Kovaa kuhinaa kantakapakassa

Jatkoa vaikka mistä.

Morgan: …ja joka kerta, kun olen tempaissut uskollisen sapelini esiin, on emännän kuin emännän ilme venähtänyt uusille lukemille. Onpa joissakin tapauksissa unohtanut hetkeksi hengittämisenkin, että on täytynyt oikein muistuttaa asiasta, ettei sutturalla ole taju lähtenyt jo ennen kuin ollaan päästy itse asiaan. Eipä ole yksikään helmannostaja tullut jälkeenpäin valittelemaan huonoa palvelua. Hei tavernan pitäjä, lisää rommia pöytään!
Minä: Kuulehan kapteeni, taitaa olla taas jonkin verran rommin ryydittämää liioittelua mukana noissa makuukammarijutuissa.
Morgan: Kuinka sinäkin maitovalaan valkea maakravun äpärä julkeat? Taidan vetäistä pöksyt nilkkoihin ja esitellä lautakunnalle todistusaineiston!
Sokrates: Credo quia absurdum est.
Minä: Hep hep, pidä nyt vaan housut jalassa, jotta tarjoilu jatkuisi tähänkin pöytään. Uskon sovinnolla. Heitäpä tähän väliin joku jännityksenlaukaisija, Sandels. Sandels? Eversti? Santtu?
Sokru: Johan pomppas, kun Johan ottaa lukua. Taitaa olla tahti liian kova ruotsalaisille herrasmiehille.
Minä: Eiköhän eversti tuosta vielä tokene, kunhan ottaa ensin pienen tuumintatauon.
Morgan: Hah hah, seuraavasta pullosta lohkeaa sitten isompi siivu jokaiselle!
Sokru: Juomavalintasi ja -tapasi ovat rahvaanomaiset, merten ja vakojen kyntäjä, mutta niin ovat minunkin. Uimamaisteritason filosofin maksani on katsos koulittu kovalla kaulimella ja niin monella agoralla, ettei tätä toogaveijaria ihan heti pullauteta ulos näistä henkien mittelöistä. Minun pääni keikkuu viimeisenä pinnalla, vaikka uitettaisiin missä keitoissa. Mutta voisihan tähän väliin nauttia amforan viiniä, kun tuo rommi tuppaa janottamaan.
Minä: Rommia ja palanpainikkeeksi viiniä, huh huh tätä ruokavaliota. Tässä kohtaa voisi hyvin heittää huiviin pari kanakoria.
Sokru: Kuulehan nyt Erisin oppipoika, kun ylhäältä puhuu ääni. Kun on isojen nimien kanssa liikenteessä, on syytä tottua siihen, että täällä ei himmailla niin kauan kuin lyhdyissä liekki lepattaa. Vannon vaikka käsi Pallas Athenen pyllyllä, tämä on yhtä tosi kuin sandaaleissani lukee ”krokotiilit”. Eikä nämä näytä yhtään krokotiileiltä eikä kyllä krokotiilin nahaltakaan. Pidetäänkö muuten täälläpäin kanoja koreissa? Kätevää.
Minä: Joopa joo, viekää te, niin minä vikisen. Tai siis maksa vikisee.
Morgan: Juuri niin, laivapoika, nyt puhut asiaa. Tuosta tuoppi täyteen rommia, tummaa kuin tulisen espanjattaren karvakolmio.
Minä: Paina kaasua, Morgan.
Morgan: Jaa häh? Eihän nyt seurassa piereskellä. Tai no, miesseurassa toki.
Sokru: Eikä pesemättömällä pensselillä sudita. Olinkin jo unohtaa pääasian tässä iloisessa kevyessä kielenkostutuksessa. Onneksi kapu muistutti siitä tärkeimmästä, mikä pitäisi olla aina mielessä. Toogan alla malttamaton filosofian merkkipaalu odotteleekin kaikessa komeudessaan tilaisuutta päästä jakamaan aforismejaan mahdollisimman monelle nymfille. Näyttää noita seireeneitä riittävän tähänkin majataloon, vaikkakin liukkaammissa liemissä liotetut pullokeijut ovat paremmin edustettuina.
Morgan: Kyllä meikäläisillä sepalussäilän käytön mestareilla pitäisi olla esteettisempää seuraa kuin pelkkiä ahavoituneita karvahanureita.
Minä: Unohtamatta sanan säilää, jonka pitäisi myös vedota vosuihin, lukuun ottamatta kännikanoja. Pidä nyt Sokru kuitenkin se toteemipaalusi vielä jemmassa toogan alla, ettei tarvitse ottaa ajolähtöä täältä. Mutta ennen kuin teette seuraavaa siirtoa, niin pitäisi saada Santtu hereille. Eihän kaveria jätetä, vaikka olisikin ruotsalainen, ja kehno viinapää.
Sokru: Ehdin jo unohtaa svedueverstin olemassaolon, kun herra oli niin hissukseen.
Morgan: Ei sammuneena kovin kovaa mökää pidetä. Taitaa se vähän rohista, joten ainakin hengissä on.
Sandels: Va fan? Joko ruotsinlaiva lähti satamasta?
Sokru: Ei, vaan Vasa-laiva, keikaroiva käkkäräpää.

Kontillinen Nasse-setiä

Olipa silloin ja illoin maanmainio sketsisarja Spede Show, joka oli yksi 80-luvun suomihuumorin kirkkaimpia tähtiä, vaikka joku ymmärrettävästi haluaisi toisin väittää. Totta puhuen minäkään en enää nykyisin suin surminkaan katsoisi kyseistä ohjelmaa, mutta se oli tosiaan silloin. Spede Pasanen, Simo Salminen ja Vesku Loiri kehittivät monenlaisia hahmoja ja kansan suuhun jääneitä hokemia, jotka tietty ovat vaipuneet jo unholan maille. Yksi oli Loirin esittämä Nasse-setä, lastenohjelman juoppo ja lapsia vihaava juontaja, joka oli kaikkea muuta kuin lapsille sopiva ilmestys. Hänen kuuluisa hokemansa oli ”Nasse-setä on nyt hyvin hyvin vihainen” pelottavalla möreällä äänellä. Nasse-setä oli 10-vuotiaankin näkökulmasta huikean hauska hahmo, vaikka Nassen jutut olivat usein K16-matskua.

Toisenlaiseen Nasseen sain tutustua 90-luvun puolivälissä, kun olin (Uuno) armeijan leivissä. Suomen armeijan käyttämällä kaasunaamarilla oli veikeä lempinimi nasse. Mainio pikku kapistus, jonka toimintaan meidät tutustutettiin alokasleirillä. Perehdyttämisen jälkeen meille simuloitiin todellinen tilanne eli kaasunaamarin tiiviystesti, jossa nassen ominaisuudet pääsivät oikeuksiinsa. Alokkaat istutettiin kaasunaamarit päässä ryhmä kerrallaan konttiin istumaan. Ystävällinen yliluutnanttisetä kävi nakkaamassa kyynelkaasukranaatin konttiin ja sitten kontin ovi kiinni, jotta päästiin nauttimaan löylyistä. Kontti pullollaan Nasse-setiä odotti malttamattomana tulevaa kliimaksia. Konttia ei luojan kiitos sentään lukittu, koska hetken päästä oven aukaisumekanismia tarvittiin.

Lähes jokaiselle kontissa istujalle valkeni nopeasti, että kaasunaamari oli kelvollinen ainoastaan vappuna ja halloweenina käytettäväksi. Kuminen naamari oli tarkoitus kiristää hihnoilla tiiviisti kasvojen ympärille, mikä oli teoreettinen olettama. Käytäntö saneli toisenlaista sanomaa. Nassea oli ilmeisen mahdotonta saada kiristettyä niin, etteikö se olisi falskannut jostain kohtaa reunasta. Hyvin pian savusaunan vieraat alkoivat purkautua kontista pihalle kuka minnekin. Jotkut tyytyivät tiristelemään vuolaina vuotavia silmiään, kun toiset rynnistivät lähimpään puskaan oksentamaan. En poistunut ensimmäisten joukossa, mutta eipä nasseni tiivis ollut, joten koitti minunkin aikani. Rynnistin lopulta ulos itku silmissä. Oli todettava Juicen sanoin: ”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken kyynelkaasusta vaan.” Muistaakseni silmien huuhteleminen vedellä auttoi jonkin verran helvetilliseen kirvelyyn, joka näppituntumalta oli noin kymmenkertaista sipulin höyryihin verrattuna ynnä pahoinvointi kaupan päällisinä. Vatsalaukun sisältö pysyi sentään aloillaan.

Väkisinkin ryömi mieleen ajatus, jos kaasu olisikin ollut kunnon kamaa eikä mitään itkulitkuja. Tositilanteessa olisi ollut joka Nasse-setä kylmänä kuin rautakanki Pakkasherran perseessä, vaikka taistelukaasut taitavat olla kiellettyjä modernissa sivistyneessä (?) sodankäynnissä. Kapiaiset tiesivät tasan tarkkaan, millaisia veijareita nasset olivat, vaikka Puolustusvoimien virallinen kanta varmasti oli, että heillä on varastoissaan pelkästään kuranttia tavaraa. Eiköhän kenttäkokeet jokaisella menneellä alokasryhmällä alleviivanneet asiaa. Ymmärtääkseni SA on poistanut käytöstä ties mistä 1960-luvulta peräisin olevat naamarit ja korvannut ne (toivottavasti) oikeasti toimivilla versioilla.

Kori-Antero

Antero tykkäsi koreista. Eritoten hän oli mieltynyt kunnon perinteisiin kaljakoreihin. Sellaisiin jämäköihin muovisiin häkkyröihin, jotka eivät olisi millänsäkään, vaikka laivue B-52-pommikoneita laskisi lastinsa päälle. Niitä oli vain hyvin vaikea enää löytää, kuin myös perinteisiä kaljapulloja. Anterolla oli komerossa jemmassa vanha oranssinen Mallasjuoman kaljakori, koska hänen mielestään se huokui sellaista kansallisromantiikkaa.

Anteron kerta-annos oli yleensä tuo mainittu kaljakorillinen, tai siis keissillinen, joka riitti sopivasti yhteen illanviettoon. Koska kerta-annos kattoi tilavuusmääränä 8 litraa, voisi kuvitella, että Anteron vyötärön yläpuolella sijaitseva säiliö olisi ollut melkoisen kookas. Mutta ei, Antero oli laiha kuin kuivan kesän orava, joten siihen nähden hänen kykynsä absorboida nestettä oli hämmästyttävä. Anteron aineenvaihdunta toimi kiitettävästi, vaikkakin pahat kielet kertoivat, että laihuus johtui yksipuolisesta ruokavaliosta. Kusi juoksi Anterosta kuin sadevesi rännistä noin viidennen oluen jälkeen. Anteron jatkuva vessassa ramppaaminen huvitti hänen ystäviään siinä määrin, että asialle oli annettu oma terminsä: Antsan kusiravit.

Olihan Anterolla toinenkin koreihin liittyvä kiinnostuksen kohde. Hänen isänsä oli opettanut Anteron jo nuorena poikana valmistamaan pärekoreja, ja niitä Antero väkersi ahkerasti niinä luppoaikoina, mitä oluenjuonnilta liikeni. Oli hän yrittänyt yhdistää nämä kaksi harrastusta, mutta viimeistään seuraavana aamuna oli miehelle valjennut, että yhdistelmä ei toiminut. Oli syntynyt sutta ja sekundaa ja hyviä päreitä oli mennyt hukkaan. Tosin meni siinä muutama kerta ja päreiden polttamiset päälle ennen kuin hän oppi läksynsä.

Tienasihan Antero jonkin verran kaljarahaa päretöillään, koska kotimaisille laatutuotteille oli aina kysyntää, kunhan ei ahneeksi sortunut. Oli hän tehnyt välillä muitakin sekalaisia töitä, mutta työsuhteet olivat aina loppuneet lyhyeen, koska hän oli kaiken muun paitsi päretöiden suhteen hieman kärsimätön luonne.

Sattuipa kerran niin, että kauppareissulla ollessaan Antero osti Casino-arvan. Eikä asiaa olisi tässä tarinassa edes mainittu, jollei olisi käynyt niin, että arvasta pätkähti Anterolle päävoitto 250 000 euroa. Siltä seisomalta Antero marssi kotiinsa ja tuikkasi tuleen koko saatanan pärekorivaraston. Tämä antoi viitteitä siitä, että jokin ”klikkasi” Anterossa ja että Antsalla oli patoutumia, jotka etsivät ulospääsyä. Koska pärekorit sijaitsivat kerrostalon häkkivarastossa, tapahtumasta seurasi jonkinmoinen jälkipyykki, mutta se ei miestä enää painanut (hänet todettiin alentuneesti syyntakeiseksi). Antsalla oli nimittäin menolippu Fuerteventuralle, missä hän vietti iäisyyden viettäen luppoista vapaaherran elämää ja Tequila Sunriseja lipitellen, kunnes maksa sanoi poks.

Tarinan opetus: Älä tuhlaa aikaasi luokattoman huonoihin Pärren tuutista tempaistuihin tarinoihin, vaan lopeta vielä, kun voit. Jos pääsit tänne asti, on myöhäistä, ja asia kyrsii sinua loppuelämäsi ajan.

Jäldeskripti: Tämä koko höpölöpö sai alkusysäyksen ruokakaupoissa myytävästä tuoreyrttikasvista, jota henk.koht. pidän hiton pahan makuisena.

Miehekäs sisustuslehti

MMT-toimituksen ohrainen virvoitusjuoma väärään kurkkuun solahti, kun postiluukusta kolahti lehtitilaustarjous uudesta sisustuslehdestä. Lehden mainostettu anti teki niin suuren vaikutuksen, että koko toimitus teki saman tien kestotilauksen, vaikkei ole nähnyt vielä ensimmäistäkään numeroa. Puhumattakaan siitä, että olemme jo melkein voittaneet uuden auton. Arvontakupongin kuvassa näkyi kuitenkin Fiat 500, joten jäimme pienen ihmetyksen valtaan siitä, mitä tekemistä kuvan Fiatilla on palkinnoksi luvatun auton kanssa.

Toimitus on uudesta makasiinista innoissaan kuin pikkupoika pornolehdestä, koska katsomme sillä olevan valtavaa potentiaalia. Haluamme antaa täyden tukemme tällaiselle julkaisulle, joka ei esittele epätoivoisia kikkoja sixpackin kehittämiseen saati kuolleena syntyneitä pokausneuvoja, joten seuraavassa lehden esittelymateriaali lyhentämättömänä:

”Upouusi lehti iskee miehiseen makuun kuin vesuri vävypojan vätyksen pohkeeseen! Koti ja heittiö – sisustus- ja lifestyle-lehti tosikarjuille ja sellaisiksi haluaville! Jos rintamuksessasi orastaa jo ensimmäinen rintakarva, lehti on kuin tehty juuri sinulle! Ensimmäisessä tuplajättinumerossa jopa 169 sivua, joiden päälle kaataa kaljat. Lehden sivut on tehty erityisen imukykyisestä paperista! Avausnumerosta löydät mm. seuraavat mielenkiintoiset artikkelit:
- Kestotesti: kuinka kauan voi asua kämpässä siivoamatta?
- 10 keinoa peittää nopeasti oksennuksen haju asunnossa
- Pelit ja leikit: vietä hauska rähinäkänninen ilta ystävien seurassa – puukkohippa kotosalla
- Etiketti: riittääkö iltakattaukseen pelkkä viina vai pitäisikö olla purtavaa
- Hinta-prosenttisuhde ratkaisee? Asiantuntijaraati arvioi tositirpomiseen ideaaliset noin kympin hedelmäviinit
- Hanki paskainen sohva halvalla kirppikseltä – sohvatyynyjen välissä löytöjen aarreaitta
- Raakana vai lantringilla? Keskustelua dokaamisen filosofiasta
- 5 + 1 hyvää paikkaa sammua illan päätteeksi + BONUS: selviämisputkan sisustusratkaisut
- Yliarvostettu naapurisopu: kuinka välttää häätö vuokrakämpästä
- Viikon menu kympin budjetilla, enemmän pelimerkkejä alkoholiin
- Talotohtori neuvoo: miten osua aamuyöstä avaimella (kotioven) avaimenreikään ilman, että 130 desibeliä ylittyy
- Uudessa reportaasisarjassa Koti ja heittiö kiertää Suomen kovimmissa räkälöissä: Ensimmäinen pysäkki Saarijärvi – hyvää humalaista seuraa (jos sietää keskisuomalaisia), juopuneiden karaokea ja Kari Tapiota jukeboksista.

Hae uusi Koti ja heittiö lehtipisteestä jo tänään! Jos olet jo juonut kaikki päivärahasi, siitä vain kääntämään lehti lähimmästä lehtipisteestä. Pääasia, että me kustantajana saamme rahamme.”

Missä asennossa saunanoven pitää olla, eli sukuriitojen ristitulessa

Päijäthämäläinen sukuhaarani on ollut aina kohtalaisen riitaisaa väkeä, mikä ei liene epätavallista Suomessa varsinkaan perheissä, joissa tiettyyn sukupolveen on kasautunut vähän runsaammin lapsia (suuret ikäluokat). Niinpä lapsuuden kesinä Nuoramoisissa sain todistaa sukumme mökkikolhoosissa monenlaista sukuriitaa, kun isäni välillä purki tuntojaan sisarustensa ja vanhempiensa toiminnasta. Samalla rantatontilla lyhyiden välimatkojen päässä oli isovanhempieni kesämökki sekä kolmen heidän lapsensa pienemmät aitat, joten maaperä oli otollinen reippaalle riitelylle.

Vaikkei sisaruskatras, johon isäni kuului, kasvanut järin suureksi (yhteensä neljä), niin siihenkin mahtui musta lammas. Kyseinen naishenkilö oli perheen kuopus, joka raahasi mökille aina jotain renttuja tai muulla tavoin vinksahtaneita heppuja, jolta oli aina rahat loppu eli juotu, joka sai vanhemmiltaan kaikki törttöilynsä anteeksi, jota hänen vanhempansa tukivat salaa rahallisesti (joka tietenkin tuli ilmi) ja jota hänen vanhempansa tuosta kaikesta huolimatta varauksetta aina kehuivat ja puolustivat, kun taas muut, joilla oli paremmin asiat, jäivät vähälle huomiolle. Ja sehän aiheutti katkeruutta muissa sisarissa. Mainittakoon, että tämä rairaitätini oli kuitenkin ikävuosilla mitattuna aikuinen ja kolmen lapsen äiti, mutta eipä se vauhtia hidastanut, sillä rällääminen jatkui vuosikymmenestä toiseen.

Eräs vakioriidanaihe oli, Sysmässä kun oltiin, sahdin juominen. Isäni, hänen kunnollisempi siskonsa ja isoäitini keittivät lukemattomat sahdit rannan isossa padassa, josta kuurinan läpi laskettuna irtosi kertalaakilla sellainen 60 litraa sameanruskeaa kultaa. Sahtitynnyrin tyhjentämisestä saatiin mehevät riidat. Sahtimaltaat maksavat, jos ei maltaita, niin kuitenkin riittävästi rahaa, ja valmistaminen on työläs prosessi, joten kyllähän se kismittää, jos yksi vapaamatkustaja mieskaveriretkuineen imuroi ison osan tynnyristä. Usein he kävivät yön hiljaisuudessa hakemassa kellarista kannun poikineen ja pikkuhiljaa lipittelivät aamuyön tunneille asti, ja seuraavana päivänä manaamista riitti, kun tynnyrin pinta oli laskenut merkittävästi. Malttoivat jättää sentään hiivat pohjalle. Kun sahti oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä, tuli heille tarve palata kaupunkiin. Tämä musta lammas ei osallistunut koskaan kuluihin, koska hänellä oli aina rahat loppu. Samasta syystä riitaa oli aina myös rannan sähkölaskun maksamisesta ja yleisesti epäsuhtaisesta maksamispolitiikasta.

Eräs mahtava riita tuli vessapaperin käyttämisestä. Rannassa oli yksi paskahuussi eli puucee (ei PC), jota kolme ruokataloutta käyttivät. Isäni repi pelihousunsa siitä, kun hänen hunsvotti siskonsa ei ostanut huussiin vessapaperia, vaan tuttuun tapaansa käytti muiden, kas kun oli ilmaista. Vessapaperigate kärjistyi lopulta siihen, että jokaisella oli omat vessapaperinsa puuceessä ja piti olla tarkkana, ettei vain käytä toisen paperia.

Isäni osasi riidellä vanhempiensa kanssa myös ilman deekusiskon osallisuutta. Yksi riita nähtiin aikoinaan yhteisen hernekeiton keittämisestä. Asia kulminoitui herneiden kypsyysasteeseen. Isoisäni vakaa ja tietenkin oikea käsitys oli, että ”herneiden piteä olla hahmossoa” eli herneiden täytyy näkyä ehjinä keitossa. Isäni mukaan hernekeitto oli raakaa, jos herneet eivät ole hajonneet. Sen jälkeen ei yhteisiä hernekeittoja keitelty. Isovanhempani eivät ymmärtäneet myöskään naudanlihan jättämistä sisältä punaiseksi (mediumkypsyys, puhumattakaan rare). Taisi olla selkeä sukupolvikysymys, sillä tuskinpa ennen sotia syntyneet ymmärsivät muuta kuin läpikypsän (ylikypsän) lihan.

Kestoerimielisyyden aihe oli saunanoven asento saunomisen jälkeen. Muistaakseni isovanhempani edustivat tässä asiassa koulukuntaa, joka heittää lopuksi saunanoven selälleen, jotta ilma pääsee vaihtumaan ja sauna kuivumaan. Isäni oli toisella kannalla. Hänen näkemyksensä oli, että saunan oven pitää olla kiinni, jotta kiukaan lämpö saa kuivatettua saunan kunnolla. Hän ei voinut käsittää, että isovanhempani tieten tahtoen mädännyttävät saunan, koska tietenkään se ei kuivu, jos kaikki lämpö päästetään pihalle. Kesällä jokapäiväisen tuntikausien saunomisen ja uimisen jälkeen sauna oli lattiasta kattoon läpimärkä, jolloin isäni jätti lopuksi oven kiinni ja hieman sen jälkeen isoäitini kävi avaamassa oven.

Olen aikuisiällä pohtinut tätä universaalia saunaongelmaa, vaikkakin saunani ei ole lähellekään samalla kuormituksella kuin tuolloin monen perheen käyttämä mökkisauna oli. Sitä käytettiin kovimpina kesinä 5–6 tuntia päivässä kuukauden putkeen. Lukematta Googlea tai asiaan perehtyneitä saunaoppaita olen päätynyt ratkaisuun, jossa alkuun pidetään ovi kiinni, jotta kiuas kuivattaa lauteet, ja vähän myöhemmin avataan ovi, jotta ilma vaihtuu. Tosin jälkimmäisellä ei taida paljon merkitystä olla, koska minulla on etunani koneellinen ilmanvaihto, toisin kuin mökillä oli. Sen aikaisella tekniikalla ilmanvaihtoa edusti räppänä. Toisaalta saunaan voi jäädä silti ummehtunut haju, jos pitää ovea koko ajan kiinni. Mutta kuinka kauan tulisi pitää ovea kiinni ennen kuin sen saa aukaista? Tai jos ovea pitääkin alkuun auki ja sulkee sitten? Täytyy jatkaa riitelyä itseni kanssa, kun ei noita sukulaisiakaan enää lähimaastossa näy.