Monogram

K-market Olavintorin aulasta oli suora kulku seinässä olevan aukon kautta viereiseen Kipa-kirjakauppaan. Kipa oli pienelle lapselle sarjisten ja lelujen aarreaitta. Aina sinne oli päästävä ihmettelemään, mitä oli tarjolla. Joka kirkonkylän reissulla oli tarkistettava myös Sysmän Kemikali ja Paperin nallipyssyvalikoima. Lapselle ei ole väliä, vaikkei mitään uutta olisikaan edelliseen käyntiin verrattuna. Samassakin sälässä riittää pällisteltävää uudestaan ja uudestaan.

Eräällä kerralla Kipassa koottavien hyllyä katsoessani äkkäsin Monogram-merkin uuden kuvaston. Vuosi oli 1985. Se oli useita kymmeniä sivuja paksu A4-koon katalogi, joka oli täynnä toinen toistaan hienompia kuvia koottavista. Oli vielä erikseen mentävä tiskille kysymään, onko kuvasto varmasti ilmainen ja saako sen ottaa. Tuota kuvastoa jaksoin selata lukemattomia kertoja. Sieltä löytyi upeita taisteluhävittäjiä ja komeita jenkkirautoja tyyliin Chevrolet Camaro IROC-Z. Kuvasto päätyi ajan saatossa lehtiroskiin ja toinen pienoismallivalmistaja Revell nielaisi Monogramin.

Koottavien vitsi on siinä, että laatikon kannessa on näyttävä piirretty tai maalattu kuva rakennettavan mallin esikuvasta. Ei siis kuvaa valmiista ja viimeistellystä pienoismallista. Upea kuva vetoaa pikkupoikiin ja vähän isompiinkin. Olihan minulla joitakin koottavia. Pikkuriikkisten osien liimailu sottaavalla pienoismalliliimalla ei niin kovin hauskaa ollut. Jotta koottavan olisi saanut näyttämään tyylikkäältä, olisi yksityiskohtiin tarvinnut lukuisia pikkupurkkeja erivärisiä maaleja. En muistaakseni saanut kuin yhden purkin per malli, joten lopputuloksen voi kuvitella. Veteen kastettavien pikku merkkien liimaaminen olikin jo aivan tolkuton homma. Valmiit kyhäelmät makasivat hyllyllä ja keräsivät pölyä. Ei niillä mitään kunnon leikkiä saanut aikaiseksi. Mutta kuvastoa kelpasi selailla kaverin kanssa ja kysellä ”minkä sä ottaisit tältä sivulta”.

Leijonan osa

Tuo maanmainio klassikkoraina, kansallisen identiteetin tutkielma ”Kadonneen leijonan metsästys” kohautti katajaista kansaa vuonna 1992, jolloin kaikki seurasivat henkeä pidätellen uskomatonta dokumentaarista spektaakkelia Ruokolahdelta. Paikkakunnan metsistä etsittiin joukolla suomalaisen itsetunnon käänteissymbolia, vaakunastamme karannutta leijonaa. Kuten suomalaisen surkean itsetunnonkin kohdalla, ei leijonasta näkynyt kuin pari häviävän tulkinnanvaraista jälkeä ja tupsu sieltä, toinen täältä. Eikä viedä tätä keskustelua sellaisten ”tupsujen” suuntaan, turha yrittää. Luotettavin silminnäkijähavainto lienee paikallisen pontikanviljelijän Veikko Petäjäisen todistajalausunnot, jonka mukaan peto olisi raadellut Petäjäisen isännän savusaunan sekä syönyt kaikki siemenperunat hänen kolmen hehtaarin pellostaan. ”Siinä meni saatana syksyn koko ponusato”, kommentoi Petäjäinen kiristelevien tekohampaittensa välistä.

Onneksi valtio riensi tilanteessa hätiin. Se kehitti suomalaiseen vartaloon soveltuvan keinoitsetunnon ja lanseerasi innovaationsa siellä, missä se olisi kaikkien ulottuvilla, eli Alkon hyllyllä. Jottei kukaan sortuisi halpoihin kopioihin, antoi valtio nesteytetylle terapiaistunnolleen ilmeisimmän mahdollisen nimen ”Leijona”.

Ruokolahden naapuripitäjässä, pilvenpolttajistaan tunnetussa Ruoholahden kunnassa, nokitettiin oikein Olan takaa. Kaataahan kateus kuninkaitakin. Lukemattomiin virallisesti kirjattuihin havaintoihin kuuluivat mm. mastodontti, mammutti, ne kolme kaveria siitä riisimuropaketista, Musiikkitalo, politiikkaa puhuva Mars-patukan kääre, Janne Ahosen olympiamitali sekä Haverisen Pasin metsään karannut vuoden 1976 pappa-Tunturi. Myös Bob Marley nähtiin kirkon kulmilla lampsivan kohti Kämäräisen K-valintaa.

Kaiken kaikkiaan kahdenkymmenenkahden vuoden takainen sukellus kansallisen kollektiivisen piilotajunnan pimeään ytimeen jätti käteen hyvin vähän. Koettu joukkoharha leijonasta lienee tätä pohjoista kansaa läpi historian vaivannut itsepetoksen arkkityyppi, saavuttamaton utopia ja ideaali uljaasta kuninkaasta, joka johdattaa vähäpäisen väkensä totisuuden miekka kädessään vehreämmille niityille, joista Olavi Virta lauloi, kunnes niitytkin jäivät ikuiselle kesannolle. ”Venäjä vei karhun, Ruotsi kiekkokullan, ja meille jäi Leijona”, puuskahti Lalli taas kerran sahtipäissään savupirttinsä pöydän ääressä akan nalkuttaessa korvan juuressa. Murheenkryynit eivät keittämällä pehmene.

Wilden kovimmat sivallukset

Muistattehan Kim Wilden? Hän oli se brittipoppari, joka vinkui ”Kids in America” -kasarihitin. Hän on myös kirjoittanut puutarhanhoitoa käsitteleviä kirjoja, koska osaa mitä ilmeisimmin pitää puskansa trimmattuna. Kaikki näkivät tuon tulevan (anglismi, ”everybody saw that coming”). Kim Wilde ei tiettävästi ollut mitään sukua Oscar Wildelle, joka samoin on kyhännyt pari kirjaa, joista en ole yhtäkään lukenut – enkä muuten niitä puutarhakirjojakaan. Oscar oli sutki suustaan ja ehti riehakkaan elinkaarensa aikana heittää eeppistä läppää suuntaan ja toiseen. Tässä toimituksen valitut palat:

Elämä on aivan liian tärkeä asia, jotta sen voisi ottaa vakavasti.
Kaikkihan me olemme katuojassa, mutta jotkut meistä katsovat tähtiin.
Maailmassa on vain kaksi tragediaa: toinen on se, ettei saa mitä haluaa, ja toinen on se, että saa. Jälkimmäinen on paljon pahempi.
Useimmat ihmiset kuolevat sellaiseen hiipivään maalaisjärkeen ja huomaavat liian myöhään, että ainoat asiat, joita ihminen ei kadu, on virheensä.
Mikään ei auta elämässä niin kuin tietoisuus muiden valtavasta huonommuudesta, ja juuri sitä tunnetta minä olen aina vaalinut.
Vakavuus on tyhjien ainoa turvapaikka.
Useimmat ihmiset ovat toisia ihmisiä. Heidän ajatuksensa ovat jonkun toisen mielipiteitä, heidän elämänsä jäljittelyä, heidän intohimonsa sitaatti.

Voiko olla tylsempää postausta kuin sellainen, jossa lainataan ja luetteloidaan jonkun toisen hienoja lausahduksia? Ilmapiiri kävi niin latteaksi, että taidan mennä kaappiin tasaamaan painetta. Otan korin kaljaa kaverikseni, jotta voin käydä rakentavaa dialogia.

Kupista asiaa

”Maailma muuttuu, Eskoseni”, olen kuullut jankutettavan lapsuudesta lähtien, mitä tahansa onkaan sitten muuttunut. Tällä Aleksis Kiveltä ryövätyllä ja pieleen siteeratulla lauseella isäni on tahtonut tähdentää minulle, kuinka kaikkeen muutokseen ja kaiken muuttumiseen täytyy elämän taipaleella olla valmis. Näin ainakin kuvittelen hänen tarkoittaneen. Isäni on myös todennut, että ”voi meitä Sortavalan poikia” sekä ”heiphodeeraa”, mutta ei niistä sen enempää.

Olen nauttinut kahvini vakioruokalassani saksalaisella varmuudella valmistetusta Bauscherin valkoisesta kahvimukista. ”Kahvimuki” on turhan rehvakkaasti ilmaistu, koska mukiksi kuppi on liian pieni, ehkä jotain pari desiä vetoisuudeltaan. Bauscher on siis saksalainen kovaposliinituotteita valmistava yritys, joka on kerryttänyt pitkiä perinteitä vuodesta 1881. Ikään kuin joku tiedolla mitään tekisi.

Taannoin havaitsin huolestuttavaa kehitystä kahvikuppivitriinissä. Saksalaisten levollisen tylsänvalkoisten kuppien rinnalle olivat tunkeutuneet Ikean monenkirjavat bulkkimukit. Nyt mukeja olikin tarjolla turkoosina, oranssina, tummanruskeana sekä limenvihreänä. Silmää rauhoittava valkoisuus oli kadonnut. Ei se mitään, tartuin edelleen Bauscheriin ja jätin Ikean mukit omaan arvoonsa.

Kunnes koitti 18. helmikuuta 2014. Bauscherin kuppien määrä oli vähentynyt minimaaliseksi Ikean mukeihin verrattuna. Kun menin hakemaan kahvin, luotettavan lujaa valkoista ei näkynyt enää ollenkaan. Muut kahvinjuojat olivat ehtineet viedä ne. Oli pakko ottaa Ikean muki. Valitsin turkoosin, kun se on niin kiva väri. Ikean ties missä valmistetusta mukista on parempi juoda, koska mukin reuna paksumpi ja miellyttävän pyöristetty. Suurempaa mukia on myös helpompi käsitellä.

”Niin muuttuu mailma, Eskoni.” – Aleksis Kivi: Nummisuutarit

Kuppi kerrallaan.

Jaxaax halia

Sanalle ”jaxuhali” napsahti taannoin Suomen ärsyttävimmän sanan titteli, kiitos hesarin köykäisen juttukyhäelmän. Vaikken juuri trendeihin jaksa puuttua, sai tuo sana minut pohtimaan kielen olemusta. Ähäskutti, en tosiaan saanut mitään pohtimista aikaiseksi. *Juxuhali*, eli sinua on hyväntahtoisesti juksattu, joten ethän pahastu.

Sitten on tietty ”äxyhali”, jossa toinen on pahalla tuulella, mutta haluaa silti kertoa, että välittää toisesta. ”Tuxuhali” on usein teennäisen julkisuudenkipeän sotanorsun antama mukavälittämisele, jonka ainoa tarkoitus on tavoitella huomiota muilta.

Lopuksi annetaan vielä ”jäxyhali”. Jäxy eli jäksy on hellittelynimi maskuliiniselle energia- ja terveysjuomalle nimeltä Jägermeister eli Jerkku eli Jekku. Jäxyhali on luultavasti ainoa hali-päätteisistä sanoista, jonka mies voi sanoa menettämättä täydellisesti kasvojaan lajitovereidensa keskuudessa. Jäxyhali liittyy male bondingiin. Siinä riittävän Jägermeister-annoksen nauttimisen seurauksena miehelle syntyy ylitsepursuava tarve osoittaa toveruuttaan samaa sukupuolta edustavaa lähimmäistään kohtaan, mikä purkautuu voimakkaana (ja voimaannuttavana) rutistuksena, jäxyhalina. Toivotuksena jäxyhali toimii siten, että jos ystävällä on ollut jotenkin hankalaa elämässään, niin ilmaisemalla esim. ”jäxyhaleja sulle” häntä voi tyylikkäästi muistuttaa, että viinan avulla ne ongelmat ovat ennenkin ratkenneet (vrt. ”pullon halaaminen”).

Muita tunnettuja haleja: maxuhali, muxuhali, naxuhali, sexihali, möxähali, raxahali, paxuhali, taxahali, taxihali, maxihali, saxihali, suxihali, mixihali, sixihali, vaxihali, faxihali, kaxihali, kixihali, kexihali, lixahali.