Voit luottaa tähän retkuun
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2020
maanantai 18. toukokuuta 2020
Piereskely – harvojen arvostama taidemuoto
Serkkuni oli penskana hyvä pieremään. Ilmeisesti hänellä oli lehmän ruoansulatus ja/tai epäsopiva ruokavalio, mutta aina tuntui piisaavan ilmavaivoja ja röyhtäilyjä. Hän osasi myös tehdä tekoröyhyjä, mistä olin hänelle kateellinen. Hän onnistui jotenkin nielemään ilmaa niin, että sai aikaiseksi äänekkään röyhtäisyn.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2020
Katsoinpa hetken töllöä alias Roope-Roope Salminen-Salminen
Heikko hetkeni sai minut avaamaan hetkeksi television ja kääntämään tulolähteen tv-kanavien puolelle (yleensä se on aina PS4-lähteessä). Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, etten yleensä avaa tv:tä enkä varsinkaan katso kanavia. Joskus sorrun Netflixiin tai johonkin kiekon muotoiseen audiovisuaaliseen viihdytykseen. Nykyinen kanavien tarjonta ei saa minua hihkumaan, mutta itku on sitäkin lähempänä. Lukemattomat realityt ja viihdekimarat ovat minulle kestämätön paikka. En ole tosikko enkä pidä itseäni keskimääräistä älykkäämpänä yksilönä (oikeasti pidän), mutta vaatii luonnetta sanoa totisella naamalla viihteeksi sitä, että torakan älykkyydellä (anteeksi torakka) varustetut keskenkasvuiset dokaavat ja panevat toisiaan kilpaa (tai vihkiytyvät ja/tai lisääntyvät tuikituntemattoman kanssa, tai laulavat naamiaisasussa kilpaa, tai leikkivät maajussia kilpaa, tai puivat taltioitua sekstailuaan).
Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.
Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?
Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.
Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.
Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.
Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?
Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.
Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.
perjantai 3. huhtikuuta 2020
Preben Elkjær
Tanskalainen jalkapallo on aina ollut ilo silmälle. Kun Suomea ei ole näkynyt maisemissa arvokisojen aikaan, on voinut kannattaa Tanskaa, sillä ”we are red, we are white, we are danish dynamite!” Plussaa on, että Tanska on läheinen Pohjoismaa ja lisäksi Tanska ei ole Ruotsi. Seurasin vuoden 1992 EM-kisoja, kun Tanska teki jotain käsittämätöntä ja eteni kisojen varapaikalta (korvasi sisällissotaan päätyneen Jugoslavian) Euroopan mestariksi. Siinä on temppu, johon on vaikea löytää vertaistaan. Tosin EM-kisat olivat tuolloin (viimeistä kertaa) vaatimattomat 8 joukkueen kisat, mutta oli siellä kivikovat vastukset. Tulipa mieleen, että Kreikan Euroopan mestaruus 2004 taisi olla yhtä kova suoritus, vaikkei sen kuuluisan puolustusbussin parkkeeraaminen ollut mitään kaunista katseltavaa.
Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.
Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).
Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.
Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.
Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.
Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).
Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.
Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.
perjantai 27. maaliskuuta 2020
Kun meno menee kovaksi, kovat menevät menojaan
Ei se ihan noin käänny, vaikka kuulostaakin suomen kielessä sujuvalta noin ilmaistuna. ”When going gets tough, the tough get going” käännettäisiin oikeammin luultavasti ”kun meno menee kovaksi, kovat ryhtyvät toimeen”. Tai kuten hienommin asia ilmaistaan: ”Olosuhteiden muuttuessa vaikeiksi voimakasluonteiset ihmiset panevat toimeksi”.
Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).
Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.
Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.
Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).
Olipa kerran joskus 70- ja 80-luvulla kuuluisuutta nauttinut trinidadjatobagolainen artisti Billy Ocean, suomeksi Ville Valtameri ja oikealta nimeltään Leslie Charles, joten artistinimi oli selvästi toimivampi. Hän levytti 80-luvun puolivälissä kelpo hitiksi muodostuneen biisin ”When going gets tough, the tough get going”. Kappale toimi myös soundtrackina vuoden 1985 hittileffalle Niilin jalokivi (The Jewel of the Nile), joka vuorostaan oli jatko-osa edellisen vuoden seikkailupätkälle Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone).
Nostalgiahöyryily oli taas täydessä vauhdissa Juutuubissa ja tykittelin old-school-hittejä surffaten tuubin kasariflown mainingeilla. Jossain kohtaa hain biisiä, jonka olin taannoin kuullut radiossa ja muistin jonkun tummemman kaverin laulamaksi, mutten millään muistanut kenen (vasta paljon myöhemmin natsasi, että kyseessä oli Stevie Wonderin klassikko Part-time lover, nolo kömmähdys). Hain Billy Oceanin nimellä, mutta ei ollut hänen repertuaarissaan. Sen sijaan löytyivät iskevät tsibaleet Caribbean queen ja edellä mainittu When going gets blaa blaa. Jälkimmäisen musiikkivideota silmäillessäni huomasin kolme valkopukuista taustalaulajaa, jotka näyttivät kovin tutuilta: näyttelijät Michael Douglas, Kathleen Turner ja Danny DeVito. Tajusin oitis, miksi starat olivat eksyneet Billy Oceanin musiikkivideoon, sillä Niilin jalokivi oli yksi lapsuusajan suosikeista, vaikkakin Vihreän timantin metsästys oli parempi. Nämä kassamagneetit tuli kelattua läpi useampaan kertaan VHS:n rahistessa rauhoittavasti HiFi-videonauhurissa.
Leffathan olivat jatkumoa Indiana Jones -buumille, kun muut tuotantoyhtiöt haistoivat genressä vihertävän rahasammon. Myyttisen mystisen aarteen perässä pitkin poikin juokseva seikkailuelokuva reippaalla huumorilla höystettynä, kyllä kiitos ja tähän käteen. Näitä aarrejahtihurlumheitekeleitä tehtailtiin 80-luvulla ja myöhemminkin, kun Amerikan pullaa pukkasi uunista ulos minunlaisteni pikkupenskojen iloksi. Räiskyvän parivaljakon Douglasin ja Turnerin pätkät olivat paksulla dollarinipulla kyhättyjä, mutta myös halpalaarin rimanalituksia riitti. Tiettävästi lajin surkeimpia kalkkunoita olivat leffat Kuningas Salomonin kaivokset sekä jatko-osa Allan Quatermain ja kadonnut kultainen kaupunki, joiden pääosassa puolen euron Indy-kopiona nähtiin kaikkien juustoisten b-luokan kasarikökköleffojen patsasteleva vakiokasvo Richard Chamberlain. Nimi toki kuulostaa ylväältä ja aristokraattiselta, mutta pelkällä nimellä ei pitkälle pötkitty. Lapsena olisin halunnut vuokrata mainitut elokuvat, koska niissä oli siisti kansikuva, mutta onneksi virhe jäi jostain syystä tekemättä.
Enpä ole nähnyt Vihreää timanttia saati Niilin jalokiveä vuosikymmeniin, mutta olisi kiinnostavaa katsoa, onko aika tylsyttänyt nekin viihdykkeet. Niin ei ole käynyt Indiana Joneseille, jos suosiolla unohdetaan se jälkijätteinen viimeinen eli Kristallikallon valtakunta. Billy Ocean täytti äskettäin 70 vuotta ja tarkistettuani tuubista äijän päivän kunnon saatoin todeta, että Billystä oli kuoriutunut myöhemmällä iällä rastafari. Onhan siinä muodonmuutosta, kun edellinen muistikuva oli keski-ikäisestä siistillä afrokuontalolla varustetusta partajepestä isän hittikimarakasetin kannessa. Mikäs siinä, still going dong (wrong? strong?).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)