Mä: Hei kato Sokru! Kuis panee, jäbä?
Iso S: Kato dude! Mitäs tässä, ihan makeesti menee.
Mä: Mitennii ”makeesti”? Onks heebo voittanu lotossa vai ooksä iskeny Miss Turun?
Iso S: Eiku mä palasin just kuolleista. Aika tajunnanräjäyttävää settii oli.
Mä: Ainiijoo, sullahan oli niitä myrkkymaljajuttui et cetera. No miten on menny tän uuden tulemisen kanssa? Ooksä sluibaillu vai onks ollu vientiä?
Iso S: Aika pitkälti lossitellu ja miettiny menninkäisii. Tietty jotain pientä säätöö.
Mä: Oleksä ehtiny sopii jotain duettoo Himasen kanssa?
Iso S: No saatana sano muuta! Se retku on saatava takasin ruotuun. Mä oon etsiny jätkää joka vitun kolosta mut se niilo pakoilee mua. Ei se niin tyhmä oo etteikö se tajua, että tältä naavaparralta tulee isän kädestä perskannikoille, jos saan sen nulikan käsiini. Vittu niitä sen selontekoja, oikeesti!
Mä: Iisisti, kaveri. Taisin tökkii arkaa kohtaa. Unohdetaan Himis. Mä tiedän, lähetää terassille kietasee parit bisset.
Iso S: Puhut vähän mutta asiaa. Näillä keleillä on varmaa säärtä ja tissii terassit pullollaan. Vois ottaa kiikariin jotain hoitoo. Kun mä alan selittää mun klassisesta tiedon määritelmästä, niin kissoilla alkaa silmät pyörii päässä ja topit putoomaan päältä.
Mä: Joo oon kuullu et oot armottomii kaatomiehii sekä juomissa että naisissa. Mun korvii on kantautunu sun Ateenan dokausajoilta silkkaa eeppistä legendaa. Ketäs sun ränniremmii kuulukaa: Alkibiades, Kritias, Kharmides, Lysias. Oliks muita?
Iso S: Ainaski Kriton ja Thrasymakhos, ja ties ketä muita. Alkibiades oli kaikkein kovin nappomies, sanottiinkin sitä Alkkisbiadesiksi, heh. Hiukan pätkii muistikuvat, kuljin aika sumus niinä aikoina. Aamusin kun heräs, niin lattioilla vaan pyöri tyhjii viiniamforoita ja sammunutta jengii. Juttukin kyl luisti eri tahtii silloin, oisit nähny ja kuullu kun mä vein isoja ja pieniä viskaaleja ihan kuusnolla grillitavernalle. Pääasiassa ihan tsoukilla heitin pienessä simassa, mut eihä siitä kaikki tykänny, kuten tiedetää. Jotkut spedet kelas, et ”Sokru vittuilee meille raskaasti”.
Mä: Tietsä mitä Platonille kuuluu?
Iso S: En, mut jos sä näät sitä, niin kerro sille, et mä tuun tempaseen sitä tauluun ja potkiin sen pallit Padasjoelle. Se on kirjottanu musta pelkkää paskaa. Mä en voi tajuta, miten se uuno tajus kaikki mun jutut väärin. Mut nyt mulla alkaa tosissaan kuivaa suuta tää paskanpuhuminen. Vinettoa naamioon, niin läppä luistaa. Lähetää liitää.
Mä: Okei. Mut eka täytyy tehdä noille sun releille jotain. Ei poket huoli sua sisään tossa paskasessa toogassa. Ja missä sun sandaalitkin on?
Iso S: Släbärit katos jonneki pöheikköön viime reissulla toogabileissä.
Mä: Mennään Gantstoren tai Stockan kautta ja updeitataan sut. Kunnon updeittaus, niin sujuu deittaus, kai sä tiiät. Eletää sentää nykyaikaa eikä mitää 399 eKr.
Iso S: Joo Nykyaika, paska pätkä, nukahin alkumetreillä. Ei veny noihi mustavalkosii juttuihi.
Mä: Joo joo. Ensin ulkoinen kuositus, sitte sisäinen eli keitoille.
Iso S: Onks siel punkeroo kans? Jotenki tottu lipittelee sitä jo aikoinaa.
To be continued… or not.
perjantai 7. kesäkuuta 2013
torstai 30. toukokuuta 2013
Pyöräilykypärä on vaarallinen kapine
Lehdessä oli uutinen 37-vuotiaasta miehestä, joka ei ollut koskaan suostunut pitämään pyöräilykypärää päässään. Älyttömäksi sinällään tavanomaisen tilanteen teki se, että miehellä oli ollut kypärä olemassa jo 13 vuoden ajan, koska hän oli saanut sen aikoinaan kaupanpäällisinä ostaessaan rullaluistimet. Kypärä oli lojunut kaapissa koskemattomana. Kuitenkin eräänä aamuna miehen alle kouluikäiset lapset, jotka käyttivät kypärää, vaatimalla vaativat miestä laittamaan pyöräilykypärän päähänsä. Niinpä mies vihdoin taipui ja lähti pyöräilemään töihin kypärä päässään.
Työmatkalla kävi niin, että kolmion takaa tuli auto pysähtymättä ja ajoi miehen päälle suojatiellä. Miehen molemmat jalat murtuivat ja hän sai pahoja ruhjeita. Kypärä pysyi päässä, vaikka mies singahti kunnioitettavan matkan ennen kohtaamistaan asfaltin kanssa. Ennen tätä tapahtumaa mies ei ollut koskaan elämänsä aikana loukannut itseään merkittävästi missään tilanteessa saati saanut murtumaa mihinkään kohtaan kehoaan. Tämä lyhykäinen uutinen osoittaa sen, millaisiin vaaratilanteisiin ihminen altistuu pitäessään pyöräilykypärää päässään.
Myönnän, etten lukenut kyseistä uutista, koska sitä ei ole olemassa. On hyvin todennäköistä, että joskus jossain päin maailmaa on noin tapahtunutkin, mutta minä en ole siitä tietoinen. En kuitenkaan vetänyt hatusta koko juttua. Tarinan alkuosa töihin lähtöön asti on totta ja tapahtui minulle tällä kyseisellä päivämäärällä 30. toukokuuta vuonna 2013 AD. Töihin polkiessa pohdiskelin, millaista kohtalon ironiaa olisi, jos joutuisin nyt onnettomuuteen, kun minulla on se pirun potta päässäni. En tosiaan ole koskaan murtanut yhtään luutani enkä ole joutunut onnettomuuksiin. Eihän se ole pelkkää tuuria, vaan kymmenien vuosien aikana opittua varovaisuutta ja ennakointikykyä. Autoilijoiden ja muiden tielläliikkujien toiminnasta ei kannata olettaa yhtään mitään, vaan kaikkeen pitää varautua myös muiden osalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Mutta kypärää en ole suostunut tähän päivään asti pitämään, koska olen ottanut siinä tiedostetun riskin ja koska olen jäärä. Onhan se idioottien perustelu, ettei minulle voi jatkossakaan sattua mitään kerran ei ole tähän mennessä sattunut. Tähän päättyy liikennevalistusosuus, sanoi Enska-vainaa (lapsille tiedoksi: Ensio Itkonen oli Suomen kuuluisin autokoulunopettaja, joka opasti tielläliikkujia Hannu Karpon ohjelmissa 1980-luvulla).
Jälkivitsikirjoitus: Poliisi pysäytti mopolla ilman kypärää viilettäneen papan ja tiedusteli, mihin miehen kypärä on jäänyt. Tähän pappa kivahti: ”No Syvärille, saatana!” Vitsiltä on terä tylsynyt pahasti, koska kohta ei ole enää veteraaneja eivätkä he ainakaan mopoilukunnossa ole.
Työmatkalla kävi niin, että kolmion takaa tuli auto pysähtymättä ja ajoi miehen päälle suojatiellä. Miehen molemmat jalat murtuivat ja hän sai pahoja ruhjeita. Kypärä pysyi päässä, vaikka mies singahti kunnioitettavan matkan ennen kohtaamistaan asfaltin kanssa. Ennen tätä tapahtumaa mies ei ollut koskaan elämänsä aikana loukannut itseään merkittävästi missään tilanteessa saati saanut murtumaa mihinkään kohtaan kehoaan. Tämä lyhykäinen uutinen osoittaa sen, millaisiin vaaratilanteisiin ihminen altistuu pitäessään pyöräilykypärää päässään.
Myönnän, etten lukenut kyseistä uutista, koska sitä ei ole olemassa. On hyvin todennäköistä, että joskus jossain päin maailmaa on noin tapahtunutkin, mutta minä en ole siitä tietoinen. En kuitenkaan vetänyt hatusta koko juttua. Tarinan alkuosa töihin lähtöön asti on totta ja tapahtui minulle tällä kyseisellä päivämäärällä 30. toukokuuta vuonna 2013 AD. Töihin polkiessa pohdiskelin, millaista kohtalon ironiaa olisi, jos joutuisin nyt onnettomuuteen, kun minulla on se pirun potta päässäni. En tosiaan ole koskaan murtanut yhtään luutani enkä ole joutunut onnettomuuksiin. Eihän se ole pelkkää tuuria, vaan kymmenien vuosien aikana opittua varovaisuutta ja ennakointikykyä. Autoilijoiden ja muiden tielläliikkujien toiminnasta ei kannata olettaa yhtään mitään, vaan kaikkeen pitää varautua myös muiden osalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Mutta kypärää en ole suostunut tähän päivään asti pitämään, koska olen ottanut siinä tiedostetun riskin ja koska olen jäärä. Onhan se idioottien perustelu, ettei minulle voi jatkossakaan sattua mitään kerran ei ole tähän mennessä sattunut. Tähän päättyy liikennevalistusosuus, sanoi Enska-vainaa (lapsille tiedoksi: Ensio Itkonen oli Suomen kuuluisin autokoulunopettaja, joka opasti tielläliikkujia Hannu Karpon ohjelmissa 1980-luvulla).
Jälkivitsikirjoitus: Poliisi pysäytti mopolla ilman kypärää viilettäneen papan ja tiedusteli, mihin miehen kypärä on jäänyt. Tähän pappa kivahti: ”No Syvärille, saatana!” Vitsiltä on terä tylsynyt pahasti, koska kohta ei ole enää veteraaneja eivätkä he ainakaan mopoilukunnossa ole.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Väärin blogattu
Joskus tekee hyvää pysähtyä hetkeksi ja katsoa taaksensa, mitä on saanut aikaan. Jos näky on kuin Lappi saksalaisten jäljiltä, kannattanee jatkossa pitää nenä vain menosuunnassa. Mutta jos savuavien raunioiden keskellä näkyy jotain ehjää ja kaunista, voi miettiä, miten ja miksi niin on käynyt. Olisiko jotain opittavaa, mitä hyödyntää edessäpäin. Päläpälä ja höpöhöpö, eiköhän se riittänyt kyökkifilosofiasta. Ei tuollaista kuraa kovin kauaa jaksa.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
Luin joskus fiksuja oppaita siitä, miten syntyy hyvä blogi. Nyt on aika tarttua itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen, panna hihat heilumaan, pitää pyy pivossa, läikyttää maitoa, jättää ostoslista kotiin ja huomata, että ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ei kannata käyttää ruukkua, kun kerran muoviämpäri on keksitty. Kiulukin kelpaa, vaikka se on hieman epäkäytännöllinen. Kysy vaikka kukolta ja kanalta. Totisesti minä sanon teille, mitkä tekijät synnyttävät laatublogin:
Blogin aihepiiri tulisi rajata niin, ettei siitä synny sillisalaattia. Järkevästi rajattu aihepiiri vetää lukijoita paremmin kuin sitä-sun-tätä -sepustukset.
Eivätkö alkoholi, eläimet, hintatietoisuus, kirjallisuus, kuluttaminen, laatu, mainonta, mielenterveys, suomalaisuus, tuotemerkit ja uloste ole sitten järkevästi rajattu aihekokonaisuus? Toisaalta eihän tässä ole tarkoituskaan vedota lukijoihin. Tulee mieleen sadat henkkamaukkamuotiblogit, jotka ovat varmasti hyvin rajattuja aihepiiriltään, mikäli halpisreleiden shoppailu on lifestylea. Ja onhan se kymmenille tuhansille teineille (vuodet 13 – 19), esiteineille (vuodet n. 9 – 12) ja myöhäisteineille (vuodet 20 – n. 35). En toki ylenkatso edullisia vaatteita. Kuvastavatko ne sitten persoonallisuutta, jos kaikki ostavat vaatteensa samalta vaateketjulta?
Postauksen tulee olla lyhyt eli maksimisissaan 2000 – 2500 merkkiä. Tekstikappaleissa on enintään 5 riviä ja neljä virkettä.
Tiukkoja sääntöjä, vaan kuka merkkejä ja virkkeitä jaksaa laskea. Olisi aika laskelmoivaa, jos tekstin rakenne määräisi sisällön.
Päivityksiä / postauksia pitäisi julkaista säännöllisesti vähintään kaksi per viikko, jotta lukijat eivät kaikkoaisi.
Ei ole pelkoa lukijoiden kaikkoamisesta. Kuvitteelliset lukijat ovat harvinaisen uskollista väkeä.
Lyhyiden ja iskevien otsikoiden tulee kuvastaa sisältöä mahdollisimman hyvin.
Otsikot ovat usein tajunnanvirtaa, kuten ovat tekstitkin. Se on sitä johdonmukaisuutta.
Vesi oli kirkasta ja kylmää. Lähteestä oli hyvä ammentaa, mutta ei liian syvältä, jottei vesi samene pohjamudan lähtiessä liikkeelle. Saavuitko totuuden lähteelle, jää arvoitukseksi, mutta tästä on hyvä jatkaa. Vedät keuhkot täyteen metsäisen raikasta ilmaa. Hyönteisten hypnoottinen surina laukaisee lihasjännityksesi. Aurinko siivilöityy puiden välistä. Tulet pian risteävälle polulle. Jos haluat jatkaa länteen, siirry kappaleeseen 36. Jos haluat kulkea kohti itää, siirry kappaleeseen 281.
Jälkikirjoitus: Tästä tuli 2600 merkin postaus. Sue me – kutsukaa minua Sueksi.
perjantai 17. toukokuuta 2013
Mikä hiertää
Kalsarit eivät useimmiten hierrä minua, mutta hiostavat kylläkin. Varmin valinta hiostamisen estämiseksi on Sloggi Midi, mikäli itsetunto kestää pitää moisia trendinhalveeraajia. Niissä ei ole mitään lahkeentapaisia, vaan ovat perinteiset nivusista vapaastihengittävät äijäkalsarit. Myös ns. munakuppi on riittävän tilava, jolloin ”poikien” oleskelutila on miellyttävän väljä vähentäen näin aromipesäilmiön esiintymistä. Mukavuudesta puhuttaessa ei tarkastella tyylipisteitä. Tiger of Sweden, Björn Borg, CK ja muut lahkeelliset homokalsarit ovat neitiriikinkukkojen keikistelyä varten, johon olennaisena osana kuuluu, että kalsareiden ylileveä vyötärökuminauha ja siihen printattu tuotemerkki näkyvät farkkujen vyötärölinjan yläpuolelta kuuhun asti. Sellaiseen ei mies sorru.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
Asian voi myös ajatella uudestaan, kumpi onkaan loppujen lopuksi pahempi: kalsareista näkyvä vyötärönauha vai perinteinen persvakonäkymä, joka pinttyneesti liitetään suomalaisen miehen junttihabitukseen.
Mutta eihän kalsareista pitänyt puhua, vaan siitä, mikä hiertää. Minut on opetettu pienestä pitäen siihen, että lautasella on sen verran ruokaa, mitä syödään. Tämä johtaa siihen, että ruokailun päättyessä lautanen on tyhjä. Tätä taustaa vasten on kestämätöntä seurata, miten nuoret nykyään ruokailevat. Paha silmä kohdistuu varsinkin nuoriin täysi-ikäistyneisiin tyttöihin. On karmeaa katsottavaa, kuinka ruokaa on lautasella normaalin ihmisen normaali annos, otetaan pari haarukallista ja viedään loput biojätteeseen. Tämä on ääriesimerkki, mutta tavallisempaa on, että syödään puolet ja puolet lentää roskikseen.
Tämähän on vain ei-nuoren miehen räksytystä ja kyvyttömyyttä mukautua edistyksellisiin nykykäytäntöihin. Mutta onko niin vaikeaa ottaa sen verran ruokaa kuin jaksaa syödä? Jos ottaa tietyn annoksen tietäen, että aikoo syödä siitä vain puolet, niin eikö silloin pitäisi ottaa suoraan puoli annosta? Vai onko tuolloin puoliannoksestakin jätettävä puolet syömättä? Siinä on oltava jotain itsepetokseen haiskahtavaa psykologiaa ja nuorten keskinäisiä sosiaalisia normistoja taustalla, mutta enpä minä niistä tajua. On myönnettävä, että ruoan syömättä jättäminen on ollut minulle punainen vaate niin kauan kuin muistan, eli edellispäivään.
Jälkiruokakirjoitus: Tällaisia negatiivissävytteisiä ruikutuskirjoituksia pitäisi aina välttää. Varsinkin tarttuminen nuorten vinksahtaneisiin toimintatapoihin osoittaa vanhuuden väijyvän jo nurkan takana. ”Kyllä ennen oli paremmin, kun asiat olivat toisin ja en vaan minä ikinä noin olisi tehnyt, tai olisin saanut vitsaa niin että raikaa muistutuksena, että saunan takana on vielä tilaa” -mentaliteetilla kaadutaan samaan kuoppaan, johon jokainen aiempi sukupolvi on viinapäissään kompastunut. Onneksi kuoppa on sangen avara, ja seuraakin riittää.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Koiranomistajien vuodenaika
Nyt on juuri se aika vuodesta, jota kaikki koiraihmiset ovat odottaneet kuin kevätaurinkoa nousevaa. Ulkoillessa paikassa jos toisessa pääsee nauttimaan hajuaistin kautta ihmisen luovuuden ja periksiantamattomuuden hedelmää. Minne meneekin, sierainten hajureseptoreiden herkimpiä kieliä hivelee koiranpaskan tuoksun jylhä sinfonia.
Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.
Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!
Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.
Koiranomistajat ovat ylistettävän järjestäytynyttä ja suunnitelmallista väkeä. Tarvitaan melkoista kykyä massojen mobilisointiin, kun koiraihmiset sankoin joukoin puurtavat luontokappaleidensa kanssa koko pitkän talven saadakseen koristeltua kaikki tienvierustojen lumipenkereet ulosteella. Mutta kevään koittaessa tuon pitkällisen työn tuloksia kelpaakin sitten kaikkien ihailla. Raskas työ palkitaan aina ja tässä tapauksessa palkinto on sitäkin loisteliaampi. Useasti täytyy oikein varta vasten pysähtyä ja vetää keuhkot täyteen keväistä koiranjätöksen rehevän mehevää aromia.
Valitettavasti olen nähnyt joidenkin ilonpilaajien kaappaavan pötköt pussiin ja heittävän roskikseen. He eivät ole ymmärtäneet, että koirasta tuleva uloste on maailman luonnollisin asia ja kiinteä osa luonnon ekosysteemiä, tarkemmin ilmaistuna kävelyteiden varsien flooraa ja faunaa. Onneksi kuitenkin koiraihmiset ovat enimmäkseen esimerkillisiä filantrooppeja ja haluavat jakaa ilon ja riemun hauvojensa paskasta kaikkien kesken. Malja teille koiranomistajat, olkaa ylpeitä työstänne ja saavutuksestanne!
Jälkikihnutus: Harkitsen vakavasti koiran hankkimista. Ensisijaisena valintakriteerinä on koira, josta irtoaa suurin paskakasa. Onko tanskandoggi sellainen? Veisin mielelläni sen tuuttailemaan kakkakekojaan joka paikkaan, kuten lasten leikkipuistoihin ja vaikka ihmisten kotiportaille. Jaettu ilo on paras ilo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)