Uusi Suomi -nettilehdellä on Puheenvuoro-niminen blogipalvelu, johon on hilautunut lukuisia maamme sanavalmiita yksilöitä. Blogipalvelu edustaa monivivahteista ajatteluallasta, jossa mielipiteet käyvät päättymätöntä sotaansa.
Puheenvuoro-blogipalvelun juju ei oikeastaan ole varsinaisissa blogikirjoituksissa, vaan niistä seuraavissa loputtomissa kommenttiketjuissa. Kommentit ovat palvelun parasta antia. Siellä blogistit käyvät toistensa kimppuun ties mistä aiheesta ja hyökkäävät toisten mielipiteitä vastaan pääosin nokkelin sanankääntein. Huumori on keskeinen syy lukea kommentteja. Itse blogikirjoitus voi olla viime kädessä yhdentekevä, kun kommenttipuolella lähtee mylly kunnolla pyörimään. Nokkeluuksien viljely ja toisen nollaamisen halu on oikeastaan niin silmiinpistävää, että panee joskus miettimään, kuinka moni on palvelussa mukana tosissaan ja kuinka moni pelkästään ärsyttääkseen jotakin toista osapuolta. Toki tällaisille foorumeille hakeutuu monenlaisia fundamentalisteja ja muuta ei-toivottua ainesta, mutta toisaalta heilläkin on oikeus (älyttömään) mielipiteeseensä. Samoin puhtaasti asiallisella linjalla pysytteleviäkin on. Mutta kommenttiketjussa alkaa sirkus ja se on todellista huvia.
Puheenvuorossa nousee kulloinkin pintaan jokin ajankohtainen aihe, josta rähistään aikansa, kunnes aihe korvautuu uudella aiheella. Tällä hetkellä päivänpolttava aihe on eduskuntavaalien tulos. Kirjoittajia on joka lähtöön: poliitikkoja, vaikka minkä asian aktivisteja, nuoria, eläkeläisiä, toimittajia, insinöörejä, ”juntteja”, avohoitopotilaita, tosikkoja, vääräleukoja, julkkiksia, pappeja, jne. – kaikki yhtenä kauniina sekamelskana. Tosin nimekkäämmät ihmiset harvoin sortuvat ”pieksemään suutaan” kommenttiketjuissa. Heillä on ilmeisesti maine varjeltavanaan ja muutakin tekemistä.
On myönnettävä, että minullakin olisi jonkinmoista hinkua liittyä tuohon hulvattomaan joukkoon ja koitella taitojani noissa sanankäytön mittelöissä. Puheenvuorossa on eräitä hyvin teräväkielisiä ja -kynäisiä (terävänäppäimistöinen ei kuulosta hyvältä) fiksuja kirjoittajia, jotka tekevät minut epävarmaksi ajatuksen järkevyydestä. Voisin joutua hyvin helposti alakynteen. Samaan hengenvetoon on todettava, että ohuella tieto- ja järkipohjalla toimivien tollojen määrä on suurempi kuin edellisten. Ei tee yhtään mieli arvioida, kumpaan joukkoon minä kuuluisin. Toisaalta tollot ovat usein juuri hauskimpia tapauksia, eikä minulla ole edes mainetta, jota varjella. Eli olisi samantekevää, kenen joukoissa seisoisin. Vaan ehkä ei sittenkään. Juupaseipäs vaarinhousut kirvesvartta nakkikioskille. Ja oravat pois lintulaudalta!
tiistai 19. huhtikuuta 2011
torstai 14. huhtikuuta 2011
Vaaliehdokkuus on prostituutiota
(Kirjoitelman lukemiseen sopiva taustabiisi: Miljoonasateen Vallankumous evp)
Taas on yhdet vaalit tuloillaan. Tällä kertaa valitaan valtakunnan parhaimmat sanansasyöjät Arkadianmäelle. Jokainen ehdokas lupaa edistää sitä asiaa ja ajaa tätä asiaa, vaikka todellisuudessa he toteuttavat eduskunnassa vain ja tasan tarkkaan puolueen linjaa, ja siinä sivussa edistävät reippaasti myös omaa etuaan. Ja kun koittaa hallituksen muodostamisen aika, niin jokainen puolue unohtaa vaikka koko vaaliohjelmansa ollakseen hyvää pataa voittajapuolueen kanssa. Miten niin yltiökyynistä?
Eduskuntaa vesi kielellä odottavilla puolueiden jonokkailla on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä prostituoituihin. Tiedän, että joku siellä kiljuu (nam… kiljua) tämän olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen ajatus, mutta kirjoitan aiheesta joka tapauksessa, koska se on lystiä. Molemmissa maleksitaan toreilla ja kadun kulmilla itseään kaupittelemassa, molemmissa ansaintapotentiaali on kova (riippuen siitä kuinka houkuttelevaksi pystyy itsensä ”naamioimaan”) ja molemmissa ylhäällä on sutenööri naruja vetelemässä ja pitämässä todellista valtaa.
Olen useana aamuna saanut todistaa yhden edustajaehdokasprostituoidun itsensä kaupittelua erään torin laidalla. Silmiin on pistänyt se, että kokoomusihmepoika on ollut joka kerta varsin kärsivän näköinen ja vaitonainen. Puhepuolta on ollut hoitamassa aina joku muu ja hän on ollut debatissa sivustakatsojana. Melkoisen kontrastin luo hänen vaalivankkurinsa vieressä seisova messevä banderolli, jossa kaveri poseeraa puku päällä rento voittajan ilme kasvoillaan. Mahtipontisen vaalilakanan vieressä utuisen hyperkosteassa kevätaamussa kyhjöttää lyhyt mustaan Gore-Tex-takkiin sonnustautunut eksynytilmeinen nulikka. Ohi kulkiessani olen tuntenut säälinsekaista vahingoniloa kaveria kohtaan. Ei ole herkkua kuunnella kylähullujen päätöntä paasausta, koska mitä politiikan kansanversioon tulee, on hurjimmat huru-ukot aina eniten äänessä. Fiksut ja järjissään olevat tajuavat vaieta tietämättömyytensä. Eikä se vielä mitään, että saa kuunnella korvat punaisena mitä älyttömimpiä möläytyksiä, vaan arvokas äänestäjäkandidaatti pitäisi lisäksi ottaa vakavasti ja vastata hänen argumentointiinsa asiallisesti, vaikka käsi jo hapuileekin kännykältä pakkohoitolaitoksen numeroa (miksi ehdokkaalla olisi pakkohoitolaitoksen numero talletettuna kännykässään?).
Hurjimpia juttuja kuulin ties kuinka monennen käden tietona erään jo pitkään maan eturivin poliitikkona ja ministerinä toimineen konkarin kampanjoinnista. Mies kuulemma kiertää kaikki maakunnan vanhusten hoitolaitokset ja jättää vähintään kynän (kera nimen ja äänestysnumeron) itsestään muistoksi hoidokille. Äänestyspäivänä moni puoli- tai kokodementoitunut kirjoittaa kyseisen ehdokkaan numeron äänestyslippuun, koska muuta ei ole mielessä kuin saatu kynä ja siinä komeileva numero. Kuulostaa siltä kuin joku syyllistyisi häikäilemättömään vanhusten ja sairaiden hyväksikäyttöön omien poliittisten (ja taloudellisten) tarkoitusperien edistämiseksi. Tällaiselle kieroilijalle pitäisi lätkäistä kansanedustajuuden sijaan elinkautinen. Valitettavasti tähän mennessä miehelle on langetettu aina se ensimmäinen.
Nolon lisänsä kampanjointiin tuo ehdokkaiden henkilökohtaiset vaalimainokset. Olen bongannut lehdestä neljän eri ehdokkaan olevan ”inhimillinen tekijä”. Ettekö parempaan pystyneet kuin moiseen latteuteen? Kaipa suurimmasta osasta ehdokkaita löytyy edes hitusen inhimillisyyttä, vaikka joidenkin inhimillisyys voidaan hyvällä syyllä saattaa epäilyksenalaiseksi. Äänestäjäkunnan lipominen on hienovarainen taitolaji. Eräs poikkeustapaus ilmoitti olevansa ”aito muistivammainen, hyvä poliitikko”. Rehellisyydestä tulee plussaa, mutta tuskinpa kukaan haluaa äänestää muistiongelmaista ajamaan kansan asiaa (Kenen asia? Mikä asia?). Täsmennettäköön, että ”kansan asian ajaminen” on vitsi, koska eduskunnassa valtaa käyttävä hallitus ajaa kulloinkin tietyin perustein luokiteltujen kansanryhmien (yrittäjät, suurituloiset, ydinvoiman kannattajat, perheelliset, eläkeläiset, työläiset, maanviljelijät, kestävän kehityksen kannattajat, turkistarhaajat, pääkaupunkiseudulla asuvat, jne.) asiaa muun kansan joutuessa kärsimään päätöksistä. Ei ole yhtä yhtenäistä kansaa saman sateenvarjon alla. Tietty kansanosa seisoo kulloinkin sateenvarjon alla muiden seistessä sateessa.
Mitäpä minä tässä mouruan. Kyllä minullekin kelpaisi kansanedustajan huikea palkka lisineen ja uskomattomine etuineen, esim. saa äänestää omasta palkankorotuksestaan. Ja onhan minullakin monista tärkeistä asioista mielipiteitä ja joistakin (harvoista) ihan järkeviä sellaisia. En vain mitenkään kykene näkemään itseäni puolueen paikallisosaston kokouksessa puimassa asioita, joihin minulla ei ole viime kädessä mitään vaikutusta. Tämän totuuden kieltäminen on varmaan monen ruohonjuuritason rivipoliitikon eteenpäin ajava voima. Sekä tietty vallan- ja rahanhimon sävyttämä unelma etenemisestä politiikan (eduskuntatalon) portailla.
Loppukaneettina: Aionko äänestää? Tietenkin äänestän, kuten olen kaikissa kunnallis-, seurakunta-, EU-parlamentti- ja eduskuntavaaleissa tehnyt. Vain siten voin vaikuttaa. Täytyypä ostaa lisää pumpulipuikkoja.
Taas on yhdet vaalit tuloillaan. Tällä kertaa valitaan valtakunnan parhaimmat sanansasyöjät Arkadianmäelle. Jokainen ehdokas lupaa edistää sitä asiaa ja ajaa tätä asiaa, vaikka todellisuudessa he toteuttavat eduskunnassa vain ja tasan tarkkaan puolueen linjaa, ja siinä sivussa edistävät reippaasti myös omaa etuaan. Ja kun koittaa hallituksen muodostamisen aika, niin jokainen puolue unohtaa vaikka koko vaaliohjelmansa ollakseen hyvää pataa voittajapuolueen kanssa. Miten niin yltiökyynistä?
Eduskuntaa vesi kielellä odottavilla puolueiden jonokkailla on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä prostituoituihin. Tiedän, että joku siellä kiljuu (nam… kiljua) tämän olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen ajatus, mutta kirjoitan aiheesta joka tapauksessa, koska se on lystiä. Molemmissa maleksitaan toreilla ja kadun kulmilla itseään kaupittelemassa, molemmissa ansaintapotentiaali on kova (riippuen siitä kuinka houkuttelevaksi pystyy itsensä ”naamioimaan”) ja molemmissa ylhäällä on sutenööri naruja vetelemässä ja pitämässä todellista valtaa.
Olen useana aamuna saanut todistaa yhden edustajaehdokasprostituoidun itsensä kaupittelua erään torin laidalla. Silmiin on pistänyt se, että kokoomusihmepoika on ollut joka kerta varsin kärsivän näköinen ja vaitonainen. Puhepuolta on ollut hoitamassa aina joku muu ja hän on ollut debatissa sivustakatsojana. Melkoisen kontrastin luo hänen vaalivankkurinsa vieressä seisova messevä banderolli, jossa kaveri poseeraa puku päällä rento voittajan ilme kasvoillaan. Mahtipontisen vaalilakanan vieressä utuisen hyperkosteassa kevätaamussa kyhjöttää lyhyt mustaan Gore-Tex-takkiin sonnustautunut eksynytilmeinen nulikka. Ohi kulkiessani olen tuntenut säälinsekaista vahingoniloa kaveria kohtaan. Ei ole herkkua kuunnella kylähullujen päätöntä paasausta, koska mitä politiikan kansanversioon tulee, on hurjimmat huru-ukot aina eniten äänessä. Fiksut ja järjissään olevat tajuavat vaieta tietämättömyytensä. Eikä se vielä mitään, että saa kuunnella korvat punaisena mitä älyttömimpiä möläytyksiä, vaan arvokas äänestäjäkandidaatti pitäisi lisäksi ottaa vakavasti ja vastata hänen argumentointiinsa asiallisesti, vaikka käsi jo hapuileekin kännykältä pakkohoitolaitoksen numeroa (miksi ehdokkaalla olisi pakkohoitolaitoksen numero talletettuna kännykässään?).
Hurjimpia juttuja kuulin ties kuinka monennen käden tietona erään jo pitkään maan eturivin poliitikkona ja ministerinä toimineen konkarin kampanjoinnista. Mies kuulemma kiertää kaikki maakunnan vanhusten hoitolaitokset ja jättää vähintään kynän (kera nimen ja äänestysnumeron) itsestään muistoksi hoidokille. Äänestyspäivänä moni puoli- tai kokodementoitunut kirjoittaa kyseisen ehdokkaan numeron äänestyslippuun, koska muuta ei ole mielessä kuin saatu kynä ja siinä komeileva numero. Kuulostaa siltä kuin joku syyllistyisi häikäilemättömään vanhusten ja sairaiden hyväksikäyttöön omien poliittisten (ja taloudellisten) tarkoitusperien edistämiseksi. Tällaiselle kieroilijalle pitäisi lätkäistä kansanedustajuuden sijaan elinkautinen. Valitettavasti tähän mennessä miehelle on langetettu aina se ensimmäinen.
Nolon lisänsä kampanjointiin tuo ehdokkaiden henkilökohtaiset vaalimainokset. Olen bongannut lehdestä neljän eri ehdokkaan olevan ”inhimillinen tekijä”. Ettekö parempaan pystyneet kuin moiseen latteuteen? Kaipa suurimmasta osasta ehdokkaita löytyy edes hitusen inhimillisyyttä, vaikka joidenkin inhimillisyys voidaan hyvällä syyllä saattaa epäilyksenalaiseksi. Äänestäjäkunnan lipominen on hienovarainen taitolaji. Eräs poikkeustapaus ilmoitti olevansa ”aito muistivammainen, hyvä poliitikko”. Rehellisyydestä tulee plussaa, mutta tuskinpa kukaan haluaa äänestää muistiongelmaista ajamaan kansan asiaa (Kenen asia? Mikä asia?). Täsmennettäköön, että ”kansan asian ajaminen” on vitsi, koska eduskunnassa valtaa käyttävä hallitus ajaa kulloinkin tietyin perustein luokiteltujen kansanryhmien (yrittäjät, suurituloiset, ydinvoiman kannattajat, perheelliset, eläkeläiset, työläiset, maanviljelijät, kestävän kehityksen kannattajat, turkistarhaajat, pääkaupunkiseudulla asuvat, jne.) asiaa muun kansan joutuessa kärsimään päätöksistä. Ei ole yhtä yhtenäistä kansaa saman sateenvarjon alla. Tietty kansanosa seisoo kulloinkin sateenvarjon alla muiden seistessä sateessa.
Mitäpä minä tässä mouruan. Kyllä minullekin kelpaisi kansanedustajan huikea palkka lisineen ja uskomattomine etuineen, esim. saa äänestää omasta palkankorotuksestaan. Ja onhan minullakin monista tärkeistä asioista mielipiteitä ja joistakin (harvoista) ihan järkeviä sellaisia. En vain mitenkään kykene näkemään itseäni puolueen paikallisosaston kokouksessa puimassa asioita, joihin minulla ei ole viime kädessä mitään vaikutusta. Tämän totuuden kieltäminen on varmaan monen ruohonjuuritason rivipoliitikon eteenpäin ajava voima. Sekä tietty vallan- ja rahanhimon sävyttämä unelma etenemisestä politiikan (eduskuntatalon) portailla.
Loppukaneettina: Aionko äänestää? Tietenkin äänestän, kuten olen kaikissa kunnallis-, seurakunta-, EU-parlamentti- ja eduskuntavaaleissa tehnyt. Vain siten voin vaikuttaa. Täytyypä ostaa lisää pumpulipuikkoja.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Kevyttä rönsyilyä
Kaikki alkoi näin: Näin jonkin lehden kulmassa mainoksen Malcolm Gladwellin teoksesta Kuka menestyy ja miksi? Olin jo aiemmin tutustunut Gladwelliin lukemalla hänen teoksensa Leimahduspiste ja Välähdys. Gladwellia pidetään maailmanlaajuisesti vaikuttavana henkilönä. Siitä kertoo ainakin kahden vuoden välein tehtävän Thinkers50-listauksen toinen sija. Sillä listalla on paljon kovia nimiä. Hain Gladwellin teoksia ja törmäsin nyt suomennettua teosta uudempaan esseekokoelmaan ”What the Dog Saw”, joka koostuu Gladwellin The New Yorker -lehteen (hänen työpaikkansa) tekemistä kirjoituksista. Satuin löytämään What the Dog Saw -kirjan arvostelun, jonka Steven Pinker oli tehnyt New York Timesiin. Kirja-arvostelussa Pinker höykytti melko kovin sanoin Gladwellia ja hänen teostaan. Tästä ”ilahtuneena” Gladwell kävi blogissaan Pinkerin ja hänen argumentointinsa kimppuun. Tästä seurasi Pinkerin vastine ja siitä vielä Gladwellin blogikirjoitus, jossa hän saattoi Pinkerin kyseenalaiseen valoon.
Älykkäiden ihmisten kiistelyä on viihdyttävää seurata, koska heidänlaistensa ihmisten kyky kaivaa maata toisen argumentoinnin alta on omaa luokkaansa. Omistautuminen asialleen ja oman kantansa (teoksensa) puolustaminen yllyttää uskomattomiin suorituksiin. Kiinnostuin myös Steven Pinkeristä, ja Gladwellin blogin linkistä perehdyin hänen kirjansa ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” arvosteluun The New Yorker -lehdessä. Arvostelussa Louis Menand suurin piirtein murskaa Pinkerin ajatukset. Löysin myös pari positiivissävyisempää suomenkielistä käsittelyä kirjasta. Pinkerin teos perustuu pääosin kahteen uudehkoon tieteensuuntaukseen: evoluutiopsykologiaan (eli sosiobiologiaan) ja käyttäytymisgenetiikkaan. Käyttäytymisgenetiikan määritelmän (Wikipedia) yhteydessä mainittiin professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka vastikään sai Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon teoksestaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirja kertoo (Ylen sivulta lainattuna) ”… ihmisen käyttäytymisen syistä. Kirjan mukaan sosiaalisuus on synnynnäinen piirre, mutta sosiaaliset taidot ovat opittuja. - - Yhtenä esimerkkinä on kysymys liian varhain aloitetun päivähoidon vaikutuksesta lasten ja nuorten psyykkisiin ongelmiin.” Jännää.
Mikä on kaiken edellä esitetyn pointti? Internet on paikka, jossa voi rönsyillä sivulta toiselle loputtomiin, upota hilsettään myöten tietotulvaan ja kadottaa punaisen langan? Internetissä jos jossain on oltava valppaana ja suhtauduttava hyvin kriittisesti absorboimansa tiedon totuudenperäisyyteen? Internetissä voi tuhlata vaikka koko päivän johonkin aivan joutavaan, kun ajalle olisi paljon järkevämpiäkin käyttökohteita: ulkoilu, siivoaminen, työnteko (hah), television katselu (vitsi)? Teeskennellä fiksua viittaamalla oikeasti fiksuihin ihmisiin ja heidän teoksiinsa? Ei ollut mitään pointtia? Ken tietää, soitetaan Kenille. No tuo oli H-U-O-N-O.
Älykkäiden ihmisten kiistelyä on viihdyttävää seurata, koska heidänlaistensa ihmisten kyky kaivaa maata toisen argumentoinnin alta on omaa luokkaansa. Omistautuminen asialleen ja oman kantansa (teoksensa) puolustaminen yllyttää uskomattomiin suorituksiin. Kiinnostuin myös Steven Pinkeristä, ja Gladwellin blogin linkistä perehdyin hänen kirjansa ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” arvosteluun The New Yorker -lehdessä. Arvostelussa Louis Menand suurin piirtein murskaa Pinkerin ajatukset. Löysin myös pari positiivissävyisempää suomenkielistä käsittelyä kirjasta. Pinkerin teos perustuu pääosin kahteen uudehkoon tieteensuuntaukseen: evoluutiopsykologiaan (eli sosiobiologiaan) ja käyttäytymisgenetiikkaan. Käyttäytymisgenetiikan määritelmän (Wikipedia) yhteydessä mainittiin professori Liisa Keltikangas-Järvinen, joka vastikään sai Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon teoksestaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Kirja kertoo (Ylen sivulta lainattuna) ”… ihmisen käyttäytymisen syistä. Kirjan mukaan sosiaalisuus on synnynnäinen piirre, mutta sosiaaliset taidot ovat opittuja. - - Yhtenä esimerkkinä on kysymys liian varhain aloitetun päivähoidon vaikutuksesta lasten ja nuorten psyykkisiin ongelmiin.” Jännää.
Mikä on kaiken edellä esitetyn pointti? Internet on paikka, jossa voi rönsyillä sivulta toiselle loputtomiin, upota hilsettään myöten tietotulvaan ja kadottaa punaisen langan? Internetissä jos jossain on oltava valppaana ja suhtauduttava hyvin kriittisesti absorboimansa tiedon totuudenperäisyyteen? Internetissä voi tuhlata vaikka koko päivän johonkin aivan joutavaan, kun ajalle olisi paljon järkevämpiäkin käyttökohteita: ulkoilu, siivoaminen, työnteko (hah), television katselu (vitsi)? Teeskennellä fiksua viittaamalla oikeasti fiksuihin ihmisiin ja heidän teoksiinsa? Ei ollut mitään pointtia? Ken tietää, soitetaan Kenille. No tuo oli H-U-O-N-O.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Kuppiinpaskantamisen sietämätön keveys
Annoin kakkanäytteen. En huvin vuoksi, vaan siksi, että jotkut laboratoriorotat haluavat analysoida sitä. Kaikki kunnia heille. Toimitusta varten minulle oli annettu valkoinen muovikuppi, jonka tarkoitus oli helpottaa näytteenottoa. Itse näyte sihdattaisiin pieneen muoviampulliin sen korkissa olevan lusikantapaisen avulla. Homma sujui ”puhtaasti” ilman sotkua. Katsoessani vessassa kupissa nököttävää kuvottavaa kieppiä mieleni sopukoista avautui mielikuva jätskikioskin myyjästä: ”Jaa rouvalle pehmistä. Laitetaanko vaniljaa vai suklaata? Suklaata siis. Laitetaanko tötteröön vai kuppiin? Kuppiin laitetaan. Tässä, olkaa hyvä.”
On todella vastenmielistä sörkkiä omaa paskaansa ja tunkea ulostetta tarkoitusta varten aivan liian pieneen ampulliin, mutta a man’s gotta do what a man’s gotta do. Olenhan tyhjentänyt ylitulvineen paskahuussin saavinkin ja se vasta hirvittävä haju oli (liian vähän kuiviketta). Kaveri avusti, mutta joutui kesken työn juoksemaan loitommalle oksentamaan. Ja eräästä asiasta ei pääse mihinkään: kakkajutut ovat hauskoja.
On todella vastenmielistä sörkkiä omaa paskaansa ja tunkea ulostetta tarkoitusta varten aivan liian pieneen ampulliin, mutta a man’s gotta do what a man’s gotta do. Olenhan tyhjentänyt ylitulvineen paskahuussin saavinkin ja se vasta hirvittävä haju oli (liian vähän kuiviketta). Kaveri avusti, mutta joutui kesken työn juoksemaan loitommalle oksentamaan. Ja eräästä asiasta ei pääse mihinkään: kakkajutut ovat hauskoja.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Pieni kirjallisuuspiiri kokoontuu
Pieni kirjallisuuspieru on vihdoin saanut päätökseen massiivisen luku-urakan. Lukuelämyksiä piirissä aiheutti Hunter S. Thompsonin teos Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Läpyskää voi suoralta kädeltä suositella lämpimästi kaikille kahdella jalalla eteneville heikon karvapeitteen omaaville ihmisapinoille. Romaani (reportaasi?) kertoo journalisti Raoul Duken (Hunter S. Thompsonin salanimi) ja hänen samoalaisen asianajajansa yrityksestä mennä tekemään juttu Las Vegasissa pidettävästä moottoriurheilutapahtumasta. Piiriä viehätti erityisesti sankarikaksikon koko kirjan mittainen huume- ja alkoholihuuruinen sekoilu ja vainoharhaisuus. Kuten ratidioihin taridioihin radioihin perinteisiin kuuluu, piiri lukee maistiaisiksi valittuja otteita kirjasta.
”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”
Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:
”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”
Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:
”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”
”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”
Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:
”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”
Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:
”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”
Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.
”Lisäksi urheilutoimitus oli antanut minulle 300 $ käteistä, josta suurin osa oli jo käytetty äärimmäisen vaarallisiin huumeisiin. Auton takakontti näytti poliisin liikkuvalta huumetutkimuslaboratoriolta. Meillä oli kaksi pussia ruohoa, seitsemänkymmentäviisi meskaliinipuristetta, viisi paperimatkaa, suolasirotin puolillaan kokaiinia ja kokonainen galaksi erivärisiä piristäviä, rauhoittavia, huudattavia, naurattavia… ja litra tequilaa, litra rommia, laatikko Budweiseria, puolen litran pullo puhdasta eetteriä sekä kaksi tusinaa amyylia.”
Edessä oli siis lupaava reissu parivaljakolle, vaan kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Tämä valkenee myös kirjan sankaritoimittajalle:
”Minulle alkoi valjeta sarja hirveitä tosiasioita: tässä sitä oltiin ypöyksin Las Vegasissa tämän aivan käsittämättömän kalliin auton kanssa, täysin huumeista sekaisin, ilman asianajajaa, ilman käteistä, ilman juttua lehteen – ja kaiken muu lisäksi piti vielä hoitaa aivan jumalattoman iso hotellilasku. Olimme tilanneet siihen huoneeseen kaiken mitä ihmiskädet pystyivät kantamaan – muun muassa noin kuusisataa palaa läpikuultavaa Neutrogena -saippuaa. Koko auto oli täynnä sitä – saippuanpaloja pitkin lattioita, saippuanpaloja penkeillä ja hansikaslokerossa. Asianajajani oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen kerroksemme mestitsi-siivoojien kanssa siitä, että meille toimitettaisiin tätä saippuaa – kuusisataa palaa omituista, läpinäkyvää töhkää – ja nyt se kaikki kuului minulle.”
Väliin on aikaa pohdiskella Las Vegasin todellista olemusta:
”Tämä kaupunki on kuin armeija: haiden etiikka vallitsee – haavoittuneet syödään. Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.”
”Vegas on täynnä luontaisia kummajaisia – ihmisiä, jotka ovat aidosti sekaisin – että huumeet eivät oikeastaan ole ongelma, paitsi kytille ja heposyndikaatille. Psykedeeliset aineet ovat melko joutavanpäiväisiä kaupungissa, jossa voi kävellä kasinoon mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä ja todistaa gorillan ristiinnaulitsemisen – liekehtivällä neonristillä, joka yhtäkkiä muuttuu ilotulituspyöräksi ja pyörittää petoa väkkäränä kuhisevan pelitoiminnan yläpuolella.”
Railakkaan reissun jäljiltä hotellihuone oli kärsinyt pieniä vaurioita:
”Huone näytti paikalta jossa on tehty tuhoisa eläintieteellinen koe viskillä ja gorilloilla. Kolmen metrin peili oli rikkoutunut, mutta silti kasassa – raskauttava todiste siitä iltapäivästä, kun asianajajani teki amokjuoksun kookospähkinävasara kourassa ja murskasi peilin ja kaikki lamput. Olimme korvanneet lamput Safewayltä ostetuilla punaisilla ja sinisillä joulukuusenlampuilla, mutta peiliä oli mahdoton korvata. Asianajajani vuode näytti karrelle palaneelta rotanpesältä. Tuli oli syönyt yläpuolen, ja loppu oli vietereiden ja nokisen täytteen sekasotkua.”
Oma ammattikuntakin ansaitsee syväanalyysinsa:
”Lehdistö on julma homokopla. Journalismi ei ole ala tai ammatti. Se on runkkujen ja hylkiöiden halpa romuliiteri – valeovi elämän nurjalle puolelle, saastainen kusenpolttama pikku luukku, jonka rakennustarkastaja on naulannut umpeen, mutta joka on silti juuri riittävän syvä että puliukko voi kiivetä sisään suoraan katukäytävältä ja masturboida kuin simpanssi eläintarhan häkissä.”
Tämä tällä kertaa. Tapojensa mukaan piiri ei yritä löytää kirjasta erilaisia tasoja, merkityksiä saati tulkintoja, koska kun taiteesta tehdään tiedettä, on taide pilalla. Pieni kirjallisuuspiiri palaa asiaan, kun saa jotain luettua. Yhtä mahdollista on, että ei palaa, vaikka saisikin jotain luettua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)