Tapahtuipa kerran – ja miksei toistekin – Ankkalinnassa. Aku Ankka suuntasi päivänsä päätteeksi läheiseen supermarkettiin ostoksille. Ruokaostosten tekeminen eteni tavalliseen tapaan, kunnes Aku tuli juomaosaston kohdalle. Akun alkoi tehdä mieli Sihi-Colaa. Niinpä hän suuntasi juomahyllyjen luokse, missä lempijuomaa olikin isot hyllypinot tarjolla. Hän otti puolentoista litran Sihi-Cola -pullon pinon päältä, kun hän huomasi, että yksi Sihi-pullo, joka oli jäänyt joskus aiemmin kahden hyllypinon väliin jumiin, sai ilmeisesti hiuksenhienon sysäyksen ja putosi lattialle Akun eteen.
Tästä seurasi tapahtumaketju, joka eteni hyvin nopeasti. Pullo ei suinkaan pudonnut korkealta, etteikö muovipullo olisi sitä normaalisti kestänyt. Pullon kylkeen oli kuitenkin jollain ihmeen kaupalla ilmestynyt pieni reikä, joka yhdessä lattiaosuman pulloon aiheuttaman kovan paineen kanssa toimivat esivalmisteluna tulevalle.
Vaikka reikä tai halkeama pullon kyljessä oli mitätön, oli se kuitenkin riittävä, kun reiästä alkoi ruiskuta hurjalla paineella kolajuomaa Aku-paran päälle. Juoma kasteli hetkessä Akun räpylät, koivet ja etumuksen höyhenpeitteen ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään. Tämän jälkeen Aku tajusi perääntyä pullon luota ottamalla pari taka-askelta. Mutta lattialla ollut pullo muutti hieman asentoa (tyhjenemisen ja/tai painemuutoksen seurauksena) ja kolaa ruiskusi korkeammassa kaaressa ikään kuin seuraten Akua, jolloin roiskeet ylsivät vielä Akun lakille, kasvoille ja nutulle.
Tämän jälkeen paine oli laskenut pullossa niin paljon, että suihku väheni ja loppui nopeasti kokonaan. Aku seisoi vähän matkan päässä puoliksi tyhjentyneestä pullosta hölmistyneenä ja yltä päältä tahmealla juomalla kuorrutettuna. Aku vilkaisi edelleen kädessä olevaan ostoskoriinsa ja totesi ruokatarvikkeidensakin olevan märkiä. Akun olotila oli niin epätodellinen, ettei hän ymmärtänyt edes raivostua tilanteesta.
Aku Ankan kohdalla epätodellinen olotila on ymmärrettävä, koska hän on sarjakuvahahmo, eikä siis todellinen. Mutta edellä kuvattu tapahtumaketju on erittäin todellinen ja sattui allekirjoittaneelle 14.11.2018 noin kello 19 paikallisessa Prisma-tavaratalossa. Sihi-Cola oli todellisuudessa Rainbow-kolaa. Minulla ei ole räpylöitä tai höyhenpeitettä, mutta niiden sijaan kenkäni ja farkkujeni lahkeet kastuivat suihkun voimasta läpimäriksi. Perääntymisestä huolimatta sain roiskeita vielä hiuksilleni, kasvoilleni ja takilleni. Hämmästyttävintä koko tapauksessa oli se, kuinka nopeasti kaikki tapahtui. Enkä hermostunut asiasta oikeastaan missään vaiheessa, niin ällikällä lyöty olin. Jossain vaiheessa Prisman käytävällä mieleeni juolahti, ettei tällaista voi tapahtua kuin sarjakuvissa ja sielläkin vain Aku Ankalle.
torstai 15. marraskuuta 2018
tiistai 6. marraskuuta 2018
Riimejä, joita et kuullut
Olemme yhtä perhettä, yhdessä pyyhimme persettä, se tekee höpöä ai että.
Pyöräkorjaamossa sinut tapasin, ja vuoksesi pinnani katkaisin.
Katsoin kanssasi täysikuuta, sekä kaunista simasuuta, mutten löytänyt suusta hampaita, ajatuksissani himoitsin lampaita.
Mä sähkömies oon, kytken sähköt joka paikkaan, ja koska sähkömies oon, juon töihin mennessä Kossun raikkaan.
Olit ylipainoinen mursu, haarovälissäsi kukki suopursu, ja hajukin oli sama, mutta kun veressä virtasi kova kama, rynnistin päällesi salamana.
Ostin lihatiskiltä saunapalvia puoli kiloa, mutta kotona tajusin, ettei se tuottanut iloa, koska oikeastaan lauantaimakkaraa halusin.
Mihin käteni laitan, nilkkani taitan, löydän aitan, vältän haitan, ruman siskoni sinulle naitan, jala jalla jala jala vei.
Oli sinulla sellainen pörheä karvapörrö, tukkoisen tuuhea majava, ja se puri minua palleista, saatanan kiukkuinen majava, kuin entinen Jukka Kajava.
Katsoin sinua kuin Mars-patukkaa, mutta ehdotit vain patikkaa, jälkeenpäin vitutti kuin nokatonta tikkaa.
Otin viikon lomaa, tai kenties kaksi, ja se oli niin somaa, että unohdin palata duuniin, sitten homma meni vähän pahemmaksi, kun dokasin itseni hengiltä.
Tuijotin puiston lehdettömiä puita, ja tajusin sen, kirkkaan ajatuksen, on minullakin luita, joita koirat voivat kaluta, silloin edes joku saattaisi minua haluta.
Sydämeeni vyöryi tunteiden tulva, kuin mainingit rantakallioon ne iskivät, kunnes ymmärsin et on huoleni turha, koska eihän tunnekeskus sijaitse sydämessä vaan aivoissa.
Voiko kohtaloaan juosta karkuun, ken tietää ehkä ei, mut tavaratalon vartijaa voi ja helposti, kun juoksukaljat Jaska mukanaan vei, näin läskille vartijalle nauroi ja vittuilun kosti.
Elämästä pitää nauttia, vaikkei verkoista tulisikaan haukkia, tai saukkia.
Tuli vappu, juhannus ja joulu, sitten puolukka.
Pyöräkorjaamossa sinut tapasin, ja vuoksesi pinnani katkaisin.
Katsoin kanssasi täysikuuta, sekä kaunista simasuuta, mutten löytänyt suusta hampaita, ajatuksissani himoitsin lampaita.
Mä sähkömies oon, kytken sähköt joka paikkaan, ja koska sähkömies oon, juon töihin mennessä Kossun raikkaan.
Olit ylipainoinen mursu, haarovälissäsi kukki suopursu, ja hajukin oli sama, mutta kun veressä virtasi kova kama, rynnistin päällesi salamana.
Ostin lihatiskiltä saunapalvia puoli kiloa, mutta kotona tajusin, ettei se tuottanut iloa, koska oikeastaan lauantaimakkaraa halusin.
Mihin käteni laitan, nilkkani taitan, löydän aitan, vältän haitan, ruman siskoni sinulle naitan, jala jalla jala jala vei.
Oli sinulla sellainen pörheä karvapörrö, tukkoisen tuuhea majava, ja se puri minua palleista, saatanan kiukkuinen majava, kuin entinen Jukka Kajava.
Katsoin sinua kuin Mars-patukkaa, mutta ehdotit vain patikkaa, jälkeenpäin vitutti kuin nokatonta tikkaa.
Otin viikon lomaa, tai kenties kaksi, ja se oli niin somaa, että unohdin palata duuniin, sitten homma meni vähän pahemmaksi, kun dokasin itseni hengiltä.
Tuijotin puiston lehdettömiä puita, ja tajusin sen, kirkkaan ajatuksen, on minullakin luita, joita koirat voivat kaluta, silloin edes joku saattaisi minua haluta.
Sydämeeni vyöryi tunteiden tulva, kuin mainingit rantakallioon ne iskivät, kunnes ymmärsin et on huoleni turha, koska eihän tunnekeskus sijaitse sydämessä vaan aivoissa.
Voiko kohtaloaan juosta karkuun, ken tietää ehkä ei, mut tavaratalon vartijaa voi ja helposti, kun juoksukaljat Jaska mukanaan vei, näin läskille vartijalle nauroi ja vittuilun kosti.
Elämästä pitää nauttia, vaikkei verkoista tulisikaan haukkia, tai saukkia.
Tuli vappu, juhannus ja joulu, sitten puolukka.
maanantai 5. marraskuuta 2018
Pahempaa Seppälää
Isken nyt egoloogisen kiilani vastaanpanemattomalla voimalla markkinoiden maanrakoon ja otan säälittävän siivuni suurta suosiota nauttivista muoti- ja lifestyle-blogeista. Jäin kahvipöytäkeskustelussa kiinni merkkielitismistä, kun tsekkasin Lidlin vaatetarjouksia ja dumppasin releet samaan kastiin Tokmannin tarjonnan kanssa. Eräs tovarištš kahvipöydästä totesi, että hän omistaa monta vuotta vanhan Tokmannilta hankitun takin ja hyvä on edelleen.
Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.
Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.
Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.
Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.
Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.
Kyse on yksinkertaisesti ennakkoasenteesta, koska en ole koskaan ostanut yhtään vaatekappaletta Lidlistä enkä Tokmannilta. Ennakkoasenteen on synnyttänyt mielikuva, jonka mainitut kauppaketjut ovat itse rakentaneet profiloitumalla ”halpa, mutta hyvä, tai ok, tai mukiinmenevä, tai ei ainakaan ihan paska” -kategorian laatikkohallimyymälöiksi. Näiden kohdalla halpuus (sekä hyvyys) on toki suhteellista ja jopa osittain imagoon tukeutuvaa illuusiota, vaan eipä siinä mitään uutta. Se on markkinointia.
Olen kuullut monelta taholta jopa ylistäviä kommentteja Lidlin vaatteiden laadusta, mitä periaatteessa ei ole vaikea uskoa, koska Lidlin käyttötavarakampanjoiden (oksasakset, säilytysrasiat, virtapankki, vedenkeitin, hiomahiiri, jne.) vankkumattomana kannattajana olen todennut, että saksalaisketju myy harvoin kuraa. Tokmannin vaatteista en tiedä mitään, mutta jos esim. miesten ulkotakkien keskihinta pyörii 30 eurossa, tieto ei herätä luottamusta sen asettuessa pitkän ajan kuluessa tietoisuuteeni rakentuneelle hinta-laatukäyrälle.
Kynnys ostaa vaatteita/rättejä halpamyymälästä on korkealla, koska olen aina kuulunut merkinpalvojien koulukuntaan. Joudun kuitenkin tyytymään keskitason brändeihin lompakon ohuuden vuoksi. En pysty mitenkään venymään sadan euron farkkuihin. En ole vaatefriikki, sillä pääosa vaatteistani on useamman vuoden vanhoja, joten en uusi kovin suurella vimmalla garderobiani.
Vuosia sitten lomamatkalla sattuneen hassunhauskan moottoriöljyhaaverin seurauksena jouduin turvautumaan lähimpään Seppälään (R.I.P.) Savonlinnassa ja ostamaan uuden vaatekerran itselleni. Vaatteet olivat loppujen lopuksi ihan käyttökelpoisia ja kestivät useamman vuoden. Värit kylläkin haalistuivat aika äkäiseen. Tuolloin hankittu Seppälän huppari on edelleen käytössä. Se on haalistunut, nuhjaantunut ja nyppyyntynyt, mutta ei haittaa menoa, koska niin olen minäkin.
Jokin aika sitten sivistyin jostain ilmansuunnasta tulleella informaatiolla, kun kuulin/luin, että kertakäyttömuoti on ekologisesti valtava ongelma. Jos vaatteet valmistetaan kestämään vain yhden sesongin ajan, huomioiden koko tuotantoketju raaka-aineiden tuottamisesta vaatteen poisheittämiseen asti on kuormitus ympäristölle aivan älytön ja tarpeeton. Tuskinpa voidaan puhua Fairtradenkaan piirin kuuluvasta toiminnasta. Tästä voisi johtaa, että H&M sekä vastaavat rikoskumppanit pitäisi kieltää lailla. Tai ihmisten pitäisi muuttaa ostokäyttäytymistään. En kiillota omaa sädekehääni, koska olen myös osallinen rikokseen. Vaikken ehkä suoraan, niin ainakin välillisesti.
torstai 25. lokakuuta 2018
Göden koe-eläimet
Mahtava meno, tiukka etukeno, herkällä tatsilla, rumpusatsilla, jee jee jee! Hölmö renkutus jäi päähän, koska se toistui lukemattomia kertoja Koe-eläinpuisto -radio-ohjelman yhteydessä. Jossain vaiheessa ysärin loppupuolella lauantai-iltoja odotti innolla, koska silloin pari tuntia vierähti rattoisasti radion ämyrin äärellä kuunnellen Radiomafian laadukasta verovaroin kustannettua ohjelmatarjontaa.
On toisaalta hämmentävä ajatus, että Gösta Sundqvistin alusta loppuun käsikirjoittama Koe-eläinpuisto -ohjelmasarja tosiaan maksettiin verovaroista. Jos ensimmäisen Koe-eläinpuiston kuuntelemisen jälkeen ei vielä tajunnut, mitä tuli juuri kuultua, niin viimeistään toisen ohjelman kohdalla jutun juoni aukeni täydellisesti. Jaksosta toiseen sama sekalainen ja sekopäinen hahmogalleria kokoontui yhteen mitä käsittämättömimmissä tilaisuuksissa ja tilanteissa. Gösta tai Gösse tai Göde tai Sunkka toimi ohjelman ”asiallisena” juontajana ja piti ikään kuin suitsista kiinni, kun muut henkilöt dokasivat, sikailivat ja keskittyivät täydellä antaumuksella rivouksiin, kaksimielisyyksiin ja muuhun navanalaiseen ulosantiin.
Kaikki oli vain Sundqvistin kieron ja rasvakylläisen mielikuvituksen tuotetta, mutta kuuntelijalle luotiin (ronskisti yliammuttu) asetelma aidoista henkilöistä ja todellisesta tilanteesta. Täytyi olla täysi urvelo, jos otti ohjelman todesta, mutta setti vedettiin aina pokkana läpi ja samat henkilöt kulkivat juonessa ohjelmasta toiseen.
Radion historiassa ei oltu vastaavaa kuultu, kun pörröparta-Gösta päästi hahmonsa valloilleen, ja tuskinpa kuullaan sen jälkeenkään. Iki-ihanat laulava ratikkakuski Aarne ”Iso-Pitkä” Tenkanen, isännöitsijä Olli ”Kulli-Olli” Granström, matkaemäntä Tarja ”Loppana” Loponen, kunnanlääkäri ja gynekologi Tapani ”Tappi” Mertanen, hiihtäjälegenda Antero ”Antsa” Halonen ja lukemattomat muut vinksahtaneet ja viinaan loputtomasti menevät tyypit tulivat tutuiksi Koe-eläinpuiston kunniakkaan elinkaaren aikana. Usein olin tukehtua nauruun radion edessä lattialla köllötellessäni. Ohjelma teki taatusti Suomen ennätyksen sukuelimien ja yhdynnän synonyymien keksimisessä.
Oma lukunsa on paikat ja tilaisuudet, joista ohjelma muka lähetettiin suorana. Näitä olivat mm. isojen poikien puuhamaa Puliveivari, vähävaraisten ja varattomien venemessut, miesten klinikka, Faki-Faki-landia -kylpylähuvipuiston avajaiset, Ravintola Räsypokan Mr. Märkä Alushousu -kisan alkukarsinnat, Matkatoimisto Ale-alen matka Doloresien saariryhmälle, M/S Dirty Dick -laiva, Oljannevan hyttysfarmi sekä Keikistele ja Keimaile – KeKe 97 -tapahtuma. Ja siinä oli vain pieni raapaisu.
Jouluaattona tuli erikoislähetys, joka kulki nimellä Kuusijuhla – Sex Festival, ja tapaninpäivänä vuorostaan ulostui eetteristä Tenkasen tapanintanssit. Vaikka otsikot olivatkin erilaisia, sama Koe-eläinpuiston meno jatkui niissä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon herneitä löysi tiensä sieraimiin, kun törkyturvat saivat mellastaa niinkin hartaan juhlan kuin jouluaaton kunniaksi. Siitä huolimatta Kuusijuhla – Sex Festivaleja pukkasi ulos järjestysnumeroon X asti (ohjelma nimettiin roomalaisilla numeroilla I-X).
Koe-eläinpuisto upposi keskenkasvuiseen kloppiin kuin suvunjatkamisen sojottava sukellusvene mekonalaiseen maailmaan. Saattaapa olla, että seuraukset olivat sangen kauaskantoiset. Tänä päivänäkin saan kuulla ripitystä siitä, että voisin edes jossain seurassa rajoittaa kaksimielisyyksien laukomista. Siitä tuskiin pääsee täyteen selvyyteen, oliko ohjelman vaikutukset niin syvältä kouraisevia vai onko piirre ollut allekirjoittaneessa aina sisäänrakennettuna, mihin ohjelma antoi vähän lisää lentopetrolia. On hienoa, että tätä radiotoiminnan toteemipaalua on yllin kyllin taltioituna YouTubeen sekä erinäisille nettisivuille, jotta nuoremmatkin sukupolvet pääsevät kuulostelemaan, miten ennen osattiin ottaa ilo irti. Vaivihkaa rikastutti kieltäkin, kun kuunteli sanataiteilija Sundqvistin luovaa kielenkäyttöä.
”[Ooh, lääh, puuh, aah, iih, ooh] Tuulikki, tää on taivas!” – Aarne Tenkanen
”Sä tuoksuit hyvälle, taas kun minuun tunkeuduit syvälle, niin ihanalta tuntui, sun kaira mun kolossain.” – Natalie (& Aarne Tenkanen): Kaira kolossa
Jälkikäteensopiva kirjoitus: Koe-eläinpuiston piinallisinta antia olivat Göstan biisivalinnat. Hän kun ei valinnut ohjelmaan sen hetken hittimateriaalia tai välttämättä muutenkaan mukiinmenevää kuulijaystävällistä mainstreamia, vaan iso osa putosi kirkkaasti ”mitä helvettiä” -osastoon. Välitsibaleina saattoi tulla syystä unohdettuja kotimaisia iskelmiä tai humppia sekä ulkomaisia kummajaisia, joita ei ollut koskaan kuullutkaan eikä olisi tarvinnutkaan kuulla.
On toisaalta hämmentävä ajatus, että Gösta Sundqvistin alusta loppuun käsikirjoittama Koe-eläinpuisto -ohjelmasarja tosiaan maksettiin verovaroista. Jos ensimmäisen Koe-eläinpuiston kuuntelemisen jälkeen ei vielä tajunnut, mitä tuli juuri kuultua, niin viimeistään toisen ohjelman kohdalla jutun juoni aukeni täydellisesti. Jaksosta toiseen sama sekalainen ja sekopäinen hahmogalleria kokoontui yhteen mitä käsittämättömimmissä tilaisuuksissa ja tilanteissa. Gösta tai Gösse tai Göde tai Sunkka toimi ohjelman ”asiallisena” juontajana ja piti ikään kuin suitsista kiinni, kun muut henkilöt dokasivat, sikailivat ja keskittyivät täydellä antaumuksella rivouksiin, kaksimielisyyksiin ja muuhun navanalaiseen ulosantiin.
Kaikki oli vain Sundqvistin kieron ja rasvakylläisen mielikuvituksen tuotetta, mutta kuuntelijalle luotiin (ronskisti yliammuttu) asetelma aidoista henkilöistä ja todellisesta tilanteesta. Täytyi olla täysi urvelo, jos otti ohjelman todesta, mutta setti vedettiin aina pokkana läpi ja samat henkilöt kulkivat juonessa ohjelmasta toiseen.
Radion historiassa ei oltu vastaavaa kuultu, kun pörröparta-Gösta päästi hahmonsa valloilleen, ja tuskinpa kuullaan sen jälkeenkään. Iki-ihanat laulava ratikkakuski Aarne ”Iso-Pitkä” Tenkanen, isännöitsijä Olli ”Kulli-Olli” Granström, matkaemäntä Tarja ”Loppana” Loponen, kunnanlääkäri ja gynekologi Tapani ”Tappi” Mertanen, hiihtäjälegenda Antero ”Antsa” Halonen ja lukemattomat muut vinksahtaneet ja viinaan loputtomasti menevät tyypit tulivat tutuiksi Koe-eläinpuiston kunniakkaan elinkaaren aikana. Usein olin tukehtua nauruun radion edessä lattialla köllötellessäni. Ohjelma teki taatusti Suomen ennätyksen sukuelimien ja yhdynnän synonyymien keksimisessä.
Oma lukunsa on paikat ja tilaisuudet, joista ohjelma muka lähetettiin suorana. Näitä olivat mm. isojen poikien puuhamaa Puliveivari, vähävaraisten ja varattomien venemessut, miesten klinikka, Faki-Faki-landia -kylpylähuvipuiston avajaiset, Ravintola Räsypokan Mr. Märkä Alushousu -kisan alkukarsinnat, Matkatoimisto Ale-alen matka Doloresien saariryhmälle, M/S Dirty Dick -laiva, Oljannevan hyttysfarmi sekä Keikistele ja Keimaile – KeKe 97 -tapahtuma. Ja siinä oli vain pieni raapaisu.
Jouluaattona tuli erikoislähetys, joka kulki nimellä Kuusijuhla – Sex Festival, ja tapaninpäivänä vuorostaan ulostui eetteristä Tenkasen tapanintanssit. Vaikka otsikot olivatkin erilaisia, sama Koe-eläinpuiston meno jatkui niissä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon herneitä löysi tiensä sieraimiin, kun törkyturvat saivat mellastaa niinkin hartaan juhlan kuin jouluaaton kunniaksi. Siitä huolimatta Kuusijuhla – Sex Festivaleja pukkasi ulos järjestysnumeroon X asti (ohjelma nimettiin roomalaisilla numeroilla I-X).
Koe-eläinpuisto upposi keskenkasvuiseen kloppiin kuin suvunjatkamisen sojottava sukellusvene mekonalaiseen maailmaan. Saattaapa olla, että seuraukset olivat sangen kauaskantoiset. Tänä päivänäkin saan kuulla ripitystä siitä, että voisin edes jossain seurassa rajoittaa kaksimielisyyksien laukomista. Siitä tuskiin pääsee täyteen selvyyteen, oliko ohjelman vaikutukset niin syvältä kouraisevia vai onko piirre ollut allekirjoittaneessa aina sisäänrakennettuna, mihin ohjelma antoi vähän lisää lentopetrolia. On hienoa, että tätä radiotoiminnan toteemipaalua on yllin kyllin taltioituna YouTubeen sekä erinäisille nettisivuille, jotta nuoremmatkin sukupolvet pääsevät kuulostelemaan, miten ennen osattiin ottaa ilo irti. Vaivihkaa rikastutti kieltäkin, kun kuunteli sanataiteilija Sundqvistin luovaa kielenkäyttöä.
”[Ooh, lääh, puuh, aah, iih, ooh] Tuulikki, tää on taivas!” – Aarne Tenkanen
”Sä tuoksuit hyvälle, taas kun minuun tunkeuduit syvälle, niin ihanalta tuntui, sun kaira mun kolossain.” – Natalie (& Aarne Tenkanen): Kaira kolossa
Jälkikäteensopiva kirjoitus: Koe-eläinpuiston piinallisinta antia olivat Göstan biisivalinnat. Hän kun ei valinnut ohjelmaan sen hetken hittimateriaalia tai välttämättä muutenkaan mukiinmenevää kuulijaystävällistä mainstreamia, vaan iso osa putosi kirkkaasti ”mitä helvettiä” -osastoon. Välitsibaleina saattoi tulla syystä unohdettuja kotimaisia iskelmiä tai humppia sekä ulkomaisia kummajaisia, joita ei ollut koskaan kuullutkaan eikä olisi tarvinnutkaan kuulla.
perjantai 5. lokakuuta 2018
Pikkuautoileva nuorimies
Leevi and the Leavingsin biisissä Rikas, rakas ja yksinäinen lauletaan ”Sinä nainen joka kaipaat pientä seikkailua toisinaan, olen autoileva poikamies ja innostunut tanssimaan.” Koska otsikon oli tarkoitus viitata minuun enkä ole enää aikoihin ollut poikamies, vaihdoin sanan nuoreksi mieheksi. En ole nuorimieskään, mutta sen verran voi aina valehdella. Itselleen tietenkin.
Älyttömän, turhan ja kaukaa haetun johdannon jälkeen voin uida selville vesille siitä, miten edellinen liittyy mihinkään. Vastikään kirjaviisastuneena edellä mainitun yhtyeen keulahahmon Gösta Sundqvistin elämästä sain tietooni, että Gösta tykkäsi pikkuautojen keräilystä. Mieltymyksen kohteina olivat Matchboxin ja Corgin metalliset pikkuautot, joita karvaturri kuulemma mielellään haeskeli kirppareilta. Tästä palautui mieleeni pahamaineinen episodi omasta elämästäni, joka liittyi samaan harrastukseen. Nyt kotipesien pikku psykiatrit tarkkana, koska seuraa monessa mielessä mehukas tapausesimerkki analysoitavaksi.
Tapaus kehkeytyi ja saavutti kulminaatiopisteensä monta vuotta sitten. Satuin jonkin mielenhäiriön (näitä on ollut aika paljon) kautta saamaan pakkomielteen Matchbox-pikkuautosta, jonka muistin omistaneeni lapsena ja joka katosi selittämättömästi. Kyse oli punaisesta Renault 17 TL -urheiluautosta. Tästä inspiroituneena/kajahtaneena päätin kahlata vähän Huuto.netiä ja kas kummaa, sieltä alkoi löytyä vaikka mitä miniatyyriautoa.
En tainnut heti löytää hakemaani koslaa, mutta haaviin tarttui monenlaista muuta mielenkiintoista pientä nelipyöräistä, jotka olivat omiaan nostattamaan nostalgiapärinöitä. Sekalaisesta myyjien joukosta löytyi nopeasti nokialainen keräilijä, joka myi kernaasti minulle ylijäämämatskuaan. Jossain vaiheessa hän taisi mainita, että Matchboxeja ym. die-casteja löytyi häneltä kaapin perältä toistatuhatta kappaletta. Kenties kaveri hönötti minua kaupanteossa satanolla, mutta hänen pikkuautonsa olivat hyväkuntoisia verrattuna moniin muihin myyjiin, jotka julkesivat tarjota kaupaksi mitä tahansa raatoja, jotka kunnostaan päätelleen olivat levänneet hiekkalaatikon syvyyksissä vuosikymmeniä ennen siirtymistään myyntiartikkeleiksi.
Aikani haalittuani näitä 80-lukulaisen penskan aarteita luottotoimittajaltani hoksasin alkaa tähyillä isoilta apajilta eli Iso-Britannian eBaysta. Mikäs sen otollisempi paikka metsästää Matchboxeja, koska Englanti on niiden alkuperäinen kotimaa. Jos pohjassa luki ”Made in England” ja ”Superfast”, oltiin Aidon Asian äärellä. EBay UK -ympyröissä sekopäisyys sai uusia kierroksia, koska siellä diilejä pyörittivät tosi tekijät. Eräs myyjä lykki joka viikko huutokaupattavaksi ison kasan käytännössä iskemättömiä 70- ja 80-luvun helmiä, joista käytiin huutojen sulkeutumisaikaan sunnuntai-iltaisin ankaria huutoskaboja. Näissä kisoissa yksittäisen pikkuauton hinta saattoi kevyesti kohota yli kymmenen euron, kun Suomessa vielä selvisi muutaman euron kappalehinnalla. Objektien laadullinen taso oli toki ihan toista luokkaa. Monet autoista olivat jopa yhä paketissa vuosikymmenten jälkeen, ei siis koskaan avattukaan. Ovat arvokkaampia avaamattomissa paketeissa. Kuinka ihastuttavan mielipuolista menoa.
Aika pian EBayhin siirtymisen jälkeen sekoilu saavutti kyllääntymispisteensä. Palasiko tolkku takaisin taajamaan vai alkoiko rahanmeno hirvittää, vaikea sanoa. Euroja oli taatusti palanut useampi satanen. Tuli se halvemmaksi kuin autojen keräileminen Teemu Selänteellä. Todellinen tyhjätaskun autoharrastus. Painevalettuja pikku perkeleitä kertyi lopulta yli 70 kappaletta, myös Renault 17 TL. Tapauskertomus voidaan päättää samoihin loppusanoihin kuin viimeksi viitatessani samaan juttuun: tätäkin hulluudella silattua kokoelmaa saa nyt ihailla itsekseen ja kiteyttää tietoisuuteensa sen yhden olennaisen kysymyksen: miksi?
Älyttömän, turhan ja kaukaa haetun johdannon jälkeen voin uida selville vesille siitä, miten edellinen liittyy mihinkään. Vastikään kirjaviisastuneena edellä mainitun yhtyeen keulahahmon Gösta Sundqvistin elämästä sain tietooni, että Gösta tykkäsi pikkuautojen keräilystä. Mieltymyksen kohteina olivat Matchboxin ja Corgin metalliset pikkuautot, joita karvaturri kuulemma mielellään haeskeli kirppareilta. Tästä palautui mieleeni pahamaineinen episodi omasta elämästäni, joka liittyi samaan harrastukseen. Nyt kotipesien pikku psykiatrit tarkkana, koska seuraa monessa mielessä mehukas tapausesimerkki analysoitavaksi.
Tapaus kehkeytyi ja saavutti kulminaatiopisteensä monta vuotta sitten. Satuin jonkin mielenhäiriön (näitä on ollut aika paljon) kautta saamaan pakkomielteen Matchbox-pikkuautosta, jonka muistin omistaneeni lapsena ja joka katosi selittämättömästi. Kyse oli punaisesta Renault 17 TL -urheiluautosta. Tästä inspiroituneena/kajahtaneena päätin kahlata vähän Huuto.netiä ja kas kummaa, sieltä alkoi löytyä vaikka mitä miniatyyriautoa.
En tainnut heti löytää hakemaani koslaa, mutta haaviin tarttui monenlaista muuta mielenkiintoista pientä nelipyöräistä, jotka olivat omiaan nostattamaan nostalgiapärinöitä. Sekalaisesta myyjien joukosta löytyi nopeasti nokialainen keräilijä, joka myi kernaasti minulle ylijäämämatskuaan. Jossain vaiheessa hän taisi mainita, että Matchboxeja ym. die-casteja löytyi häneltä kaapin perältä toistatuhatta kappaletta. Kenties kaveri hönötti minua kaupanteossa satanolla, mutta hänen pikkuautonsa olivat hyväkuntoisia verrattuna moniin muihin myyjiin, jotka julkesivat tarjota kaupaksi mitä tahansa raatoja, jotka kunnostaan päätelleen olivat levänneet hiekkalaatikon syvyyksissä vuosikymmeniä ennen siirtymistään myyntiartikkeleiksi.
Aikani haalittuani näitä 80-lukulaisen penskan aarteita luottotoimittajaltani hoksasin alkaa tähyillä isoilta apajilta eli Iso-Britannian eBaysta. Mikäs sen otollisempi paikka metsästää Matchboxeja, koska Englanti on niiden alkuperäinen kotimaa. Jos pohjassa luki ”Made in England” ja ”Superfast”, oltiin Aidon Asian äärellä. EBay UK -ympyröissä sekopäisyys sai uusia kierroksia, koska siellä diilejä pyörittivät tosi tekijät. Eräs myyjä lykki joka viikko huutokaupattavaksi ison kasan käytännössä iskemättömiä 70- ja 80-luvun helmiä, joista käytiin huutojen sulkeutumisaikaan sunnuntai-iltaisin ankaria huutoskaboja. Näissä kisoissa yksittäisen pikkuauton hinta saattoi kevyesti kohota yli kymmenen euron, kun Suomessa vielä selvisi muutaman euron kappalehinnalla. Objektien laadullinen taso oli toki ihan toista luokkaa. Monet autoista olivat jopa yhä paketissa vuosikymmenten jälkeen, ei siis koskaan avattukaan. Ovat arvokkaampia avaamattomissa paketeissa. Kuinka ihastuttavan mielipuolista menoa.
Aika pian EBayhin siirtymisen jälkeen sekoilu saavutti kyllääntymispisteensä. Palasiko tolkku takaisin taajamaan vai alkoiko rahanmeno hirvittää, vaikea sanoa. Euroja oli taatusti palanut useampi satanen. Tuli se halvemmaksi kuin autojen keräileminen Teemu Selänteellä. Todellinen tyhjätaskun autoharrastus. Painevalettuja pikku perkeleitä kertyi lopulta yli 70 kappaletta, myös Renault 17 TL. Tapauskertomus voidaan päättää samoihin loppusanoihin kuin viimeksi viitatessani samaan juttuun: tätäkin hulluudella silattua kokoelmaa saa nyt ihailla itsekseen ja kiteyttää tietoisuuteensa sen yhden olennaisen kysymyksen: miksi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)