Äijäkkäät pärinät moottorisahasta

Olen pariin otteeseen käsitellyt moottorisahan monitahoista tematiikkaa, joten mieleni halajaa taas aiheen äärelle. Sitten viime näkemän, eli vuoden 2015, asiaan on tullut uusia juonenkäänteitä. Huvittavaa kyllä, omistan nykyisin ihan oikean moottorisahan. Omistussuhde syntyi jo vuonna 2017, mutta ei kaikkea ehdi huutelemaan kylillä samoin tein. Toiseksi on hyvä kerryttää pitkän aikavälin käyttökokemuksia, vaikkakaan niitä ei ole tähän päivään mennessä kertynyt.

Taisin joskus huikata vitsillä isälleni, kun hän kyseli, tarvitsenko jotain, että osta moottorisaha. Yllätys olikin melkoinen, kun hän eräs kesäpäivä kurvasi talon pihaan ja rykäisi takakontista esiin moottorisahan. Vielä erikoisemmaksi asian teki, että isäni ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista luottamusta kädentaitojani kohtaan, pikemminkin alleviivannut, että käytännön hommiin minusta ei ole. Eikä auton rattiin. Eikä minusta muutenkaan saa miestä tekemälläkään. Poikkeuksellisen lahjan myötä heräsi sellainenkin epäilys, onko isälläni jokin motiivi päästä minusta lopullisesti eroon.

Hyvä puoli on, etten ehtinyt kuolla pois omistamatta moottorisahaa. Isäpappa on aina ymmärtänyt laadun päälle ja ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa, joten saha on kunnon kalu, eli Stihl MS181CBE. Ongelmana taas on se, ettei tahdo oikein löytyä kohteita, mihin sahaa käyttää. Talokin on tiiliverhoiltu, joten teräketju menisi huonoon kuntoon. Pihalla on yksi massiivinen riippakoivu, mutta kunnioitukseni majesteettista komeutta kohtaan on niin suuri, etten tohdi muuta kuin vähän karsia häntä. Se on ollut täällä paljon ennen minua ja toivottavasti on täällä myös minun jälkeeni.

Sahan käyttö on siis jäänyt todella vähälle. Lähinnä olen pätkinyt joitakin paksumpia oksia, mutta todelliseen puunkaatoon ei ole tullut kutsua. Ei ole metsää eikä enää suvun mökkiäkään tontteineen. Ei viitsi salakaatajaksikaan ryhtyä, ainakaan tällä kokemuksella. Olen ollut puunkaatohommissa apumiehenä, mutta siihen se jää. Näillä meriiteillä tuskin kannattaa toivoa kutsua mihinkään järeämpiin urakoihin, niin ehkä lapsetkin ehtivät nähdä isänsä elossa vielä täysi-ikäisiksi vartuttuaan.

Viime heinäkuun helteissä tuli pätkittyä harjoituksen vuoksi paksumpia karahkoja takapihalla. Treenin suoritin luonnollisesti kunnon varusteissa, eli shortseissa ja varvassandaaleissa. Täytyyhän suvun perinteitä kunnioittaa. En muuten edes omista turvasaappaita, kypärää, visiiriä, tms. sahausrekvisiittaa. Näpertely meni muuten hanskaan (ei ollut hanskojakaan), mutta hauskana pikkuseikkana voin mainita, että sahailusessiossa onnistuin pudottamaan sahan kädestäni jalkapöytäni päälle. Saha ei ollut käynnissä tuolloin, mutta teräketjusta tuli pienet vertavuotavat skraidut. Mutta en senkään jälkeen hakenut parempia jalkineita. Jos ei kerrasta opi, niin turha yrittää myöhemminkään.

Järjen sulaketaulun oikosulkuja

Looginen kuin kevätkääryle.

Hän oli munansa mittainen mies.

Lähti kuin viina rannasta.

Eristäytyminen on inhimillistä.

Elin kaiken sen, vaikken ymmärtänytkään, mitä se oli.

Tämä on se hetki, jolloin erotellaan jyvät pakaroista.

Tempus fuckit – aika rientää, kun kaikki alkaa mennä päin helvettiä.

”Panopuu vai ajopuu, kas siinä kysymys”, pohdiskeli panomies Pate baarin lihatiskillä.

”Si si, Seppo-Riitta”, tokaisi pitäjän tyhmin einari paikalliselle naiselle päästyään Espanjaan.

”Tämähän lähtee ihan lonkalta!”, uhosi Upi vesihiihtotaitojaan, ja päätyi lonkkaleikkaukseen.

Turkulainen lapselleen aamulla: ”Ulkon o pakkast, laitoiks lämmint pääl?” Lapsi: ”Kyl mää laitoin.”

Susikoira Freud seikkailee – purtuaan ensin roistoa pureutuu se pahantekijän traumaattiseen lapsuuteen ja löytää ongelmallisen äitisuhteen.

Tuntuuko siltä, että meisselisi on aina jäykkänä kuin jäätynyt banaani? Onko ongelmana, että vaikka yrittäisit ajatella maitopurkkia, et saa rakkauden kipukoukkuasi lepotilaan? Aiheuttaako se kiusallisia tilanteita, kun työvoimatoimistossa tai hautajaisissa tai missä tahansa julkisissa tiloissa ja tilaisuuksissa housun etumus pullottaa niin näyttävästi, että kuu-ukkokin näkee sen? Ei hätää, kestoseisokkiin on nyt lääke. Melarest takaa, että veitikkasi pääsee hyvin ansaitsemaansa lepoon. Melarestin löydät lähimmästä ”hyvin varustetusta” varusteliikkeestä. Melarest – mela, rest in peace.

Isoisän partapeili

Ei ollut isoisällä olkihattua, mutta partapeili oli. Kun ajattelee asiaa näin jälkijättöisesti, eipä olkihattu olisi oikein sopinutkaan isoisän päähän. Olisi se näyttänyt melko hölmöltä. Toki riippuu vähän olkihatun muodosta. Papalla oli joitakin mainoslippiksiä, joita hän piti mielellään. Ne kaikki olivat moneen kertaan pestyjä, värinsä ja ryhtinsä menettäneitä. Aika järkyttävän näköisiä, mutta ei pappa muutenkaan mikään muotitietoinen ollut. Lippikset istuivat kuin tatti päässä kesäisin mökillä. Kirkolle lähdettäessä löytyi päähän vähän hienompi lätsä.

Ai niin partapeili. Isoisällä oli mökillä tapana ajaa partansa mökin keittiössä, jossa partapeili roikkui ikkunan kahvassa. Siinä hän peilaili pienestä pyöreästä peilistä ja raapi partaansa pois iäisyysvanhalla sähkökoneella, joka piti sirisevää ääntä leikatessaan kovaa sänkeä (sukuvika). Minäkin sain nuorempana miehenä lahjaksi modernin Philipsin kolmekiekkoisen akkukoneen, mutta käyttö jäi vähiin rajaajaa lukuun ottamatta. Tunne kasvoilla oli sen verran epämiellyttävä terien pyöriessä, että olen pysytellyt vakaumuksellisena höylän & partavaahdon kannattajana. Lopputuloskin on huomattavasti siistimpi.

Ai niin partapeili. Isoisä jätti maalliset murheet taakseen vuonna 2005, mutta partapeili nökötti ikkunan kahvassa senkin jälkeen muistaakseni jopa toistakymmentä vuotta. Kukaan ei siirtänyt sitä pois. Se oli jokseenkin aavemaista. Joskus katselin peilistä ja vilkuilin siitä taakseni, ettei taustalla olisi näkynyt pappaani. Ei näkynyt, joten se niistä kummituksista.

Kun viimein isoäitinikin päätti pallonpäällisen vaelluksensa, oli jätettävä hyvästit myös rakkaalle mökille ja rannalle. Samalla katkesi viimeinenkin kytkös suvun kotiseutuihin. Viimeisellä käynnillä otin mukaani joitakin esineitä, joita en halunnut jättää seuraaville omistajille. Partapeili ei ollut enää ikkunan kahvassa, vaan oli siirretty piirongin päällä olevaan puukiuluun. Siitä lähtien olen ajanut partani isoisäni partapeilin avustamana ja varjellut, etten vahingossakaan pudota sitä. Varmasti saisin jonkun kirouksen päälleni.

Kirjapiiri elollisen maailman peruselementin parissa

Kesäloman viiden viikon mittaisen ankaran relaksoitumisen uuvuttama kirjapieru löytää viimein arkitodellisuuden kylpyhuoneen lattialta ja havaitsee helpotuksekseen, että lattian kaakelit näyttävät tutuilta. Hetken keskusteltuaan kaakeleiden kanssa piiri varmistuu, että tunnemme hyvinkin toisemme. Lattiakaakeleiden rauhoittavaan värimaailmaan turvautuen kirjapiiri tekee pikaisen johtopäätöksen, että havahtuminen on tapahtunut ihmisymmärryksen käsittämässä ulottuvuudessa, joten piiri voi orientoitua sulavasti takaisin episkopaalisen falliseen elementtiinsä, kunhan ensin kadonneiden seitsemän kuukauden mysteeri on ratkaistu.

Kirjapiiri on kohdannut jyrkän nousujohteisen, eli taas fallisen, menestystarinansa aikana jos jonkinlaista kotimaista piipertäjää, jotka kehtaavat kutsua itseään kirjailijoiksi. Monen kohdalla moisen itsepetoksen määrää on mahdoton mitata millään asteikolla. Mutta tällä kertaa kynänvarressa on ollut kirjailija kovalla koolla, joten silkasta kunnioituksesta piiri ottaa alushousut päästään. Piirin tappavan trendikäs lukuhaaste on tuonut ulottuvillemme kotimaisen uutuusteoksen, jossa käsitellään raikkaalla otteella ulosteita. Aiheen hienostuneen vivahteikas käsittelytapa teki suuren säväyksen kuppikuntamme keskenkasvuiseen henkiseen ilmapiiriin. Romaanin nimi on ”Isämies ja räjähtävä kakka”. Piiri tuntee olevansa jokseenkin vieraalla maaperällä, koska toistaiseksi sen lukuhaasteeseen on sisältynyt pääasiassa maailmankirjallisuuden klassikoita, kuten Puppe leikkii, Sanna lääkärissä ja Barbapapa avaruudessa. Tietenkään unohtamatta iki-ihanaa lukuromaania Teemu ja pippeli. Nyt käsittelyyn alistettu teos oli haastava lukukokemus jo monimutkaisen juonirakenteensa ja järisyttävän 150 sivun pituutensa vuoksi. Kuvia sentään on joka sivulla ja fontti ja rivivälit kiitettävän suuria.

Yhdeksäntoista ja puolen viikon luku-urakka on kuitenkin saatu maaliin ja on aika kiskoa langat yhteen. Yksinkertaistaaksemme ja nopeuttaaksemme mittavan ja polveilevan teoksen perkaamista otamme tekniikka- ja vimpainlehdistä tutun lähestymistavan kirjan läpikäymiseen.

Kiitämme:
Kirjassa mainitaan monta kertaa kakka.
Kakka räjähtää.
Kirjassa on havaittava juoni, jossa jahdataan kakkaräjäyttäjää.
Kirjan yhtenä päähenkilönä on umpityhmä poliisi, joten teos tarjoilee tiukkaa realismia.
Kirja on avainpepputuote.

Moitimme:
Kirjan sivuilla alati kommentoiva nipomummo jaksaa vinkua joka asiasta. Niuhottava mummo alkoi ottaa pannuun.
Taas kerran nokkela pikkutyttö ratkoo kaikki mysteerit. Olisi ollut esim. nokkela zombie tai nokkela kenkä.
Teokseen olisi mahtunut enemmän kakkaa.
Kirjapiiri oli kovin odottanut kakan räjähtävän edes kerran pyllystä, mutta niin ei tapahtunut.
Teoksessa oli liian vähän pissaa.

Mitään muuta järkevää sanottavaa ei enää löydy, joten tästä päätellen olemme päässeet päätökseen tämänkertaisen palstamme osalta. Kirjapiiri kiskaisee kalsarit takaisin päähänsä, satuloi keppihevosensa (heppikevonen, hö hö öhö höö), tähyilee savannille sarvikuonojen ja hippojen varalta ja laukkaa kuin kynsilaukka seuraaviin sössötyksiin.

UMK21 – taas pissaa korville

Musiikki on aina ollut minulle keskeinen elementti elämässä. Tätä vasten voi ja pitää ihmetellä, miksi kiusata itseään Suomen euroviisuehdokkailla. UMK-kappaleita tulee lähestyä sadomasokistisesta kulmasta, koska biisien tuottama ärsykeskaala kattaa kaiken mahdollisen alkaen halusta vahingoittaa itseään päätyen lähiympäristöön kohdistuviin tuhovimmaisiin adrenaliinin täyteisiin purkauksiin sekä noradrenaliinin synnyttämiin paniikinomaisiin ”juokse tai kuole” -tuntemuksiin. Vaikka olen jo aiemmin sotkenut käteni UMK-tunkioon, ideaköyhänä miehenpuolikkaana tartun uudestaan oljenkorteen. Hupiahan tämä on, UMK-biisien teilaaminen, ja kirjoittaminen.

Oskr – Lie
Matin ja Tepon jälkikasvu Oskari Ruohonen on saapunut kaukaa Turusta edustamaan kunniakkaasti isänmaataan. Saattoi olla vain Tepon jälkikasvua. Oskari Kultakutri saa oikeinkirjoituskokeesta heittämällä nelosen, koska ei onnistunut kirjoittamaan edes nimeään oikein paperiin. Tosin blogisetä on saanut käsityksen, että nuorten huippuunsa viilatussa chattikielessä voi jättää kaikki kirjaimet pois ja tulla silti ymmärretyksi. Mutta mikä lie Oskarin kilpailukappale miehiään? Oskr leipoo sellaiset nyyhkyveivit, että huhhahhei ja halitulijallaa. Vuoden vuodatusta veisataan tippa linssissä ja pumpulinpehmeästi lausuen, mutta biisipä on ontompi kuin hylätty kaasukello.

Teflon Brothers x Pandora – I Love You
Aina mahtuu spedeilyä Eurohumppiin, vaikka pahimmat perseilyt loistavat tänä vuonna poissaolollaan. Ehta eurodancen ikoni ainakin suomalaisten sydämissä on Ruotsin kummityttö Anneli eli Pandora. Teflon Brothersit räppäilevät suomeksi niitä näitä, eikä ketään kiinnosta, koska eivät he ainakaan tosissaan ole tähän kisaan lähteneet, kuka lähtisi? Anneli on edelleen aurinkoinen itsensä, mutta ruotsalaisen kapteenin ankarasta pumppaamisesta huolimatta laiva vajoaa vääjäämättä kehnojen retropelleilyjen yhdentekevään hautaan. Melodiat on muuten pöllitty kasarin videopeleistä, mm. Megamanista. Anneli voisi huutaa apuun DJ Oku Luukkaista.

Danny – Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua
Lipsasen Ilkkahan se siinä, oletan? Tässä on todellakin kyseessä ihka elävänä sama heppu, joka ensimmäisen kerran oli pyrkimässä Euroopan estradeille vuonna 1966. Vuosiluvun numerot ovat oikein, siis 55 vuotta sitten, paljon ennen kuin edes minä synnyin. Kappale edustaa mustan huumorin aina toimivaa genreä, mutta Dannyn legenda tuskin aukeaa muille kuin suomalaisille. Kansainvälisen yleisön reaktion voi helposti kuvitella. Tässä on vain tapahtunut sellainen lapsus, että Danny talutettiin itsensähautaamisbiiseineen vääriin bileisiin, koska K75-leimalla varustettu Muistojen ilta -tilaisuus järjestetään aivan toisaalla.

Laura – Play
Mistä näitä Lauroja oikein tulee? Tällä kertaa veljeskansalta tuontitavarana Suomenlahden paremmalta (?) puolelta. Sitten kävikin taas niin, että sekä artisti että kappale vaipuivat unholaan jo intron aikana. Oliko biisissä introa? Lauloiko hän Valion maitokaakaosta vai Googlen sovelluskaupasta?

Aksel – Hurt
Sateenkaariliikkeen virallinen edustus on turvattu, kun Aksel Kankaanranta palaa bumerangina takaisin viimevuotisen reissun jäätyä lähtötelineisiin. Jälleen lähdetään kaapimaan kattilan pohjalta oikein isolla kauhalla sielukkuutta, kun täytyy laittaa kaikki pelimerkit Aksel-pojan äänen varaan. Ei millään pahalla, mutta Johnny Cashin Hurt oli sielukkaampi. Ja varmana sattui Johnnyyn enemmän kuin tähän pullaposkinulikkaan.

Blind Channel – Dark Side
Linkin Parkhan se siinä, oletan? Apulanta halusi tehdä nu-metallista jälleen mahtavan, ja samaa yrittää tämäkin sokea lapsilauma. Höpönassut rankistelevat itsensä camp-huumorin kategoriaan. Sokea Kanava on määritellyt musiikkinsa väkivaltaiseksi popiksi (violent pop), joka lienee ihan läppä. Jos ei ole, niin facepalmia perään. Jos tämä ei ole nu-metallia, niin mitä sitten? Ainakin hohhoijaa teennäinen tusinatekele ja ties minkä biisin kopionkopionkopio.

Ilta – Kelle mä soitan
Vuonna 1992 Anna Hanski ulisi lankapuhelimeen (uhkailevaan sävyyn?) Jos et sä soita, ja 2021 on ääni luurissa muuttunut sen verran, että Ilta ei edes tiedä, kenelle soittaisi. Paitsi jos hänen ystävänsä nimi on Kelle. Ankaran pohdinnan lomassa Ilta voi päivittää Instaa ja FB:a sekä huidella vähän Snapchatissa. Loppujen lopuksi kuka jaksaa enää 2020-luvulla soittaa kenellekään, eihän kapulaa sitä varten ole keksitty. Biisi ei toimi edes soittoäänenä, koska nykypuhelimien kaiuttimet toistavat äänen liian puhtaasti. Jälkihuomautus: Tuskin edes Kelle jaksaa kuunnella kovin pitkään Iltan marinaa, kun lyö luurin korvaan.

Näin se käy. Taas on sielu puhdistettu kuonasta ja olo kuin katharsis-mankelista läpi vedettynä. Tätä pitäisi harrastaa useammin. Voisiko UMK:n järjestää vaikka joka kuukausi?