Putoilevien päivien pohdintoja

Spontaani juominen on kaunista. Varsinkin kun se tapahtuu päivittäin.

Juo runsaasti vettä, niin virtsaat enemmän.

Joskus on mukavaa huvitella yksikseen, vittuilemalla itselleen.

Minulle tuli hetkeksi sellainen epämiellyttävä hyvänolon tunne, mutta onneksi se meni nopeasti ohi.

Tosikot ovat miellyttävää seuraa, koska heidän härnääminen on erityisen palkitsevaa.

Sivistyssanojen käyttö on muodostunut minulle eräänlaiseksi maneesiksi.

Epävarmat ihmiset käyttävät paljon ”ja”-sanaa ja ”tai”-sanaa tai joitakin muita vaihtoehtoja lisääviä sanoja.

Henkilöllä, jolla on kaikki langat käsissään, ei ole narua josta vetää. Vedettäessä lanka katkeaa helpommin kuin naru.

Työssä ei ole muuta vikaa kuin se, että se maistuu työltä eikä leivältä.

Kaakao maistuu hyvältä, raaka peruna ei.

Myyttinen Heinola

Heinola on aina ollut silmissäni lähes myyttinen paikka, mikä johtunee lapsuuden kokemuksista. Kävimme isäni kanssa Heinolassa kerran tai pari kesässä, koska se oli lähin kaupungin tapainen mökiltä katsottuna. Aina oli mentävä rannassa sijaitsevan Suomen suurimpana puuna kehutun valtavan tsaarinpoppelin juurelle. Se oli pakollinen rituaali samoin kuin Heinolan lintutarhalla käynti. Lelukauppaan oli toki päästävä, kerran sellainenkin löytyi. Heinolan Talous-muovi ja Lelu on tainnut olla olemassa iäisyyden siinä kadunkulmassa. Torilta haettiin mansikoita ja syötiin jätskiä. Lopuksi kävimme kaupassa T-market Heinoskassa, ja sieltä tietty Jäähedelmä-karkkeja matkaan.

Heinolan myyttisyyden juju lienee siinä, että vierailin siellä aina kesäisin, jolloin Suomen maassa viemärinkannetkin ovat kauneimmillaan. Saattaisi tulla toinen ääni selloon, jos jumittaisi Heinolassa talvella, koska vaikka Heinolan kaupungissa asustelee tilastojen mukaan parikymmentä tuhatta asukasta, on varsinainen keskusta varsin onneton. Toinen myyttisyyttä lisäävä piirre on, että Heinolan keskusta näyttää aivan samalta kuin lapsuudessani 1980-luvulla. Toisin sanoen infrastruktuuri on jämähtänyt, mutta ei se haittaa, kun on itsekin jämähtänyt.

Aikuisiällä rituaalit siirretään omille lapsille kuin paraskin neuroosi. Auton pysäköin samalle ilmaiselle pysäköintialueelle lähelle toria, johon isänikin aina pysäköi. Tsaarinpoppeli, lintutarha, näkötorni ja lelukauppa kahlataan läpi kuin pyhiinvaellusreitti. Mutta on uusiakin kohteita löytynyt. Maaherranpuiston leikkikenttä on paikka, josta lapset ovat saaneet ilon irti useana kesänä. Viime kesänä menimme ensimmäistä kertaa Kylpylän uimarannalle. On käsittämätöntä, kuinka kaikki nämä vuosikymmenet tämä mahtava keidas on sivuutettu. Minulla ei ole muistikuvaa, että olisin lapsena kertaakaan käynyt siellä. Varmaan siksi, koska mökilläkin oli uimaranta.

Menneenä kesänä pääsin myös vihdoin Heinolan kesäteatteriin. Monina vuosina olen katsellut paikkaa ulkopuolelta ja miettinyt, mahdanko joskus päästä kokemaan sen. Elämys oli hieno ja herätti innon päästä uudestaan. Kaunis kesäilta, kahjo farssi (Ilmasta rahaa) ja hyvä mieli tuottivat lämpimiä muistoja. Varsinkin kun syvensin elämyksen intensiteettiä väliajalla Vat 69:lla Heinolan Heilissä.

Puolivillainen totuus kirjallisuuspiirin tapauksesta

Kirjallisuuden takapihoilla ja tunkioilla temmeltävä yksinäinen katsastaja on saanut eteensä tiivistunnelmaisen 800-sivuisen opuksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Ilman koukeroita ilmaistuna luin kirjan ja olihan se aika paska. Sveitsiläisen Joël (Tsouäl) Dickheadin, anteeksi Dickerin kikkailema teos on kerännyt ylistyksiä ja palkintoja pitkin poikin, mutta kirjallisuuspierulle suodun absoluuttisen sävelkorvan sekä totuuden ytimeen kantavan syvyysnäön turvin on todettava, että jos tiivis tunnelma syntyy jahkailusta, olen väärässä seurassa. Useimmiten olenkin. Reippaasti yli puolet kirjasta täyttyi niin hitaasta juonenkuljetuksesta, että maitohapot happanivat jäsenissä. Teinitytön ja keski-ikäisen kirjailijan välinen dialogi oli itkettävän tuskastuttavaa luettavaa tyyliin ”rakastan”, ”minä rakastan enemmän”, ”minä vielä enemmän”, ”ikuisesti rakastan”, ja alusta. Monissa yhteyksissä kehuttu ”kirja pitää otteessaan” ja ”luin sen yhdeltä istumalta, koska en voinut lopettaa” toteutui kirjapiirin kohdalla siten, että ensimmäisen kahdeksankymmenen sivun jälkeen oli pidettävä taukoa toista viikkoa. Eikä tehnyt kipeää.

Kirja palkitsee lukijansa (kuivakka naurahdus) noin 650 sivun savessa kahlaamisen jälkeen. On pelkästään positiivista, että teos lähtee käyntiin jossain vaiheessa. Nimittäin loppupuolella lukija kieputetaan pyörryksiin mukahätkähdyttävillä paljastuksilla ja liukuhihnalta tarjoiltavilla syyllisehdokkailla. Mutta hei, kaikkihan me olemme lopulta syyllisiä. Yritin arvailla asioiden todellista tolaa pitkin kirjaa vain todetakseni tulleeni halpahintaisesti kusetetuksi. Propsit jaetaan siitä, että sveitsiläinen mittatikku kuvaa kirjassaan suorasukaisen poskihoidon ilman kiertoilmaisuja.

Dicker antaa aloitteleville kirjailijoille lyömättömät vinkit venytetyn tiiliskiviromaanin kirjoittamiseen:

• Ota laaja hahmogalleria ja paljasta hahmoista kaikenlaista vähitellen pitkin tarinaa. Mitä enemmän possea, sitä enemmän paljastettavaa. Ja tarina venyy.
• Kuljeta yhdellä aikatasolla monia tapahtumaketjuja, ns. monta rautaa tulessa (kirjailijan rikostutkimukset, kamppailu kirjan kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa, kuulustelut ja keskustelut oppi-isän kanssa, muiden hahmojen tekemiset).
• Seikkaile eri aikatasoilla. Käytä kaikki keinot menneiden muistelemiseen ja takaumiin. Kun tarinaa kertoo parilla kolmella eri aikatasolla, antaa se huikean mahdollisuuden kasvattaa sivumäärää loputtomiin.
• Etene juonessa verkkaisesti. Ei ole mitään kiirettä vetää ässiä eikä mitään muitakaan kortteja hihasta. Hämää lukijaa turhilla yksityiskohdilla ja tapahtumilla (sivumäärä kasvaa). Jätä olennaisia asioita kertomatta tai lakaise ne taustalle, jotta loppuun saadaan kunnon kliimaksi.

Monissa kirja-arvosteluissa on mainittu samankaltaisuudet Twin Peaksiin, mutta missään kohdassa en havainnut metsissä huhuilevia pöllöjä, uhkaavina huojuvia puita, pahuksen hyvää kahvia ja kirsikkapiirakkaa, halkoa vauvana pitävää naista, punaista huonetta, tanssivaa kääpiötä saati transvestiittia FBI-agenttia (kiitti Fox Mulder ja Hank Moody!).

Tässäpä itsetietoisen älykön kirjoittama bestseller, josta löytyy läpitunkeva ”nyt kirjoitan aivan jäätävän eeppisen stoorin” -maku. Aitouden voi hakea paikallisen Prisman maitohyllystä. Voisin esittää kirjasta ontuvan vertauksen sveitsiläiseen linkkuveitseen, josta löytyy tsiljoona toimintoa, mutta ei yhtäkään järkevää työkalua. Mutta en esitä, koska se olisi jo noloa.

Tähän on tultu

Erilaisia vastineita otsikon toteamukseen:

No ei vitussa olla! (vulg.)
Ehkä sinä olet tullut, mutta minut tuotiin.
Tähän tultiin, mutta se hetki meni jo, joten siinä ei olla enää.
Jos tähän on tultu, niin mitä ”tämä” on?
Kiistaton kiteytys. Voitko kuitenkin kertoa yksityiskohtaisemmin, mistä ja miksi tähän on tultu ja miten edetä tästä eteenpäin?
Kun tiivistetään ihmisen tähänastinen elämänkaari noihin kolmeen sanaan, mitä sillä halutaan viestiä? Onko nyt aika laatia jonkinlainen välitilinpäätös? Olenko velvoitettu voivottelemaan vääriä valintoja?
Veit melkein jalat altani, mutta totta puhuen papukaijan tavoin toistettavat mitäänsanomattomat latteudet olisi kaikkien edun kannalta parempi pitää omana tietonaan.
Hienosti lohkaistu. Löysitkö tuon Suomen kansanviisauksien kaatopaikalta?
No niinpäs onkin tultu. Voinko nyt lähteä?
No niinpäs onkin tultu. Voitko nyt poistua?
Niin on että näin on.

Jälkiselitykset: Mestari paljastaa lässytyksensä lähteen, eli pieni taustoittava tarina. Vaimoni ystävä oli kylässä lauantaina. Olin illalla imuroimassa eteisen mattoa, kun hän tuli siihen pällistelemään, jolloin totesin jotakuinkin näin: ”Lauantai-illan huumaa. Toiset juovat viinaa, toiset ovat sosiaalisia, minä siivoan.” Hän lätkäisi pallon takaisin heittämällä pöytään iskulauseensa: ”Tähän on tultu.” Katson, että tokaisu on negatiivisesti latautunut. En käyttänyt mitään yllä olevista vastauksista, koska aivoni eivät reagoi niin nopeasti, vaan yleensä useamman päivän viiveellä. Tiedä häntä, oliko se hänen mielestään kenties trendikäs lohkaisu, mutta heitän villin veikkauksen, ettei hän ole keksinyt sitä itse, vaan on kuullut sen jostain muualta, esim. isältään, isoisältään, isoisoisältään tai esi-isältään. Tai äidiltään, jne.

Musiikillinen herääminen

Luin Apulannan Kaikki yhdestä pahasta -historiikista, kuinka yhdeksänvuotiaan Toni Wirtasen lapsuuden musiikillinen käännekohta oli W.A.S.P:in I wanna be somebody -biisin kuuleminen. Wirtasen kokemus oli ”kuin olisi saanut lapiosta päähän”. Minäkin kuulin kyseisen biisin tuona vuonna 1984, mutta tunne oli pikemminkin kuin olisi lätkitty tiskirätillä naamaan, ei märällä mutta ehkä nihkeällä. Olin 8-vuotias, kun vuotta vanhempi kaverini luukutti biisiä stereoista, enkä oikein tajunnut mitään. Tässä välissä on todettava, että on hienoa, kuinka musiikin avulla voi tietyt lapsuuden tapahtumat ankkuroida ajallisesti. Ehkä se oli vieras kieli, joka pani vierastamaan kappaletta. Tai kummallinen rankka saundi. Kuitenkin uin muiden mukana ja hoilasin pihalla ”aa wona pissön badi” ymmärtämättä, mitä hokema tarkoitti. Samainen kaverini tutustutti minut myös Mötley Crüeen, Twisted Sisteriin, Acceptiin (edes bändin nimeä ei osattu lausua oikein) sekä vuoden 1985 megailmiöön, Europeen. Mistään näistä en innostunut, mutta se ei estänyt piirtelemästä vihkoon Twisted Sisterin logoa, siis sitä T:n ja S:n yhdistelmää.

Vaikken ollutkaan niin kiinnostunut musiikista vielä tuolloin, kuunneltiin kotona musiikkia ja radiota. Matin ja Tepon renkutuksia muistan kuulleeni paljon sekä kaiken maailman finnhits-vuodatuksia Tarja Ylitalosta Kake Randelinin ja Lea Lavenin kautta Frederikiin, joka oli silloin vielä oikeasti kolmekymppinen. Eikä se haitannut, koska kivahan niitä oli kuunnella, kun ymmärsi sisällönkin, vaikkeivät sanoitukset kovin älyllisiä olleet. Mutta se haittasi, kun menin soittamaan yllä mainitulle kaverilleni Mikko Alatalon tuotosta nimeltä Eläimiä suomalaismetsissä ja vielä kehumaan, kuinka hyvä se oli. Kyseinen lastenlaulukasetti oli löytynyt mökiltä ja miellytti minua kovasti, koska siinä oli kivoja tarinoita hassuista jutuista. Sain aika pitkään kuulla pilkkaa aiheesta. Sen siitä sai palkakseen, kun sortui olemaan lapsi.

Paljon myöhemmin aloin havahtua musiikin maagiseen maailmaan, kun ystäväni musiikkimaku herätti kiinnostukseni. Varsinkin Popedan vuoden 1992 uutukainen Svoboda oli kovaa kamaa. Letkeä meininki ja pikkutuhmat sanoitukset upposivat niin hyvin, että oli pakko kopioida levy kasetille. Kopiolaatu oli kammottavaa tunkkaista muminaa. Eppujakin kuunneltiin ja paljon – kukapa ei olisi kuunnellut. Lopulta rohkaistuin ostamaan ensimmäisen äänitteeni. Se oli Miljoonasateen Lelukaupan häät c-kasettina ja vuosi oli 1992. Sanoitukset ovat selkeästi aina olleet minulle olennainen osa kokonaisuutta. Musiikki ei ole vain sävelkulkuja tai taustamelua, vaan sitä pitää todella kuunnella. Tätä vasten on järkeenkäypää, että tartuin ensimmäisenä mestarisanoittaja Heikki Salon vetämään Miljoonasateeseen.

Jälkikirsikkana kakun pohjalla: Olen varma, että Mobilat-voide on talibanien salajuoni. Mobilat on lopusta alkuun luettuna talibom. Sehän on melkein kuin taliban tai talibanien pommi (tali-bomb).