Zen ja pyykinripustamisen taito

Oppilas: Mestari, näytä minulle tie.
Mestari: Lapseni, se tie on pitkä ja kivikkoinen, täynnä petollisia paikkoja. Mutta kärsivällisyydellä senkin matkan saa taitettua. Meidän tulee aloittaa oikean välineen valinnasta, sillä perusteelliset alkuvalmistelut tai pohjustustyöt tasoittavat polkuamme. Olemme oikealla tiellä, jos valitsemme omilla jaloillaan seisovan siivekkeellisen kuivaustelineen, koska siihen mahtuu runsaasti pyykkiä. Sen on hyvä olla kokoontaitettava, jotta sen saa tarpeen tullen pois tieltä. Etsinnässä ei saa hätäillä, koska muuten voi tuhlata rahansa heti hajoavaan malliin. Telinettä tulee tarkastella huolella, jotta sen voi havaita olevan vankkatekoinen. Liitokset ja nivelet voivat olla heikkoja kohtia.
Oppilas: Ammennan viisauttasi ja tutkin sitä sydämessäni. Entä sitten? Miten jatkamme eteenpäin?
Mestari: Seuraavaksi siirrymme pyykin valmisteluun, jotta löydämme suunnitelmallisuuden ja johdonmukaisuuden hyveet. Ensimmäiseksi erottelemme kasasta paljon ripustustilaa vievät vaatteet, kuten paidat, housut ja mekot. Nämä asettelemme telineelle siten, että leveytensä puolesta tavallisesti eniten tilaa vievät paidat ripustetaan telineen siivekkeille. Samalla ymmärrämme tasapainon idean. Jos ripustamme vaatteita vain yhdelle siivekkeelle, eikä painoa ole lainkaan toisella siivekkeellä tai kuivaustelineen keskiosalla, teline kaatuu. Kaikessa pitää pyrkiä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kun siivekkeet tulevat täyteen, siirrytään täyttämään keskiosaa. Jos pyykkiä on vain vähän, kannattaa käyttää ainoastaan telineen keskiosaa ja taittaa lopuksi siivekkeet pois tieltä. Jos paitoja ja housuja on todella paljon, kannattaa harkita vaihtoehtoisia ratkaisuja: osan paidoista voi ripustaa henkareille jonnekin muualle, jos tilaa löytyy. Takit tulee aina ripustaa tukeville henkareille.
Oppilas: Sanasi ovat viisauden virtaavaa vettä, niin elävää ja mukautuvaa. Kertokaa lisää!
Mestari: Malttia, nuori oppilaani. Kokemus ei kiirehtimällä kartu. Kaikki virtaa, sen voi parhaiten havaita pysähtymällä ja tarkkailemalla. Kiitollisena panen kuitenkin merkille valtaisan oppimisen halun, sen sisältäsi säteilevän voiman.
Oppilas: Entä alusvaatteet, suuri Mestari?
Mestari: Lyhyet alushousut asetellaan telineelle poikittain, jotta ne eivät veisi liikaa tilaa. Niiden ripustaminen samansuuntaisesti edistää sisäistä rauhaa. Sukat tulee ripustaa siten, että niiden kärkien tulee osoittaa samaan suuntaan. Sukkien ollessa pyykkinarulla vieri vieressä täydellisessä järjestyksessä voimme aistia harmoniaa ympäristömme kanssa. Tällä tavoin pääsemme lähemmäksi mielen täydellistä tasapainoa.
Oppilas: Onko vielä jotain huomioitavaa, Mestari?
Mestari: Mainitsen vielä, että pyykkiä ei kannata asetella toistensa päälle, sillä se hidastaa kuivumista. Vaatteiden paksuimmat kohdat, kuten housujen vyötäröt, kuivuvat hitaimmin. Työn voi katsoa tehdyksi, kun ei ole enää ripustettavaa pyykkiä jäljellä. Tuolloin mieli on levollinen ja voimme tuntea yhteyden maailmankaikkeuteen. Pitää muistaa, että vaatteiden kuivuttua ne tulee oikeaoppisesti korjata pois telineeltä, laskostaa ja siirtää niille kuuluville paikoilleen, mutta siihen perehdymme toisella oppitunnilla.
Oppilas: Mestari, tämä kaikki on ollut valaisevaa ja syvän viisauden sanoistanne riittää minulle pohdittavaa pitkäksi aikaa. Yksi kysymys askarruttaa vielä mieltäni: Mestarini, oletteko mielenvikainen?
Mestari: Lapseni, oppilaani, elämme aikoja, joina meidän kaikkien täytyy olla mielenvikaisia pysyäksemme järjissämme.

Lupauksia herättävä kirjoitelma

MMT:n toimitus yllätettiin jälleen kerran housut kintuissa 31.12.2018, kun vuosi vaihtui 2019:ksi täysin arvaamatta puolenyön aikaan. Vaikka viittaus housuihin toimii yleisesti metaforana, kuljetaan toimituksessa suurimman osan aikaa kirjaimellisesti housut kintuissa. Mutta koska kukaan ei osannut odottaa vuoden vaihtumista vuoden viimeisenä päivänä, tuli kaikille kiire kehittää uudenvuodenlupauksia.

Uudenvuodenlupaukset ovat jokavuotinen perinne, joka perustuu pitkälti siihen, että kehnoksi koettu suoriutuminen menneestä vuodesta synnyttää ihmisessä omantunnon kolkutusta, jonka vaientaminen edellyttää ryhtiliikettä ja pyrkimystä jossain muodossa edellisvuoden versiota paremmaksi ihmiseksi. Uudenvuodenlupaukset toimivat samalla polttoaineena seuraavan vuoden uudenvuodenlupauksille, koska seuraavan vuoden vaihtuessa palautuvat edelliset lupaukset mieleen, jolloin voi todeta niiden epäonnistuneen surkeasti, josta seuraa tunnontuskia, jne.

Uudenvuodenlupaukset tulee tavallisesti tehdä epärealistiselta pohjalta. Lupausten tavoitteet täytyy asettaa riittävän koviksi, jotta ne tuntuvat ankaralta rangaistukselta itselle ja edesauttavat toivottua lopputilannetta, jossa saa todeta tavoitteiden jääneen saavuttamatta ja lupaukset petetyiksi. Pomminvarmoja tapauksia ovat mm. “lupaan laihtua 15 kiloa”, “lue yhden kirjan joka kuukausi”, “nautin alkoholia vain saunakaljan muodossa”, “olen mukavampi kanssaihmisiäni kohtaan”, “en huuda lapsille koko vuonna”, “opettelen soittamaan ukulelea”.

MMT:n toimitus mietti asiaa tällä kertaa toiselta kantilta ja päätyi lopputulemaan, että tänä vuonna uudenvuodenlupausten täytyy synnyttää onnistumisen iloa ja hyvää mieltä. Lupausten tulee noudattaa (mielenvikaisen) järjen ääntä, joten rima asetetaan korkeudelle, josta onnettominkin nahjus (allekirjoittanut) pääsee kevyesti yli. Toimituksen ideariihi tuotti seuraavia perusasioihin keskittyviä lupauksia:

Lupaan tehdä kaikkeni, että hengitän koko tulevan vuoden.
Lupaan tehdä tarpeeni vessaan, paitsi silloin, kun olosuhteiden pakosta tai huomionhakuisuuden stimuloimana teen niitä ulos.
Lupaan sanoa ainakin yhden ystävällisen lauseen tai sanan päivässä (tämä voi olla liian vaikea).
Lupaan, ettei alkoholin kulutukseni ylitä suurkulutuksen rajaa kuin satunnaisesti joitakin kertoja viikossa.
Lupaan, etten hipelöi sukukalleuksiani kuin korkeintaan puolen tunnin vartin välein työaikana.
Lupaan, etten nuku töissä muulloin kuin väsyneenä.
Lupaan, etten pidä itseäni muita parempana ihmisenä pois lukien ne älykääpiöt, joita valtaosa ympäröivästä populasta edustaa.
Lupaan käyttää sarkasmia ja ivallisuutta aseenani joka päivä.
Lupaan nauraa enemmän muille kuin itselleni.
Lupaan ajatella seksiä niin usein kuin muilta aiheilta pystyn. Lupaan myös yrittää minimoida muut ajattelun aiheet.
Lupaan, että lähes kaikki ulosantini on tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa ja ääliömäistä länkytystä myös tulevana vuonna.
Lupaan pyrkiä todistamaan kaikille, etten ole vähäisissäkään määrin vakavasti otettava kypsä ihminen.

Siinä joitakin esimerkkejä, joista ammentaa ajatuksia omiin uudenvuodenlupauksiin. Kannattaa muistaa, että lupaukset on paljon mukavampi pitää, kun niissä ei ole mitään todellista sisältöä, vrt. poliitikot. Parempi mieli ja hyvä ruoka on jokaisen oikeus. Ja hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois lässyti lässyti lällällää.

Tiedän tietämättömyyteni, luullakseni

Älykäs tietää paljon, mutta viisas ymmärtää tietämättömyytensä. Tästä ajatuksesta on luultavasti miljoona muunnelmaa, mutta yksi alkuperäisistä on pantu Sokrateen piikkiin. Antiikin filosofi Sokrates tiettävästi hölisi kaikenlaista, mutta jokin lause oli sisältänyt ajatuksen, joka on kiteytetty ”tiedän vain sen, etten tiedä”. Platonhan kirjasi Sokrateen puheita innokkaasti muistiin, ja teoksessaan Sokrateen puolustuspuhe on pätkä, jossa Sokrates Platonin mukaan lausuu ”… se mies luuli tietävänsä, vaikka ei tiennyt, minä taas en edes luule, kun en tiedäkään.”

Tuossa kiteytyykin iso ongelma, jota ilmenee runsain mitoin ihmisissä. Törmään jatkuvasti näihin henkilöihin, jotka vain tietävät, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla. Tyttäreni luokanvalvoja on yksi tällainen. Hänellä on tietty käsitys asioista ja oppilaistaan ja se on oikea käsitys, mikä johtaa siihen, että tällaisen ihmisen kanssa huomaa pikapikaa törmäävänsä seinään. On turha yrittää keskustella rakentavasti, kun toisen uskomukset, asenteet ja ymmärrys on valettu betoniin.

Tyttärelläni oli ensimmäisellä ja toisella luokalla eri opettaja, joka oli paljon vanhempi kuin nykyinen ja myös ääriversio nykyisestä. Tämä henkilö lateli suoraan päin naamaa, mikä on muissa vikana ja mitä mieltä hän on. Hän ei ollut vastaanottavainen persoona. Tyttäreni kärsi suuresti kyseisen opettajan käyttäytymisestä. Opettaja toteutti itseään viis veisaamatta opetusohjelmasta tai koulun toimintaohjeista. Rehtori oli täysi tossu eikä mahtanut tälle henkilölle mitään. Oli jotenkin surkuhupaisaa, kun pikkuhiljaa paljastui, että nykyinen opettaja on samasta puusta veistetty, vaikka on parikymmentä vuotta edellistä nuorempi.

Kohtaan samaa ongelmaa toiselta kantilta, kun joudun keskustelemaan isäni kanssa. Hänessä on ollut jo pitkään vallitsevana piirre, että hän esittää asiansa jyrkkä mielipide -muodossa. Siinä ei olisi mitään konfliktia, jos hän vielä itse tiedostaisi asian mielipiteekseen, mutta koska hänen mielipiteitään ei saa kyseenalaistaa, niistä muodostuu tuolloin Lopullinen Totuus. Olen testannut kyseenalaistamismetodia hänellä teini-iästä lähtien ja lopputulos on vaihdellut silmin havaittavasta ärsyyntymisestä suoranaiseen raivariin.

Maailma on pullollaan päivänselviä faktoja, kuten ”aurinko on valon- ja lämmönlähde” tai ”Urho Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi jo vuonna 1956”. Näistä ei tarvitse väitellä paitsi ehkä joidenkin änkyröiden ja viisastelijoiden kanssa. Mutta on myös todella paljon ”tietoa”, joka on enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraista. Uutisetkin voivat olla paljolti tulkintoja jostakin tapahtumasta tai ilmiöstä. Jos mennään äärimmäisyyksiin, kaikki tuotettu tieto on kulkenut ihmisen subjektiivisen tulkinnan kautta. Ei mennä, joten jätetään tuo heitto tuohon. Muuten kaivaisin itseni turhan syvään kuoppaan.

Tyypillinen virhe, jota tyttäreni opettajakin toistaa, on, että muodostetaan käsitys ihmisestä puutteellisen tiedon varassa. Ihmisten tyypittely ja kategoriointi saattaa tapahtua mitättömien tiedonmurusten perusteella, minkä jälkeen ”tiedetään”, että se on sellainen ihminen. Sekin täytyisi huomioida, että ihmiset muuttavat käyttäytymistään eri olosuhteissa, esim. työpaikalla ja kotona. Samoin lapsi voi kokea voimakasta epävarmuutta ja käyttäytyä poikkeuksellisesti autoritäärisen opettajan/aikuisen edessä.

Olisi hienoa, jos ”itsevarmojen” yksilöiden, jotka jyräävät näkemyksillään muiden yli mennen tullen, silmät saisi avattua aloituskappaleen viisauden edessä. Mutta se ei onnistu, jos yksilö on sokea itselleen. Hyvin pitkälti me emme tiedä, mutta elämme siinä harhassa. Tämäkin riipustus sisälsi paljon allekirjoittaneen käsityksiä, jotka saa kernaasti kyseenalaistaa. Mitä tulee Sokrateen juttuihin, ei niistäkään ole varmuutta, mitä Sokrates loppujen lopuksi on sanonut ja mikä taas on ollut puhtaasti Platonin hihasta vetämää tai hänen epämääräisiä muistikuviaan.

Kyllä, tämä on koirasta

Varoitus ei ole turha: kirjoitan seuraavassa koirasta (eksyen hieman muuhunkin). Jos sinä satunnainen harhailija satut olemaan Koiraihminen, kehotan sinua poistumaan välittömästi takaoven kautta. Saat poistua myös etuoven kautta, mutta se edellyttää 180 asteen käännöstä kannoillasi ja sen jälkeen poistumista. Jos olet Koiraihminen ja lisäksi idiootti tai muuten vain tyhmänpuoleinen, voit yrittää 360 asteen käännöstä kannoillasi ja poistumista sen jälkeen.

Perheellämme on koira, kuten joskus aiemmin olen maininnut, mutta kuka sitä jaksaa muistella. On hyvä omistaa koira, jotta pystyy varmentumaan keski-ikäistymisestään ja -luokkaistumisestaan, jollei se jo kaksilapsesta perheestä, omakotitalosta, perheautosta, holtittomista kuluista sekä alituisesta kiireestä ja väsymyksestä ole tullut selväksi. Koiralla, tuolla canis lupus familiariksella, on ruskeat nappisilmät, kiharainen musta turkki, luppakorvat ja helvetillisen voimakas purenta. Onneksi peto painaa vain parikymmentä kiloa ja sillä on hyvin lauhkea luonne, joten täysikasvuinen ihmisyksilö pystyy laittamaan sille jotenkuten hanttiin. Elukka haisee pääosin korvavaikulle, jonka voimakas aromi pääsee oikeuksiinsa, kun se ravistelee päätään. Välillä se haisee muullekin, varsinkin silloin, kun se sattuu piereskelemään sisätiloissa. Asia ei jää huomaamatta, vaikka äänimerkki jäisikin.

Koira on rodunjalostuksen tuote ja omistuksessamme oleva yksilö on labradorinnoutajan ja villakoiran risteytys. Sillä on hienompi nimi Australian labradoodle. Rakki ei kuitenkaan tullut Australiasta vaan Lapualta. Sen piirteisiin ei kuulu jatkuva uhoaminen, vaikka onkin syntyjään pohojalaanen. Lajike on kehitelty Australiassa, mistä se on kotiutunut tuontitavarana jossain vaiheessa Suomen kamaralle. Se ei ole virallinen rotu Suomessa, vaikka vissiin joku taho yrittää sen saada viralliseksi. Äskeinen virke oli vaahtosuisia rotufundamentalisteja varten. Rotufundamentalistit ovat käsittääkseni Koiraihmisten höyrypäinen ja äärityhmä alalaji. Minulle on yhdentekevää, vaikka elukkaa kutsuisi sekarotuiseksi piskiksi.

Koiramme on äärettömän seurallinen ja leikkisä. Mihin ikinä perseensä kotona laskeekin, se tuo välittömästi jonkun lelun, jotta sitä voisi heittää eläimelle. Jos idea ei tule heti selväksi, se tuo lisää erilaisia heitettäviä leluja. Se tykkää myös varastella sukkia avatusta pesukoneesta, likapyykkikorista tai mistä vain. Ulkona koiran lemppari on käpyjen potkiminen. Säännöt ovat yksinkertaiset, kuinkas muuten. Haetaan alue, josta löytyy männynkäpyjä, valitaan yksi käpy (usein koira valitse kävyn) ja aletaan potkia sitä elukalle. Sitä voi vähän yrittää hämätä, mutta sen refleksit ovat saalistavalle pedolle ominaiset. Kun kävyn potkaisee johonkin suuntaan, karvaturpa ampuu rakettina perään ja tuo sen hetkessä takaisin. Se sinkauttaa kävyn suustaan jalkoihini ja sitten taas alusta. Joskus se on heilauttanut kävyn suustaan ilmaan ja ottanut kopin, eli kopitellut itselleen.

Koiralla on selvästi tunteita. Se on voimakkaasti leimautunut meihin, mikä näkyy erityisesti silloin, kun tulee takaisin kotiin. Se saattaa revetä totaalisesti ja heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko peräosasto heiluu mukana eikä liikkumisesta tahdo tulla mitään. Se voi myös ylenpalttisesta riemusta johtuen lirauttaa ns. ilopissat lattialle. Kun kotiin tultuaan alkaa rapsutella eläintä, se alkaa ”höristä” onnellisena. Tämä hörinä saattaa äärimmillään muuttua kuulostamaan murinalta. Jonkinlainen koiran versio kehräämisestä.

Jonkun mainoslauseen mukaan pikku petomme on koirien älykkäämmästä päästä, koska siinä on risteytetty kaksi fiksua rotua. Enpä tiedä, kun ei ole vertailupohjaa. Ei eläin ainakaan riittävän älykäs ole valitessaan ihmisen parhaaksi ystäväkseen. Nimittäin Homo sapiens -lajin ihmisapina voi olla tasapainottomuudessaan niin veikeä veitikka, ettei sellaista ystävää soisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Siellä jossain aivomassan syvimmissä sopukoissa piilee pimeyden sydän, joka vallan ottaessaan saa oikeissa olosuhteissa aikaan äärimmäisen pahaa jälkeä. Pimeys koppaa kuulan hallintaan vieläpä kauhistuttavan herkästi. Se ihmisyyden nihilistisistä madonluvuista. Tuohon koirakaan ei voi enää todeta kuin: ”Kuka enää vihollisia tarvitsee, kun on tuollainen ystävä.”

Pokka pokkana

Viime kesänä olin viettämässä pokeri-iltaa muutaman kaverin kanssa. Edellisestä illasta olikin vierähtänyt aikaa, kun aika tahtoo vierähdellä muiden toimintojen parissa. Aika tuppaa vierähtämään pitkälti niin, ettei oikein edes ymmärrä, miten niin paljon aikaa on ehtinyt vierähtää niin lyhyessä ajassa. Agendana oli juoda kaljaa ja pelata Texas hold’emia. Koska talon isäntä oli avokätinen kestittäjä, oli hän luvannut tarjota juomat sekä purtavaa. Kittasin useampia Sandelseja ja nautin herkullisista grilliantimista. Siinä sivussa hävisin vähän rahaa pelissä. Viimeisellä kierroksella olin jopa lähellä voittoa, mutta kärsivällisyys loppui, koska piti ehtiä yöbussin kyytiin.

Texas hold’em on tai oli muotipeli, jota on lätkitty sankoin joukoin illanvietoissa ja nettikasinoilla. Minun pelihimoni tyydyttyi häviämällä rahaa vain kavereille. Totta puhuen perinteinen pokeri on ollut aina mielenkiintoisempi peli minulle. Versio, jossa jaetaan viisi korttia, joita saa kerran vaihtaa ja jokerit ovat mukana pakassa. Sitten kädessä voi olla pari tai kolmoset tai täyskäsi tai värisuora tai ihan vaan pelkkää paskaa, esim. akkahai.

Pikkumuksuna pelasin kerran serkkujen ja naapurimökin poikien kanssa vesipokkaa. Perinteistä pokeria pelattiin niin, että kierroksen hävinnyt joutui juomaan lasillisen vettä. Jos lähti pissalle, oli lopullisesti ulkona pelistä. Hauskaa riitti, kun naapurin poika kieri järkyttävän kusihädän tuskissaan lattialla.

18-vuotiaana sain nauttia kiljupokerin seuraamuksista. Kaverini oli hankkinut amiskoulutoveriltaan kanisterillisen kiljua, jonka juomisesta pelattiin pokkaa. Kilju oli melkoisen pahaa tavaraa ja kierroksen hävinneen kohtalona oli juoda lasillinen tököttiä. Noin kymmenen kierroksen jälkeen olin joutunut juomaan neljä lasillista hirvitystä ja se riitti. Yritin ihan tosissani voittaa, mutta kortit olivat eri mieltä. Olin siinä vaiheessa lievästi päissäni ja tajusin, että on parasta lopettaa ajoissa. Viinapää ei ollut järin häävi, mutta onneksi järki leikkasi kohtalaisesti. Kaverini ja hänen pikkuveljensä taas tajusivat sen, että kiljua voi lipittää myös ilman korttipeliä. Myöhemmin yöllä veljekset oksensivat sitten urakalla.

Taisin olla kahdenkymmenenviiden ikävuoden tienoilla, kun mökkijuhannuksen alkajaisiksi joku sai nerokkaan ajatuksen kossupokerin pelaamisesta. Koskenkorva on kaliiberiltaan sen verran jäykkää jäpikkää, että hävinnyt ei joutunut juomaan kuin puolikkaan kertakäyttömukillisen. Sekin oli aivan liikaa. Kuten arvata saattaa, tätä versiota pokerista ei tarvinnut kauaa pelata. Muutaman hävityn kierroksen ja nautitun aperitiivin jälkeen eräs toveri ryntäsi mökin parvekkeelle ja laattasi kaiteen yli. Minä en juuri hävinnyt, mutta raakana nautittuna pienikin määrä tuota perinneherkkua saa vatsan kääntymään rivakasti ympäri ja hissin tilttaamaan yläkertaan. Tässä ei puhuta ns. pitkän linjan ammattilaisista, joiden valiojoukkoon yksikään meistä pojanklopeista ei onneksi kuulunut.

Poikasena sain kokea myös pokerin tietokoneversioita, jotka sen aikaisilla tietokoneilla olivat hieman alkeellisia. Muistettavin oli Samantha Fox Poker, jossa Sammy strippasi vaatteita pois, jos tietokone hävisi kierroksen. Kliimaksina näkyivät ne kaksi muotovaliota, jotka tekivät aikoinaan hänetkin kuuluisaksi. Aihetta suureen juhlaan ei kuitenkaan ollut, koska tietokone oli Commodore 64 ja grafiikka sitä itseään eli rakeista pikselimössöä. Mainittakoon, että artisti Samantha Fox ei alkujaan tullut tunnetuksi laulutaidoistaan(?), vaikka Touch me ihan kiva hitti olikin. Luuppasin pikku räkätappina Sammya myös joidenkin lehtien sivuilta. Niissäkin kuvissa hän joutui poseeraamaan ilmeisesti aivan liian helteisissä olosuhteissa. Mutta parempaa ihmisen biologian oppituntia ei olisi voinut kuvitella saavansa.