Saatoin olla yhdeksän ikäinen pikku paskahousu 1980-luvun keskivaiheilla, kun sain ensimmäisen elektroniikkapelini. Olisiko ollut kita- ja nielurisaleikkauksen kunniaksi vastaanotettu lahjus. Peli oli Nintendon Game & Watch -sarjan yksiruutuinen Parachute eli laskuvarjohyppääjäpeli. Ohjasin kahdella napilla vasemmalle ja oikealle meressä olevaa soutuvenettä, jolla piti pelastaa helikopterista hyppääviä laskuvarjoukkeleita joutumasta veden varaan, koska siellä heitä odottivat ahnaat haikalat, jotka popsivat onnettomat suihinsa välittömästi. Yksi peli sieti kolme tällaista ”missiä” ennen kuin tuli game over. Peli lähti käyntiin verkkaisesti, jolloin laskuvarjomiehiä puski ulos kopterista rauhalliseen rytmiin, mutta tahti kiihtyi pikkuhiljaa. Lopulta ukkelia tuli tuutista niin helvetellisellä tungulla, että ilma oli sakeana lössiä ja nopealla reaktiokyvyllä kysyntää. Oli maagista, miten yhteen helikopteriin saattoi mahtua satamäärin laskuvarjohyppääjiä. Psykedeelinen vauhti johti tietenkin aina ennemmin tai myöhemmin inhimillisten rajojen vastaantulemiseen eli game overiin. Piipittävä pikku helvetinkone on yhä tallessa ja hyvinvoiva, koska sen aikaiset vehkeet tehtiin kestämään mitä vain. Tosin jossakin reunassa näkyy pieniä hampaanjälkiä, jotka ovat seurausta voimakkaista frustraatioista, jotka kiivaan pelisession äkillinen päättyminen nosti pintaan.
Elektroniikkapelien jälkeen seuraavat laajamittaisemmat pelikokemukset tulivat Playstation 2:lla, jossa Medal of Honorin ja Call of Dutyn kaltaiset fps-sotapelit tempaisivat mukaansa toisen maailmansodan pyörteisiin. Kukapa ei natseja ja japseja haluaisi listiä. Myös rikollinen elämä Grand Theft Auto 3:ssa ja GTA Vice Cityssä kiehtoivat. Kukapa ei viattomia ihmisiä haluaisi massamurhata.
Pari vuotta sitten erehdyin hankkimaan lapsille PS4:n joululahjaksi. Poika innostui takomaan Overwatch-nimistä peliä, kunhan jälkeenjääneelle allekirjoittaneelle oli ensin valjennut, että homma pyörii nykyään verkossa, joka vuorostaan on Playstation Plus -tilauksen takana. Jonkin ajan päästä Overwatchin edelle rynnisti Fortnite. Pelin sai ladata avokätisesti PS Storesta ilmaiseksi, mutta se oli vain alkusoittoa. Siihen kun kuuluu ostaa oikeilla euroilla vaihtuville kausille eli seasoneille Battle Pass ja lisäksi koko ajan lisää erilaista virtuaalikrääsää, kuten v-buckeja, skinejä, wrappeja, emoteja ja muuta mielikuvituksen rajat ylittävää dingdongelia. Modernien videopelien ansaintalogiikka aukesi minulle hyvin nopeasti.
Lapset halusivat minun kokeilevan Fortniten Battle Royalea. Tämä on nykyään suosituimpia pelimuotoja, eli yleensä 100 verkkopelaajan rajattu temmellyskenttä eli kartta eli mappi, jossa ammutaan miellyttävissä maisemissa toisia hengiltä niin kauan, kunnes selviää voittaja eli viimeinen henkiin jäänyt. Tietty monenlaista muutakin variaatiota löytyy. Kokeilin aluksi kerran, enkä innostunut, koska olin ihan kuutamolla siitä, miten pelissä toimitaan. Myöhemmin kokeilin uudestaan. Tämänhetkisen tilanteen mukaan 44-vuotias mieshenkilö saattaa takoa päivittäin useampia tunteja Fortnitea, ja joutua 10-vuotiaiden näppäräsormisten pystyyn ampumaksi. Havaittavissa on myös selvää taantumista, koska pelin äkillinen päättyminen nostaa taas pintaan voimakkaita turhautumisen tunteita, eli seuraa kilari. Onhan se kovin noloa, mutta tällä olemisen tasolla se ei paljoa paina. Lapset tuntevat pelitermistön hyvin (perustuu finglishiin) ja raivarin vallassa pelin sammuttamiselle on oma käsitteensä ”ragequit”. Myönnettäköön, että hyvin kuvaava.
Olen saavuttanut soolopelimuodossa neljä Victory Royalea, joista olen hyvin ylpeä, vaikken niissä voikaan kylpeä, ja lisäksi lukemattomia kakkossijoja. Raivostuttava ominaisuus pelissä on ”buildaaminen” eli kerättävistä rakennustarvikkeista erilaisten suojien ja ampumatornien rakentaminen. Yliluonnollisen nopeat kersat rakentavat noin sekunnissa käsittämättömät rakennelmat, kun minä vasta saan ensimmäisen ajatuksen liikkeelle, eli mistä napista taas siirryttiinkään rakentamaan. Sitten vastapelaajat kykkivät tällaisten suojalaatikoiden tai tornien uumenissa eivätkä tule rehdisti kentälle lahdattaviksi. Säälittävät nyhveröt. Välillä voidaan suojista sen verran kurkistaa tahi edittaa, että hoidetaan headshotilla kerralla kaltaiseni botit eli bambit eli perunat pois pyörimästä. Toinen rageamisen aihe ovat emotet. Ne ovat useimmiten tanssiliikkeitä, joita voi eri yhteyksissä harrastaa. Emotet keventävät mukavasti tappamisen teemaa. Fortnite-tanssit ovat oma taiteenlajinsa. Mikä olisikaan nöyryyttävämpää, kuin että minut kyykyttänyt pelaaja laittaa päätteeksi vielä tanssiksi kuin alleviivatakseen, millainen tumpelo olen. Mutta ikävä on tunnustaa jälleen kerran, että toisten likvidointi (virtuaalisesti) on tyydyttävää puuhaa. Pari kertaa olen tosin erehtynyt ampumaan aseettoman pelaajan ja siitä tuli hieman huono omatunto. Pyrin fair playhin, mutta selkään saa toki ampua. Ja sniputtaa (kiikarikiväärillä) pahaa-aavistamaton pelaaja pois päiviltä 200 metrin etäisyydeltä. Ai että tekee höpöä!
Jälkilapsellisuudet: Poistakaa pelistä välittömästi se saatanan Grappler! Vihaan yli kaiken sitä vehjettä!
perjantai 21. elokuuta 2020
sunnuntai 12. heinäkuuta 2020
Alkueliönä puolivälissä pulloa
Voit luottaa tähän retkuun
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.
pääset suoraan vilttiketjuun
mennään lujaa alamäkeen
ei jää edes luuta käteen
joku kaapi tuhkat pesästä ennen meitä
joskus silmissäni näkyy enkeleitä
tuskin taivaan ennemmin helvetin
lieskat nielevät myös kukkatapetin
ei meillä osu seinään naula
vaan päähän toistuvasti katkeaa kanan kaula
tulen puolitiehen vastaan vastakarvaan
kiiski näkee vastarannan asutun harvaan
annan tulitukea kun sitä ei tarvita
putosi sielu kyydistä kun piti kehoa ravita
nesteillä toki on ruumis vain nestettä
erityisruokavaliolle en näe estettä
liukenen kuvista se käy huvista
ei tarvitse kysellä anniskeluluvista
kun ei muille tarjoa kaataa itselleen vaan
maailmaa voi hyvin katsoa myös polvillaan
otan nöyränä vastaan tuomioni karvaan
se liittyy luonteen heikkouteen arvaan
moraalin katveesta arvottomuuden valokeilaan
taittuu matka kevyesti tartun kapeakaulaiseen heilaan
ei sille puhuta mutta se puhuttelee taajaan
naulitsee huomionsa lahjan saajaan
sanoo joku vielä elon kehää kiertää
se onnekas on joka itseään sietää
loihdin iskevän loppukaneetin
join kaikki meret lopuksi nielaisin maneetin.
maanantai 18. toukokuuta 2020
Piereskely – harvojen arvostama taidemuoto
Serkkuni oli penskana hyvä pieremään. Ilmeisesti hänellä oli lehmän ruoansulatus ja/tai epäsopiva ruokavalio, mutta aina tuntui piisaavan ilmavaivoja ja röyhtäilyjä. Hän osasi myös tehdä tekoröyhyjä, mistä olin hänelle kateellinen. Hän onnistui jotenkin nielemään ilmaa niin, että sai aikaiseksi äänekkään röyhtäisyn.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
Kerran olimme serkkuni perheen luona kylässä, kun serkkuni keksi vääntää äänekkään pierun kahvipöydässä. Siinä hän, minä ja hänen pari vuotta vanhempi veljenä tyrskimme naurua, kun hänen vanhempansa taas loivat murhaavia katseita serkkuni suuntaan. Taisi kyllä tulla jotain suullisia huomautuksiakin, mutta ei siitä isompaa rähinää syntynyt. Olivat kai tottuneet serkkuni tempauksiin.
Kesäisin mökillä pihatelttailut serkkujen kanssa olivat ikimuistettavia. Pieru-serkku aloitti illan tullen pienessä teltassa pierukonsertin, jolloin telttaan meinasi tukehtua, koska harvemmin flatukset hajuttomia olivat. Silti me pikkusällit saatoimme nauraa hysteerisesti.
Kesämökillä meillä oli päivittäin useamman tunnin mittaisia sauna- ja uintimaratoneja. Saunan lauteillakin sai kuulla ja haistaa serkkuni kaasuhyökkäyksiä. Isäni ei pitänyt tavasta ja saattoi samaan aikaan saunaan sattuessaan olla hieman tuohtunut asiasta. Nyt aikuisena minulla on sama asenne saunapiereskelyyn. Kaipa koen saunan olevan sen verran arvokas paikka, etten katso sen olevan soveliasta. Se on vanhakantaista ”saunassa ollaan kuin kirkossa” -asennetta.
Pieruhuumorin taiteenlaji (toki myös kakka- ja pissa-) toimii aina enkä taida tulla koskaan liian vanhaksi siihen. Vastoin ennakko-odotuksia sivistyin hieman kirjoitusprosessin aikana, kun minulle vihdoin valkeni, mitä tarkoittaa ”petomaani”. Tuo mystinen sana on aina askarruttanut mieltäni Lapinlahden Lintujen kappaleessa Viheltävä Ville ja Pekka Petomaani. Petomaani on pierutaitelija eli flatulisti. Loogista, viulistin instrumentti on viulu ja flatulistin instrumentti on persereikä, vai pikemminkin peräsuoli? Petomaani tulee alan pioneerin, ranskalaisen pierutaiteilija Joseph Pujolin, taiteilijanimestä Le Pétomane. Pujol eli vuosina 1857–1945 (pieremällä elää vanhaksi), joten taiteilijan teoksista ei ole jäänyt juuri mitään aineistoa jälkipolvien ihailtavaksi. Filminauhassa ei ollut siihen aikaan ääniraitaa.
Jälkituoksut: pieren, pieret, pieree, pierette, pieremme, pierevät, olen pierryt, olet pierryt, on pierryt, olemme pierreet, olette pierreet, ovat pierreet, pierin, pierit, pieri, pierimme, pieritte, pierivät, piere, pierköön, pierkäämme, pierkää, pierkööt, pierräkseen, pierressä, pierren, pieremässä, pieremästä, pieremään, pieremällä, pieremättä, pieremän, piereminen, pieremistä, pieremäisillään.
Jälkihaisut: Pierevä perse ei sammaloidu.
Jälkikatkut: Saanko esitellä, monsieur Pieree ja hänen vaimonsa madame Pierette.
Jälkijätös: Monestikohan serkkuni kalsareissa komeili jarruraita eli vanha kunnon jarris?
Oikeinkirjoitusopas: umpityhmä Word ei tajua hienoa sivistyssanaa ”flatus”, mutta ehdottaa sen tilalle mm. ”elatus” tai ”latvus”. Melkein sama, mutta ei ihan sama.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2020
Katsoinpa hetken töllöä alias Roope-Roope Salminen-Salminen
Heikko hetkeni sai minut avaamaan hetkeksi television ja kääntämään tulolähteen tv-kanavien puolelle (yleensä se on aina PS4-lähteessä). Tilanne oli siinä mielessä poikkeuksellinen, etten yleensä avaa tv:tä enkä varsinkaan katso kanavia. Joskus sorrun Netflixiin tai johonkin kiekon muotoiseen audiovisuaaliseen viihdytykseen. Nykyinen kanavien tarjonta ei saa minua hihkumaan, mutta itku on sitäkin lähempänä. Lukemattomat realityt ja viihdekimarat ovat minulle kestämätön paikka. En ole tosikko enkä pidä itseäni keskimääräistä älykkäämpänä yksilönä (oikeasti pidän), mutta vaatii luonnetta sanoa totisella naamalla viihteeksi sitä, että torakan älykkyydellä (anteeksi torakka) varustetut keskenkasvuiset dokaavat ja panevat toisiaan kilpaa (tai vihkiytyvät ja/tai lisääntyvät tuikituntemattoman kanssa, tai laulavat naamiaisasussa kilpaa, tai leikkivät maajussia kilpaa, tai puivat taltioitua sekstailuaan).
Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.
Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?
Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.
Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.
Avasin television, taisi olla perjantai-ilta parhaaseen katseluaikaan. Maikkarilta tuli Posse, jossa hihiteltiin jotain naamioitunutta julkkista, joka sanoi käskystä kaikenlaista älytöntä varaosaliikkeen myyjänä. Katsoin revittelyä ehkä jopa kaksi minuuttia ennen kuin minulle valkeni, että minulla täytyy olla parempaa tekemistä. Kun seuraavan kerran palasin tv:n ääreen, ohjelma oli vaihtunut. Nyt sieltä tuli Vedetään hatusta, joka perustui improvisaationäyttelemiseen. Juontajalla oli koko ajan hauskaa, kun näyttelijät antoivat parastaan, mutta minua ei naurattanut kertaakaan. Taidan olla menettänyt huumorintajuni. Ohjelmassa oli myös jokapaikan multitalentti Roope Salminen. Kaikkihan tuntevat ”iskä löysi nimeni Aku Ankasta” Salmisen, jonka isä on näyttelijä ”haluan minua kutsuttavan Tenavien hahmoksi” Salminen. Taustatutkimusta (?) tehdessäni huomasin, että isä-Salminen on kohtalaisen sikiävää sorttia, kuusi (6) lasta kolmen (3) eri naisen kanssa! Eikä ole lestadiolainen, koska useampi nainen. Hän selvästi haluaa lisää Salmisia näkymään televisiossa ja kuulumaan radiossa.
Kun Vedetään tiedämme kyllä mistä siirtyi mainostauolle, mainostettiin jotain vakavampaa draamasarjaa, jossa näyttelee Roope Salminen. Tässä vaiheessa aloin epäillä, että Roope Salmisen täytyi olla myös Possessa, mutta en vain sattunut huomaamaan häntä. Toisaalta onko mahdollista olla huomaamatta Roope Salmista? Poistuin taas kerran television äärestä. Kun palasin, olivat Kymmenen uutisten uutisankkurit juuri mainostamassa kohta alkavaa Kymmenen uutisia. Seurasi järkyttävä shokki. Ripsa Koskinen-Papunen on ikääntynyt! Ei ole mahdollista! Eihän edellisestä Kymmenen uutisistani ole kuin noin 15 vuotta. Eihän Räpsä ikäänny ikinä, eihän? Itse en ole ainakaan ikääntynyt, enhän? Kauhun tuntemuksissani piehtaroidessani en kiinnittänyt tarkkaan huomiota, mutta oliko Rimpsan uutisankkuriparina Roope Salminen?
Viimeinen isku oli liikaa, joten suljin television. Nukkumaan käydessäni minun oli tarkastettava kaikki sängynaluslaatikot, ettei Roope Salminen piileskelisi niissä. Onneksi laatikoissa oli vain hiiriä, joilla kaikilla oli Roope Salmisen kasvot ja jotka näyttelivät ja räppäsivät ihan kelvollisesti. Yöllä näin painajaista peileillä ympäröidystä Roope Salmisesta, joka lauloi Roope Salmisesta tehtyä serenadia Roope Salmiselle.
Jälkiroopesalmiset: Paranoia? Voitko puhua Roope Salmisen suomea, kiitos Roope Salminen.
perjantai 3. huhtikuuta 2020
Preben Elkjær
Tanskalainen jalkapallo on aina ollut ilo silmälle. Kun Suomea ei ole näkynyt maisemissa arvokisojen aikaan, on voinut kannattaa Tanskaa, sillä ”we are red, we are white, we are danish dynamite!” Plussaa on, että Tanska on läheinen Pohjoismaa ja lisäksi Tanska ei ole Ruotsi. Seurasin vuoden 1992 EM-kisoja, kun Tanska teki jotain käsittämätöntä ja eteni kisojen varapaikalta (korvasi sisällissotaan päätyneen Jugoslavian) Euroopan mestariksi. Siinä on temppu, johon on vaikea löytää vertaistaan. Tosin EM-kisat olivat tuolloin (viimeistä kertaa) vaatimattomat 8 joukkueen kisat, mutta oli siellä kivikovat vastukset. Tulipa mieleen, että Kreikan Euroopan mestaruus 2004 taisi olla yhtä kova suoritus, vaikkei sen kuuluisan puolustusbussin parkkeeraaminen ollut mitään kaunista katseltavaa.
Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.
Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).
Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.
Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.
Näin joskus sattumalta Yle Teemalta tai jotain sinne päin tanskalaisen dokumentin Tanskan jalkapallon maajoukkuehistoriasta. Se oli mainio dokkari ja siinä nousi esiin Preben Elkjær, josta en ollut sitä ennen kuullutkaan. Kaveri teki tuhojaan ennen kaikkea 1986 Meksikon MM-kisoissa, joissa hän paukutti neljässä pelissä neljä maalia, joista kolme Uruguayn verkkoon. YouTubesta löytyy kivasti videoita, joista voi todistaa Elkjærin kikkailu- ja viimeistelytaitoja. Kun katsoo Prebenin liikehdintää kentällä, ei voi kuin ihailla: itsevarmaa riplailua yhdistettynä mielettömään juoksuvoimaan ja suorastaan kliiniseen viimeistelyyn. Hän sai maalinteon näyttämään helpolta. Siinä ei lapikas tärissyt, kun jalka heilahti ja pallo oli verkon perukoilla. Näytti myös siltä, ettei ollut sellaista kulmaa tai asentoa, mistä hän ei maalia olisi saanut aikaiseksi.
Preben oli aika veijari muutenkin kuin taiturimaisen ja intohimoisen kenttätoimintansa ansiosta. Hän poltteli rankasti tupakkaa nuorempana, mikä kuulostaa absurdilta huippu-urheilijasta puhuttaessa. Hän tykkäsi myös juhlia, vaikka olisi pitänyt seuraavana päivänä mennä treeneihin tai peliin. FC Kölnissä nuorena jannuna hän joutui törmäyskurssille päävalmentajan kanssa, kun valmentaja tuli sanomaan, että Preben oli nähty poistuneen yökerhosta klo 3 aamuyöllä kahden tytön ja vodkapullon kanssa. ”Ei ole totta”, oli Elkjær vastannut. Tähän valmentaja taas: ”Kyllä on, ystäväni näki sinut.” Elkjær totesi: ”Ok, mutta se oli viskipullo, ei vodka.” Maajoukkuematkalla oli Tanskan päävalmentaja Sepp Piontek määrännyt sakkorangaistuksen, jos joku palaa iltariennoista hotellille vasta aamu yhden jälkeen. Elkjær kävi maksamassa sakon Piontekille etukäteen, koska tiesi, että seuraavana aamuna hänellä ei olisi enää rahaa (eikä hän olisi vielä yhdeltä hotellilla).
Elkjærin ainoa merkittävä saavutus maajoukkueurotöiden lisäksi oli Italian mestaruus Hellas Veronan paidassa vuonna 1985. Hän keräsi legendaarisen maineen seurassa ja sai lempinimen ”pormestari”. Elkjær saa yhä edelleen runsaasti ääniä Veronan pormestarivaaleissa. Hauskana pikku nippelitietona hän muuten aloitti maajoukkuetaipaleensa 19-vuotiaana vuonna 1977 kyykyttämällä Suomea paukutettuaan Tanskan molemmat maalit 2–1 -voitossa.
Ensimmäiset jalkapallon arvokisat, jotka katsoin, olivat vuoden 1988 EM-kisat ja sen jälkeen Italian MM-kisat 1990. Preben Elkjærin viimeiset kisat olivat juurikin nuo 1988 EM:t, joissa Tanska hävisi kaikki kolme alkulohkon peliään ja putosi jatkosta. Elkjæristä en muista mitään, mutta sen sijaan muistan hyvinkin Marco van Bastenin, Ruud Gullitin, Frank Rijkaardin, Ronald Koemanin ja muut Hollannin Euroopan mestarit. Elkjær oli kentällä kahdessa ensimmäisessä ottelussa, mutta ei saanut maaliakaan aikaiseksi, istui penkillä viimeisen pelin Italia-tappiossa ja siihen päättyi hänen maajoukkueuransa 30 vuoden iässä. Pari vuotta myöhemmin hän ripusti nappikset naulaan lopullisesti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)