Sikaha se Soilanter ol!

Seuraa varoitus, jota seuraa melko kaheli tositarina, jonka on tuotokseksi työstänyt melko kaheli kaveri ja jonka jotkut totisimmat tortut saattavat mieltää epäuskottavaksi. Toistan vielä Tapsa Rautalapsan sanoin: tämä tarina on tosi. Jaa, unohdinko mainita jotain, ai niin: tämä on muuten tositarina.

Päivänä eräänä piilotajunnan syntisistä sokkeloista palasi pinnalle happea haukkaamaan otsikossa luvattu murteinen toteamus, ja jos et lukenut otsikkoa, se oli tämä: ”Sikaha se Soilanter ol!”. Muistelin, että mainittu kansanviisaus (?) oli käynyt ulkoilemassa alitajunnan puolelta joskus aiemminkin, mutta vajonnut sitten takaisin unille. Olen varma, että sysmäläinen (nuoramoislainen) isoisäni on toistellut hölmöä hokemaa lapsuudessani ja on se varmaan lipsahtanut joskus isänikin suusta. Isoisältäni en voinut asiaa enää varmistaa, koska se edellyttää aikamatkailua, mutta isäni muisti Lautsiltan Taunon toistaneen lausumaa ja naureskelleen päälle. Tiedättehän, hullujen ja maalaisten huvit. Muistan itse lapsuudestani sellaiset henkilöt kuin Lautsiltan (Lautsillan?) Ossi ja Meeri, jotka olivat isoisäni ja -äitini sukupolvea. Taunoa en muista, oliko sitten veli vai vielä edellisen sukupolven edustaja. Lautsilta oli/on siis Sysmän Nuoramoisissa vaikuttanut sukunimi ja kenties myös tilan nimi.

Ilmiömäiseen raksutuskoneistooni nojaten muunsin suht koht nopeasti krpytisen krytpisen kyrpisen rypsisen vaikeaselkoisen ”Sikaha se Soilanter ol” -herjan selkokieliseen muotoon ”Sikahan se Soilander oli”. Minua kiinnosti tietää lausuman alkuperä ja nettihän on pullollaan kokoelmia vanhan kansan viisauksista. Joten Google laulamaan. Mutta tulos oli totaalista tyhjyyttä täynnä. Olin siis aluksi kokeillut alkuperäisessä kieliasussa, mutta seuraavaksi kokeilin selkokielellä: yksi tulos Wikipediasta otsikolla ”Olof Soilander” (tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen kaksi hakutulosta). Tartuin ainoaan oljenkorteen ja klik. Olof Soilander oli Sysmän kirkon kappalainen, joka hengitti vuosien 1690 ja 1739 välillä. Voin vilpittömästi todeta, että hämmästykseni oli aito. Yksi ainoa hakutulos ja osui suoraan kohteeseen.

Soilander oli luonnollisesti vaikutusvaltainen heppu tuohon aikaan ja pykälässä oli eri aikoina kolme säätyläisperheiden tytärtä. Näiden kanssa pelimies Soilander teki viisi tytärtä. Soilander oli kappalaisena isonvihan aikana 1710–1739 ja jossain välissä joutui lusimaan Hämeen linnaan epäiltynä uskottomuudesta venäläisiä kohtaan ja tuomittiin kuolemaankin, mutta onnistui karata venäläisen vahtisotilaan avustamana. Äijähän oli varsinainen elokuvasankari. Reissulta palattuaan hän oli lopulta taas turvallisesti Sysmän kirkon kappalainen kuolemaansa asti.

Oh hoh hoh, no nyt on. Minulla on teoria, hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Olen ymmärtämättäni kantanut mukanani 1700-luvulta näihin päiviin sysmäläisten syvien kansan rivien suullista perintöä. Tuota sanontaa tai mikä lie ei löydy mistään. Mitä voi päätellä: ilmeisesti Sysmässä kansan keskuudessa Olof Soilander ei ollut kovin kovassa huudossa. Selvemmin ilmaistuna taisi olla aika mulkku mieheksi, jos väki tuollaisen herjan leipoi ja kantoi mukanaan läpi kolmen vuosisadan minulle asti. Tällainen tarina pyörittää sukat jaloista sellaisella vauhdilla, että ne kieppuvat pitkin kyliä vielä seuraavanakin päivänä.

Näin tällä kertaa. Mitäs tähän sanotte? Ketkä te, vai Te?

Mr. Kirjapiiri, oletan

Vaka vahattu Kirjapiiri, tuo meriemme tärskypää, on palannut 100 vuoden yksinäisyyttä huokuvalta hukkaretkeltään kirjasivistyksen pariin. Erämaiden armottomilta aroilta hän yhä ylväänä ratsastaa, tuo tulitukka, tuulisukka ja huuliherpes, tuoden mukanaan järjen valon bisseä imuroivan Seiskan suohon uponneen pohjoisen junttikansan keskuuteen.

Mitäpä hällä (väliä) tällä kertaa on mukanaan? Kenties Dostojevski, Dumas, Hesse, Hemingway, Bukowski? No mutta ei h-vetissä, kuka sellaisia lukee? Kirjapiirin vaikutuspiiriin on päässyt Timo Rossin kirjoittelema ja koostelema Lapinlahden Linnut – miksei asioista puhuta. Tällainen jännääkin jännempi opus tarttui mukaan Prisman alennusmyynnistä. Vaikkei allekirjoittanut ja -laskenut Lappareiden varsinainen fanittaja ollut, on yhtyeestä lämpimiä muistoja varsinkin töllön sketsisarjojen puolelta. Omistipa väitetty Kirjapiiri myös erinäisiä kokoelmalevyjä, vaikkei niitä kovin montaa kertaa jaksanut soittaa.

Mutta historiikin jaksoi lukea riemurinnoin alkuteksteistä melkein lopputeksteihin asti. Lopussa oli Lappareiden koko tuotannon luettelo, joten ne jäivät väliin, hoh-hoijaa imekää parsaa. Kirjapieruun teki syväkairaavan vaikutuksen bändin huikean värikäs ja monivivahteikas ura, joka kantoi 80-luvun alusta aina tänne 2020-luvulle asti. Kateudesta vihertelevänä saa lukea sekalaisen mieslössin edesottamuksista. Totta todellakin, nämä sankarit ovat eläneet rikkaan elämän, joka kaiken kattavassa vaikuttavuudessaan on jopa hämmentävä kokemus. Porukka, jonka itse aikanaan näki huumorilaulujen hoilottajina ja sketsien esittäjinä, oli todellisuudessa multilahjakkuuksien multi-ilmentymä. Toisilleen taukoamatta vittuileva ja riitelevä kaveriporukka saavutti kaiken, mitä saavutettavissa on Suomen mittakaavassa.

Henkilökohtaisessa yksilökokemuksessa kieltämättä teoksen parhainta antia olivat päättömän sekopäiset kiertuekuvaukset. Joissakin kohdissa meni huutonauruksi samalla, kun vedet tirskuivat silmistä veijareiden sekoiluja lukiessa. Kuitenkin, the end is the end of end, eli tässä kohtaa maailmanloppua Kirjapiiri satuloi uskollisen meetvurstinsa valmiiksi karauttamaan seuraavaan saatanallisten säkeiden satamaan. Lopuksi vielä parhaat namiskuukkelit tarjoiltuna pippelinlämpimänä pöytään, ts. pari omaan makuun maistuvinta otetta:

”Heikki Salomaa menetti kerran ruotsinlaivalla täydellisesti todellisuudentajunsa. Salomaa lähti määrätietoisesti hytistään kohti laivan infopistettä, jossa hän ilmoitti poistuvansa oitis ”tästä paskahotellista” vaatien henkilökuntaa tilaamaan hänelle taksin. Laiva seilasi keskellä Itämerta, joten pyyntöä oli vaikea toteuttaa. Henkilökunta yhytti paikalle Liesisen (roudari), joka loihti Salomaalle tuhdit tötsyt, jolla tämä saatiiin sammumaan loppureissun ajaksi.”

”Kun bändi oli viemässä Loimaan Seurahuoneelle liutaa paikallisia tyttöjä mukanaan hotellihuoneeseen, paikan johtaja puuttui peliin ja kielsi ylimääräiset vieraat: ”Minä määrään täällä!” Timo Eränkö ei jäänyt tilanteessa sanattomaksi, vaan totesi johtajalle: ”Sinä et määrää täällä! Minä määrään täällä!” Linnut saivat ikuisen porttikiellon Loimaan Seurahuoneelle.

Miten olen tässä

Nyt pitäisi olla vitsit vähissä, ja kenties onkin. Olen kadottanut ison osan itsestäni tolkuttoman pitkäksi aikaa. Se käy liian helposti, lipuu vain vähitellen yhdentekevyyden tilaan, missä ei enää tiedä, mistä aloittaa ja miksi.

Ojasta noustaan, koska jos ei nousta, on joutsenlaulu edessä. Luulen, että suurin ongelma kaikkina näinä aikoina on ollut se, että kynnys pukea tyhmiä saati fiksuja (selvästi vähemmistönä) ajatuksia sanoiksi kohosi liian korkealle. Aiemmin (ks. kaikki aiemmat mussutukset) kirjoittelin kaikkea mahdollista paskaa maan ja taivaan väliltä vailla liiallista itsekritiikkiä ja peiliin tuijottamista. Miten ihmeessä päädyin sensuroimaan kaiken itsessäni, syytä voi vain arvailla.

Nyt heinäkuun 21. päivänä vuonna 2024 on viimeinen hetki lopettaa itsekritiikissä ja -tuhossa kylpeminen ja puristaa palleista niin, että sattuu. Valitettava tosiasia on, että virikkeet ovat olleet omalta osaltani vähissä. Kaiken mahdollisen hukuttaminen alkoholiin on lyhytkestoinen kujanjuoksu, joten näiden pikkuhiljaa näivettyvien aivosolujen on astuttava esiin ja pysäytettävä vääjäämätön kehityskulku.

Tänä iltana, tai nyt jo yönä, toivon kokevani reinkarnaation, jotta saisin kiinni punaisesta langasta, jonka hukkasin useita vuosia sitten. Kuulostaa aika dramaattiselta verrattuna aiempaan ulosantiin, mutta on vain pakko aloittaa jostain. Se sielu, joka tässä hommassa on ollut mukana, on nyt otettava uudestaan haltuun. On harvoja asioita, joita todella rakastan ja jotka antavat sisältöä elämääni, ja nyt siis puhun virikkeistä, ja kirjoittaminen on yksi niistä. Vaikka en koskaan tule näkemään tunnustusta tai huomiota yhdentekevästä blogistani, enkä edes odota sellaista, on se kaikkineen minulle kuitenkin terapeuttinen kokemus, koska saan kirjoittaa sanoja näkyviin.

Siihen nähden on vaikea ymmärtää, miksi ikinä edes sain itseni lukkoon, jos vain kirjoitan itselleni. Kuinka voi silloin olla liian itsekriittinen. Joten nyt on vuodatukset vuodatettu ja laitetaan taas oma persoona peliin. Tämä on uusi alku, koska se on saatana pakko olla.

Jälikset: Katsos vaan, olisikohan ihan itseni toistoa. Nolo jätkä.

Päättymätön horisontti

Lupaukset on tehty rikottaviksi seuraavien tyhjien lupauksien tieltä. Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla tehdä parempi tie helvettiin. Mieleni on sumea, mutta ajatukseni loistavat sumeampana. Kuljen autiota hiekkarantaa, ajatukseni mun kauas kantaa. Rakkoni jo periksi antaa, virtsatiehyessäni on santaa.

Ette usko, mutta jossain välissä MMT:n toimituksen vessoista katosivat vessapaperirullat. Ilmapiiri muuttui vainoharhaiseksi. Kaikki epäilivät kaikkia, jotkut kakkia. Jape kohdisti epäilykset toimitilojemme siivoojaan, kunnes Mippe oivalsi, ettei kukaan ollut koskaan edes palkannut siivoojaa MMT:n tiloja siivoamaan. Siitä seurasi ankara pohdinta, kuka on tuonut vessapaperit kaikki vuodet. Kuka on siivonnut tiloja? Onko kukaan? Missä kaikki pöly ja lika on? Varastiko joku ne? Missä ovat viime viikolla ostamani laastarit?

Kovien aikojen koittaessa ihminen toimii laumakäyttäytymisen sääntöjen mukaan, vähän kuin legenda rotkoon juoksevista murmeleista, mummeleista, muumioista. Jotain jyrsijöitä kuitenkin. Ja joka ei ole totta, mutta kuulostaa hauskalta. Moni tarrautuu johonkin tuttuun ja turvalliseen, kuten vessapaperiin. Tulee turvan tunne. Viimeksi koettu koronavirussukupolvikokemus (ei MMT:n, mutta niiden nuorempien kokemus) osoitti teorian todeksi. Ydinlaskeuman uhatessa pitää kääriytyä vessapaperiin, koska se suojaa säteilyltä. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että pehmoinen sellu on kolmekerroksista, jotta se suojaa tehokkaimmin. Tässä tilanteessa ei kannata pihistellä ja ostaa jotain kaksikerroksista tokmannipaperia, jos oma turvallisuus on kyseessä.

Jossain kohdin tapahtui kuitenkin jotain. Jotain katosi kauas horisonttiin. Eräs heebo epäili vessapapereita, se toinen punaista lankaa. Saattoi olla luottamusmiehemme, jolla oli vissyvaraston avain. Minä olin näkevinäni lemmikkirottamme, joka tajusi ottaa jalat alleen silloin, kun MMT-paatin komentosilta pilkisti vielä pinnan yläpuolella.

Mutta kuten Titanic aikanaan, on MMT-blogi nouseva syvyyksistä uuteen kukoistukseen. Tai kuten Tsingis Khan, Sheikki Ali Hassan, tai Frederik eli Reetu, hieno mies. Aamupalaverissamme katsoimme tässä olevan kaiken pointtina, että käsien pitää käydä muuallakin kuin omissa housuissa, joissa ne kyllä käyvät enemmän kuin tiuhaan. Hyödyttömät kädet ovat ne, jotka eivät tee mitään hyödyllistä. Edelleen yritämme ymmärtää, mitä otsikon horisontti yrittää symboloida tahi kuvastaa. Jos kaikki karkaa horisonttiin, ei näe enää muuta kuin loputtoman horisontin. Pääasia on, että pitää jatkaa. Jos ei jatka, kaikki pysähtyy. Huonompi vaihtoehto ei muutu koskaan paremmaksi. Juostaan horisonttiin. Ei pidä pysähtyä. Saamme kiinni vielä jotain. Tai edes jostain.

Jälkkisappelsiiniriisit: Kriisitilanteet vaativat hyvää riisiä. Basmati- tai jasmiiniriisiä, kenties. Ben-sedästä tuli pelkkä Ben. Ei Big Ben. Hän kärysi dopingista vuonna 1988. Jonnet ei muista. Eikä juuri kukaan muukaan.

Vielä parit horisontit: Kannattaa tutustua tapahtumahorisonttiin. On muuten aika jännä. No ei ole. Ja Event Horizon on karu leffa.

Uusvanhan kansan vanhuudet läppäilyt pikku piiperöisille

Ei ole tarvetta taputtaa, jos turvetta tuputtaa.

Terveeksi, muttei veeksi, joten haista vittu.

On pikku mulkeroita ennenkin nähty, muttei näin isolla joukolla, sanoi sijaisopettaja, kun yläkoulun välituntivalvontaa suoritti.

Näin on marjat, jotka metsään jäivät, koska kuka niitä jaksaa poimia.

Kato tätä käsien vapenaa, sanoi onneton teini, kun ilman sähkötupakkaa jäi.

Kermaperse happani, totesi kutsuvieras, kun päivänsankarin paketista ei paljastunutkaan uutta Teslaa.

Morjensta pöydän alta, tokaisi laittoman tavaran myyjä.

Aiheuttaa juuri oikeanlaista kutinaa, kuin paljas perse nokkospensaassa.

Olihan siellä vieraita kuin punkkeja hirven hanurissa – ainakin yhtä toivottuja.

Perkeleen Perfect Home, kivahti turhautunut isäntä, kun koti ylihinnoitellusta sekundasisustustavarasta täyttyi.

Ukrainalaisen silmissä musteni sienimetsässä, kun havaitsi ison rykelmän punikkitatteja.

Kyllä markkinointiosasto kuuli kunniansa, kun Subwayn uusi texmex-patonki sai nimekseen Subutex.

Uusi tietylle vähemmistöväestölle suunnattu halpakauppaketju Tokmanne meni kuukaudessa konkurssiin, koska kaikki tavarat varastettiin.