Kävipä tässä hauskasti kesällä. No, voin kertoa loputkin, kerran ehdin jo aloittaa. Olin paikallisessa tavaratalossa, kun minut yllätti pakonomainen tarve ulostaa. Niinpä riensin kohti asiakaskäymälää nauttimaan Hotelli Helpotuksen (vanh.) vieraanvaraisuudesta. On yksilöitä, jotka kokevat luovuutensa pursuavan yli äyräiden juuri yleisissä wc-tiloissa, minkä seurauksena vessojen seiniin ja oviin ilmestyy nokkelia, muka-nokkelia, riettaita tai vaikka filosofisia kirjoituksia. Minä en kuulu heihin, mutta luen kuitenkin mieluusti tällaisten ihmisten aikaansaannoksia. Tällä kertaa katseeni nauliutui latinankieliseen fraasiin vessan ovessa. ”Hic cacavit bene”, siinä luki.
Vaikka olenkin monenlaisiin latinankielisiin sitaatteihin tutustunut, tuo oli mennyt minulta ohi. Siispä googlettamaan istunnon ohessa. Kyseisen lohkaisun juuret ulottuvat jännittävästi Pompeijiin, tuohon seinätöherrysten aarreaittaan. Ah, muistan nuoruuteni kauniin Pompeijin ja äkillisen lopun, kun Vesuviuksen purkaus hautasi kaupungin tuhkaan vuonna 79. Tietenkään en muista, koska en elänyt tuolloin, ja vaikka olisin elänyt, en muista edellisistä elämistäni mitään. En muista myöskään Monrepos’ta, vaikka kuinka pinnistelisin.
Mutta mikäli juttu on tosi ja miksei olisi, koska se luki netissä, koko fraasi löytyy pompeijilaisen rakennuksen seinästä ja kuuluu: ”Apollinaris, medicus Titi Imperatoris hic cacavit bene.” Suomeksi kansanviisaus menee suurin piirtein näin: ”Apollinaris, keisari Tituksen lääkäri, väänsi hyvät kakat täällä.” On antoisaa tietää, että keisarin hovilääkäri Apollinariksen suolentyhjennysoperaatio onnistui Pompeijin kaupungissa. Vajaa kaksi vuosituhatta myöhemmin tuntematon älyllinen henkilö oli samaistunut Apollinariksen tuntemuksiin tavaratalon asiakasvessassa. Jos henkilön päämääränä oli kasvattaa satunnaisen (nyk. random) kakallakävijän sivistyksen tasoa, ainakin minun kohdallani tavoite saavutettiin. Poistuessani käymälästä olin kiitollinen uudesta tiedonjyvästä. Tai kakanjyvästä. Oli paska juttu.
Jälkikytkentäinen kirjoitus: Nyt jätkä lähti, sanoi Annikki Tähti.
perjantai 2. syyskuuta 2016
tiistai 30. elokuuta 2016
Vihainen golf-kirjoitus
– Mitä jos lähdettäisiin joskus pelaamaan vähän golfia?
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.
Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.
Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.
Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.
Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.
– Mitä jos imisit parsaa, tuhero. Voin työntää ne mailat kurkkuusi, jotta voit pakertaa ne persaukostasi pihalle, jonka jälkeen työnnän ne takaisin hanuriisi. Siinä sinulle harrastusta vähäksi aikaa.
Halveksin kaikkia, jotka harrastavat golfia tai edes vilkuilevat ihailevasti sellaisia vermeitä. Räikein rikos on, että kyseinen pelleily on vedättänyt itsensä urheilulajin asemaan. Nämä viheriöiden vipeltäjät viimeisen päälle brändättyine slipovereineen ja kiiltonahkakenkineen keräävät miljoonia huitomalla hölmönnäköisillä mailoilla pieniä kivikovia palloja. He laahustavat pallon perään leppoisasti mailapojalle jutustellen eivätkä edes kanna omia varusteitaan ja voivat kurvailla pitkin viheriöitä ihan tarkoitusta varten kehitetyillä ajoneuvoilla. Ja tsiljoonia uppoaa järjettömän kokoisten kenttien rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kentille tehdään hiekkakuoppia ja tekolampia, koska on huisin jännää lätkiä palloa, kun radalla on sellaisia hankaloittavia esteitä, ja lahkeisiin voi mennä hiekkaa. Lisäksi hiekka- ja vesialueet tuovat miellyttävää vaihtelua viheriöiden estetiikkaan. Kyllä kelpaa golfkerholla imaista pari Mai Taita kierroksen päätteeksi. Tällaisesta urheilusta haaveiltiin taatusti jo antiikin Kreikan Olympian laaksossa.
Kaikki pyrkyrit, kiipijät, perseennuolijat ja muut ”menestyjät” mainitsevat harrastuksekseen golfin. Nämä pseudovoittajat kuvittelevat tällä keinolla olevansa jotain parempaa ja haluavat nostaa itsensä tavallisen rahvaan joukosta, sillä golf on harrastus, johon persaukisen bissenlipittelijän kukkaro ei veny. Kaikkeen golfiin liittyvään on satsattava liian moninumeroinen summa, jotta saavuttaa merkkitietoisen elitistipersläpipiirin hyväksynnän. Mihinkään halpisvarusteisiin ei sorru yksikään itseään kunnioittava, korjaan rakastava, golfmulkero. Eipä tavallinen paskavarvas pääse edes haistelemaan golfviheriöitä. Siitä pitävät huolen jäsen- ja kenttämaksut.
Ainoa golfin muoto, jonka kykenen sulattamaan pakastimen ohella, tulee Volkswagenin tehtaalta Saksan Wolfsburgista. Silläkin uhalla, että tiedostan saksalaisten autonvalmistajien reilun kusetusmeiningin. Niin, ja sitten on Golfvirta. Se on nasta juttu. Ja vielä: Super Mario saa harrastaa golfia, koska hän on haalariasuinen putkimiesduunari eikä purista mailaa tosissaan.
Jälkikiroilu: Tämä blogiswingi on laadittu golfpallo poskessa.
keskiviikko 24. elokuuta 2016
Päivien pääksytysten pähkylöitä
Mihinkäs minä jäinkään? Ai niin, tähän. Paljon on ehtinyt virrata pissaa, kakkaa ja muita rehellisiä kuona-aineita viemäriputkissa sen jälkeen, kun edellisen kerran annoin tajuntani virtsata tälle sivustolle. Mutta älkää peljätkö, en ole hyljännyt teitä. Sanalla ”teitä” viittaan semisti tajuissaan olevan tajuntani tuottamiin kuona-aineisiin enkä suinkaan mihinkään imaginaarilukijoihin. Mutta nyt Aasiaan, sanoi seksituristi.
Paska on ihan perseestä.
Uksien kautta voittoon.
Runkkaaminen on joka miehen oikeus.
Leevi halusi Pariisiin, mutta hänellä oli varaa vain riisiin.
Veka, tavallinen duunari Riihimäeltä, avautuu Iltalehdessä: ”Kärsin jatkuvasta vitutuksesta.”
Seksuaalisesti yliaktiivisten miesten yhdistys kokoontui kesäseisokkiin Keravalle.
Mandariini, klementiini ja satsuma kilpailivat siitä, kuka on makein. Naapurin Make voitti, koska se saatanan pummi kävi syömässä ne.
Numeropalvelu haastoi wc-istuinten valmistajan oikeuteen mainoslaulun plagioinnista. Kiistanalainen laulu kuului: IDO IDO IDO – sieltä löytyy kakki.
Annoin läpyn paarmalle. Se ei pitänyt siitä, vaikka halusin vain olla kannustava.
Mitä sitä muuta tarvitsee, kun on katto pään päällä, niin puristuskin on kohdallaan.
Nauru pidentää ikää – naru lyhentää.
Tilastojen mukaan häviävän pieni osa minusta uskoo itseensä.
Vasta aikuisiällä saavutin sellaisen kypsyyden, että saatoin pudota puusta.
Kyllä se siitä, kun ottaa vähän spriitä.
Lopuksi muistakaa ainakin tämä yön pimeimpinä hetkinä: huhut kuolaamisestani ovat vahvasti liioiteltuja.
Paska on ihan perseestä.
Uksien kautta voittoon.
Runkkaaminen on joka miehen oikeus.
Leevi halusi Pariisiin, mutta hänellä oli varaa vain riisiin.
Veka, tavallinen duunari Riihimäeltä, avautuu Iltalehdessä: ”Kärsin jatkuvasta vitutuksesta.”
Seksuaalisesti yliaktiivisten miesten yhdistys kokoontui kesäseisokkiin Keravalle.
Mandariini, klementiini ja satsuma kilpailivat siitä, kuka on makein. Naapurin Make voitti, koska se saatanan pummi kävi syömässä ne.
Numeropalvelu haastoi wc-istuinten valmistajan oikeuteen mainoslaulun plagioinnista. Kiistanalainen laulu kuului: IDO IDO IDO – sieltä löytyy kakki.
Annoin läpyn paarmalle. Se ei pitänyt siitä, vaikka halusin vain olla kannustava.
Mitä sitä muuta tarvitsee, kun on katto pään päällä, niin puristuskin on kohdallaan.
Nauru pidentää ikää – naru lyhentää.
Tilastojen mukaan häviävän pieni osa minusta uskoo itseensä.
Vasta aikuisiällä saavutin sellaisen kypsyyden, että saatoin pudota puusta.
Kyllä se siitä, kun ottaa vähän spriitä.
Lopuksi muistakaa ainakin tämä yön pimeimpinä hetkinä: huhut kuolaamisestani ovat vahvasti liioiteltuja.
perjantai 8. tammikuuta 2016
Tuhkalapio
Tuijotin saunan jälkeen pitkävartista mustaksi maalattua tuhkalapiota, joka nojasi seinään. Ihmisellä on tietyssä mielentilassa taipumus tuijotella milloin mitäkin ilman sen suurempia merkityksiä, mutta tuhkalapio herätti minussa ajatuksia.
Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.
Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.
Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.
Yläasteella, oliko sitten seitsemäs, kahdeksas tai yhdeksäs luokka, en muista, mutta veikataan kasia tai ysiä seiskavarmistuksella, tehtiin metallitöissä tuhkalapio. Olin aika kehno metallitöissä erityisesti siksi, koska pillillä hitsaaminen ei kerta kaikkiaan sujunut. Sain hitsattua kaikkeen reiän tai sitten puikko jäi vain kiinni kohteeseen. Opettaja ei ollut kärsivällisimpiä setiä, joten hän saattoi napata hermostuneesti pillin käsistä ja tehdä homman itse. Oli tainnut nähdä pitkän uransa aikana vähän liikaa sählääviä penskoja. Puolustuksekseni mainitsen, että MIG-hitsaus sujui paremmin, koska se oli helpompaa.
Kuitenkin tuhkalapio tuli valmiiksi, vaikka en muista, moniko hitsaussaumoista oli minun tekemäni. Kädensija tehtiin vääntämällä kierteelle metallitankoa, joka sitten kiinnitettiin päistään varteen. Varren pituuden sai itse päättää. Jotkut tekivät tuhkalapioistaan todella lyhyitä nysiä, minä halusin mahdollisimman pitkän. En yrittänyt kompensoida puutteita miehisissä ulottuvuuksissani. Sitäkään motiiviani en oikein muista, ehkä halusin kunnon kokoisen ja ajatus tuntui hyvältä, kun sillä voi kaapia syvältä. Jälkeenpäin muistan harmitelleeni sitä, että jätin varren niin pitkäksi, koska se vaikutti epäkäytännölliseltä.
Eipä varren pituudella juuri ollut merkitystä, koska lapio lepäsi isäni vaatekaapin perällä käyttämättömänä reilut 25 vuotta. Jotenkin kauheaa, että ihmisillä on esineitä vain varastoimista varten. Minäkin omistan paljon tavaraa, joka vain on. Vielä kauheampaa on, että siitä on tosiaan yli 25 vuotta. Muutimme taannoin ihka oikeaan omakotitaloon, jossa on oikea takka ja puulämmitteinen kiuas. Olen siis saavuttanut tietynlaisen keskiluokkaistumisen multihuipentuman. Isänipä muisti tuhkalapion ja kiikutti sen ilokseni. Nyt tuhkalapiolla on tehtävä, mutta pitkä oli odotus.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Kahjon keräilemisen oppitunti
Tässä päivänä eräänä männäkesänä lunastimme syntymäpäivälahjaamme tyttärellemme tavalla, joka olisi ollut utopiaa omassa lapsuudessani. Nimittäin hän oli toivonut tietynlaisia Littlest Pet Shop -hahmoja, joita ei ole sattunut kaupoissa näkymään enää aikoihin. Näitä figuureja löytyi kuitenkin näppärästi eräältä jälleenmyyjältä Hong Kongista, kun Ebayn kautta hieman haeskeli. Täsmennyksenä vielä, että kyse oli siis Kiinan rannikolla sijaitsevasta kaupungista, eikä suomalaisesta rojutavarataloketjusta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun leluja etsittiin vähän isommalla haravalla. Joitakin vuosia sitten tilasimme Autot/Cars-hahmoja Yhdysvalloista. Tuntuuhan se näin keski-ikäisen pirtaan hieman suuruudenhullulta toiminnalta, mutta ei tämäntyyppinen shoppailu koidu nykyisin juuri sen kalliimmaksi kuin lelukauppaan meneminen kotimaan kamaralla.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
Mutta osasin minäkin lapsuudessani. Keräilin tarroja ja jonkin aikaa myös postimerkkejä (nyt saa herjata) ja yritin vaihdella niitä kavereiden kesken. Kaupankäynnin peruslainalaisuudet tulivat selviksi, kun väännettiin tosissaan vaihtokauppoja. Tarroja kertyi aika kasat ja olin ylpeä kokoelmastani. Hauska muoti-ilmiö oli Ritari Ässä -tarrat, joita sai tympeän makuisen pinkin purkan mukana. Mutta kaikki erilaiset piti saada, joten niitä ostettiin ja paljon. Vähänkö ärsytti, kun yhtä tarraa saattoi tulla 10 kappaletta, mutta niitä harvinaisia ei sitten millään. Muistan, kun yksi kaveri kävi ostamassa noin 30 purkkaa kerralla. Taisi jäädä itse purkat syömättä.
Erinäisiä vuosia myöhemmin tulivat jääkiekkotarrat, joita seurasi jääkiekkokorttien invaasio. Jyväshyvä valmisti Hockey Liiga -suklaavohvelia, josta sai yhden liigapelaajan keräilytarran. Minäkin innostuin niistä, vaikka saatoin olla hieman yli-ikäinen, mutta lapsenmielisyyttä riitti (ja riittää edelleen). Hitto, että söin paljon suklaavohvelia.
Tarrat menettivät hohtonsa, kun Leaf pukkasi markkinoille Sisu-jääkiekkokortit. Niihin paloi rahaa ja niistä oli luontevaa laajentaa NHL-keräilykortteihin. Pohjois-Amerikassa keräilykorteilla on pitkät perinteet, joten Suomeenkin tuli jos jonkinlaisen valmistajan kortteja. Opin pian, mitkä olivat arvostettuja merkkejä (esim. Upper Deck). Myös Leafia ostin ja testimielessä joitakin muita. Valmistajat tuottivat ”tyhmiltä rahat pois” -mentaliteetilla myös ns. premium-kortteja, joista sai pulittaa hunajaa ottaen huomioon, että kyseessä oli pala pahvia, jonka jälleenmyyntiarvo pyöri nollan hujakoilla.
Ensimmäiset jalkapallokortit tarttuivat käsiini, kun Upper Deck valmisti sellaisia vuoden 1994 jalkapallon mm-kisoista, jotka pidettiin Yhdysvalloissa. Jääkiekkokortit ovat jääneet jo ajat sitten, mutta futiskortteja ostan nykyisin pojalle, ehkä ”vähän” omasta mielenkiinnostanikin.
Sarjakuvista pidin paljon. Keräilin pitkään Aku Ankan taskukirjoja. Kiersin paljon antikvariaatteja, jotta sain kasattua puuttuvat alkupään numerot. Vuosien etsimisen jälkeen minulla oli täydellinen kokoelma. Lopetin taskareiden ostamisen jossain numeron 210 tienoilla, koska mielestäni tarinoiden laatu oli lähtenyt laskuun. Se itse asiassa tapahtui jo ennen numeroa 100, mutta jatkoin silti keräämistä. Elämässä pitää olla rutiineja.
Myös kaikkia muita sarjakuvia ostelin, koska antikat olivat aivan mahtavia aarreaittoja. Erilaisia sarjakuvia kertyi kellariin kassikaupalla puhumattakaan Aku Ankasta, joiden vuosikertoja on aivan älytön määrä, oikea keltaisten kansioiden meri. Samoin sellaisia lehtiä kuin Action Force (G. I. Joe) ja Transformers ostin irtonumeroina uskollisesti vuosikausia. Se oli aina juhlava hetki, kun bongasin kaupasta uunituoreen numeron.
Aikuisiällä sekoilu jatkui huolella ja isommin panoksin. Eräs lapsuuden innostuksen aihe, Otavan julkaisema Ian Livingstonen ja Steve Jacksonin kirjoittama Taistelupeli-kirjasarja (kaikkiaan 5 kirjaa), heräsi uudelleen eloon, kun huomasin, että nettikirjakaupasta sai sarjan englanninkielisiä kirjoja, joita ei koskaan julkaistu Suomessa. Tilasinpa ensin muutaman, sitten lisää ja lisää ja lisää, kunnes niitä oli yli kolmekymmentä. Nyt voin katsoa kirjojen rivistöä kirjahyllyssä ja miettiä mielessäni, miksi.
Viimeinen kalliimpi tempaus tapahtui useampia vuosia sitten, kun löysin lapsuuden Matchbox-pikkuautoja Huuto.netistä. Ostin niitä sieltä reippaanlaisesti, kunnes löysin huikeat markkinat brittien Ebaysta. Siellä tuli käytyä tiukkoja huutokauppaskaboja, ja rahaa siirtyi sumujen saarelle ihan kivasti. Nyt voin ihailla tätäkin hulluuden hohteella silattua kokoelmaa ja miettiä mielessäni, miksi.
Vastauksia lienee aika helppo lähteä veikkailemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)