Päivän rezepti, osa 3

Yhdysvaltalainen kriitikko ja hyvä ystäväni George Jean Nathan sanoi taannoin, että ”juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisiksi” (”I drink to make other people interesting”). Okei, eihän Nathan ystäväpiiriini kuulu, koska ensinnäkään minulla ei ole sen vertaa ystäviä, jotta heistä saisi mitenkään muodostettua piiriä, ja toiseksi, koska mies heitti lusikan nurkkaan parikymmentä vuotta ennen kuin itse tartuin lusikkaan, kuitenkin eri lusikkaan kuin minkä Nathan heitti pois. Lisäksi fraasi oli ilmeisesti alun perin Nathanin kaverin läppä, mutta koska henkilö jäi tuntemattomaksi, kaappasi Nathan pisteet aforismista.

Kansanviisauden näytteen idea on siinä, että ympäröivät ihmiset egosentrisine maailmankuvineen ja joutavine hölinöineen ovat viime kädessä yhdentekevää ja pitkästyttävää porukkaa. Samat puuhastelut ja pulinat toistuvat luuppina kerrasta ja vuodesta toiseen. Ratkaisun avain löytyy (taas kerran) väkijuomista. Alkoholin tuomassa maailmaa syleilevässä olotilassa ihmiset vaikuttavat ainakin hetkellisesti mielenkiintoisemmilta, vaikkei todellisuudessa ulosanti ole muuttunut mihinkään. Vaikka vaikutelma on pelkkää harhaa, auttaa se jaksamaan lässytystä hieman pidempään kuin selvin päin.

Missä mainio heitto lankeaa loveen, ja nyt ajatus karkasi hetkeksi aivan muihin loviin, on sen sisältämä oletus lausujan mielenkiintoisuudesta. Hieno kyyninen sivallus alkaa pahasti vesittyä, kun luisuu pohtimaan, asettuuko sanoja muiden yläpuolelle. Jos leimautuminen omahyväiseksi mulkeroksi halutaan välttää, on lausahdusta korjattava. Eli näin tai jotain sinnepäin: ”Juon tehdäkseni itseni sekä muut ihmiset mielenkiintoisiksi.” Nyt sanoja asettuu samaan pelleporukkaan muiden kanssa. Omat asiat eivät ole sen mielenkiintoisempia kuin muidenkaan. Siitä seuraa, että seurassa pitäisi kaikkien olla pääasiassa hiljaa paitsi silloin, kun kaikki ovat päissään. Siitä tulikin mieleen pari seuraavaa viisautta: ”parempi olla hiljaa ja antaa toisten luulla tyhmäksi kuin avata suunsa ja poistaa kaikki epäilys” ja ”todellisuus on alkoholin puutteen aiheuttama harha.” Annetaan nyt olla.

Jälkiviisastelukirjoitus: Tämän aivoflatustuotoksen tarkoituksena ei ole kannustaa ketään käyttämään alkoholia. Tässä maassa sitä osaa lähes jokainen juoda ilman kannustustakin. Nyt maistuisi kylmä olut, eiks jeh?

Lupsakkaat luppakorvat

Lukion lopettanut Lenni luikauttaa laulun lehmälle. Linnutkin liikuttuvat loilotuksesta. Luulikki Lehmä lepää levollisena, luulee laulua liturgiaksi. Luokaton lepakko lentää ladon lautaseinään. Lannistumaton lahna lilluu lammessa. Lumikko lipoo läpinäkyvästä lähteestä. Lenni lukee lumpeenlehdistä lankeemuksen loistosta. Laiturin liplatus luo lumouksen luomakunnalle.

Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.

Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.

Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!

Voi Dave Gahan, minkä teit

Runsaasti, mutta hillitysti arvostamani Depeche Mode -tanssiorkesterin solisti Dave Gahan oli vielä freesi kaveri Exciter-levyn ilmestyessä vuonna 2001 (hieno levy, mutta kyllä Ultra on minulle ykkönen). Asian voi tarkistaa vaikka mahtavan Freelove-biisin videon avulla. Samoin Playing the Angel -albumin Suffer Well -videolla (2006) tallailee katuja vielä keski-ikäinen tuttu Gahan. Nyt uuden Heaven-singlen ja -videon ilmestyttyä muutos on tapahtunut. Gahan harmaantuu hyvää vauhtia. Uurteet ovat vallanneet kasvot.

Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.

Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.

Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.

Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.

Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?

Muusaa ja riistaa

Jokaisella miespuolisella kirjailijalla, muusikolla tai muunlaisella taiteilijalla tulisi olla oma muusa, josta ammentaa luovuutta. Tässä vaiheessa viisasteleva blogini lukija, jonka olen luonut harhaisessa mielessäni, huutelee jo, että eihän paskan luomiseen tarvita kuin talikko. Hänelle vastaan, että naama kiinni ja ei huudella vieraisiin pöytiin. Asia on vakava.

Jokaisen tuotteliaan miehisen taiteilijan taustalla vaikuttaa muusa. Hänestä voi ammentaa, hän toimii vastavoimana ja häneen voi tarpeen tullen kompastua. Kun muusa lähtee, lähtee samasta ovesta myös taiteilijan luomiskyky. Varmasti on olemassa huonojakin muusia. Mieleen tulee heti Juhani Palmu. Kuinka viallinen muusa voi olla, jos hän saa miehen maalaamaan kaikki kankaat täyteen pelkkiä latoja?

Kenties kaikki tekstini ovat mitä ovat, koska minulta puuttuu selkeä inspiraation lähde eli muusa. Vaimoa on turha kysellä muusaksi. Omahyväiset kirjoitukseni eivät kuulemma kiinnosta häntä pätkääkään. Noilla sanoilla hiveli hän itsetuntoani jo vuosia sitten ja tarjous pätee edelleen. Voinko luoda mielikuvitusmuusan? Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska olenhan luonut niin paljon mielikuvitusblogilukijoitakin. Jos laitetaan vaikka sellainen, jolla on isot puskurit ja kunnon tarttumapinnalla varustettu berberi. Hänen nimensä voisi olla Kalliope.

Muusasta päästään sujuvasti riistakäristykseen. Sitä nimittäin söin tänään lounaalla. Tutkiskeltuani hetken tarkemmin riistakäristyksen koostumusta jo sammuneeksi luultuun mieleeni heräsi kysymys. Otetaan kaksi sattumanvaraista teuraaksi kasvatettavaa kotieläintä, kutsuttakoon niitä vaikka Lehmäksi ja Siaksi, ja päästetään ne vapaasti kirmailemaan metsikköön. Tämän jälkeen otetaan riittävän suurikaliiberinen ampuma-ase ja lasautetaan tarkalla kaukolaukauksella nuo kaksi luontokappaletta hengiltä. Ovatko ne nyt riistaa, koska ne käyskentelivät metsässä eivätkä aitauksessa/karsinassa? Riistakäristyksen kera tarjoiltiin muusia.

Jossain päin Suomea puhutaan muussista ja toisaalla taas muusista. Minulle se on muusia. Kaksoisässä korostaa muusia liikaa ja muussi varastaa kaiken huomion lauseessa. Kun Googleen laittaa hakusanaksi ”muussi”, kysyy Google: ”Tarkoititko: muusi?” Sitä ei tapahdu toisinpäin. Word näköjään mieltää muussin kokonaan vääräksi sanaksi. Niin reippaasti ohjelma laittaa punaista siksakkia muussin alle. ”Teen sinusta muusia”, lauloivat Eputkin aikoinaan. Vai oliko Martti Syrjällä tarkoitus tehdä yhdestä naisesta useampi muusa?

18 + 18 = 36

Vielä pienen hetken saan nauttia hyvin jännästä 36 vuoden iästä. Jännän iästä tekee se, että olin 18 vuotta sitten 18-vuotias. Sehän on olevinaan nuorille jonkinlainen virstanpylväs, jolloin portit aukeavat laillisesti kaikkeen kivaan (lue: autoiluun, alkoholiin ja baareihin). Itse olin vielä kirkasotsainen lukiolainen, mutta sen verran olin kielletyn kiljun makuun päässyt, että ehkä otsa oli siinä vähän himmennyt. 18 vuotta merkitsee täysi-ikäisyyttä, mutta aikuisuudesta se on vielä niin kaukana, että aikuisuutta ei edes horisontissa näy, vaikka kuinka tehokkailla kiikareilla tiirailisi.

Eihän sitä 18-vuotiaana kersana voinut ymmärtää, että ikääntyminen on pirullinen ansa. Kun on tyhmä ja naiivi, niin näkee vain uusia oikeuksia, mutta ei ymmärrä, että kahmalokaupalla vastuuta ja velvoitteita odottaa nurkan takana. Itsenäistymisen nimeen vannotaan, mutta sen ikävät puolet, siis ne jotka eivät ole kivoja juttuja, laiminlyödään ja unohdetaan.

On oikeastaan aika kuristava ajatus, että 18 vuoden iästä on 18 vuotta aikaa. Ajatus vanhenemisesta on ikävä, joten sellainen mörkö on syytä sysätä mielen peräkammareihin vauhdilla ja voimalla. Mutta maltan tuskin odottaa, kun saan kirjoittaa otsikolla ”20 + 20 = 40”. Unohtamatta otsikoita ”19 + 19 = 38”, ”18,5 + 18,5 = 37”, ”18 + 19 = 37” ja ”20 + 19 = 38?”. Rehti ollakseni (miksen olisi?) en odota mitään noista. Kuka nyt ikääntymistä odottaisi, ainakaan enää tässä iässä, kun on tajunnut, mitä tuleman pitää. Enkä näe mitään jännää 36 vuoden iässä. Paska ikä, muttei niin paska kuin 37 vuotta, joka on vuoden verran paskempi kuin 36.