Tiedän tietämättömyyteni, luullakseni

Älykäs tietää paljon, mutta viisas ymmärtää tietämättömyytensä. Tästä ajatuksesta on luultavasti miljoona muunnelmaa, mutta yksi alkuperäisistä on pantu Sokrateen piikkiin. Antiikin filosofi Sokrates tiettävästi hölisi kaikenlaista, mutta jokin lause oli sisältänyt ajatuksen, joka on kiteytetty ”tiedän vain sen, etten tiedä”. Platonhan kirjasi Sokrateen puheita innokkaasti muistiin, ja teoksessaan Sokrateen puolustuspuhe on pätkä, jossa Sokrates Platonin mukaan lausuu ”… se mies luuli tietävänsä, vaikka ei tiennyt, minä taas en edes luule, kun en tiedäkään.”

Tuossa kiteytyykin iso ongelma, jota ilmenee runsain mitoin ihmisissä. Törmään jatkuvasti näihin henkilöihin, jotka vain tietävät, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Tyttäreni luokanvalvoja on yksi tällainen. Hänellä on tietty käsitys asioista ja oppilaistaan ja se on oikea käsitys, mikä johtaa siihen, että tällaisen ihmisen kanssa huomaa pikapikaa törmäävänsä seinään. On turha yrittää keskustella rakentavasti, kun toisen uskomukset, asenteet ja ymmärrys on valettu betoniin.

Tyttärelläni oli ensimmäisellä ja toisella luokalla eri opettaja, joka oli paljon vanhempi kuin nykyinen ja myös ääriversio nykyisestä. Tämä henkilö lateli suoraan päin naamaa, mikä on muissa vikana ja mitä mieltä hän on. Hän ei ollut vastaanottavainen persoona. Tyttäreni kärsi suuresti kyseisen opettajan käyttäytymisestä. Opettaja toteutti itseään viis veisaamatta opetusohjelmasta tai koulun toimintaohjeista. Rehtori oli täysi tossu eikä mahtanut tälle henkilölle mitään. Oli jotenkin surkuhupaisaa, kun pikkuhiljaa paljastui, että nykyinen opettaja on samasta puusta veistetty, vaikka on parikymmentä vuotta edellistä nuorempi.

Kohtaan samaa ongelmaa toiselta kantilta, kun joudun keskustelemaan isäni kanssa. Hänessä on ollut jo pitkään vallitsevana piirre, että hän esittää asiansa jyrkkä mielipide -muodossa. Siinä ei olisi mitään konfliktia, jos hän vielä itse tiedostaisi asian mielipiteekseen, mutta koska hänen mielipiteitään ei saa kyseenalaistaa, niistä muodostuu tuolloin Lopullinen Totuus. Olen testannut kyseenalaistamismetodia hänellä teini-iästä lähtien ja lopputulos on vaihdellut silmin havaittavasta ärsyyntymisestä suoranaiseen raivariin.

Maailma on pullollaan päivänselviä faktoja, kuten ”aurinko on valon- ja lämmönlähde” tai ”Urho Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi jo vuonna 1956”. Näistä ei tarvitse väitellä paitsi ehkä joidenkin änkyröiden ja viisastelijoiden kanssa. Mutta on myös todella paljon ”tietoa”, joka on enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraista. Uutisetkin voivat olla paljolti tulkintoja jostakin tapahtumasta tai ilmiöstä. Jos mennään äärimmäisyyksiin, kaikki tuotettu tieto on kulkenut ihmisen subjektiivisen tulkinnan kautta. Ei mennä, joten jätetään tuo heitto tuohon. Muuten kaivaisin itseni turhan syvään kuoppaan.

Tyypillinen virhe, jota tyttäreni opettajakin toistaa, on, että muodostetaan käsitys ihmisestä puutteellisen tiedon varassa. Ihmisten tyypittely ja kategoriointi saattaa tapahtua mitättömien tiedonmurusten perusteella, minkä jälkeen ”tiedetään”, että se on sellainen ihminen. Sekin täytyisi huomioida, että ihmiset muuttavat käyttäytymistään eri olosuhteissa, esim. työpaikalla ja kotona. Samoin lapsi voi kokea voimakasta epävarmuutta ja käyttäytyä poikkeuksellisesti autoritäärisen opettajan/aikuisen edessä.

Olisi hienoa, jos ”itsevarmojen” yksilöiden, jotka jyräävät näkemyksillään muiden yli mennen tullen, silmät saisi avattua aloituskappaleen viisauden edessä. Mutta se ei onnistu, jos yksilö on sokea itselleen. Hyvin pitkälti me emme tiedä, mutta elämme siinä harhassa. Tämäkin riipustus sisälsi paljon allekirjoittaneen käsityksiä, jotka saa kernaasti kyseenalaistaa. Mitä tulee Sokrateen juttuihin, ei niistäkään ole varmuutta, mitä Sokrates loppujen lopuksi on sanonut ja mikä taas on ollut puhtaasti Platonin hihasta vetämää tai hänen epämääräisiä muistikuviaan.

Kyllä, tämä on koirasta

Varoitus ei ole turha: kirjoitan seuraavassa koirasta (eksyen hieman muuhunkin). Jos sinä satunnainen harhailija satut olemaan Koiraihminen, kehotan sinua poistumaan välittömästi takaoven kautta. Saat poistua myös etuoven kautta, mutta se edellyttää 180 asteen käännöstä kannoillasi ja sen jälkeen poistumista. Jos olet Koiraihminen ja lisäksi idiootti tai muuten vain tyhmänpuoleinen, voit yrittää 360 asteen käännöstä kannoillasi ja poistumista sen jälkeen.

Perheellämme on koira, kuten joskus aiemmin olen maininnut, mutta kuka sitä jaksaa muistella. On hyvä omistaa koira, jotta pystyy varmentumaan keski-ikäistymisestään ja -luokkaistumisestaan, jollei se jo kaksilapsesta perheestä, omakotitalosta, perheautosta, holtittomista kuluista sekä alituisesta kiireestä ja väsymyksestä ole tullut selväksi. Koiralla, tuolla canis lupus familiariksella, on ruskeat nappisilmät, kiharainen musta turkki, luppakorvat ja helvetillisen voimakas purenta. Onneksi peto painaa vain parikymmentä kiloa ja sillä on hyvin lauhkea luonne, joten täysikasvuinen ihmisyksilö pystyy laittamaan sille jotenkuten hanttiin. Elukka haisee pääosin korvavaikulle, jonka voimakas aromi pääsee oikeuksiinsa, kun se ravistelee päätään. Välillä se haisee muullekin, varsinkin silloin, kun se sattuu piereskelemään sisätiloissa. Asia ei jää huomaamatta, vaikka äänimerkki jäisikin.

Koira on rodunjalostuksen tuote ja omistuksessamme oleva yksilö on labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys. Sillä on hienompi nimi Australian labradoodle. Rakki ei kuitenkaan tullut Australiasta vaan Lapualta. Sen piirteisiin ei kuulu jatkuva uhoaminen, vaikka onkin syntyjään pohojalaanen. Lajike on kehitelty Australiassa, mistä se on kotiutunut tuontitavarana jossain vaiheessa Suomen kamaralle. Se ei ole virallinen rotu Suomessa, vaikka vissiin joku taho yrittää sen saada viralliseksi. Äskeinen virke oli vaahtosuisia rotufundamentalisteja varten. Rotufundamentalistit ovat käsittääkseni Koiraihmisten höyrypäinen ja äärityhmä alalaji. Minulle on yhdentekevää, vaikka elukkaa kutsuisi sekarotuiseksi piskiksi.

Koiramme on äärettömän seurallinen ja leikkisä. Mihin ikinä perseensä kotona laskeekin, se tuo välittömästi jonkun lelun, jotta sitä voisi heittää eläimelle. Jos idea ei tule heti selväksi, se tuo lisää erilaisia heitettäviä leluja. Se tykkää myös varastella sukkia avatusta pesukoneesta, likapyykkikorista tai mistä vain. Ulkona koiran lemppari on käpyjen potkiminen. Säännöt ovat yksinkertaiset, kuinkas muuten. Haetaan alue, josta löytyy männynkäpyjä, valitaan yksi käpy (usein koira valitse kävyn) ja aletaan potkia sitä elukalle. Sitä voi vähän yrittää hämätä, mutta sen refleksit ovat saalistavalle pedolle ominaiset. Kun kävyn potkaisee johonkin suuntaan, karvaturpa ampuu rakettina perään ja tuo sen hetkessä takaisin. Se sinkauttaa kävyn suustaan jalkoihini ja sitten taas alusta. Joskus se on heilauttanut kävyn suustaan ilmaan ja ottanut kopin, eli kopitellut itselleen.

Koiralla on selvästi tunteita. Se on voimakkaasti leimautunut meihin, mikä näkyy erityisesti silloin, kun tulee takaisin kotiin. Se saattaa revetä totaalisesti ja heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko peräosasto heiluu mukana eikä liikkumisesta tahdo tulla mitään. Se voi myös ylenpalttisesta riemusta johtuen lirauttaa ns. ilopissat lattialle. Kun kotiin tultuaan alkaa rapsutella eläintä, se alkaa ”höristä” onnellisena. Tämä hörinä saattaa äärimmillään muuttua kuulostamaan murinalta. Jonkinlainen koiran versio kehräämisestä.

Jonkun mainoslauseen mukaan pikku petomme on koirien älykkäämmästä päästä, koska siinä on risteytetty kaksi fiksua rotua. Enpä tiedä, kun ei ole vertailupohjaa. Ei eläin ainakaan riittävän älykäs ole valitessaan ihmisen parhaaksi ystäväkseen. Nimittäin Homo sapiens -lajin ihmisapina voi olla tasapainottomuudessaan niin veikeä veitikka, ettei sellaista ystävää soisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Siellä jossain aivomassan syvimmissä sopukoissa piilee pimeyden sydän, joka vallan ottaessaan saa oikeissa olosuhteissa aikaan äärimmäisen pahaa jälkeä. Pimeys koppaa kuulan hallintaan vieläpä kauhistuttavan herkästi. Se ihmisyyden nihilistisistä madonluvuista. Tuohon koirakaan ei voi enää todeta kuin: ”Kuka enää vihollisia tarvitsee, kun on tuollainen ystävä.”

Pokka pokkana

Viime kesänä olin viettämässä pokeri-iltaa muutaman kaverin kanssa. Edellisestä illasta olikin vierähtänyt aikaa, kun aika tahtoo vierähdellä muiden toimintojen parissa. Aika tuppaa vierähtämään pitkälti niin, ettei oikein edes ymmärrä, miten niin paljon aikaa on ehtinyt vierähtää niin lyhyessä ajassa. Agendana oli juoda kaljaa ja pelata Texas hold’emia. Koska talon isäntä oli avokätinen kestittäjä, oli hän luvannut tarjota juomat sekä purtavaa. Kittasin useampia Sandelseja ja nautin herkullisista grilliantimista. Siinä sivussa hävisin vähän rahaa pelissä. Viimeisellä kierroksella olin jopa lähellä voittoa, mutta kärsivällisyys loppui, koska piti ehtiä yöbussin kyytiin.

Texas hold’em on tai oli muotipeli, jota on lätkitty sankoin joukoin illanvietoissa ja nettikasinoilla. Minun pelihimoni tyydyttyi häviämällä rahaa vain kavereille. Totta puhuen perinteinen pokeri on ollut aina mielenkiintoisempi peli minulle. Versio, jossa jaetaan viisi korttia, joita saa kerran vaihtaa ja jokerit ovat mukana pakassa. Sitten kädessä voi olla pari tai kolmoset tai täyskäsi tai värisuora tai ihan vaan pelkkää paskaa, esim. akkahai.

Pikkumuksuna pelasin kerran serkkujen ja naapurimökin poikien kanssa vesipokkaa. Perinteistä pokeria pelattiin niin, että kierroksen hävinnyt joutui juomaan lasillisen vettä. Jos lähti pissalle, oli lopullisesti ulkona pelistä. Hauskaa riitti, kun naapurin poika kieri järkyttävän kusihädän tuskissaan lattialla.

18-vuotiaana sain nauttia kiljupokerin seuraamuksista. Kaverini oli hankkinut amiskoulutoveriltaan kanisterillisen kiljua, jonka juomisesta pelattiin pokkaa. Kilju oli melkoisen pahaa tavaraa ja kierroksen hävinneen kohtalona oli juoda lasillinen tököttiä. Noin kymmenen kierroksen jälkeen olin joutunut juomaan neljä lasillista hirvitystä ja se riitti. Yritin ihan tosissani voittaa, mutta kortit olivat eri mieltä. Olin siinä vaiheessa lievästi päissäni ja tajusin, että on parasta lopettaa ajoissa. Viinapää ei ollut järin häävi, mutta onneksi järki leikkasi kohtalaisesti. Kaverini ja hänen pikkuveljensä taas tajusivat sen, että kiljua voi lipittää myös ilman korttipeliä. Myöhemmin yöllä veljekset oksensivat sitten urakalla.

Taisin olla kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla, kun mökkijuhannuksen alkajaisiksi joku sai nerokkaan ajatuksen kossupokerin pelaamisesta. Koskenkorva on kaliiberiltaan sen verran jäykkää jäpikkää, että hävinnyt ei joutunut juomaan kuin puolikkaan kertakäyttömukillisen. Sekin oli aivan liikaa. Kuten arvata saattaa, tätä versiota pokerista ei tarvinnut kauaa pelata. Muutaman hävityn kierroksen ja nautitun aperitiivin jälkeen eräs toveri ryntäsi mökin parvekkeelle ja laattasi kaiteen yli. Minä en juuri hävinnyt, mutta raakana nautittuna pienikin määrä tuota perinneherkkua saa vatsan kääntymään rivakasti ympäri ja hissin tilttaamaan yläkertaan. Tässä ei puhuta ns. pitkän linjan ammattilaisista, joiden valiojoukkoon yksikään meistä pojanklopeista ei onneksi kuulunut.

Poikasena sain kokea myös pokerin tietokoneversioita, jotka sen aikaisilla tietokoneilla olivat hieman alkeellisia. Muistettavin oli Samantha Fox Poker, jossa Sammy strippasi vaatteita pois, jos tietokone hävisi kierroksen. Kliimaksina näkyivät ne kaksi muotovaliota, jotka tekivät aikoinaan hänetkin kuuluisaksi. Aihetta suureen juhlaan ei kuitenkaan ollut, koska tietokone oli Commodore 64 ja grafiikka sitä itseään eli rakeista pikselimössöä. Mainittakoon, että artisti Samantha Fox ei alkujaan tullut tunnetuksi laulutaidoistaan(?), vaikka Touch me ihan kiva hitti olikin. Luuppasin pikku räkätappina Sammya myös joidenkin lehtien sivuilta. Niissäkin kuvissa hän joutui poseeraamaan ilmeisesti aivan liian helteisissä olosuhteissa. Mutta parempaa ihmisen biologian oppituntia ei olisi voinut kuvitella saavansa.

Tavallinen työpäivä toimistolla

– Töttöröö-röö, julistan palaverin täten avatuksi.
– Kuik kuik kuik-kuik kuik-kuik-kuik-kuik kuik.
– Teillä on asiaa, sihteeri Marsu Marsipaani?
– Kuik?
– Se tavallinen, kiitos. Ei sokeria, tilkka kermaa ja siivu kalkkunaa. Ravistettuna, ei sekoiltuna. Asiaan. Katossa näette talousbudjettilöllön, joka vaatii toimenpiteitä. Korostan, että vaatii vaatii vaatii vaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatii.
– Tilt.
– Terävä huomio, asiantuntija Flipperi. Tiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaatiivaa.
– Tilt tilt.
– Puheenjohtaja Pelle! Voinko puhutella tai huhutella teitä?
– Sano ihan Hermanni vaan.
– En tasan sano.
– Siinä tapauksessa voitte huhutella, talouspullasuti Pöllö.
– Huh-huh-huhuu.
– Talouspullasutimme sutii tänään tyhjää, mutta alleviivaan, että löllö on edelleen katossa. Vaatiivaatii.
– Plup plup plurrrrrrrrrr.
– Onko teillä ratkaisuehdotus, kuraattori Vesi-Automaatti?
– Join itseni juuri tyhjäksi ja minulla on kova pissahätä. Saanko luvan?
– Saatte luvan kanssa.
– Kiitos. En muuten palaa enää koskaan takaisin. Ja kostoksi kaikesta juon Tyynenmeren ja pissaan senkin.
– Puheenjohtaja Hermanni, mitä pahaa löllö on tehnyt? Voi ei, sanoin teitä Hermanniksi!
– Parahin talouspullasuti Pöllö, mahamakkarani eivät pidä löllöistä. Lisäksi karttakeppini kertoi, että löllöt ovat epäluotettavia.
– Puheenjohtaja! Muistiinpanopaperini loppuivat, koska piirsin niihin kaikkiin pippelin kuvan.
– Tässä lisää paperia, suunnittelija Ala-Koululainen. Mutta haluan huomionne takaisin pippeliin. Anteeksi löllöön. Seuranhakuapplikaatiomme indikoi, että löllö on kasvanut viime kerrasta. Tuhma löllö.
– Ehdotan, että puhumme sille nätisti.
– Ehdotus hylätty, rovasti Kauno Puhe. En halua puhua nätisti löllöille. Kas, löllö putosi näköjään katosta pöydälle, joten tilanne ratkesi. Voisiko joku viedä sen kotiinsa ja antaa sille savumakrillia?
– Kuik.
– Kiitos, sihteeri Marsu. Sitten muut asiat. Tämän vuoden pikkujoulut on peruutettu, koska en saanut niitä osumaan taskuparkkiin. Suunnittelija Ala-Koululainen ehdotti, että pitäisimme nöyhtäpalleroiden kierittämiskilpailun. Hyväksyin ehdotuksen. Lisäksi suunnittelija Ala-Koululaisen aloitteesta koko ensi viikon ajan tarjoillaan lounaaksi nakkivanukasta kumilautasilta. Lopuksi vielä mainitsen, että haluan kieriä piparitaikinassa. Julistan palaverin uudelleen avatuksi, koska löllö hyppäsi takaisin kattoon.

Ja taas mennään piskinä lieassa

On pirullinen tilanne, kun haluaisi muistaa jonkin periaatteessa tutun biisin, mutta ei saa päähänsä sitä millään. Juttu sai varmaan lähtölaukauksen siitä, kun kuuntelin bussissa New Orderin Regret-kappaleen ja tästä paukkui mieleen muutakin brittipoppia. Seuraavaksi taisin löytää The La’s -yhtyeen mukavan rämpytyksen There She Goes, jonka siirappinen jenkkibändi Sixpence None the Richer ehti jossain välissä imellyttää. Tovin kuluttua iski tajuntaani muistijälki, joka oli pätkä musiikkivideosta. Videolla on ennen biisin alkua useamman minuutin ”prologi”, jossa mustavalkoisessa pätkässä tuntemattomaksi jäävä hieman päissään oleva vanhempi amerikkalaisgubbe selittää jotain baarissa. Esinäytöksen lopussa mies puhkeaa kyynelehtimään. Kohtaus on autenttinen, tai se ainakin näyttää siltä.

Tuon muistikuvan avulla yritin jäljittää kappaletta Googlessa, mutta kerta toisensa jälkeen tuli seinä vastaan. Selasin myös läpi 80- ja 90-luvun brittipopin hittilistauksia, kun en ollut aivan varma, oliko se ilmestynyt kasarin lopussa vai ysärin puolella. Kävin YouTubessa surffailemassa sen ajan brittibiisejä, mutta sieltä ponnahteli enimmäkseen Oasisia, Verveä ja Bluria. Pitkällisen tuloksettoman kahlaamisen jälkeen oli pakko luovuttaa. Yhtään säveltä saati sanoituksen pätkää ei palannut mieleen, joten taistelu näytti hävityltä.

Lähdin puoli yhdeksän aikoja kävelyttämään koiraa iltalenkille. Tovin talsittuani illan pimeydessä alkoi päässäni soida melodia. Se oli biisin instrumentaaliosiosta, jossa joku soittaa jotain kimeän rouheaa soitinta, varmaan huuliharppua. Sen jälkeen tietoisuuteen alkoi pudota sanoja. ”Something’s wrong with the world”, sen kertosäkeessä mielestäni laulettiin. Mutta se meni pieleen, kun aloin googlettaa kävellessäni. Vastauksena tuli Aerosmithin ”Livin’ on the Edge”, eikä se ole brittiä eikä poppia. Onnekseni kupoliin valui lisää sanoja kertosäkeistöstä. ”I don’t even know what’s going on in myself” oli seuraava pätkä, jolla hain. Se tärppäsi. Kappaleen nimi on Slow Emotion Replay (1993), jonka esittää brittibändi The The (nerokasta). Kertsissä hoetaan ”Everybody knows what’s going wrong with the world, but I don’t even know what’s going on in myself”.

Tuli todellinen voittajan olo, kun asia ratkesi edukseni. Taas kerran aivot toimivat toivotulla tavalla. Kun ongelmasta suostuu hellittämään hetkeksi, jää piilotajunta työstämään ongelmaa ja tuottaa ratkaisun pienellä viiveellä. Sama on toistunut lukuisia kertoja aiemminkin, kun olen pähkäillyt jotain henkilön nimeä tai sanaa, enkä olen kyennyt muistamaan sitä. Jonkin ajan kuluttua vastaus putkahtaa mieleen itsestään. En tarjoa tätä minään uutena ilmiönä, mutta aina sitä saa hämmästellä.

Slow Emotion Replay taisi jäädä aikoinaan pikkuhittiluokkaan, ja tuskin The The -yhtyekään koskaan noussut kovin monen tietoisuuteen. Vaikken minäkään tiedä muuta bändistä, ei se kuitenkaan himmennä stygen hienoutta. Vuonna 1979 perustettu bändi on nähtävästi aktivoitunut uudelleen vuoden 2017 puolella ja julkaissut uutta materiaalia sekä keikkaillut. Hatunnosto yhtyeen keulahahmolle Matt Johnsonille, jonka loihtima myös mainittu kappale on. Ja jottei yksikään nippeliniilo tulisi keulimaan asiasta (vahvasti teoreettinen skenaario), The Then musiikkia ei suinkaan luonnehdita popiksi, vaan postpunkiksi, vaihtoehtorockiksi ja uudeksi aalloksi, jotka siis tarkoittavat jotain.

”Slow Emotion Replay” on muunnos ”slow-motion replay” -termistä, joka tarkoittaa tv:n hidastuskuvaa tai hidastettua toistoa. Nimen voisi kääntää siis ”hidastetuksi tunteiden toistoksi” tai ”tunteiden hidastuskuvaksi”. Biisin nimi tulee esiin vasta sanoituksen viimeisellä rivillä: ”I'm just a slow emotion replay of somebody I used to be”. Jollain lyriikkasivustolla esitettiin hauska tulkinta lauseen merkityksestä kytkemällä se psykodynaamiseen psykologiaan (taas Freud). Ihmisen persoona muovautuu lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa vastaan tulleista voimakkaista tunnelatautuneista kokemuksista, jotka aikuiselämässä vain uudelleenkoetaan eli toistetaan hidastettuna pidemmän ajan kuluessa. Taisin juuri kuulla risahtavan äänen, joka syntyi siitä, kun aivoni nyrjähtivät.