Lapsuuden leffat

Kun vuonna 1983 päädyin koulutielle, sain kaveripiiriini uusia vahvistuksia. Vanhemman näkökulmasta ystäviä voi luokitella ryhmiin ”hyvää seuraa” ja ”ei hyvää seuraa”. Jälkimmäiseen ryhmään kuului poikia, joiden tekemisiä ei juuri vahdittu. Tällaisten kavereiden kanssa sai tehdä kaikkea jännää ja kiellettyä. Niinpä pääsin tutustumaan hyvin nuorena suttuisten VHS-tallenteiden avulla elokuviin, joita ei todellakaan olisi pitänyt näyttää 7–8 -vuotiaalle lapselle. Todettakoon, että tällaisesta toiminnasta koituneet vauriot psyykelle olivat vähäisemmät kuin mitä kuvittelisi. Olipa helppo homma tehdä psykoanalyysi itselle.

Koulukavereiden luona näin hienoja klassikkoelokuvia kuten Karate Kid, Rautaristi (Sam Peckinpahin kohtuuverinen sotaelokuva), Beverly Hills kyttä, Poikkeuksellista rohkeutta (Vietnam-sotaa) ja Villihanhet. Näin myös pätkiä veikeästä filkasta nimeltä Luojan tähden, paetkaa! (Amityville Horror, se alkuperäinen). Siihen aikaan ”kopsittiin” kahden videonauhurin avulla leffoja, jolloin kopiosta tuli kuvanlaadultaan aina alkuperäistä heikompi. Mutta kuvanlaatu ei tietenkään lapsia haittaa, jos kyseessä on korkean ikärajan tiukka toimintapätkä. Niinpä mainittuihin elokuviin sisältyy spesiaalia nostalgia-arvoa. Erityisesti Karate Kid, Beverly Hills kyttä ja Poikkeuksellista rohkeutta olivat sen verran tykkiä matskua, että ne oli pakko katsoa moneen kertaan.

Varsinkin sotaleffat (esim. Rambo 2 ja Platoon – nuoret sotilaat) ruokkivat leikkejä. Tykkäsin Vietnam-aiheisista sotaelokuvista, koska siihen aikaan jenkkileffat ryöstöviljelivät aihetta. Minulla oli hirveä hinku nähdä myös Full Metal Jacket (1987), kun näin siitä pätkiä telkkarin leffaesittelyohjelmassa, mutta tätä tahtoani en saanut läpi, vaan elokuvan näkeminen siirtyi jonnekin täysi-ikäisyyden tuolle puolen. Leikkipyssyjä oli roppakaupalla ja pyssyleikit kuuluivat ehdottomiin suosikkeihin. Ghostbusters-elokuvan näkemisen myötä siirryimme hiipimään taloyhtiön pimeään kellariin ja metsästämään aaveita. Tehtailin Ghostbusters-merkkejä piirtämällä mallista leivinpaperin läpi. Ostin kaverilta Ghostbusters-leffajulisteen, joka oli tainnut ilmestyä Suosikin liitteenä.

Vuosi taisi olla 1984, kun kotiimme kannettiin superhieno ja superkallis Panasonic NV-850 HiFi-VHS-videonauhuri. Isä liittyi R-kioskin VIP-videoklubiin, jolloin pääsin käsiksi valtaviin leffavalikoimiin. VIP-videoklubi lähetti säännöllisesti kotiin A4-kokoisen kuvaston, johon oli lätkitty klubin koko leffavalikoima lyhykäisten juonikuvausten kera. Luin kuvastoa antaumuksella. Vaikka vuokraaminen oli kallista (25–30 markkaa per leffa?), kukkaro aukesi kivuttomasti leffavuokrauksiin. Sain surutta vuokrata haluamiani elokuvia ikärajoista juuri piittaamatta. Saa arvailla, mitä tällä yritettiin kompensoida. Kun leffa vuokrattiin, sain katsoa sen parikin kertaa. Täytyihän saada maksimaalinen hyöty irti. Star Warsit (osat IV, V ja VI), James Bondit (varsinkin Elä ja anna toisten kuolla), Chuck Norrisit (Yksinäinen susi McQuade, Suoraa toimintaa ja Delta Force), Poliisiopistot, Goonies – Arkajalat (näitä leikittiinkin), Gremlins – riiviöt, Clint Eastwoodin spagettiwesternit ja Likaiset Harryt, Terence Hillin ja Bud Spencerin turpiinvetoleffat, Indiana Jonesit, ja lista jatkuu. Jotkut elokuvat olivat niin hyviä, että vuokrasin ne useampaan kertaan. Mitä tulee kotinauhoittamiseen, videonauhuri räjäytti pankin 1980-luvulla. Voi päivää hyvää, kuinka paljon meilläkin oli nauhoitettuja leffoja ja muita ohjelmia. VHS-kaseteilla täytti kevyesti kaapin jos toisenkin.

Niin se vain on, aika kultaa muistot, video killed the radio star ja mitä nyt keksiikään. Aika on laskenut kultaisen sateensa monen lapsuuden unohtumattoman elokuvaelämyksen päälle. Chuck Norrisin totisia tekeleitä tuskin pystyy nykyään katsomaan kuin kännissä ja camp-lasit päässä. Onneksi aika on jättänyt rauhaan sentään joitakin kasaripätkiä.

Requiescat in pace, uskollinen ystävä. Koimme paljon upeita hetkiä yhdessä. Kunnes aloit työksesi syödä videokasetin nauhaa, senkin paska (kuvassa NV-850 Panasonicin sisarmerkin Nationalin nimellä).

Kaunokirjallista hukkakauraa

Tänään on poikkeuksellisen juhlava päivä, koska aion kokeilla hämmentävää metodia ja lukea kuuluvaan ääneen otteita tekeillä olevasta kaunokirjallisesta teoksestani Iltahämärästä aamuhämärään, ja välissä oli pimeää. Tämä on mielenkiintoinen uusi aluevaltaus, sillä allekirjoittanut tunnetaan ennestään lähinnä tiukan faktapitoisista julkaisuistaan. Tulevaa maailmankirjallisuuden klassikkoa voisi luonnehtia film noir -henkiseksi pukudraamaslapstickfarssiksi. Luvassa on siis jotain, mitä on vaikea sanoin kuvailla, vaikka juuri teinkin niin. Sitten lukemaan, sutkautti Lasse Pöysti:

”Mies istui autossa ja odotti. Parin minuutin jälkeen oli selvää, että pari minuuttia kuluu nopeasti. Kymmenen minuuttiakin kului vielä kohtuullisessa ajassa, mutta puoli tuntia alkoi jo tuntua yllättävän pitkältä ajalta. Odottaminen on tuskallista, jos vilkuilee koko ajan kelloa. 45 minuutin kohdalla hän huomasi, että oli jyrsinyt kaikki kyntensä kynsinauhoja myöten pois. Tunnin kuluttua hän tunsi, että oli valmis repimään vaatteet yltään ja juoksemaan ulos sateeseen raivopäisesti karjuen. Hän katsahti ratin alle jalkatilaan. Lattialla olevista tumpeista päätellen hän oli polttanut tunnissa askillisen tupakkaa, täydet 20 kappaletta. Auto näytti savustamolta.”

”Nainen ilmestyi kylpyhuoneesta näyttävässä rokokoo-puvussa. Ilma tihentyi niin, että sitä olisi voinut kauhoa lusikalla suuhun. Mies loi liian pitkän katseen naiseen.
– Mitä tuijotat? Etkö ole ennen nähnyt tällaista pukua? Nainen tivasi.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen naisen päällä, mies vastasi.
Nainen vaikeni ja tuijotti seinään. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi hän otti yöpöydältä savukkeen ja sytytti sen tulitikulla. Nainen otti syvän nautinnollisen henkosen ja enempää hän ei ehtinytkään, koska rokokoo-puku roihahti pudotetusta tulitikusta ilmiliekkeihin. Mies toimi nopeasti ja sai sammutettua puvun persialaisella matolla, joka sattui lojumaan käyttämättömänä lattialla. Nainen säilyi vahingoittumattomana, mutta puku oli karrella.
– Oletko kuullut, että tupakointi voi tappaa? Mies totesi kuivasti.
– Olen useinkin, mutta en tuollaisen miehen suusta, nainen vastasi kylmän rauhallisesti.
Mies hiljeni hetkeksi ja pohti, mitä nainen lauseella tarkoitti.”

”Mies astui baariin. Illan viimeiset valonsäteet siivilöityivät likaisista ikkunoista sisälle kuin antaen häivähdyksen inhimillisyyttä baarin turmeltuneeseen asiakaskuntaan. Pöydissä notkuva ihmissaasta suorastaan kerjäsi tulla siivotuksi pois. Ihmiskunta kaipasi kasvojenpesua ja täältä sen voisi hyvin aloittaa. Käsi hapuili vaivihkaa housujen vyötäröllä selän puolella sijaitsevaa henkivakuutusta, Colt M1911A1:tä tai tuttujen kesken Colt Governmentia. Kenties persoonaton valinta, mutta mutka oli lähtenyt matkaan sopuhintaan tutun kaverin kanikonttorista. Luotettava sotaratsu kuitenkin. Baarin väki ei juuri uutta asiakasta noteerannut. Miehen katse luotasi nopeasti pöytien ja baaritiskin surkimukset, mutta kohdetta ei näkynyt. Nyt oli hyvä hetki ottaa pienet hermopaineen hellittäjät.
– Triplaviski, Vat 69:tä, hän murahti baarimikolle.
Mies tempaisi viskin yhdellä huikalla. Lämmin tunne valtasi kehon. Tätä hän todella tarvitsi.
– Toinen, hän ähkäisi.
Kolmannen triplaviskin puolessa välissä kohde ei ollut saapunut edelleenkään. Kaksi miestä oli tullut baariin hetki sitten ja asettunut nurkkapöytään oluidensa kanssa. Miehen näkemä valokuva kohteesta oli ollut hieman suttuinen, mutta hän uskoi kyllä tunnistavansa tämän luonnossa. Nopeasti nautittu Vat 69 alkoi kuitenkin tehdä selvää jälkeä miehen havainnointikyvystä. Päässä kieppui ja se saattoi vaarantaa tehtävän. Sitten baarin ovi avautui. Se oli hän. Mies joi viskin loppuun ja kohensi ryhtiään. Nainen käveli suoraan tiskille ja oli jo tilaamassa, kun mies tarttui hänen käsivarteensa.
– Sinuna en tekisi sitä, mies kuiskasi.
– Kuinka julkeat? Etkö tiedä, kuka olen? Nainen henkäisi.
– Tiedän ja uskon, että vielä tutummaksi tullaan. Mies heitti humalaisen virnistyksen.
– Kykenetkö muka hoitamaan mitään hommaa? Haiset härskisti viinalle.
– Sinä et pysty kuvittelemaankaan, mihin minä kykenen.
Seuraavassa hetkessä miehen kyvyille tuli kysyntää, sillä hän havaitsi naisen olan yli, että nurkkapöydän kaksi oluennauttijaa olivat tempaisseet revolverinsa esiin ja tähtäsivät hyvin päättäväisesti miestä ja naista baaritiskillä. Kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat, mies oli jo syöksynyt nainen otteessaan lattialle. Baaritiskin takana ollut peili helähti säpäleiksi. Siinä tuli seitsemän vuotta epäonnea. Mies toivoi, että tappajien epäonni konkretisoituisi hyvin pian. Pari luotia pysähtyi tiskin jykevään puuhun. Baarimikko kiljui ja sukelsi tiskin taakse. Sieltä täältä kuului ryminää, kun asiakkaat suojautuivat kukin minnekin.
– Ryömi baaritiskin taakse! Mies ohjeisti naista.
Turvallinen Colt 45 löysi tiensä käteen rivakasti. Aseen jämerä kahva tuntui kädessä lähes euforiselta. Mies kierähti lattialla ja laukaisi kolmasti kohti revolverimiehiä. Kaikki menivät ohi. Tappajat hakivat suojaa pöytien takaa.
– Saatanan viski, mies sihahti hampaiden välistä.
Hutikuteihin ei olisi enää varaa, sillä lippaassa oli neljä luotia jäljellä. Varalippaat olivat jääneet auton hansikaslokeroon.”

Neuvottelut kustannusosakeyhtiö MMT:n kanssa ovat loppusuoralla. Tätä herkkua on luvassa kenties jo lähivuosikymmeninä, mikäli kustantajaa on uskominen.

Rehtiburger

Kaikki sai alkunsa siitä, kun hampurilaisen tapaisia myyvä Hesburger-ketju markkinoi kampanjatuotetta nimellä ”Rehti-tuplahampurilainen”. Ilahduin kovasti näkemästäni mainosjulisteesta, koska ajattelin, että viimeinkin Hesburger myöntää, että heidän muut tuotteensa eivät täytä ”rehdin” vaativia kriteerejä. Olin kovin väärässä, kuten niin valitettavan usein.

Oikeastaan kaikki juontaakin erääseen heinäkuiseen päivään vuonna 2014, kun satuin piipahtamaan läheisessä Hesburgerissa nauttimassa epäterveellisyyksiä. En varmaan ollut vähään aikaan käynyt Hesessä, joten otin varman klassikon eli kerroshampurilaisen. Onhan Hesburgerilla ollut ennenkin laatuongelmia, esim. aika usein sai hampurilaisen haaleana ja näivettyneenä. Mutta nyt laatuongelma oli perustavampi. Vaikka pihveiltä ei voikaan odottaa paljoa, niin havaitsin hyvin nopeasti, että pihvit oli ohennettu sellaisiksi lätyiksi, että sanan ”pihvi” olisi voinut poistaa tuoteselosteesta. ”Where’s the beef?” kuten kysyttiin jossain muinaisessa amerikkalaisessa Wendy’s-hampurilaisketjun mainoksessa. Hesburger siirtyi henkilökohtaiselle boikottilistalle.

Taannoin vierailin Burger King -ketjun ruokintayksikössä ja homman juoni oli sama pihvin osalta. Burger Kingissä purilaiset tulevat suoraan grillistä, mikä on ison peukun arvoinen asia, mutta pihvin asemointi huonoksi vitsiksi latistaa tunnelmaa. Vaikka ”pihvi” valmistetaankin teurasjätteistä, nahasta, sidekudoksesta, aivokalvosta, käytetyistä popniiteistä, yms., voisi se olla edes pihvin näköinen. Hintakilpailu on kovaa ja hinnan pitäminen matalana asettaa paineita kustannuksiin, mutta missä kulkee laadun raja? Kysyn vaan, vaikkei kiinnostakaan.

En haluaisi valittaa, mutta koska en huijaa ketään, niin tietenkin haluan. Ei siitä niin montaa vuotta ole, kun Heselläkin välillä jopa nautti hampurilaisestaan. Sellaista vahinkoa ei enää tapahdu. Jos haluaa laadukkaan tai vähintään laadukkaalta vaikuttavan burgerin, on suunnattava ns. oikeisiin ravintoloihin. Nykyisin jokaisen ravintolan listalla on laatuhampurilaisia alkaen 15 euroa per setti, koska se on kannattava ja myyvä artikkeli ja koska karvalakkikansalla ei ole ravintolassa enää varaa oikeaan naudanfileepihviin (30 euron setti). Kohtuuhintaisella hampurilaisannoksella saa sentään oikean ravintolakäynnin elämyksen (tarjoilijat, atmosfääri, kiireettömiä ihmisiä ja sen sellaista).

Jos tällainen marina vaikuttaa naurettavalta, niin sitä se on ja juuri se onkin koko pointti. Taas kerran keski-ikäinen käppänä kärisee, kuinka ”kaikki oli ennen, ts. 1980-luvulla, 1990-luvulla tai 2000-luvulla, paremmin”. Hampurilaisketjut ovat kohteena niin helppoja, että niihin osuisi vaikka nukkuva käsivarsiamputoitu sokea marakatti (vrt. allekirjoittanut), koska pikaruokaloista on aina löytynyt valitettavaa ja pitkän ajan kuluessa laatustandardit näyttävät laskevaa käyrää. Mutta tavoistani poiketen pysyin tällä kertaa jossain määrin asiassa ja sehän vie hauskuuden koko hommasta, eiKÖ -KÖ -KÖ -KÖ?

Levyraadista on aikaa

Levyraati oli Pöllökanavan viihdyttävä musiikkiaiheinen ohjelma, joka kuului minunkin vakioseurantakohteisiini pitkään. Toisaalta katsoin lapsena televisiosta liki kaiken Heikki Hietaniemen juontamaa Lauantaitanssit-oksetusta lukuun ottamatta. Siinäpä oli aivan päättömän hölmö ohjelma, ainakin lapsen silmin katsottuna.

Levyraadissa pyöritettiin musiikkivideoita (alkuaikoina LP-levyjä tai mitä lie savikiekkoja), joiden sekalaista musiikillista antia arvosteli sekalaisesta seurakunnasta koottu paneeli omien kykyjensä puitteissa. Jokainen antoi tietenkin pisteet kappaleelle asteikolla 1-10. Raadin heterogeeninen kokoonpano varmisti sen, että mielipiteitä kuultiin laidasta laitaan ja väittelyitä syntyi. Tuohon porukkaan ei kuulunut stand up -koomikoita eikä itsensä hauskoiksi hepuiksi havainneita kirjailijoita. Tarkkaan ottaen 1980-luvulla koko stand up -ilmiötä ei ollut olemassakaan, koska se ei ollut vielä tuolloin rantautunut Suomen maaperälle.

Vakionaamoista mieleen syöpyi ohjelmaa juontanut öljyämättömältä ovensaranalta kuulostanut Jukka Virtanen, musiikin teknis-teoreettisella tietämyksellä pätenyt Klaus ”Klasu” Järvinen sekä aina hyväntuulinen tuulihattu Pirkko Liinamaa. Klasu Järvistä pidin erityisen ärsyttävänä ja pitkäveteisenä kaverina, koska hän analysoi kaiken kuulemansa musiikin periaatteella ”jollei se kuulosta jazzilta, se ei ole hyvää”. Pirkko Liinamaa taas tykkäsi lähtökohtaisesti kaikista lauluista, varsinkin niistä, jotka saivat hänet hyvälle tuulelle. Ja jos oikein pinnistelen, muistan myös Raimo Lintuniemen, ikääntyneen herrasmiehen, joka oli aina autuaan pihalla kaikista nykymusiikin ilmiöistä. Raadin muut jäsenet naureskelivatkin aina Lintuniemen tietämättömyydelle. Sellainenkin tyyppi kuin Juha Siltanen oli jossain vaiheessa. Tykkäsin hepusta, koska hänellä oli terävää ja hauskaa juttua. Hän kylläkin oli kirjailija.

Vaan kuitenkin selkein muiston pätkä ohjelmasta on, kun mökillä Sysmässä katsoin kerran Levyraatia, jossa yhdeksi kappaleeksi oli valittu Kolmannen Naisen biisi ”Tästä asti aikaa”. Hataran muistikuvantamisen mukaan tsibale aiheutti siinä määrin konsensusta, kondensiota ja koherenssia, että se taisi ehkä kenties jopa voittaa kyseisen Levyraadin. Voi olla, että muistan väärin. Niinkin on voinut käydä, että muistan väärin sen, että muistan väärin, jne.

Koska ”Tästä asti aikaa” julkaistiin vuonna 1990, Levyraadin jakson on täytynyt tulla samaisen vuoden kesällä. Miksi muistan juuri tuollaisen asian, onkin toinen juttu, tai kolmas. Toisin sanoen en tiedä, mitä lie tiedostamattoman temppuja. Biisi on hieno ja kaihoisan nostalginen ja melankoliaahan minä arvostan. Lopun kitarasoolo on varsin onnistunut. Se on kymmenen pistettä ja tunge jatsi klarinettiisi, Klasu!

Jälkihaihattelut: Raikkaalla ja ravitsevalla 80-luvulla mökillä ei ollut vielä sähköjä, joten me penskat saimme tuijotella pientä mustavalkomatkatelevisiota, joka sai virtansa auton akusta. Kun akut sitten tyhjenivät, isoäitini polki akut tarakalla toistakymmentä kilometriä lataamaan niitä läheiselle tutulle tilalle, jossa oli sähköt. Tosin hän oli silloin kuusikymppinen ja teräskuntoinen täti. Mitäpä sitä ei tekisi (vetelien) lastenlastensa hyvinvoinnin eteen. Edustimmehan serkkujeni kanssa kunniakkaasti nousukauden sokeriliemessä marinoitua x-sukupolvea.

Ulosteista tahriintunut mieli

Tein ”mielenkiintoisen” havainnon itsestäni: viittaan teksteissäni epätavallisen usein kakkapissa-osastolle. Nythän äkkiseltään voisi tökkiä allekirjoittanutta, että kyseessä on sairas fetissi tahi perversio, mutta sellaista en myönnä. Mutta huumoria on jostain kumman syystä kiva veistellä aiheesta.

Tietenkin 40-vuotiaan miehen pitäisi altistaa itsensä itsetutkiskelulle, jos kakka- ja pissasanasto vilahtaa suusta useammin kuin reilut kolmekymmentä vuotta nuoremmilla jälkeläisillä. Kyllä jälkikasvu vielä jaksaa nauraa tai hymähtää iskästä ulostuville jutuille, mutta ikää ei paljon tarvitse tulla lisää, niin jo alkaa hävettää silmät, korvat ja muut ulokkeet päästä. Varsinkin, kun kakkaläpän heittäjä ei itse osaa hävetä juttujaan.

Kun ikää karttuu, tuntee yhä vähemmän häpeää törttöilyistään saati pelkää kasvojensa menettämistä. Nuorena toimintaani saattoi hyvinkin paljon ohjata sellaiset ajatukset, mitä muut ajattelevat minusta ja miten tekisin itseni tykö paremmin, eritoten vastakkaiselle sukupuolelle. Kukapa ei, kerran se siihen ikäkauteen tiiviisti liittyy. Jo ala-asteelta lähtien koin olevani hauska heppu, mutta kansansuosioni on vaihdellut suuresti eri aikoina. Väkinäinen vitsailun pakko on johtanut minut useita kertoja äärimmäisen noloihin tilanteisiin, kun harkintakykyni on kerta kaikkiaan pettänyt. Maa olisi saanut niellä minut monesti.

Mutta nyt pelikenttä on vapaana. Voin lohkaista monenkirjavia mauttomuuksia ja rimanalituksia ja kuitata ne olankohautuksella. C’est la vie. Touché cliché. Tietenkin on niitä, jotka eivät ota niin kevyesti tilannetajuni puutetta ja/tai piittaamattomuuttani. Saatan joskus nähdä vaimon ohimosuonten pullistuvan. Törkyisimmät jutut päästän kuitenkin ilmoille varman päälle, koska on minulla sentään jonkinmoiset käytöstavat. Puolison kanssa on toki näkemyseroja siitä, mihin raja vedetään esim. kaksimielisyyksien viljelyssä (yksi lempilajeistani). Koen, koska kaiken voi kokea, että melko pidäkkeetön sanailuni ei viime kädessä juurikaan aiheuta vahinkoa ympäristölle. Verbaalinen kakka ei saastuta ilmaa eikä pilaa vesistöjä.

Lopuksi teen ajankohtaiskatsauksen ja poimin tärkeimmät asiat Ylen verkkosivuillaan 20.9.2016 julkaisemasta uutisesta ”Katso pönttöön: Kakka paljastaa terveysriskejä”:

”Pönttöön putoaa liian löysää tai liian tiukkaa kakkaa.”
”Pönttöön kannattaa välillä kurkistaa, sillä ulosteen koostumus ja väri kertovat paljon.”
”Löysä kakka viittaa.”
”Kovat, vaikeasti ulos tulevat papanat kertovat.”
”Kelluvat pökäleet puolestaan voivat pahimmillaan viitata.”
”Myös ulosteen vihertävään tai harmahtavaan väriin kannattaa kiinnittää huomiota.”
“Tunnistatko kuvista oman jätöksesi?”

En ole aikeissa tunnustaa, että olisin lähettänyt Ylelle valokuvia omista jätöksistäni.

Jälkijätökset: Tiedän, mistä puhun, sillä olen suorittanut kolonoskopian perus-, jatko-, syventävät ja todella syventävät opinnot.