Jatkoa ties mistä.
Iso S: Mitä tapahtui? Onko Zeus heittäny mua salamalla päähän?
Mä: Tais olla Dionysos, joka heitti litratolkulla vinettoa sun suuhun.
Iso S: Ei tsiisus, vaikken kaveria tuntenukkaa. Tulis Haades ja hakis pois.
Mä: Tais loppuillasta Athene loistaa poissaolollaan. Eikä Afroditekaan ollu suosiollinen meille. Tuliks jo lueteltuu kaikki jumalat?
Iso S: Niitä riittää vaiks Akropoliksen lampaat söis. Palataa tähän hetkeen. Kupolissa on sen tason zembalot meneillään, että nyt olis Epione tarpeen. Jos sitä ei oo, niin Buranakin kelpaa. Jalatki särkee ettei mitään tolkkuu. Miks ne on noin likasetki? Ei mut, missä mun uudet läpsyttimet on? Ei saatana, joko taas!
Mä: Hukkasiks sä taas sandaalis? Ei hitto, mä voisin kuolla nauruun, mut mä en uskalla nauraa, koska sillon mun pää halkeais saletisti.
Iso S: Ei jaksa itkee niiden perään. Sä sentään löysit makuusijakses ton sohvan, mut mä oon halaillu tätä lattiaa. Mun ikiaikaiset nikamani ei oikein kestä näin kovaa todellisuutta. Sic biscuitus disintegrat.
Mä: Muuten, sydänystäväs Platon ei vissii oo paikalla, jos se ei sit oo sammunu vessaa tai parvekkeelle. Onkohan Platomeisterille lohjennu?
Iso S: Duobus litigantibus tertius gaudet. Kylläpä tänään irtoo. Mut jos se palikka on saanu muuta kuin platonista rakkautta, niin mä hilaan itteni jojoon Parthenonin kattopilarii. Paitsi jos se on eksyny haaskalle, niin sit alkaa pilkkakirves heiluu.
Mä: Hei, eteisest kuuluu jotain kolinaa. Joku hakkaa oveen. Kai täst on raahauduttava kattoon.
…
Mä: Platonhan se siinä, eikä kahen kilon siika. On siinä ovikellokin ettei tarvi takoo reikää oveen. Kerroinks mä sulle osoitteeni?
Platon: Kyl sä kerroit mulle ja monelle muullekin siellä baarissa. Sun onnes, ettei ne lähteny mukaan. Tai epäonnes, miten sen nyt kattoo. Niin joo ovikello. Kato en muistanu tollasenkaa keksinnön olemassaoloo. Ei meillä vanhoina hyvinä aikoina ovikelloi ollu. Eikä kyl tainnu olla oviikaan.
Mä: Missäs on tullu suhailtua viime yönä?
Platon: Paikka oli selkeesti baari, koska siel oli tiski, josta sai viinaa. Mä desinfioin ruoansulatuskanavaani ihan hissukseen, kun siihen tuli pari steroidimöykkyä jotain soidintanssia esittämään. Nostelin pullistelijat seinälle painimestarin varmuudella. Seuraavaks muistan, et joku muija raahaa mua taksiin. Aamul kun heräsin ja katoin siihe viereen, niin meinasin pelästyy paskat toogaani. Totesin, et nyt oli tullu hirvikolari. Liipotin paikalta toogan helmat lepattaen. Täytyy olla kiitollinen, et osa viime yön koettelemuksista on karannu ikuisten ideoiden maailmaan.
Iso S: Toi tarina paransi heti mun päivääni. Tohon on vaan lisättävä, et ylivoimane enemmistö noista Platonin säätämisistä on peräsin idioottimaisten ideoiden maailmasta.
Platon: Taas se vittuilu alko. Taidan nostaa sutkin kuivumaan, et opit tavoille.
Mä: Iisisti, poika, iisisti. Eksä muista, et provoominen on ollu historian alkuhämäristä asti Sokrun heiniä.
Platon: Tiiän tiiän. En vaan jaksais tota sen virnuiluu tässä olotilassa. Darra alkaa päästä niskan päälle. Nyt olis aika kaivaa ne jemmapullot esiin, jos niitä on jossain.
Mä: Mun kovalevy on formatoitu viime yönä, joten etsivä löytää ja löytäjä saa pitää hauskaa. Etsi vaikka keittiöstä.
Platon: Toi alkuhöpinä meni ihan ohi, mut tajusin sanan ”keittiö”. Sinne siis.
…
Platon: Kato löysin tiskipöydältä pari juomatonta viinipulloa. Nyt pojat ilon kautta ja uuteen nousuun! Tästä se lähtee!
Iso S: Vero possumus, poikaseni. Mut nyt mä lähen paskalle.
torstai 5. kesäkuuta 2014
keskiviikko 28. toukokuuta 2014
Järjenköyhyyden rikkautta
– Uudet kuulokkeeni ovat aivan mahtavat. Niistä löytyy digitaalinen älynpoisto.
– Siis hälynpoisto?
– Jaa häh? Nyt en oikein tajua.
Lihavat löytävät toisensa helpommin.
Mitä enemmän on aikaa kouluvuosista, sitä old schoolimmaksi tulen.
Psykiatrisella osastolla nautittiin espanjalaiset kuohuviinit secona tai semi secona.
Oli pakko tempaista kunnon pohjat ennen kuin uskalsin mennä verenluovutukseen.
Reppanalla ja skreppanalla on eroa.
Pedde (myös sointuvampi bedde käy) = Kohdattu henkilö vaikuttaa sekä pelleltä että beduiinilta, esim. ”Ei helvetti, mikä bedde toi jonne on.”
Olen kuin vintiltä löytyneet vanhat kalsarit, jotka toistavat aina vain samaa jarruraitaa. Mutta lainatakseni jotakuta englanninkielistä hemmoa: ”Whatever, douche.” Ja muista ainakin tämä yön pimeinä tunteina: minä olen se byrokratia, johon sinä törmäät.
– Siis hälynpoisto?
– Jaa häh? Nyt en oikein tajua.
Lihavat löytävät toisensa helpommin.
Mitä enemmän on aikaa kouluvuosista, sitä old schoolimmaksi tulen.
Psykiatrisella osastolla nautittiin espanjalaiset kuohuviinit secona tai semi secona.
Oli pakko tempaista kunnon pohjat ennen kuin uskalsin mennä verenluovutukseen.
Reppanalla ja skreppanalla on eroa.
Pedde (myös sointuvampi bedde käy) = Kohdattu henkilö vaikuttaa sekä pelleltä että beduiinilta, esim. ”Ei helvetti, mikä bedde toi jonne on.”
Olen kuin vintiltä löytyneet vanhat kalsarit, jotka toistavat aina vain samaa jarruraitaa. Mutta lainatakseni jotakuta englanninkielistä hemmoa: ”Whatever, douche.” Ja muista ainakin tämä yön pimeinä tunteina: minä olen se byrokratia, johon sinä törmäät.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Tamu, Pähkinä ja mä
Olen siinä iässä, että voin huoletta tunnustaa aikuisen heteromiehen rakkauteni artisteja Setä Tamu ja Kuningas Pähkinä kohtaan. Nämä hyvän fiiliksen MacGyverit navigoivat reitin tietoisuuteeni vuonna 2012 megahitillä Tyttö sinä olet meritähti, jossa kaksikko esiintyi yhdessä Stigin kanssa nimellä Yön Polte. Stig oli ennestään tuttu nimi, mutta Setä Tamu ja Kuningas Pähkinä olivat kysymysmerkkejä, joten päätin perusteellisena kaverina selvittää taustat. Hyvin nopeasti törmäsinkin vaasalaisen (Kunkku on alun perin ”Keski-Suomen kolli” Jyväskylästä ja oikealta nimeltään Pekka Karppinen) parivaljakon vuonna 2011 julkaisemaan Syksyllä Palmasiin -EP-settiin, joka räjäytti oman pääpankkini. Kokonaisuuden kaikki kolme kappaletta ovat silkkaa sävelin ja sanoin valmistettua Prozacia, mutta kirkkain stara on biisi Kannut (kesä 2011), joka on päässyt lukemattomia kertoja repeatrotaatioon. Kannuja kuunnellessa on vain pakko hymyillä koko ajan.
On tarkennettava, että Syksyllä Palmasiin aloitti Kunkun ja Tamun ns. toisen tulemisen. Heillä oli 2000-luvun alussa yhteisiä biisejä ja jopa pitkäsoitto (Kylpyammeellinen hittejä), joiden tyyli oli erilainen verrattuna vuodesta 2011 alkaneeseen tuotantoon. Biitissä oli luonnollisesti eroa, räpäytys iskettiin tiukemmalla tahdilla, ja aiheet pyörivät dokaamisen, naisten ja autolla ajelun ympärillä, vahva paino dokaamisella. 2000-luvun alun tuotannolla tuntui olevan kohderyhmänä autojaan rassaavat amisteinit, sen verran täynnä keskenkasvuista uhoa kappaleet olivat, esim. Yön kuninkaat osa 2, Heitä paita vittuun, Lauantai, I wish I was Miami Vice. Tuuppaan kuitenkin kaikki pelimerkit pöytään sen puolesta, että nuokin tsibaleet on tehty kieli poskesta läpi -meiningillä, eli rankalla ironian tajulla. Perusaiheet ovat edelleen samoja, mutta 2010-luvulla tyyli on muuttunut rauhallisemmaksi ja hienostuneemmaksi. Ajatusta aikuistumisesta on tosin tulkittava voimakkaasti rivien välistä. Oli tyylin muutos sitten suunniteltua tai ei, ovat kaverit kuitenkin ikääntyneet kymmenellä vuodella ja hipovat neljänkympin ikäpaalua.
Vuonna 2012 ilmestyi seuraava EP nimellä Hiitti. Tässä keskityttiin Palmasia selvästi seesteisempään tunnelmointiin, ja In the heat of the night -musavideolla annettiinkin selkeä vinkki, millaisiin tilaisuuksiin kappaleet sopivat: lunkiin kruisailuun pitkin öisiä kaupungin katuja. Samaa vihjaa levyn kannessa taustalla näkyvät auton ajovalot. Jossain välissä vuotta Setä Tamu heitti soolon kappaleella Jos sä joskus päädyt Berliiniin, jossa hän muistelee Saksan reissujaan. Saman vuoden lopulla pukattiin ilmoille Salaisista kansioista (X-files, tv-sarja ysäriltä) ammentava sinkku Hei Scully, joka keräsi valtaisaa suosiota. Vaikka Kunkun ja Tamun tuotokset ovat kaksimielisyyksillä ja pikkutuhmuuksilla kyllästettyjä, kiitos Kunkun sanoituksien, oli Hei Scully pari x-reittausta tuhmempaa läppää, joten sitä ei sopinut soittaa radiossa lasten kuunteluaikoina. Jossain yhteydessä Tamu mainitsi epäröineensä laulun kertsiin tutustuessaan, että kehtaako hän edes laulaa sellaista.
Vuoden 2013 puolelle mentäessä julkaistiin Boom cityn (Syksyllä Palmasiin -EP) illan viimeiseksi nojailuksi tarkoitettu hidas versio, jonka Tamu lauloi kokonaan, kun alkuperäisessä oli Kunkku mukana räppiosuuksissa. Yön Poltteen kokoonpanolla pullahti Rakkauden ratapiha, joka kuitenkin jäi vähemmälle huomiolle kuin Meritähti. Vuoden lopulla lyötiin pöytään vielä Tango ja Cäsh -sinkku, joka oli taattua tavaraa ja jonka tarkoituksena oli ilmeisesti pitää Pähkinän ja Sedän nimi kuluttajien säilömuistissa. Videon virkaa toimitti hupaisa Busterilla kruisailu (Gerbyn?) vesistöllä.
Ajattelin, että Kannut oli niin kova piikkisuoritus, että sitä on vaikea tai mahdoton ylittää. Toukokuussa 2014 julkaistiin ns. drinkkitrilogian viimeinen osa Poika tapaa tytön diskossa …ja muita tarinoita -EP. Trilogian aiemmat osat olivat siis Syksyllä Palmasiin ja Hiitti, ja jokaisen levyn kannessa komeilee joku drinkki. Poika tapaa tytön diskossa -EP:ltä löytyy aarre nimeltä Mintunlehtitaivas, joka on selvää jatkoa Kannuille (sanoituksien lainausta myöten: ”vodkaa koivunlehtijääsohjoo”) ja yltää koukuttavuudessaan jopa samalle tasolle. Kannujen tavoin Mintunlehtitaivas poraa päähän reiän ja pumppaa reiästä sisään heliumia. Tai no sanotaan vetyä, koska sen noste on parempi. Tällä voimakaksikolla, tarkoitan biisejä enkä alkuainekaasuja, pääsee jo sellaisiin sisäisiin värinöihin, että nirvana ei ole kaukana.
Kotiseuturakkaus on ollut keskeinen teema Sedän ja Pähkiksen 2010-luvun kattauksessa, mm. Gerby, Vaskiluoto, Sundom, Palis = Palosaari = Brandö, Boom city = Vaasa, Hovioikeudenpuisto, Mansikkasaari, Kala-Jannen ravintola, Sky-baari, Strampen-ravintola ja Faros-ravintolalaiva on mainittu. Se onkin tiukkaa timanttia ja mahtavaa peeärrää Vaasalle, onhan kaikenkarvaisten stadin hoodinotkujien lässytystä kuultu siihen pisteeseen, että ärsytyskynnys on ylittynyt jo vuosia sitten.
Lisäksi 2010-luvun tuotannossa henkii ikuinen kesä. Suurimpaan osaan kappaleista on loihdittu päivänpaisteenselvä kesätunnelma. Tämä käy ilmi mm. biiseissä Syksyllä Palmasiin, Boom city, Kannut (kesä 2011), In the heat of the night, Pähkinäsillan tanssit, Mintunlehtitaivas ja Aurinko kun laskee skumppapullon taa. Allekirjoittaneen mieltä kesäiset viritykset hivelevät erityisesti.
Taikuuden takana on Setä ”Gerbyn tiikeri” Tamun (eli Mikko Tamminen = kova tekijä myös kansainvälisesti) huikea taito loihtia ilmaa kevyempiä popsävellyksiä, jotka luovat käsittämätöntä nostetta arjen raskauttamaan kupoliin ja kehoon. Korvamatoisesti tarttuva soundimaailma yhdistettynä Kunkun ja Tamun veikeisiin ja kekseliään kepeisiin sanoituksiin ovat kombinaatio, jolla minut on saatu liittymään kannatusyhdistyksen pysyväisjäseneksi. Se on paljon se tällaiselta kyynisyyteen kompastelevalta keski-ikäiseltä. Ja kaiken hyvän he jakavat vielä ilmaiseksi, vaikka minä olisin ollut valmis maksamaankin biiseistä. Pähkinän ja Tamun seurassa terassit vaihtuvat, mutta kesä jatkuu eikä loppua näy.
Jälkikirjoitus: Soundcloudista voi käydä tsekkaamassa Setä Tamun erikoisen diskoilun Boss’s wife. Hän esittää sen nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys. Sedältä löytyy myös Commodore 64:llä tehtyä settiä! Samoin Kunkulta löytyy samasta paikasta metkaa matskua.
On tarkennettava, että Syksyllä Palmasiin aloitti Kunkun ja Tamun ns. toisen tulemisen. Heillä oli 2000-luvun alussa yhteisiä biisejä ja jopa pitkäsoitto (Kylpyammeellinen hittejä), joiden tyyli oli erilainen verrattuna vuodesta 2011 alkaneeseen tuotantoon. Biitissä oli luonnollisesti eroa, räpäytys iskettiin tiukemmalla tahdilla, ja aiheet pyörivät dokaamisen, naisten ja autolla ajelun ympärillä, vahva paino dokaamisella. 2000-luvun alun tuotannolla tuntui olevan kohderyhmänä autojaan rassaavat amisteinit, sen verran täynnä keskenkasvuista uhoa kappaleet olivat, esim. Yön kuninkaat osa 2, Heitä paita vittuun, Lauantai, I wish I was Miami Vice. Tuuppaan kuitenkin kaikki pelimerkit pöytään sen puolesta, että nuokin tsibaleet on tehty kieli poskesta läpi -meiningillä, eli rankalla ironian tajulla. Perusaiheet ovat edelleen samoja, mutta 2010-luvulla tyyli on muuttunut rauhallisemmaksi ja hienostuneemmaksi. Ajatusta aikuistumisesta on tosin tulkittava voimakkaasti rivien välistä. Oli tyylin muutos sitten suunniteltua tai ei, ovat kaverit kuitenkin ikääntyneet kymmenellä vuodella ja hipovat neljänkympin ikäpaalua.
Vuonna 2012 ilmestyi seuraava EP nimellä Hiitti. Tässä keskityttiin Palmasia selvästi seesteisempään tunnelmointiin, ja In the heat of the night -musavideolla annettiinkin selkeä vinkki, millaisiin tilaisuuksiin kappaleet sopivat: lunkiin kruisailuun pitkin öisiä kaupungin katuja. Samaa vihjaa levyn kannessa taustalla näkyvät auton ajovalot. Jossain välissä vuotta Setä Tamu heitti soolon kappaleella Jos sä joskus päädyt Berliiniin, jossa hän muistelee Saksan reissujaan. Saman vuoden lopulla pukattiin ilmoille Salaisista kansioista (X-files, tv-sarja ysäriltä) ammentava sinkku Hei Scully, joka keräsi valtaisaa suosiota. Vaikka Kunkun ja Tamun tuotokset ovat kaksimielisyyksillä ja pikkutuhmuuksilla kyllästettyjä, kiitos Kunkun sanoituksien, oli Hei Scully pari x-reittausta tuhmempaa läppää, joten sitä ei sopinut soittaa radiossa lasten kuunteluaikoina. Jossain yhteydessä Tamu mainitsi epäröineensä laulun kertsiin tutustuessaan, että kehtaako hän edes laulaa sellaista.
Vuoden 2013 puolelle mentäessä julkaistiin Boom cityn (Syksyllä Palmasiin -EP) illan viimeiseksi nojailuksi tarkoitettu hidas versio, jonka Tamu lauloi kokonaan, kun alkuperäisessä oli Kunkku mukana räppiosuuksissa. Yön Poltteen kokoonpanolla pullahti Rakkauden ratapiha, joka kuitenkin jäi vähemmälle huomiolle kuin Meritähti. Vuoden lopulla lyötiin pöytään vielä Tango ja Cäsh -sinkku, joka oli taattua tavaraa ja jonka tarkoituksena oli ilmeisesti pitää Pähkinän ja Sedän nimi kuluttajien säilömuistissa. Videon virkaa toimitti hupaisa Busterilla kruisailu (Gerbyn?) vesistöllä.
Ajattelin, että Kannut oli niin kova piikkisuoritus, että sitä on vaikea tai mahdoton ylittää. Toukokuussa 2014 julkaistiin ns. drinkkitrilogian viimeinen osa Poika tapaa tytön diskossa …ja muita tarinoita -EP. Trilogian aiemmat osat olivat siis Syksyllä Palmasiin ja Hiitti, ja jokaisen levyn kannessa komeilee joku drinkki. Poika tapaa tytön diskossa -EP:ltä löytyy aarre nimeltä Mintunlehtitaivas, joka on selvää jatkoa Kannuille (sanoituksien lainausta myöten: ”vodkaa koivunlehtijääsohjoo”) ja yltää koukuttavuudessaan jopa samalle tasolle. Kannujen tavoin Mintunlehtitaivas poraa päähän reiän ja pumppaa reiästä sisään heliumia. Tai no sanotaan vetyä, koska sen noste on parempi. Tällä voimakaksikolla, tarkoitan biisejä enkä alkuainekaasuja, pääsee jo sellaisiin sisäisiin värinöihin, että nirvana ei ole kaukana.
Kotiseuturakkaus on ollut keskeinen teema Sedän ja Pähkiksen 2010-luvun kattauksessa, mm. Gerby, Vaskiluoto, Sundom, Palis = Palosaari = Brandö, Boom city = Vaasa, Hovioikeudenpuisto, Mansikkasaari, Kala-Jannen ravintola, Sky-baari, Strampen-ravintola ja Faros-ravintolalaiva on mainittu. Se onkin tiukkaa timanttia ja mahtavaa peeärrää Vaasalle, onhan kaikenkarvaisten stadin hoodinotkujien lässytystä kuultu siihen pisteeseen, että ärsytyskynnys on ylittynyt jo vuosia sitten.
Lisäksi 2010-luvun tuotannossa henkii ikuinen kesä. Suurimpaan osaan kappaleista on loihdittu päivänpaisteenselvä kesätunnelma. Tämä käy ilmi mm. biiseissä Syksyllä Palmasiin, Boom city, Kannut (kesä 2011), In the heat of the night, Pähkinäsillan tanssit, Mintunlehtitaivas ja Aurinko kun laskee skumppapullon taa. Allekirjoittaneen mieltä kesäiset viritykset hivelevät erityisesti.
Taikuuden takana on Setä ”Gerbyn tiikeri” Tamun (eli Mikko Tamminen = kova tekijä myös kansainvälisesti) huikea taito loihtia ilmaa kevyempiä popsävellyksiä, jotka luovat käsittämätöntä nostetta arjen raskauttamaan kupoliin ja kehoon. Korvamatoisesti tarttuva soundimaailma yhdistettynä Kunkun ja Tamun veikeisiin ja kekseliään kepeisiin sanoituksiin ovat kombinaatio, jolla minut on saatu liittymään kannatusyhdistyksen pysyväisjäseneksi. Se on paljon se tällaiselta kyynisyyteen kompastelevalta keski-ikäiseltä. Ja kaiken hyvän he jakavat vielä ilmaiseksi, vaikka minä olisin ollut valmis maksamaankin biiseistä. Pähkinän ja Tamun seurassa terassit vaihtuvat, mutta kesä jatkuu eikä loppua näy.
Jälkikirjoitus: Soundcloudista voi käydä tsekkaamassa Setä Tamun erikoisen diskoilun Boss’s wife. Hän esittää sen nimellä Gerbyn Ammatti Yhdistys. Sedältä löytyy myös Commodore 64:llä tehtyä settiä! Samoin Kunkulta löytyy samasta paikasta metkaa matskua.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
Kolme kirjallista kurnutusta
Kirjallisuuspiiri on pyörinyt taas aikansa oman navan ympäri ja avautuu nyt kuin simpukka kuorestaan. Lasihelmenä on kaivettu esiin Ilkka Remeksen viimeisin pökellys Omertan liitto. Tämä on ensimmäinen (pohja)kosketus Remeksen kirjalliseen tuotantoon, ja pahalta näyttää. Teos on kuin overdoussit lukeneen ihmelapsen kirjoittama. Lauserakenteet tuntuvat kököiltä, tekstin sujuvuus (kai pitäisi sanoa flow) kompuroi ja virkkeisiin eksyy paljon jonninjoutavaa täytemöhnöä tai nippelin kääntelyä. Yhdentekevää jengiä vilisee ja henkilöt ovat persooniltaan karismaattisen pahvilaatikon tasoa. Tarina on sitä luokkaa morjenstapäivää, että uskottavampaa henkilökuvausta ja juonenkuljetusta olen tavannut Barbapapan saari -teoksessa. Kirjan tiivistelmä: kylvetään EU-liturgiaa ja -salaliittoja ja palkkamurhaajia ja terroristeja ja mafiaa, kirmataan ympäri Eurooppaa totisina torvisektioina, actionaktina paukutellaan pari kertaa pyssyillä ja kaiken kruunaa itkettävän naurettava happy end. Varsinainen nimiviritelmä: Martin Wolfenstein, aijai ja voivoi (toim. huom. Wolfenstein on suosittu PC-räiskintäpeli). Remes on varmaan fiksuna miehenä kehittänyt oman Remes-sovelluksen, jolla hän laatii kirjansa. Huh huijaa, kuka huijaa ja ketä?
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
Nyt kun Barbapapoista tuli puhe, niin edellä mainittua saariseikkailua voin suositella lämpimästi kuin vastapissatut housut. Jänniä ja opettavaisia juonenkäänteitä on tiedossa ja lopussa Barbapapojen eri väreihin kytkeytyvä rasisminvastainen sanoma on suorastaan nerokas. Miksi Word ei tunnista Barbapapoja, mutta barbipapat ja babapapat ovat ihan hyviä sanoja?
Remeksellä on varmaan ollut parempia päiviä. En vain tiedä, milloin ne olivat. Kenties voisin tarkistaa asennettani ja muuta höpöhöpöä. Kyllä se on poijaat niin, että toiset tykkää äidistä ja toiset Remeksestä ja kolmannet Barbapapoista. Katsotaan myyntilukuja, niin kyllä kansa tietää. Paskat kansa mitään tiedä, mutta turvenuija kansa ansaitsee juuri sellaiset kirjailijat kuin kaljapullojen etikettejä vedenjakajana pitävä keskimääräinen lukutaito edellyttää. Mutta lasketaan nyt tämäkin läpi sormien ja facepalmien, kun pidetään mielessä, että tämä takapajuinen takkutukkapirttiväki oppi vastikään lukemaan ja kirjoittamaan.
Luin ennen Remestä James Ellroyn Mustan Dahlian, ja pöhinöissä oli eroa kuin jehovien lukupiirillä ja teinipissisten puistobisseillalla. Ellroyn tiiliskivessä maanisen ja ahdistavan tunnelman kuristavuus on hermoja riipivää ja raapivaa. Ja tarinaa kuljetetaan niin että kynnet loppuvat kesken. Näihin näppäilyihin kirjallisuuspiiri vetäytyy kuoreensa.
Jälkiriipustus: Kotikutoisuus, se oli se sana, jota etsin. Remes loihtii ulkoisesti pintasilattua kansainvälistä kohkausta, mutta kutina jää Tuuloksen Kapakanmäen lavatansseista. Kukaan ei vain juonut kossua Toyotan takakontista, mikä on sääli. Kaikki kunnioitus lavatansseja kohtaan, on hieno pala kansankulttuuria. On puhdistava kokemus, kun mitättömyys pöllyttää menestyvää kirjailijaa, jolla on oikeita kirjallisia näyttöjä. Hei tietsä, niinku katharsis.
torstai 17. huhtikuuta 2014
Täysi murkku hyönteiseksi
Tällaiset muurahaistarinat ovat niin nähtyjä, mutta kerron silti, koska murkut ovat mielenkiintoisia ötököitä.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Oli sellainen tavallinen kekomuurahainen, työläinen nimeltä Antti. Antti ahersi ahkerasti aina, kuten työläisen pitääkin. Se oli painanut jo pitkän työuran ja nähnyt kaikenlaista, mutta ennen kaikkea kekonsa kasvun valtavaksi metropoliksi. Antilla päivät kuluivat pääasiassa työn parissa, mutta joskus ehti pysähtyä hetkeksi lepäilemään ja vaihtamaan kuulumisia tovereiden kanssa.
Antilla oli yksi semituttu sotilasmuurahainen, jonka nimi oli Ludwig. Antti ei ollut oikein koskaan keksinyt mitään järkevää juteltavaa Ludwigin kanssa, mitä nyt oli morjenstelut vaihdettu. Yksi syy puheiden vähyyteen oli, että sotilaat olivat tunnetusti aika häijyjä pikku pirulaisia, joilla oli useimmiten tosi lyhyt pinna. Antissa tieto aiheutti ylimääräistä jännitystä sananvaihdossa Ludwigin kanssa. Antti oli kuullut, että muut vanhemmat sotilaat kutsuivat Ludwigia vittuilumielessä lempinimellä Lude, mikä sai Ludwigin raivon partaalle. Kerran yksi nuorempi solttu oli lipsauttanut Ludwigille, että ”Kuis luutii, Lude?” Alkoi kauhea mylly ja sotilas päätyi sairasasemalle. Saldona oli pari katkennutta raajaa ja murtunut tuntosarvi.
Anttia oli viime aikoina alkanut pyöritellä pienessä pollassaan erinäisiä asioita. Anttia mietitytti, oliko koko sivilisaation olemassaolon perustaminen ikuisen kasvun periaatteelle loppujen lopuksi ollenkaan kestävä rakennelma. Kekoa johdettiin tarkoituksella tai silkkaa tyhmyyttä väärille urille. Keon kasvaminen hillittömäksi möhkäleeksi kasvatti epäyhtenäisyyttä. Sisäisiä konflikteja oli usein. Myös logistiset ongelmat lisääntyivät ja sen Antti sai tuntea kitiinikuoressaan. Ruoan ja rakennustarvikkeiden hakumatkat jouduttiin ulottamaan yhä kauemmas, mikä lisäsi riskejä ja työn kuormittavuutta. Pitkillä retkillä sotilaat ottivat jatkuvasti matsia hämähäkkien ja muiden urpojen kanssa, jotka halusivat napsia työläisiä helpoiksi välipaloiksi.
Antti koki paineen kasvavan sisällään ja halusi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa. Antin työkaverit eivät todellakaan olleet mitään järjen pikkujättiläisiä, joten niiden puoleen oli turha kääntyä. Ne eivät muuta osanneet lepohetkinään tehdä kuin ryysiä paikalliseen juottolaan kiskomaan mettä ja nauramaan eritevitseille. Mutta sitten oli Ludwig. Vaikka se oli hermoherkkä sotilas, sen katseessa näkyi jotain terävää. Aivan kuin se olisi funtsinut aivan muita juttuja työläisten kulkua vahtiessaan. Niinpä Antti kerran pysähtyi Ludwigin luo ja alkoi kertoilla sille mielessään liikkuneita asioita. Ludwig tuijotti hetken Anttia hiljaisuuden vallitessa ja latasi sitten täyslaidallisen: ”Etkö sä saatanan marakatti ole tajunnut, että täällä on ihan vitusti jengiä ja lisää tulee koko ajan? Mihin helvettiin sä lykkäät ne, jos me ei kasvateta kekoa? Sano se noille läpipässeille kuhnureille, jotka ryntäilee ohjaustanko ojossa kuningattarien kimppuun. Tai katko niiden vehkeet, ihan sama mulle. Tai hei, perusta sellainen lisääntymisen säännöstelyohjelma. Tai käske porukan muuttaa maalle. ”Ikuisen kasvun periaate”, voi helvetti, nyt mä en jaksa enempää tätä paskaa. Anna mun tehdä työni.”
Siinä se. Antti pani kielikuvalliset hihansa heilumaan. Antti perusti Lion Ants -klubeja, kiltoja ja muita herraseurueen kerhoja, jotta sai siirrettyä kuhnureiden huomion muuhun puuhasteluun. Oikeaan työhön niitä ei voinut opettaa, koska eiväthän ne olisi ikinä oppineet kantamaan edes hiekanjyvää. Eikä saunan takanakaan ollut enää tilaa. Antin idea toimi. Kuningattaret jäivät lehdelle soittelemaan, kun kuhnurit pelasivat pelejä ja jakoivat keskenään tyhmiä ajatuksiaan kerhoissaan. Ja kas, keko pieneni.
Opetus? Ei mitään käryä. Halusin vain kertoa tarinan muurahaisista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)