...ja yksi vähäisesti tolkullinen loppukaneetti.
Joonas unohti lompakkonsa kotiin ja yritti päästä linja-autoon selittämällä kuskille. Myöhemmin Joonas huokaisi ystävälleen: ”Puhuin itseni bussiin”.
Mitä seurasi, kun parvi merikaloja kuuli joutuvansa kalapuikkojen raaka-aineeksi? Tuli seisokki.
Mitä tulee, kun yhdistää pimpin ja pippelin? Pimppeli.
Miten hävitetään byrokratia? Kutsutaan paikalle byromaani.
Mitä syntyi, kun juures ja lintu risteytettiin? Palsternaakka.
Jos saavutan pisteen ennen pilkkua, olenko rikkonut jotain sääntöä?
En ole alkemisti, vaan semisti puistokemisti.
Fysiikan lakeja: absoluuttista nollapistettä ei voi saavuttaa, mutta absoluuttisen humalatilan voi saavuttaa nauttimalla riittävästi Absolutia.
Pahaenteinen vihjaus siitä, että olen putoamassa kehityksen kelkasta: Luulin hetken mainoksen robotti-imuria kannettavaksi cd-soittimeksi. Häpeällisintä harhaluulossa on, ettei kukaan enää edes myy kannettavia cd-soittimia.
Lopuksi: Olen valmis uskomaan mitä vain, jos Marja Tahvanainen laulaa sen. Jaa Stella pani pillit pussiin vuonna 2013. Sääli, taas vähän myöhässä.
keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
perjantai 3. maaliskuuta 2017
Miten ylenkatsoa kanssaihmisiä
Olen ristiriitainen hahmo, enkä vähiten sosiaalisessa ulottuvuudessa. Vältän seuraa, vaikken olekaan mikään ihmisvihaaja ja saatan toisinaan olla jopa seurallinen. Paras hetki työpäivässä on päästä syömään läheiseen ruokalaan. Irrottaudun hetkeksi työympäristöstä ja saan olla rauhassa työtovereilta. Tietenkin ruokalassa on populaa, mutta vähät minä heistä, koska olen yhtä tuntematon heille kuin he minulle.
Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.
Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.
Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.
On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.
Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.
Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.
Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.
Työtovereissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin se, että heidän suustaan tulee harvoin mitään mielenkiintoista. Muuten he ovat harmittomia. Jotkut jaksavat jauhaa loputtomiin työasioita, mikä on ymmärrettävää työpaikalla, mutta aiheena tappotylsää kuunneltavaa. Oma tapauksensa ovat valittajat, joille negatiivinen lähestymistapa toimii kaikissa yhteyksissä. Marina saattaa alkaa mitättömistä pikkuasioista, kuten heikosta tiedonkulusta, joka paisutellaan suureksi vääryydeksi heitä kohtaan. Viimeksi eräs työtoveri pahoitti mielensä, kun suunnitellusta laivaristeilystä ei ollut kerrottu hänelle heti. Yhdellä kollegalla on tapana milloin mistäkin syystä maalata tuomiopäivän skenaarioita, jolloin hänen tavaramerkikseen on muodostunut (surku)hupaisa kaneetti ”me ollaan kusessa”.
Toiset hallitsevat rupattelun jalon taidon. Valitaan neutraali aihe ja tuutataan tuubaa. Jutustelu käy nopeasti puuduttavaksi, jos aihepiirit eivät sivua millään tavoin omia kiinnostuksen kohteita ja/tai alkavat toistaa itseään. Niin käy helposti, jos on mies naisvaltaisessa työpaikassa. Yksi puhuu mielellään ilmeisen rakkaasta hevosharrastuksestaan ja siihen liittyvistä unelmistaan. Saa toki puhua ja hänhän puhuu, mutta oma kiinnostukseni hevosiin rajoittuu meetvurstiin. Työpaikan ilmapiirin kannalta tietyt näkemykset kannattaa pitää omana tietonaan.
Kälättäjät ovat riipiviä tapauksia. He selittävät kaikki mahdolliset asiat, mitä on tapahtunut heille itselleen, sukulaisilleen, tuttavilleen, tuttavan tuttavilleen, jne. Heillä on mielipide joka asiaan ja he saattavat sen julki, vaikkei kukaan olisi kysynytkään. Suu käy ja käy ja käy ja jutut ovat pääosin hohhoijaa-tasoa. Jos joku toinen puhuu jonkun kanssa jossain ja kälättäjä kuulee sen, hän imeytyy viivytyksettä kontaktietäisyydelle. Sellainenkin säännönmukaisuus on selviö, että mitä enemmän puhetta, sitä tyhmempää ulosanti on. Työpaikkani kälättäjä on lisäksi tyhjännauraja. Hän kuittaa usein hölinänsä hihityksellä, oli asia sitten mukava, ikävä tai yhdentekevä. Siinä ei ole mitään logiikkaa ja maneeri on jokseenkin raastava. Olen välillä joutunut turvautumaan tulppakuulokkeisiin ja musiikkiin, jotta olen saanut leikattua kälättäjän äänentaajuuden pois.
On helpompi vetäytyä kanssakäymisestä kuin olla läsnä ja huomata, kuinka mieltä alkaa kuormittaa toisten tavat harjoittaa vuorovaikutteisuutta. Introvertin vinkkelistä työtovereiden luokittelu yhdentekeviksi käy nopeasti ja tuskattomasti, koska heistä harvoin löytyy sen vertaa potentiaalia, että kiinnostuksen kipinä syttyisi. Eräs ongelma on, etten osaa edes esittää kiinnostunutta. Jos joku pajattaa pitkäveteisestä aiheesta, pysyn hiljaa ja toivon, että hän lopettaisi.
Vaikka ihmiset saattavat olla muuten sovinnaisia ja tylsiä persoonia, niin keskittymällä heidän päällekäyvimpiin piirteisiinsä syntyy melkoisia karikatyyrejä. Niin ne sketsihahmotkin syntyvät. Olenhan itsekin varsinainen sketsihahmo, lähes (omin avuin) kävelevä vitsi. Jos jokainen pystyisi olemaan kriittinen itseään kohtaan, kommunikointi jäisi hyvin vähälle. Ja kenties koko ihmiskunta olisi sukupuutossa.
Jälkiin jää kirjoitus: Vastaus otsikon kysymykseen on ”ylhäältä alaspäin”.
Jälkiin jää keltainen kirjoitus: Vaihtoehtoinen näkemys ihmisen persoonan sameuteen: ”Juon tehdäkseni muut ihmiset mielenkiintoisemmiksi”, sanoi George Jean Nathan. Kupinkumoajien kantaisä Ernest ”Papa” Hemingway on ilmeisesti todennut asian samoin sanoin, joten kunnia ja ylenanto myös hänelle. Ernest-pappa toteuttikin ajatuskehitelmää suurella antaumuksella viimeisinä elinvuosinaan. Ja kas, tukeuduin samaan siteeraukseen blogipökellyksessäni vuonna 2013.
tiistai 14. helmikuuta 2017
Hau
Perhettämme kohtasi onnettomuus viime vuoden elokuussa, kun jouduimme hankkimaan koiran. Suurena vaikuttimena oli tyttären pitkäaikainen tahtotila luontokappaletta kohtaan. Oma tahtotilani oli vastakkainen, joten koira ilmestyi kotiimme.
En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.
On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.
Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.
Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.
Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.
En muista koskaan haikailleeni elukkaa itselleni. Ja vaikka olisin halunnut, en varmasti olisi sellaista saanut. En ole kokenut suurta rakkautta yhtäkään karvatuppovipeltäjää kohtaan, vaikka en suoranaisesti vihaa sellaisia. Tyttäreni kaverikirjaan kirjoitin lempieläimekseni ”orava luonnonvaraisena”. Huiskahännät ovat veikeitä otuksia seurata luonnossa, vaikka ne ahneet pikku pirulaiset ryöstävät lintujen munia. Mutta sellainen on luonnon laki.
On äärimmäisen vaikeaa kuvitella itsensä Koiraihmiseksi. Jokainen on varmasti törmännyt jossain yhteydessä Koiraihmiseen. Sellainen mentaalitapaus pystyy loputtomiin lätisemään, miten Koira teki sitä ja Koira teki tätä ja mitä yhdessä Koiran kanssa tehtiin. Eikä koira ole se, vaan Hän. Koiraa lellitään ja paapotaan ja lässytetään kanssaihmiset henkihieveriin. Koiraihmisen kaikki Facebook-päivitykset kertovat kuvin Koiran elämästä ja kuvan alle liitetään usein lainausmerkkeihin repliikki, mitä Koira ”sanoo”. Se on niin hassua, että ranteet auki suutarin joulukuusesta.
Siinä se nyt möllöttää. Musta karvakuono, jonka silmistä näkee, ettei järki paljon päätä pakota. Mutta se osaa haukkua kaikkea liikkuvaa ja syödä kaikkea mahdollista, minkä vain pystyy nielemään, jopa omat pökäleensä. Se tykkää leikkiä simppeleitä puremis- ja noutamisleikkejä ja se osaa vaatia huomiota näykkimällä terävillä hampaillaan kivan kipeästi käsistä ja akillesjänteistä. Se pitää silittämisestä ja rapsuttamisesta sekä reippaasta ulkoilusta, koska muuten se kusee ja paskoo sisälle.
Puheet koiran älykkyydestä ovat sangen liioiteltuja, koska ne tulevat Koiraihmisten suusta. Koira haukkuu omalle peilikuvalleen, koska se luulee sitä toiseksi koiraksi. Delfiinit, norsut ja harakatkin ovat paljon fiksumpia. Koiran selkeäksi eduksi luetaan seikka, että se on äärimmäisen uskollinen eläin. Sekin kertoo tyhmyydestä, koska uskollisuus kohdistuu sellaiseen eläimeen kuin ihminen.
Minkäs mahtaa, kun vahinko on jo housuissa ja housut kintuissa. Elikosta täytyy pitää huolta, kun sellaisen on kontolleen ottanut. Tarinan käsikirjoitus meni luonnollisesti sitä tavallista rataa, kun koiran ylläpito kaatui saman tien aikuisten niskoille. Lapset eivät kyenneet eivätkä viime kädessä kiinnostuneetkaan koiran hoidosta, super hyper ylläri pylläri. Medialaitteet saavat jakamattoman huomion osakseen, vaikkeivät ne katso kosteilla silmillä anovasti ja heiluta häntäänsä. Mutta sen vannon, että niin kauan kuin sormeni suinkin taipuvat tarttumaotteeseen, tulen poimimaan rakin sonnat pussiin, koska en näe mitään viehätystä siinä, että kaikki kadunvarret on koristeltu koiranpaskalla. Ehkä Koiraihmiset pystyvät selittämään sen ihanuuden.
keskiviikko 8. helmikuuta 2017
Shokkihoitoa Star Warsin malliin
Alkuperäinen Tähtien sota -trilogia kuului olennaisena osana siihen kuvastoon, josta lapsuuden kultaiset muistot rakentuvat. Näin elokuvat moneen kertaan, kiitos R-kioskin videovuokraamotoiminnan. Uusi toivo säilyi pitkään VHS-kasetilla televisiosta nauhoitettuna aarteena. Siitä oli luovuttava, kun tuli aika arkistoida nuo dvd-aikakauden pilkan kohteet kaatopaikalle. Tilalle sain dvd-setin, josta löytyi George Lucasin myöhemmillä lisäyksillä pilaama versio klassikosta.
Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.
Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.
Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.
Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.
Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.
Tähtien sodan uusi tuleminen ysärin lopulla sai minutkin elokuvateatteriin pällistelemään Tähtien sodan episodi ykköstä eli Pimeä uhka -pätkää. Mutta se ei tarjonnut lähellekään samaa hohtoa kuin alkuperäiset elokuvat. Tuosta pannukakusta kynsille saaneena kesti vuosia ennen kuin vaivauduin katsomaan dvd:ltä episodit II ja III, jotka sentään onnistuivat jonkin verran nostamaan tasoa, vaikka päätön erikoistehostekohellus jatkui niilläkin.
Aikaa kului ja sitten pöllähti tieto, että episodit VII, VIII ja IX kuvataan. Välissä Lucas oli myynyt koko puljunsa Disneylle. Olin varma, ettei Disney pysty sotkemaan hommaa kuten Lucas teki. The Force Awakens osoitti arvelun oikeaksi. Fanien housut ja silmäkulmat kastuivat, kun Millennium Falcon lennähti ilmaan ja Han Solo, prinsessa Leia ja Luke Skywalker ilmestyivät kankaalle. Vaikka koko elokuva oli vanhojen juonikuvioiden toistoa, saaga oli palannut takaisin raiteilleen.
Oli aikamoinen paukku, kun luin, että ennen episodi kahdeksaa tuleekin itsenäinen elokuva Rogue One – A Star Wars Story. Intokierroksia nosti se, että leffa sijoittuu alkuperäisiin ympyröihin aikaan vähän ennen Uutta toivoa. Näkisi taas vanhat kunnon X-siivet ja Y-siivet toiminnassa sekä ainoat oikeat Stormtrooperit ja Kapinaliiton sotilaat. Vein suupielet vaahtoa tihkuen jälkeläiseni katsomaan herkkujen herkkua. Virhe.
Puitteet elokuvassa ovat kuin Vanhaan Hyvään Aikaan. Mutta mutta mutta. Elokuvien tietyntasoinen keveys oli muuttunut raskaaksi synkkyydeksi, ahdistavaksi tunnelmaksi ja traagisiksi kohtaloiksi. Samaa oli jonkin verran jo The Force Awakensissa, mutta tässä sitä oli potenssiin kymmenen. Koko järkyttävä ja sysimusta loppujakso sai minut katumaan katkerasti, että toin lapseni katsomaan elokuvaa. Rogue One ei ole K12-elokuva, vaan jotain K12:n ja K16:n väliltä. Lapsetkin olivat silmin nähden järkyttyneitä elokuvan päätyttyä eikä syyttä. Kaikki keskeiset hyvikset kuolevat, siis todellakin kaikki. Ei happy endiä lukuun ottamatta loppukohtauksen valon pilkahdusta.
Ruikuttaminen ja ruikkiminen sikseen. Rogue One on tyly elokuva sodan raadollisuudesta täysi-ikäisille aiheen diggaajille. Alkuperäisen Tähtien sodan maailman avautuminen on vanhan koulukunnan jarrulle silkkaa naminamia alusta loppuun, vaikka tarina on lohduton. Loppukliimaksi oli huikea, kun juonenkuljetus johdatti elokuvan päätökseen siihen hetkeen, josta Uuden toivon avauskohtaus alkaa. Taivun tyytyväiseen myhäilyyn henkilöhahmojen (ja robottihahmon) surkeista lopuista huolimatta.
perjantai 13. tammikuuta 2017
DM
Olinpa jonkun ikäinen finninaama, kun tavaratalon musiikkiosaston tv- ruudusta pärähti Walking in my shoes. Psykedeelisen kaheli video porautui teinipöljäkkeen otsalohkoon sillä voimalla, ettei se lähtenyt sieltä pois missään vaiheessa, vaan aiheutti tapahtumasta pysyvän muistijäljen. Biisin ilmestymisen perusteella voisi epäillä tuon tapahtuneen kesällä 1993. Enpä tietty näistä muistikuvista varmuuteen voi mennä, kun ne joskus sekoittuvat keskenään.
Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.
Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.
Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.
Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.
Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!
https://vimeo.com/68569605
Sykähdyttävimmät sävärit syntyivät vasta Ultra-albumin myötä vuonna 1997. Kaverin kanssa fiilisteltiin levyn erilaisia jykeviä saundeja, ja suosikeiksi nousivat It’s no good ja Freestate. Toki levy oli lujaa tekoa alusta loppuun, kerran levyllä oli sellaisiakin raitoja kuin Barrel of a gun, Home, Useless, Sister of night (kaverin suosikki), The bottom line ja Insight. Silkkaa korvamannaa alusta loppuun.
Tunnelmat alkoivat laimeta seuraavalla Exciter-platalla, joka ilmestyi 2001. Ostin kuitenkin levyn ja jaksoin innostua joistakin kappaleista, kuten Dream on, Shine ja When the body speaks. Ylivoimaiseksi ykköseksi nousi Freelove, jonka videota jaksoin sahata Youtubesta loputtomiin. Siinäpä pätkä, joka aiheuttaa mielihyväkeskuksessa juuri oikeanlaista värinää. Freelove on parhaimmillaan nautittuna musiikkivideosta tuttuna singleversiona eli Flood mix -versiona. Se on lyhyempi ja selkeämpi, kun ylimääräiset sirinät ja särinät on jätetty pois (vrt. albumiversio). Floodin biitti virittää tunnelman kohdilleen.
Exciterin jälkeiset albumit jäivät ostamatta, mutta yksi kappale myöhemmästä tuotannosta on soinut ahkerasti kuulokkeissa: Lilian albumilta Playing the angel. Se on voimallinen tuuttaus. Muuten homma oli taputeltu, vaikkakin Wrong-biisiä (2009) pyöritin joitakin kertoja tuubista.
Olihan tyypeillä ollut kaikenlaista puuhastelua jo ennen Songs of faith and devotion -levyä (1993), mutta ne kaikki (seitsemän pitkäsoittoa) jäivät taka-alalle, koska hyppäsin mukaan vasta Ultralla, joka ilmestyi tilanteessa, jossa bändin veikot olivat selvittäneet päänsä ja jättäneet humehilla leikkimiset taakseen. Vanhemmista Enjoy the silence on sellainen, josta ei voi olla pitämättä. Dave Gahan, Martin Gore ja Andy Fletcher ovat nyttemmin siirtyneet ukkokerhoon ja tuskin edes noteerasin viimeisintä levyä (Delta Machine, 2013). Mutta edelleen kelpaa tarttua Ultraan, miksei Exciteriinkin.
Jälkijättöinen jälkkäri 30.1.2017: Se on vielä tunnustettava, että jos pohditaan the ultimate kutubiisiä kautta aikain, on Freelove (Flood mix) vahva ehdokas kärkeen. Huikea eroottinen viritys!
https://vimeo.com/68569605
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)