Mikä hiertää

Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.

Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.

Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.

Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.

Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.

Koiranomistajien vuodenaika

Nyt on juuri se aika vuodesta, jota kaikki koiraihmiset ovat odottaneet kuin kevätaurinkoa nousevaa. Ulkoillessa paikassa jos toisessa pääsee nauttimaan hajuaistin kautta ihmisen luovuuden ja periksiantamattomuuden hedelmää. Minne meneekin, sierainten hajureseptoreiden herkimpiä kieliä hivelee koiranpaskan tuoksun jylhä sinfonia.

Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.

Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!

Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.

Päivän rezepti, osa 3

Yhdysvaltalainen kriitikko ja hyvä ystäväni George Jean Nathan sanoi taannoin, että ”juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisiksi” (”I drink to make other people interesting”). Okei, eihän Nathan ystäväpiiriini kuulu, koska ensinnäkään minulla ei ole sen vertaa ystäviä, jotta heistä saisi mitenkään muodostettua piiriä, ja toiseksi, koska mies heitti lusikan nurkkaan parikymmentä vuotta ennen kuin itse tartuin lusikkaan, kuitenkin eri lusikkaan kuin minkä Nathan heitti pois. Lisäksi fraasi oli ilmeisesti alun perin Nathanin kaverin läppä, mutta koska henkilö jäi tuntemattomaksi, kaappasi Nathan pisteet aforismista.

Kansanviisauden näytteen idea on siinä, että ympäröivät ihmiset egosentrisine maailmankuvineen ja joutavine hölinöineen ovat viime kädessä yhdentekevää ja pitkästyttävää porukkaa. Samat puuhastelut ja pulinat toistuvat luuppina kerrasta ja vuodesta toiseen. Ratkaisun avain löytyy (taas kerran) väkijuomista. Alkoholin tuomassa maailmaa syleilevässä olotilassa ihmiset vaikuttavat ainakin hetkellisesti mielenkiintoisemmilta, vaikkei todellisuudessa ulosanti ole muuttunut mihinkään. Vaikka vaikutelma on pelkkää harhaa, auttaa se jaksamaan lässytystä hieman pidempään kuin selvin päin.

Missä mainio heitto lankeaa loveen, ja nyt ajatus karkasi hetkeksi aivan muihin loviin, on sen sisältämä oletus lausujan mielenkiintoisuudesta. Hieno kyyninen sivallus alkaa pahasti vesittyä, kun luisuu pohtimaan, asettuuko sanoja muiden yläpuolelle. Jos leimautuminen omahyväiseksi mulkeroksi halutaan välttää, on lausahdusta korjattava. Eli näin tai jotain sinnepäin: ”Juon tehdäkseni itseni sekä muut ihmiset mielenkiintoisiksi.” Nyt sanoja asettuu samaan pelleporukkaan muiden kanssa. Omat asiat eivät ole sen mielenkiintoisempia kuin muidenkaan. Siitä seuraa, että seurassa pitäisi kaikkien olla pääasiassa hiljaa paitsi silloin, kun kaikki ovat päissään. Siitä tulikin mieleen pari seuraavaa viisautta: ”parempi olla hiljaa ja antaa toisten luulla tyhmäksi kuin avata suunsa ja poistaa kaikki epäilys” ja ”todellisuus on alkoholin puutteen aiheuttama harha.” Annetaan nyt olla.

Jälkiviisastelukirjoitus: Tämän aivoflatustuotoksen tarkoituksena ei ole kannustaa ketään käyttämään alkoholia. Tässä maassa sitä osaa lähes jokainen juoda ilman kannustustakin. Nyt maistuisi kylmä olut, eiks jeh?

Lupsakkaat luppakorvat

Lukion lopettanut Lenni luikauttaa laulun lehmälle. Linnutkin liikuttuvat loilotuksesta. Luulikki Lehmä lepää levollisena, luulee laulua liturgiaksi. Luokaton lepakko lentää ladon lautaseinään. Lannistumaton lahna lilluu lammessa. Lumikko lipoo läpinäkyvästä lähteestä. Lenni lukee lumpeenlehdistä lankeemuksen loistosta. Laiturin liplatus luo lumouksen luomakunnalle.

Lavatansseissa lapikkaat liukuvat liukkaalla lattialla. Leena lupailee levottomalle Lasselle limppua. Lassen luumut laulavat lumotun Leenan lupauksista. Leena liukenee linjurilla Lassen lipittäessä lientä. Lasse luimii laamana Ladassaan. Löylynlyömä luuseri loihe lausumaan Leenaa lylleröksi lutkaksi.

Lammaskoira Laikku lumoutui liikaa lampaista. Latvasta laho luppakorva liehitteli laitumen luontokappaleita. Lantakasan lukit lällättelivät Laikulle. Laamasen Late lahtasi lasolpäissään Laikun. Louskutus loppui lyhyeen.

Loppulöpinä: Leikit leikkinä, Lissut lämpiminä. Lisää löysää lätinää!

Voi Dave Gahan, minkä teit

Runsaasti, mutta hillitysti arvostamani Depeche Mode -tanssiorkesterin solisti Dave Gahan oli vielä freesi kaveri Exciter-levyn ilmestyessä vuonna 2001 (hieno levy, mutta kyllä Ultra on minulle ykkönen). Asian voi tarkistaa vaikka mahtavan Freelove-biisin videon avulla. Samoin Playing the Angel -albumin Suffer Well -videolla (2006) tallailee katuja vielä keski-ikäinen tuttu Gahan. Nyt uuden Heaven-singlen ja -videon ilmestyttyä muutos on tapahtunut. Gahan harmaantuu hyvää vauhtia. Uurteet ovat vallanneet kasvot.

Samoin on käynyt olemattomasti arvostamalleni George Michaelille. Tuoreehkolla White Light -kappaleen videolla entinen puppelipoika näyttää aivan vaarilta. On muuten siinä hilkulla, että saan korvasyövän, jos vielä kuulen joulun tienoilla Last Christmasin. Haudatkaa jo hyvät ihmiset se biisi betoniin valettuna Mariaanien hautaan.

Yhteistä näillä heeboilla on ikä. Kolmannen vuosituhannen (engl. Turd Century) alkuvuosina nämä miehet (mies-sanalle varaus Ykä Mikon kohdalla) olivat nelikymppisiä. Vuoden 2013 alussa Gahan on 50-vuotias ja Ykäkin täyttää juuri saman verran. Mitä tässä todistelen? Sitä, että minulla on tuollainen kymmenen vuotta aikaa näyttää tuoreen oloiselta aikuiselta miessukupuolen edustajalta. Sitten alkaa kulahtaminen.

Toki esimerkkiaineistoni edustajat ovat eläneet varsin kuluttavaa poptähden elämää. Gahanilla oli nuorena miehenä ainakin niin kovan luokan huumeränni päällä, että oksat pois. Gay-Georgesta en niin tiedä, mutta tiettävästi hänkin on leikkinyt jonkin verran humehilla.

Kun ikä pääsee niskan päälle, sitä ei saa irti ravistettua. Se tarraa kiinni raudanlujalla otteella ja pysyy ei-toivottuna seuralaisena piruilemassa lopun elämän. Asiaan voi suhtautua tyynesti, mutta kylmäävän ajatuksen vallatessa tuon pienen liian täyteen ahdetun kuulan hiipii paikalle ahdistus. Mielen mörköä voi karkottaa väliaikaisesti pois tajunnan desinfiointiaineilla, stimulanteilla tai muunlaisilla virikkeillä, mutta aina Se Jostakin palaa takaisin muistuttamaan itsestään.

Tämä on vuodatusta turhamaisen turhanpäiväisestä aiheesta. Sellaisia ihmiset ovat. Vaikka olisi kuinka oikeitakin ongelmia murehdittavaksi, ikääntyminen säilyy yhtenä kestosuosikkina. Ikä ei ole mikään kysymys alle kolmekymppiselle, mutta neljää kymppiä hipovalle se on enenevissä määrin. Kaikesta on liian vähän aikaa. Lapsuus oli vasta äsken ja nuoruus hetki sitten. Varttuminen on tapahtunut vauhdilla, ja viidenkympin kaatuessa päälle alkaa rupsahtamisen ruoska viuhua tosissaan. Nauranko vai itkenkö tälle kirjoitukselle kymmenen vuoden päästä? Vai riittääkö hymähdys?