tiistai 15. toukokuuta 2018

Ihan O:na donitsista

Tapahtui tosielämässä, kuten Valittujen Palojen kaikki jutut. Heitin muksuille kympin kauppakeskuksessa, jotta he saisivat donitsit erään suomalaisen donitsiketjun myyntipisteestä. Niin aivan, Suomessa on yksi donitsiketju ja se on Arnolds. Huikkasin samalla, että ottavat minullekin jonkun. Istuin siinä kahvilla, jonka tarjosi toinen kahvilaketju, kun lapset tulivat takaisin donitsien kera. Poika lätkäisi kuitin minulle käteen ja sanoi, että sait vielä rahaa takaisinkin. Se oli kymmenensenttinen.

Hämmästykseni oli aito. Laatikossa oli kolme perusrinkulaa, eli Original-donitseja, kuten Arnolds nimeää ne. Minun piti vielä pari kertaa varmistaa, että oikeastiko ne maksoivat 3,30 euroa kappale. Kyllä näin oli, koska kuitissakin luki niin. Minulla ei näköjään ollut ajantasaista käsitystä donitsitaikinan maailmanmarkkinahinnan noususta.

Vaikka olenkin aina ollut säästäväinen persoona (Aku Ankassa lukisi saituri tai kitupiikki), niin viime vuosina olen pehmentynyt ja ollut löyhäkätisempi rahan suhteen. En kuitenkaan tarkoita, että minulla olisi varaa kylvää massia ihan suruttomasti sinne tänne. Ymmärrän kyllä kahviloiden kustannusrakenteen, mitä niillä myydyillä Caramel Latteilla, viiden euron kakunpaloilla ja kolmen euron limsapulloilla pitää kattaa. On kaikenlaista palkkakulua, laitehankintoja ja -vuokria, ketjumaksuja, tilavuokria, sähköä, vettä, siivousta, kalusteita, mainontaa, jne. Eikä tietenkään 3,30 euron donitsista jää käteen 3,30 euroa, vaan siitä on poistettava 14 %:n arvonlisävero sekä kaikki valmistuskustannukset. Tästä kaikesta huolimatta ja vaikka kuinka yritän olla vetämättä kukkaronnyörejä kireälle kaulani ympärille, kolmen euron ja kolmenkymmenen sentin donitsi kuulostaa kylmäävältä.

Kun kerran vauhkoonnuin donitsin hinnasta, päätin kaivaa esiin historiatietoja hintakehityksestä, kuten kaikki normaalit ihmiset tekevät. Vuoden 2010 alussa Original maksoi 2,50 euroa ja vuonna 2014 3,00 euroa. Vuodesta 2010 vuoteen 2014 hinnannousu on ollut 20 % (0,5/2,5) ja vuodesta 2014 tähän hetkeen 10 % (0,3/3). Yhteen vedettynä hinnan kasvuprosentti 2010–2018 on ollut 32 % (0,8/2,5), eli kolmannes on tullut hintalappuun lisää painoa. Ehkei ihan indeksikorotuksista voi puhua. Hinnoittelu on kuin Carunan sähkönsiirtokorotuksista sillä erotuksella, etteivät donitsit haukkaa maksukyvystä satoja euroja vuodessa. Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon nyt uudestaan, koska kaiken toistaminen on dementoitumisen ensiaskel (olen varmaan toistanut tuonkin): hintatietoisuus on sitä, ettei kohta huvita ostaa enää mitään.

Syitä moiselle kehitykselle voi vain arvailla. Yleensähän on saanut syyttää franchising-toiminnan ketjumaksuja, jotka riistävät onnettoman ketjuyrittäjärievun nälkäkuoleman partaalle. Mutta en tiedä, miten on Arnoldsin laita asiassa. Tunnustan, että hinnan päivittelyssä on kyse myös mielikuvasta. Donitsi näyttää tuotteena köyhemmältä kuin esim. kunnon hillomunkki tai hieno kakunpala. Donitsissa on vähän kuorrutemössöä ja sitten siinä on reikä. Jos reikä onkin niin kallis? Donitsissa on rahareikä?

Hassunhauska jälkiletkautus: Kirjoitin tekstiin aluksi Arnold’s, koska muistin puljun nimen olleen Arnold’s donuts eli Arnoldin donitsit, kuka Arnold sitten onkaan (Iso-Arska? Raaka-Arska?). Ei varmaan kukaan. Nykyään nimi onkin vain Arnolds eli Arnoldit. Ovat siirtyneet myymään Arnoldeja donitsien sijaan. No oli ihan paska juttu taas.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

MMT:n iltapäiväkerhon kailotusklubi

Hirmu Hallitsija
(Lauletaan Mikko Alatalon puvuntakin taskussa asuvan tyrannosauruksen äänellä)

Olipa kerran hullu paha poika
Hirmu Hallitsija nimeltään
se huvittelee viemällä kansalta toivon
ja ampumalla ihmisiä tykillään
se on niin tuhma että joka iikka
pystyy sen näkemään
ja muiden kukkaroille se mielellään
tulee kyläilemään

Jos Hirmu Hallitsijalla on paha mieli
ei kansa pysty nukkumaan
koska kansa pelkää mielipuolta
ihan tosissaan
jos Hirmu Hallitsija tulee ruokapöytään
se mussuttaa kaviaariaan
ja heinän se saa kansan suussa
pahalta maistumaan

Kyllä kylässä voi käydä Hirmu Hallitsija
kun on hirmuhallitsijapäivä
onhan se kiva että valtiolla on
oma sadistinen psykopaatti
mutta älä tule liian usein sekoboltsi
tule vain kerran vuosituhannessa
kun sä pistät kaiken ihan vituralleen
ja psyko syyttää muita maita
vaikka kaiken takana onkin vain vinksahtanut psyyke

Kun aamulla pitäisi maata johtamaan lähteä
niin Hirmu Hallitsijaa kiukuttaa
kun ministerit neuvoivat vääriin koreihin
kultamunat laittamaan
se Hirmu Hallitsijaa taatusti yllyttää
ministerien jalat katkomaan
ja iloisesti nakuttelee konekiväärillään
kun saa ministerit teloittaa

Kyllä kylässä voi käydä…

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Epäonnistuneen lastenkirjailijan testamentti

Yritin aikoinaan ryhtyä lastenkirjailijaksi, mutta kaikki yritelmäni potkittiin kustantajan kyydistä pientareelle jo alkumetreillä. En tänä päivänäkään ymmärrä, mikä meni pieleen, sillä tarina-aihioni olivat mielikuvituksellisia ja opettavaisia, kuten lastenkirjojen pitääkin olla. Seuraavassa esittelen joitakin.

Pikku pepun orkesteri
Tarina kertoo tuntemattomana pysyvän lapsen pepusta, jossa suolibakteerit päättävät vaihtelun vuoksi perustaa orkesterin. Tästä seuraa, että lapsen perärööri alkaa soida mitä merkillisimpiä melodioita. Ulkomaailmassa aiheuttamastaan kohusta hämmentyneenä bakteerikanta päättää haudata soittimensa vähin äänin ja pysytellä perinteisempien virikkeiden parissa, kuten ilmavaivojen tuottamisen.

Pikku toukka paksuperse
Pikkuinen toukka on perso ahmimiselle ja tolkuttoman syömisen aiheuttama ylipaino kasaantuu toukan peräpäähän. Ongelma kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että toukan on vaikea liikkua enää minnekään. Apuun rientää sittiäisten rasvaimukeskus. Sittiäiset imevät imukärsillään toukan hanuriosastosta ylimääräisen läskin pois, mistä toukka on ylen kiitollinen. Toukka oppii, mitä merkitsee liikunnan ja syömisen tasapainottaminen.

Perseilijöiden urheilukisat
Pierukaasujen usvaisessa laaksossa majaansa pitävä seesteinen perseiden kylä päättää järjestää ensimmäiset yleisurheilukilpailunsa. Kisaohjelma suunnitellaan huolellisesti, kisapaikat rakennetaan ja lopulta kaikki on tiptop-kunnossa ja kisat valmiina alkamaan. Mutta kun ensimmäinen kisapäivä koittaa, kaikki menee päin persettä: perseet häiritsevät taukoamatta toistensa suorituksia, yleisö öykkäröi ja kannustamisen sijaan ivaa ja herjaa urheilijoita, ja päättömän perseilyn seurauksena kisat päättyvät kaaokseen, joukkotappeluun ja tulipaloon. Kisapaikat tuhoutuvat korjauskelvottomaan kuntoon. Perseet toteavat, että on parempi unohtaa jatkossa älyttömät vouhotukset ja keskittyä arkirutiineihin.

Joka kerta kustantajalta tuli sama tyly vastaus: "Tarinasi on perseestä." Miksi?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Munattoman miehisyyden mitta

Tehdään ensin selväksi, että siitä konkreettisimmasta miehisyyden mitasta en mainitse sanallakaan, koska… niin. Mutta oli aikoja, jolloin minäkin jollain alitajuisella tasolla kuvittelin, että miehisyys ilmestyy pojannulikkaan jollain ihme trikeillä.

90-luvun puolenvälin jälkeen elin vaihetta, jolloin aloin tutustua elämässä uusiin isojen poikien pelisääntöihin, jotka olivat aiemmalle egolleni täysin vieraita ilmiöitä. Suurimman sysäyksen suunnanmuutokselle antoi tutustuminen pullon henkeen, joka tarjosi tilapäisen avun itsevarmuuden puutteeseen sekä tukki joitakin norsunkokoisia aukkoja sosiaalisen kanssakäymisen taidoissa. Tuota ei ole kiva myöntää, vaikkakaan ei ole mikään poikkeuksellinen ilmiö.

Pidin myös paremmin huolta ulkoisesta habituksestani, kuten jokainen nuori koiras, joka haluaa markkina-arvonsa olevan riittävän kompetentti soidinseurojen pariutumisrituaaleissa. Olin aina merkkituotteiden sekakäyttäjä, sillä dödöt ja sen sellaiset tuoksuttimet hankin Itämeren risteilijöiltä ja vaatteet vähän paremmista tavarataloista (ei siis Citymarketista). Minut oli pienestä pitäen kasvatettu luottamaan Merkkiin™. Takit olivat aina Luhtaa ja farkut Levi’siä ja Dieseliä, ainakin joskus yläasteiässä. Myöhemmin tuli vuoroon Mexx, Matinique, Part Two, Dockers, Cottonfield, yms. Henkkamaukkasukupolven esiinmarssia ei ollut vielä tapahtunut, ja vaikka olisi, minua ei sillä marssilla olisi näkynyt.

Tukkaan tööttäsin kaikenlaisia kuontalokiinnitteitä ja naamaan lääpin ties mitä emulsioita. Meikkaamaan en sentään ryhtynyt, vaikka sellaisestakin olin kuullut. Enkä laittanut korvakorua. Johonkin sentään raja. Miesten itsehoitotuotteiden (itsepetostuotteiden?) käyttö oli lähtenyt nousuun ja buumi löysi tiensä minunkin herkkäuskoiseen mieleeni. Puhuttiin metroseksuaalisuudesta ja David Beckhamista, usein samassa lauseessa. Ostin suomenkielisen Men’s Healthin irtonumeroita ja fantasioin, että minustakin tulee sellainen suurmestari kuin mitä lehden sivuilla maalailtiin. Ihme kyllä hyvin pukeutuvaa hienostunutta lihaksikasta vällyvelhoa ei inkarnoitunut lehtiä selailemalla. Vaikka joka lehdessä kerrottiin viisi varmaa kikkaa uljaisiin vatsalihaksiin, en tehnyt yhtäkään enkä alkanut käydä salilla. Men’s Healthien sisältö oli aivan kuten Cosmopolitanin, mutta ”miehisestä” näkökulmasta. Jutut olivat totaalista aivotonta paskaa, jota ei olisi kannattanut ottaa tosissaan vaan viihteen kannalta. Men’s Health ja kaikki muutkin sen aikaiset suomenkieliset miesten elämäntapalehdet lopetettiin vähin äänin. Olinko minä ainoa pöljä, joka osti niitä?

Miehistyminen/miehisyys on kinkkinen kokonaisuus, jota ei rasvoja sivelemällä, lisäravinteita syömällä tai lihaksiaan pussailemalla saavuteta. Saati viinaa tirpomalla, panoja laskemalla, naisia kyykyttämällä tai viiksiä kasvattamalla. Tässä elämän vaiheessa minulla saattaa olla jokin aavistus siitä (huomaa vahva varauksellisuus), mitä se on, mutta en ala availla asiaa, koska tämä ei ole neuvontapalsta. Enkä myöskään uskalla, koska universaalien lainalaisuuksien lateleminen (nojautuen yksilöllisiin kokemuksiin) johtaa oikotietä uskottavuuden harakiriin. Kyllä asia sitten joskus avautuu, ainakin joillekin.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Pyhimys syöksi käsitteiden viidakkoon

Olen taas vaihteeksi innostunut luukuttamaan Mikko Kuoppalaa, lupaavaa nuorehkoa sanataiteilijaa (s. 1981), joka myös taiteilijanimellä Pyhimys tunnetaan. Hänen tuotoksensa on kiinnostanut aiemminkin, aluksi osana Ruger Hauer -nimistä kokoonpanoa, ja myöhemmin olen kuunnellut hänen uudempia soolotööttäyksiään, kuten biisejä 1%, Celeste, Kynnet, Kynnet ja Korni Uni. Mistään Teflon Brothersista ei tässä yhteydessä kannata puhua, vaikka onhan silläkin viihdearvonsa.

Pyhimys on siitä mielenkiintoinen tapaus, että hänen vuodatuksensa vaikuttavat usein hieman poukkoilevilta ja vaikeatulkintaisilta. Välillä herää ajatus, että mitään punaista lankaa ei olekaan ja räpäytykset ovat puhdasta tajunnanvirtaa vailla päätä ja häntää. Monen kappaleen (pessimistisen?) sisällön perusteella voi epäillä, että keski-iän eksistentiaalinen kriisi kolkuttelee Kuoppalan pääkoppaa. Tai sitten synkkyys myy.

Joskus jutut menevät niin korkealta ja kovaa yli, että on pakko opiskella, jotta tajuaisi edes jotain Pyhin sana-akrobatiasta. Kynnet, Kynnet -kappaleessa oli kohta ”jos oltais beta cuck fight club, saataisko me itsetuntoo”. Fight club on käsitteenä tuttu David Fincherin maineikkaan elokuvan ansiosta (alun perin Chuck Palahniukin romaani), mutta ”beta cuck” vaati selvittämistä. Onneksi on Urban Dictionary, johon voi aina luottaa.

Beta cuck on ”henkilö, joka ei koskaan saavuttanut miehuuttaan ja joka valitsee aina turvallisen vaihtoehdon riskipitoisen sijaan, ts. hän on nyhverö”. Asia alkaa valjeta. Beeta tarkoittaa vastakohtaa alfalle eli alfaurokselle, jonka avaaminen tuskin on tarpeen. Cuck erillisenä sanana ilmaisee miestä, joka ”hakee epätoivoisesti hyväksyntää ja vastakaikua naiselta ja on sen eteen valmis uhraamaan itsekunnioituksensa, omanarvontuntonsa ja kaiken sen, mitä hän ansaitsisi ihmisenä romanttisessa suhteessa, esim. uskollisuuden ja rehellisyyden”. Cuck on lyhennetty versio sanasta ”cuckold”. Suomen kielessä on edellä mainituille selkeä vastine ”aisankannattaja”.

Näiden sanojen ympärillä törmäsin myös muihin jännittäviin käsitteisiin, kuten nu-male, joka tarkoittaa ”miehiä, joilta puuttuu maskuliinisuus ja jotka jokaisessa väittelyssä tai nettikeskustelussa hyppäävät naisten puolelle, jotta saisivat hyväksyntää heiltä, ja tällä tavoin kuvittelevat valheellisesti saavansa vastapalveluksena heiltä seksiä”. Nu-malet kuvataan pääsääntöisesti valkoisiksi ultraliberaaleiksi pseudointellektuelleiksi hipstereiksi, joilla on usein paksukehyksiset silmälasit ja huoliteltu parta. Nu-malen luonnehdintaan sopii ilmaisu ”male feminist” ja hänen käyttäytymistänsä katsotaan ohjaavan voimakkaasti ”valkoisen miehen syyllisyydentunto”. Sitä en jaksa selittää.

”Brownie points” on kuvitteellinen sosiaalinen valuutta, joka tarkoittaa positiivisen huomion saamista ja suosion ansaitsemista erilaisilla hyvillä teoilla tai imartelulla tai toimimalla muulla tavoin positiivisessa valossa, mikä kuitenkin johtaa henkilön itsensä kannalta hedelmättömään lopputulokseen, ks. nu-malen toiminta edellä.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli taannoin (13.2.2018) artikkeli ”soy boy” -haukkumasanasta, joka on kuulemma levinnyt jo Suomeenkin (soijapoika). Määritelmä on aika yhteneväinen edeltävien käsitteiden kanssa eli siinäkin viitataan maskuliinisuuden puutteeseen. Tällaisen setämiehen kielenkäyttöön soijapoika ei ole tarttunut, mutta kyse onkin enemmän nuorisokulttuurista eli penskojen slangista. Hauska ajatus sinällään, että teinipojat megispäissään herjaavat toisiaan keskustelupalstoilla soijapojiksi, vaikka äänenmurros on kesken ja parrankasvu kaukainen tulevaisuuden utopia, puhumattakaan oikeasta kontaktista vastakkaiseen (/samaan?) sukupuoleen.

Joku on lukenut näitäkin joskus