On tullut aika herätellä pitkään unohduksen rämeillä uinunut yhden levottoman hengen kirjapiiri, karkottaa hauet rannasta, karistaa katkenneet kaislat vettyneen klubitakin harteilta ja ryhtyä möyhentämään kirjoihin ja kansiin saatettua tuotosta, joka erikoisten käänteiden kautta eksyi näihin fyysistä työtä vieroksuviin vauvanpehmeisiin kätösiin. Eivät ne olleet erikoisia, eivätkä edes käänteitä. Hain opuksen kirjastosta.
Teos sen sijaan on aika erikoinen, varsinkin näissä rahvaanomaisissa käsissä. Kirjan on kirjoittanut herra (sanan varsinaisessa merkityksessä) nimeltä Niklas Natt Och Dag ja 400-sivuisen eepoksen nimi on jäntevästi ja tylsän yksinkertaisesti 1793. Pikku piiri voisi kirjoittaa täyspitkän artikkelin pelkästään miehen nimestä, mikä tuntuukin aika hyvältä idealta. Vaikka me sivistymättömät moukat kuvittelemme, että Niklaksen toinen etunimi olisi Natt, kolmas etunimi Och ja sukunimi Dag, niin paljon enempää ei voisi ryteikköön mennä. Niklaksella on Ruotsin tyylikkäin sukunimi Natt Och Dag, koska Nikke sattuu olemaan Ruotsin vanhimman aatelissuvun jäsen. Olisihan se tosi fantsua, jos oma sukunimi olisi ”Yö Ja Päivä” tai edes ”Yöjapäivä”, mutta kirjapiirillä ja Niklaksella on tosiaan eroa kuin yöllä ja päivällä, koska tämä veijari jos kuka on svenska talande bättre folk. Eikä tässä yhteydessä tarvitse mainita sanallakaan suomenruotsalaisia. Heille piiri tyrskähtää säälivän vahingoniloisesti. Sisäsiittoiset rantaruotsalaiset.
Mutta kyllä aatelisherra kivasti kirjoittaa, kerran keksi keski-iällä ryhtyä kirjailijaksi. Niklaksella oli varmaan siinä 35 ikävuoden jälkeen jonain aurinkoisena iltapäivänä vapaamuurarien salongissa kaffettelun lomassa juolahtanut mieleen, että mitähän sitä elämällään tekisi, kun ei viitsisi vapaaherrana koko loppuelämäänsä lötkötellä. Niinpä hän rykäisi itsensä esikoiskirjailijaksi 37-vuotiaana. Agentteja ja muita sparraajia löytyi jonoksi asti, kun kerran pappa, pappas pappa och så vidare betalar.
Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1793 Tukholmassa, ei siitä mitään pukudraamaa loihdita, vaan karu rikosromaani. Sen verran lahjakkaasti Nikke kuvailee kuvottavia raakuuksia, ettei jää epäselväksi, että homo homini lupus est, kuten jollain rivillä pikkunäppärästi todetaan. Kirjailija kehuskelee jälkisanoissa, että taustatutkimusta on tehty huolella, ja helppohan se on uskoa ajankuvausta pällistellessään. Ei ole ollut tavallisen kansan oloissa hurraamista. Hygienia ei ollut parhailla kantimillaan 1700-luvun lopussa. Vaikka kansa rypee omissa jätöksissään ja kittaa viimeisetkin roponsa kurkusta alas, muistaa Niklas myös ylhäisöä. Aatelisto vuorostaan piehtaroi sen tason moraalittomuudessa, että harvalla riittää mielikuvituksen tahi maallista rikkautta niihin sfääreihin asti. Näissä puitteissa kaksi raskaamman jälkeen elämän kolhimaa miehen raatoa tutkii ja hutkii karmeaa murhaa. Mutta jos oikein juoni kiinnostaa, sopii lukea kirja. Ihan sujuvasti se 400 sivua meni. Tietty oli nähtävissä tuttua sivujuonteisiin eksymistä, mistä noustiin kuiville kytkemällä rönsyily jonkin aasinsillan kautta pääjuoneen. Hyvä metodi, kun halutaan leipoa kirjaan lisää paksuutta, on juoksuttaa lukijan harhauttamiseksi jonkin sivuhenkilön elämänkaarta kymmensivukaupalla. Paitsi jos kirjailija petasi hahmoja valmiiksi tulevaa käyttöä varten.
Socker på toppenina on aateliskirjailijalta ilmestynyt vastikään Ruotsissa jo toinen teos, jonka nimi on jännittävästi 1794. Odottelemme suomennosta. Samaan hengenvetoon tulee tieto, että esikoiskirja on laajentunut trilogiaksi asti. Tästä seuraten persaukinen kirjapiiri voisi järjestää lukijakilpailun siitä, mikä tulee olemaan trilogian viimeisen osan nimi. Pääpalkintona saa haistella hetken aitoa Natt Och Dagin suvun vaakunalla varustettua virallista rintataskunenäliinaa.
Jälkikasteinen kirjoitus kaislojen keskeltä: Jos joku mainitsee helvetin esikartanoista karanneen sanan ”lukuromaani”, pääsee muitta mutkitta jonon ohi mestauslavalle. Vaikkakin äskeinen esitys oli selkeä lukublogikirjoitus. Eli tarkoitettu luettavaksi, ei syötäväksi, ei haisteltavaksi eikä varsinkaan hiplailtavaksi. Muuten tulee syyte bloggauksen seksuaalisesta häirinnästä.
maanantai 30. syyskuuta 2019
tiistai 3. syyskuuta 2019
Pehmeät lomapöhnät
Lapsuuteni kesinä muistan tätini miehen olleen enimmäkseen vaitelias herra, joka tyytyi yleensä tarkkailemaan tilannetta mieluummin kuin osallistumaan tai ottamaan kantaa mihinkään. Hän oli hiljainen jörrikkä, joka tavallisesti oli pitkälti omissa oloissaan aitallaan sukumme lomakolhoosissa Sysmän Nuoramoisissa. Joskus hän lohkaisi jotain hauskaa ja naureskeli hilpeänä meille nassikoille, jotka vouhotimme pitkin maita ja mantuja. Aikuisiällä minulle valkeni motiivi sedän käyttäytymiseen. Hän oli kaikki lomansa pääosin päissään.
Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.
Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.
Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.
Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.
Tätini siippa oli rekkakuski, joten puhkitallatut polut kuluvat hieman lisää todetessani, että raskas työ vaatii raskaat huvit. Mutta ne olivat tosiaan raskaita huveja, kun minulle myöhemmin valotettiin äijän parhaiden päivien juomatottumuksia. Se oli suurin piirtein pullo kirkasta per lomapäivä, siis joka päivä. Silloin, kun ukko näyttäytyi hekottelevan hilpeänä, oli hän reippaammin maistissa. Ja silloin, kun häntä ei näkynyt päivällä toviin ollenkaan, hän retkotti aitassaan sammuneena. Mies hoiti aina työnsä viimeisen päälle tunnollisesti, mutta kun vaihde meni vapaalle, se oli hellurei.
Tätini taas oli onneksi pääosin selvin päin, koska hänen täytyi pitää huolta kännisen rekkakuskin lisäksi myös kahdesta pojastaan. Hän oli sähäkkä moottoriturpa, jolta tuli juttua konekivääritahtiin. Muistan monesti tilanteita, kun tätini hölötti taukoamatta kaikista mahdollisista asioista rekkakuskiäijälleen ja äijä itse oli vain hiljaa. Hiljaisuus johtui siitä, että mies oli sammumispisteessä. Olisi luullut, että monella urospuolisella olisi pinna kiristynyt taukoamattoman kälätyksen edessä, mutta tällä herralla hilpeät tunnelmat säilyivät sitkeästi. Promillet olivat sen verran kovissa lukemissa. Legendaarisimpina tapauksina olen kuullut sattumuksesta, joka tapahtui kerran muinoin, kun ukko oli taas kerran ollut tillin tallin lähestulkoon valot sammuksissa. Mies oli maannut aitan sängyllä hämärän rajamailla ja tätini oli jäkättänyt vieressä miehelleen tämän tilasta, toki ansaitusti. Äijä oli aikansa kuunnellut tai osittain kuunnellut mäkätystä ja lopulta puolitajuttomassa tilassaan tokaissut: ”Mitä huono huokaa, kun on turva kelkassa.” Tätini kertoi joskus jälkeenpäin, että hän ei pystynyt enää sen jälkeen jatkamaan sättimistä, koska häntä alkoi naurattaa niin paljon.
Herra Rekkamiehenkään terveys ei kestänyt sellaisen kuurin kurimusta loputtomiin. Henki pihisee edelleen, mutta ikäviä terveysongelmia piisaa eikä pullo kallistu enää entiseen tahtiin. Aikaakin on tietty kulunut tuollainen 30 vuotta. Itsekin joskus aikuisiällä salakuljetin Sysmän kyliltä ukolle litran Leijonan, vaikka hänellä terveys reistaili jo tuolloin. Täti oli kieltänyt viinan ottamisen, mutta mies tuli vaivihkaa luokseni, kun olin lähdössä kirkolle (siis Sysmään), ja sujautti minulle kaksikymppisen. Pullo toimitettiin rekkakuskin hellään huomaan niin, ettei tätini havainnut (muuta kuin seuraukset myöhemmin). Sain toki moitteet tädiltäni jälkeen päin.
Nuorempana maistuivat väkevämmätkin, mutta nyt neljän kympin pahemmalla puolella nautintoaineet ovat kallistuneet pääosin mallasjuomien puolelle. Viime kesäkin lipui kivasti käsistä kaljaa lipitellessä ja päivänpaistetta ihmetellessä. Juttu on vaan niin, että kaljahampaan kolottaminen täytyisi saada katkeamaan aina jossain kohtaa. En osaa arvioida, missä määrin pitkän kaavan olutmaistajaiset vaivaavat maksaa, mutta vyötäröseudulla harrastus alkaa näkyä väkisinkin ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään, kun liikunnan määrä vähenee kelien huonontuessa. Sisäiset ristiriidat repivät sisintäni.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2019
Harrastelijoiden harrasta harrastustoimintaa
Hei sinä kamppailulajien ystävä! Pitkän linjan urheiluseura Porin Karhu-Markut ry järjestää turpiin vetämisen peruskurssin kaikille suomalaisesta perinnelajista kiinnostuneille. Jos tunnet, että karate, judo, jiujitsu, taekwondo, potkunyrkkeily, capoeira, vapaaottelu tahi taiji ovat pelkkiä paritansseja tai olet jo muuten lämmitellyt elämässäsi riittävästi, tarjoamme suoraviivaisen vaihtoehdon suoraselkäisen toiminnan ystäville.
Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.
Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.
Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.
Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.
Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.
Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.
Turpiin, köniin, kuonoon, kupoliin, pataan, daijuun, lättyyn, tauluun ja dunkkuun vetämisen jalo taito on vaipunut kiireiseltä nykyihmiseltä unholaan. Mielialalääkkeet, ryhmäterapiat, trendikahvilat, isyyslomat ynnä muut hölynpölyt ovat tylsyttäneet ihmisestä terän, sen, millainen peto ihminen viime kädessä on. Ydinkysymyksenä on, miten houkutella uudestaan esiin alkukantainen selviytymisvietti, homo sapiensin oikea luonto. Kurssilla on tarkoitus käydä läpi lajin perusotteet ja -taidot sekä harjoitella joitakin tyypillisiä tilanteita (= turpiinvetokinkerit), joissa näistä taidoista on apua.
Perustekniikkaosassa käymme läpi mm. miten käsi puristetaan nyrkkiin, tasapainoinen lyöntiasento, miten lyödään, kuinka kovaa lyödään ja minne pitää lyödä. Jaloille ei tässä lajissa ole juuri käyttöä muuten kuin poliisia karkuun juostessa. Potkiminenhan on kivesten kasvattamiseen kykenemättömien pikku räkänokkien homostelua, kuten myös kaikki painiotteet, lukko-otteet, kuristelut ja muut halimiset.
Kurssilla huomioidaan myös olosuhteet, joissa voidaan päätyä vastakkaiseen lopputulokseen, joka ei tietenkään ole toivottava, mutta joka todennäköisyyksien perusteella on kuitenkin huomioitava. Opettelemme, miten otetaan kunniakkaasti turpiin ilman, että kasvojen menettäminen (vertauskuvallisesti) olisi vaarana. Tällöin esim. maahan sikiöasentoon käpertyminen ja uikuttaminen on poissuljettu vaihtoehto. Harjoittelemme joitakin käyttäytymismalleja, joita noudattamalla saamme osaksemme vastustajan kunnioituksen. Tästä esimerkkinä mielipuolinen nauru kivunlievityskeinona.
Nykyisellään otolliset turpiinvetotilanteet vesittyvät pitkälti turhiin neuvotteluihin, säätämiseen ja lässytykseen. On oivallettava ajoissa, milloin täytyy ryhtyä suoraan toimintaan. Tässäkin aikainen lintu korjaa potin, eli kun huomaat tilanteen aiheuttavan nousujohteista vitutusta, toimi heti, ts. ”lyö ensin, puhu sitten, jos on vielä lisättävää” -metodi (jossa tavallisesti säästyy pitkiltä puheilta). Saat yllätysmomentin puolellesi ja jännitys laukeaa kuin itsestään. Yleensä tämän jälkeen vastapuolen halukkuus avautua vähenee ratkaisevasti. Kannattaa pitää aina mielessä, että halussa tempaista jotakuta turpiin on perustasolla kyse sisäisten ristiriitojen ja turhautumien purkautumiskanavasta. Turpiinvetosessioissa, joissa teot puhuvat ja sanat eivät, on kuitenkin turha alkaa vinkua sellaisista henkimaailman jutuista. Näistä ja monista muista tilannesidonnaisista tekijöistä puhumme osiossa ”turpiin vetämisen psykologiaa”.
Kurssilla esitellään selkeät ja havainnolliset toimintamallit olosuhteisiin, joissa on korkea turpiinvetopotentiaali. Tällaisia olosuhteita ovat tyypillisesti anniskeluravintoloiden jonot, grillijonot, taksijonot, liian halpojen elektroniikkatuotteiden jonot, ilmaisten ämpäreiden jonot, yölliset kohtaamiset torilla, suulaat ja keinotekoisella itsevarmuudella varustetut nuorison edustajat, joukkueurheilutapahtumat, yhteisölliset alkoholitarjoilua sisältävät juhlatilaisuudet (mm. firman pikkujoulut), sukukokoukset, taloyhtiöiden yhtiökokoukset, junioriurheiluseurojen vanhempainpalaverit sekä Porin kaupungin taajama-alueella oleskelu.
Jos olet kiinnostunut lajista, ja mikset saatana olisi, otathan yhteyttä kouluttaja Markku ”mikä vittu sää oot” Karhuseen. Voit myös tulla aukomaan ruokintareikääsi suoraan seuran toimistolle, niin näytämme, miksi naapurissamme sijaitsee menestyvä hammaslääkärikeskus.
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Kaino pyyntö kaivon pohjalta
En toivo mitään muuta kuin että rakastaisitte minua lähimmäisenänne ja hyväksyisitte minut sellaisena kuin olen, eli
hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.
Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.
hauskana, vitsikkäänä, seksikkäänä, lihaksikkaana, komeana omenana, outona omenamatona, perikatona, lahona latona, aikajanana, manaajana, rajattoman rajaajana, raadollisena raatajana, ratkeamattoman ratkojana, tulevaisuuden tuhoajana, katalana katanana, kuumana kastanjana, parantumattomana pandemiana, elektronisena enkelinä, mekaanisena messiaana, megalomaanisena messumaistiaisena, katkeamattomana katkeruutena, pomppivana populistina, tahattomana taakkana, taipumattomana takinkääntäjänä, takuuvarmana taapertajana, painottomana painolastina, suutarina tsunamina, sutkina sipattina, saatanallisena sapattina, satunnaisena sakkorysänä, simputtavana simpukkana, viiltävänä viipalekuvauksena, tutkimattomana turjakkeena, monitulkintaisena monumenttina, kotoisena korpimetsänä, tulisena tundrana, lakaistuina lakeuksina, jäätymättöminä jäätikköinä, marinoituneina mantereina, vajoavina valtamerinä, liipottavana linnunratana, maatuvana maailmankaikkeutena.
Siinä ensi alkuun. Jatkuu sivusta seuraavana lukuvuonna.
tiistai 19. maaliskuuta 2019
Kisumisun muistolle?
Tapahtuipa taas kerran tosielämässä. Pääsin kahvitauolla todistamaan erikoista episodia. Kollegani, jolla on ilmeisen rakas ja ikäloppu kissanraato lemmikkinä, paljasti itsestään seikan, joka avasi minulle uuden ikkunan todelliseen eläinrakkauteen.
Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.
Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.
Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.
Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.
Työtoverini (nainen) tunnusti, että kun hänen kissansa siirtyy lähivuosina/-aikoina ajasta ikuisuuteen, on hän vakavissaan harkinnut kissansa täyttämistä. Tällainen tunnustus aiheutti kahvipöydässä ansaitusti kuhinaa. Paitsi että se kuulosti jokseenkin (traagisen?) koomiselta ja umpikahelilta, on siinä myös jotain selkäpiitä karmivaa. Asian kuultuani mieleeni pullahti jostain syystä Stephen Kingin teos Uinu, uinu lemmikkini, joka sattuu olemaan taas tapetilla uuden leffaversion myötä.
Toinen työtoverini (mies) tarjosi oitis auttavan kätensä kissan muuttamisessa muistoesineeksi. Hän sanoi, että siihen tarvitaan vain pari pulloa polyuretaania ja täyttöaukkokin löytyy kissasta omasta takaa. Siis takaa. Tieto synnytti luonnollisesti hillittömän irvailujen vyöryn, kun pohdittiin, mitä kaikkea moisesta operaatiosta voisi seurata. Miltä mahtaa kuolonkankea kissa näyttää kirjahyllyssä? Miltä se vaikuttaa, kun nainen työpäivän päätteeksi istahtaa olohuoneen sohvalle, ottaa jäykän kissankalikan syliinsä ja alkaa silitellä sitä? Taitaa ystäväpiirin kyläilyt harveta jatkossa, kun aito kissanukke tervehtii heitä tuimasti olkkarissa. Puhumattakaan siitä, että talon emäntä juttelee sille.
Kuvittelin aiemmin, että näin mielettömään menoon törmää vain suuressa maailmassa eli pääosin Amerikan ihmemaassa, mutta väärässä olin jälleen kerran. Jokunen vuosi sitten tätini hirmurakas katti heitti ruokakuppinsa nurkkaan ja laski kylmät pissat kissanhiekkaan ja mitä tätini teki? Hän krematoi elukan, tai siis teetätti jossain polttohautauksen, ja laittoi tuhkat uurnaan. Nyt kyseinen misse majailee tuhkakupissa hyllyssä kunniapaikalla tai parhaassa tapauksessa yöpöydällä, jotta tätini voi joka päivä vaalia Hänen muistoaan ja muistella lämmöllä miukumaukun kunnian päiviä.
Vaikka tätini toiminta kuulosti jo riittävän sekopäiseltä, vie oman lemmikin täyttäminen ja esille asettaminen kirkkaasti voiton. Tai kenties tämä onkin nykyään jo ihan yleisesti hyväksytty menettelytapa ja olen vain pudonnut tälläkin saralla kehityksen kelkasta. Jos kerran muualla, niin miksei täälläkin. Pidetäänhän täytettyjä eläinten päitäkin seinällä voittopokaaleina. Tai ainakin joskus pidettiin. Jotenkin olin kuvitellut, että lämpimin muisto mistä tahansa nelijalkaisesta ja miksei kaksijalkaisestakin sijaitsee elävän yksilön korvien välissä, eikä sitä edellä esitetyillä silmänkääntötempuilla paremmaksi saa. Toisaalta olisin voinut vaimon kiusaksi täyttää isoäitini ja asettaa hänet keittiön pöydän ääreen tuijottamaan tuomitsevasti vaimoparkaa. No nyt tuli mieleen Alfred Hitchcockin Psyko-elokuva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)