Parhaimmat viikonpäivät kautta aikain:
1. Lauantai
2. Perjantai
3. Keskiviikko
4. Torstai
5. Tiistai
6. Maanantai
7. Sunnuntai
Onpa kovaa settiä, totesi ummettava. Tulossa: kuukaudet TOP 12! Oho, tulee jo:
1. Heinäkuu
2. Kesäkuu
3. Toukokuu
4. Elokuu
5. Huhtikuu
6. Joulukuu
7. Maaliskuu
8. Syyskuu
9. Helmikuu
10. Tammikuu
11. Lokakuu
12. Marraskuu
Ja sitten elinvuodet TOP 37… ei jaksa, hohhoijaa. Taso laskee.
Jälkiä kirjoitukseen: Ummetuksesta tuli mieleen juttu, kun pikku-Kalle kertoi koulussa, että hänen isänsä kärsii ripulista. Kalle oli kuullut illalla vanhempien makuuhuoneen oven läpi, kuinka äiti oli hieman kireänä kivahtanut isälle: ”No mikä on, ettei se paska jäykisty!” Ummetuksesta ripuliin ei ole kaikkein huonoin aasinsilta. Varpusparviko se tuolla lehahti lentoon? Täytyypä mennä katsomaan.
tiistai 29. lokakuuta 2013
maanantai 30. syyskuuta 2013
Kahvia ja muita addiktiivisia aineita
Kahvi on jalo hyötykasvi, jonka tuottamista pavuista saadaan paahtamalla, jauhamalla ja uuttamalla aikaiseksi pahaa juomaa. Käsittämätöntä on, kuinka jotkut pystyvät tempomaan kahvinsa mustana naamioon. Kahvin saan maistumaan siedettävimmältä, kun lisään puolet kermaa ynnä maitoa (ei kehtaa laittaa pelkkää kermaa) ja noin viisi teelusikallista sokeria. Kerma taittaa kahvin kitkerää makua paljon paremmin kuin pelkkä maito. Tietenkin airish kohviit ja sen sellaiset uppoavat muitta mutkitta.
Kaikenlaisia suodatinkahvilaatuja olen juonut, mutta hyvään en ole törmännyt. On niissä toki eroja. On vähemmän kuraa, peruskuraa ja törkeää kuraa. Olen myös ihan fiineissä kahviloissa nauttinut kahvijuomia, mutten niissäkään ole kahvista nauttinut. Olen kuullut väitteen, että uusista pavuista vastajauhettu kahvi olisi kaikkea muuta kuin kitkerää, mutta sellaista en tiettävästi ole päässyt kokeilemaan.
Silti juon kahvia, kuulunhan kahvinjuojakansaan. Ei siitä ole paljon aikaa, kun en juonut ollenkaan kahvia. Sitten iski lasten syntymä, työelämä, keski-ikä ynnä muita uuvuttavia tekijöitä. Kahvilla on selkeä välitön piristävä vaikutus minuun. Myös ajattelutoiminta tuntuu saavan lisäkierroksia kahvista. Kahvin positiivisista terveydellisistä vaikutuksista on monenlaisia tieteellisiä todisteita. Tosin sokerin käyttöni on sellaista överitasoa, että haittoja tullee enemmän. Eikä niistä reippaista maitorasvoistakaan taida hyötyä olla. Allekirjoitan väitteen, että sokeri on aikamme pahin huumausaine, koska en ole päässyt kokeilemaan järeämpiä huumausaineita. Sokerin yletön nauttiminen pudottaa vireystasoani huomattavasti. Sokerista ei oikein pääse eroon, jos ei ole rautaista tahtotilaa. Ja minullahan ei ole. Tykkään sokerista eri muodoissa, joten pakko saada lisää.
Kivoimpia sokerin ja kofeiinin yhdistäviä myrkkyliemiä ovat energiajuomat. Niissä ei ole edes kahvin hyviä puolia, vaan pelkkiä huonoja. Joten juon niitäkin ja varmasti liikaa. Tällä hetkellä (ja se hetki meni jo) teinien johtoajatuksena toimii ”ES pärisee” halvimman energiajuoman Euro Shopperin mukaisesti. Energiajuomilla nuoriso pysyy päivät hereillä ja tol(k)uissaan, koska yöt täytyy takoa GTA V:tä ja muita oppimispelejä. Setä kärisee, jonnet tärisee.
Jälkikurnutus: Ulkoilutakissani lukee isolla kirjaimet ”XTS” ja alla selitys ”x-treme series”. Lapsilleko näitä takkeja tehdään? Lisäksi takissa on teksti ”high performance”. Hyvä, jos takki yltää sellaiseen, koska takin kantaja ei yllä, ei edes energiajuomapärinöissä.
Kaikenlaisia suodatinkahvilaatuja olen juonut, mutta hyvään en ole törmännyt. On niissä toki eroja. On vähemmän kuraa, peruskuraa ja törkeää kuraa. Olen myös ihan fiineissä kahviloissa nauttinut kahvijuomia, mutten niissäkään ole kahvista nauttinut. Olen kuullut väitteen, että uusista pavuista vastajauhettu kahvi olisi kaikkea muuta kuin kitkerää, mutta sellaista en tiettävästi ole päässyt kokeilemaan.
Silti juon kahvia, kuulunhan kahvinjuojakansaan. Ei siitä ole paljon aikaa, kun en juonut ollenkaan kahvia. Sitten iski lasten syntymä, työelämä, keski-ikä ynnä muita uuvuttavia tekijöitä. Kahvilla on selkeä välitön piristävä vaikutus minuun. Myös ajattelutoiminta tuntuu saavan lisäkierroksia kahvista. Kahvin positiivisista terveydellisistä vaikutuksista on monenlaisia tieteellisiä todisteita. Tosin sokerin käyttöni on sellaista överitasoa, että haittoja tullee enemmän. Eikä niistä reippaista maitorasvoistakaan taida hyötyä olla. Allekirjoitan väitteen, että sokeri on aikamme pahin huumausaine, koska en ole päässyt kokeilemaan järeämpiä huumausaineita. Sokerin yletön nauttiminen pudottaa vireystasoani huomattavasti. Sokerista ei oikein pääse eroon, jos ei ole rautaista tahtotilaa. Ja minullahan ei ole. Tykkään sokerista eri muodoissa, joten pakko saada lisää.
Kivoimpia sokerin ja kofeiinin yhdistäviä myrkkyliemiä ovat energiajuomat. Niissä ei ole edes kahvin hyviä puolia, vaan pelkkiä huonoja. Joten juon niitäkin ja varmasti liikaa. Tällä hetkellä (ja se hetki meni jo) teinien johtoajatuksena toimii ”ES pärisee” halvimman energiajuoman Euro Shopperin mukaisesti. Energiajuomilla nuoriso pysyy päivät hereillä ja tol(k)uissaan, koska yöt täytyy takoa GTA V:tä ja muita oppimispelejä. Setä kärisee, jonnet tärisee.
Jälkikurnutus: Ulkoilutakissani lukee isolla kirjaimet ”XTS” ja alla selitys ”x-treme series”. Lapsilleko näitä takkeja tehdään? Lisäksi takissa on teksti ”high performance”. Hyvä, jos takki yltää sellaiseen, koska takin kantaja ei yllä, ei edes energiajuomapärinöissä.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Mä kuuntelen Jörkkaa, del två
Kaikki tietävät, tai ainakin minä tiedän, että kaikki suomenruotsalaiset ovat syntyperäisiä intellektuelleja, mutta kuka tiesi sen, että Jörn Donner on Suomen siedettävin suomenruotsalainen intellektuelli. Tämä mies on ollut niin monessa mukana, ettei kukaan pysy laskuissa. Tällä hepulla on kaikkien muiden hyvien ominaisuuksien ohessa myös verraton itseironian taju. Mutta osaa Jörkka antaa muillekin. Juuri äskettäin hän lätki suomenruotsalaisella sukallaan eduskunnan toimintaa ympäri korvia:
”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”
Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith. Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.
Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.
Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.
Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.
Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.
”Se oli yhtä helvetin ikävää, kuin se on aina ollut”, arvioi Donner kansanedustajan arkea. Eikä Jörn tähän jätä, vaan jakaa vielä lisää karkkia kansalle: ”Ja mitä tulee kansanedustajien yleiseen älykkyysosamäärään, niin sehän ei kovin huikea ole.” Liennyttäen Donner huomauttaa kuitenkin, että eduskunta kuvaa Suomen kansaa: ”Ei me olla tämän fiksumpia.”
Joskus aiemmin mainitsin, kuinka Jörkka lausui kirjakerhon mainoksessa kuolemattomasti ”lukeminen kannattaa aina”. Myöhemmin hän totesi lauseen olevan puppua: ”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä.” Lukemisessa on se ongelmallinen piirre, että lukemisen kannattavuus tai kannattamattomuus ratkeaa useimmiten vasta materiaaliin perehtymisen, i. e. sen lukemisen, jälkeen. Harvempi kirja on kesken jäänyt, mutta jokunen vuosi sitten jätin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen puolitiehen, kun sain tarpeekseni sen päälle liimatun vitsikkäästä ruotsalaisuuden palvonnasta. Antanen Nousiaiselle kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. On paljon muitakin teoksia, jotka olisi saanut jättää kesken, mutta jotka olen kiukulla pakertanut loppuun. Yhtenä esimerkkinä Juha Seppälän Mr. Smith. Mr. Smithin tapauksessa on kyse niin monella tasolla operoivasta neroudesta, ettei näin tyhmä jamppa saisi ottaa sellaista opusta edes käteensä.
Mutta vielä Jörniin. Jörn Donner on graniitinluja ikoni, jota on imitoitu myötähäpeään asti ja pitkälle sen ylikin. Minkä Jörkka tekee, sitä ei tee muu paremmin. Enkä muuten ole lukenut saati katsonut ainuttakaan Donnerin tuotosta.
Mellanstick: jörniminen on jyystämistä, parhaimmillaan parempaakin.
Mellanstick två: Siis mellanstick? Mikä logiikka siinä on? Mellan on välissä eikä lopussa. No onhan se myös välihuomautus, mutta kuitenkin. Nyt svedut skarpatkaa vähän.
Välipurema 3: Vielä intellektuelli vitsi: Minkä niminen on Jörn Donnerin turkkilainen velipuoli? Jörn Döner.
perjantai 30. elokuuta 2013
Uusia sahtisananlaskuja tosi miehisille sahtiveikoille
”Jo on niin hyvää sahtia, ettei itikoidenkaan ininä haittaa”, tokaisi entinen isäntä, kun akka sahdinjuonnista naputti.
Mitä vahvempi sahti, sitä muikeampi mies.
”Ennen sahdilla ojaan kaadun kuin leivällä tiellä pysyn”, tuumi äijä sahtipäissään horsmien seassa.
”Olihan se keskenkäynyttä, mutta milläs sitä muuten janoansa sammutti”, sanoi isäntä, kun keskeneräistä sahtia juotuaan housuihinsa paskansi.
Mies on parhaimmillaan täysissä sielun ja ruumiin sahdeissa.
”Mikä se sellainen saatanan mies on, jollei sahdinteko luonnistu, tai edes sahdinjuonti”, manasi isäntä sahtipäissään kelvotonta jälkikasvuaan.
”Sanasta miestä, kahvasta sahtikannua ja tisseistä Suojasen Sannia”, lausui Tammelan kelpo nuorimies.
Hyvä sahti hymyn tuopi, paras sahti muistin viepi.
Satoi tai paistoi, sahti maistuu – eikä tarvitse piitata, sataako tai paistaako.
Taisi olla taivahan taatto hyvällä tuulella, kun yhdisti sahdissa leivän, juoman ja jälkiruoan.
”Mitä sitä luppoajalla tekisi, jollei sahtia olisi”, tuumaili Lautsillan Ossi pirtinpenkillä.
”Katoavaista on tuo maallinen omaisuus, mutta onneksi sahdit tuli juotua”, totesi isäntä kaaduttuaan sahdeissaan lypsyjakkaralta.
Kyllä sahdista tappelun aikaiseksi saa, mutta se vasta on hyvä syy tapella.
Asiapuhe alkaa, kun sahtikannun pohja pilkottaa.
Jos talo tunnetaan vahvasta sahdista, niin tietää, että talo on vankasti rakennettu.
Viinissä totuus, mutta sahdissa tarkoitus.
Mitä vahvempi sahti, sitä muikeampi mies.
”Ennen sahdilla ojaan kaadun kuin leivällä tiellä pysyn”, tuumi äijä sahtipäissään horsmien seassa.
”Olihan se keskenkäynyttä, mutta milläs sitä muuten janoansa sammutti”, sanoi isäntä, kun keskeneräistä sahtia juotuaan housuihinsa paskansi.
Mies on parhaimmillaan täysissä sielun ja ruumiin sahdeissa.
”Mikä se sellainen saatanan mies on, jollei sahdinteko luonnistu, tai edes sahdinjuonti”, manasi isäntä sahtipäissään kelvotonta jälkikasvuaan.
”Sanasta miestä, kahvasta sahtikannua ja tisseistä Suojasen Sannia”, lausui Tammelan kelpo nuorimies.
Hyvä sahti hymyn tuopi, paras sahti muistin viepi.
Satoi tai paistoi, sahti maistuu – eikä tarvitse piitata, sataako tai paistaako.
Taisi olla taivahan taatto hyvällä tuulella, kun yhdisti sahdissa leivän, juoman ja jälkiruoan.
”Mitä sitä luppoajalla tekisi, jollei sahtia olisi”, tuumaili Lautsillan Ossi pirtinpenkillä.
”Katoavaista on tuo maallinen omaisuus, mutta onneksi sahdit tuli juotua”, totesi isäntä kaaduttuaan sahdeissaan lypsyjakkaralta.
Kyllä sahdista tappelun aikaiseksi saa, mutta se vasta on hyvä syy tapella.
Asiapuhe alkaa, kun sahtikannun pohja pilkottaa.
Jos talo tunnetaan vahvasta sahdista, niin tietää, että talo on vankasti rakennettu.
Viinissä totuus, mutta sahdissa tarkoitus.
maanantai 26. elokuuta 2013
Viimeiset mohikaanit
Tapahtuipa helteisenä heinäkuun lopun päivänä vuonna 2013 Sysmän S-marketin pihassa: Sisäänkäynnin luona jutteli kuusissakymmenissä oleva äijänkupelo, jossa huomio kiinnittyi peukutuksen arvoisiin poskipulareihin sekä naamavärkin helakkaan punoitukseen, joka ei ollut aiheutunut auringonpaisteesta. Kasvojen turpea rosoisuus alleviivasi tuttua tarinaa, jossa mies tuntee itse tuoppinsa jäljet, kuten Rautavaaran Tapsa aikoinaan luikautti. Myöhemmin kaupan sisällä ei tarvinnut lähestyä kovin monen metrin päähän ukosta, kun melkein vedet tirahtivat silmistä, muttei liikutuksesta. Sen verran tymäkästi oli annosteltu eau de Wanhan Wiinan miesten tuoksua. Kenenkään kaupassa olijan ei tarvinnut enempää vakuuttua siitä, että miehellä oli takanaan sellainen raja-arvoja rikkova ränni, jossa lempeämmät liemet oli jätetty suosiolla hyllylle. Mutta niin vain retku suoritti ostoksiaan muina miehinä, vaikka taakse jäi koko käytävän pituudelta karmea katku.
Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.
Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.
Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.
Lapsuudestani muistan, kuinka serkkupoikien kanssa naureskelimme pitkän linjan juopolle, jota kutsuimme kalja-Arvoksi. Tiedä sitten, oliko se yleinen lempinimi herralle, vai meidän poikien keksimä nimitys. Joka tapauksessa kalja-Arvo polkupyörineen oli tuttu näky Nuoramoisten kylän raitilla. Useammin kuin usein näimme hänet taluttamassa pyöräänsä tien vierellä ja aina pyörän sarvessa oli virvokekassi. Hänet havaittiin aina nimenomaan taluttamassa pyörää, mikä viitannee siihen, että äijä oli niin kovassa laitamyötäisessä, ettei kyennyt ajamaan sitä. Arvo oli herrasmies ainakin ulkoiselta habitukseltaan: viikset ja tukka ojennuksessa ja puku päällä. Saattoi hyvinkin olla, että puku oli Arvon ainoa vaatekerta ja ripiltä pääsyä varten hankittu. Kesäisissä latotansseissa lapsille riitti viihdettä, kun kalja-Arvo viipotti ja toikkaroi näyttäen siltä, että tuskin edes tiedosti olinpaikkaansa. Toisaalta eipä niissä latotansseissa kovin moni muukaan täysi-ikäinen raittiusseuran kinkereitä pitänyt, kun käsitykseni mukaan vielä 80-luvulla sahti virtasi kylillä aika reippaasti. Toki sahdit ja viinat käytiin nauttimassa auton takakontista, koska kanttiinissa sai myydä vain keskiolutta.
Kalja-Arvon kohtalo oli karu. Tarinan mukaan eräänä kevättalven päivänä hän oli tuttuun tapaansa juomanhakureissulla. Hän oli ilmeisesti istahtanut lepäämään sillan matalalle kaiteelle. Alta kulki puro tai jokin oja. Oliko Arvo sitten sammahtanut vai horjahtanut, mutta hän oli kaatunut taaksepäin sillä seurauksella, että henki oli lähtenyt. Pyörä oli tien vieressä ja Arvo löytyi ojasta. Kuolinsyynä oli isku päähän tai niskojen katkeaminen tai jotain sinne päin.
Viimeistään tässä vaiheessa on jokainen kynnökselle kykenevä kukkahattuinen sosiaalitamma noussut varpailleen, mikäli pysyy niiden varassa. Sepustuksessa paistaa läpi hävytön alkoholismin ihannointi ja romantisointi, jolla epäterve asenne väkijuomiin yritetään ujuttaa muka luonnolliseksi osaksi suomalaista kansankulttuuria. Väkijuomien korkea kulutus on vakava ongelma yhteiskunnassamme, ja juopottelun glorifiointiin tähtäävät kirjoitukset tulisi luokitella rikolliseksi toiminnaksi. Hyi hyi hyi meitä veikkoja, jotka viinalle olemme heikkoja, ei vahingossa juopua osaa meistä selvinkään. Tasan on näin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)