdu. Laatu mahtuu niihin ruokakauppoihin, joissa trenssitakit ja turkikset kahisevat, eli varakkaamman väestönosan ”herkkukauppoihin”, tyyppiesimerkkinä Stockmann Herkku. Siellä ei tiskillä sikanautaa nähdä.

Fiksu kuluttaja katsoo hieman tarkemmin, mitä ostoskärryihinsä laittaa. Toki perheellisellä keskituloisella ei ole rahaa hoitaa kaikkia ostoksiaan kalliissa ruokakaupoissa, mutta pahimman karjarehun voi kuitenkin välttää. Nyt paljastan mahtavan munkkilöytöni. Meillä kotipuolessa Lidl-hapankaalimyymälät myyvät Fazerin hillomunkkeja 0,85 euron kappalehintaan, ja sellaista kun haukkaa, niin sieltä hillo suorastaan tursuaa ulos. Aijai sitä nautintoa. Tietty joku voi vinkua, että eihän se halpa ole, kuten Lidlissä pitäisi, mutta täytyy muistaa, että tässä tapauksessa rahalla ollaan ostamassa laatua ja edistämässä hedonistisia pyrkimyksiä. Miten olisi parempi nautinto puolivillaisen nautinnon sijasta? Eikä kenenkään talous tuosta ahdinkoon ajaudu. Elämän pieniin nautintoihin on kaikilla varaa, kunhan pitää kohtuuden.

Vaan niinhän se homma toimii: hillot siirtyvät pienituloisten munkeista parempituloisten munkkeihin ja tuulipukuväki saa pupeltaa kuivaa taikinaa ylemmän kansanosan pyyhkiessä hillovanoja suupielistään. Mutta hillokaan ei ole sitä, mitä se ennen oli. Aitoa tavaraa eli marjoja/hedelmää niissä ei ole edes puolta sisällöstä. Mutta se ei munkkiahmattia häiritse. Pääasia, että hilloa on. Ja minun puolestani rusinat saa viedä pullasta, koska en ole koskaan ollut niiden perään.

Feissaten Porissa

Feissauksen peruskurssi porilaiseen tapaan: "Anteeksi, mutta saanko vaivata hetken leipomalla teitä tauluun?"